Jahas, jos koittaisi taas vaihteeksi näytellä aktiivisen leffa-blogaajan roolia. Epäilen erittäin vahvasti että olet täällä lukemassa leffa-aiheisia tekstejä etkä mun elämän päiväkirjaa, joten siirryn ensin mainittuun tematiikkaan. Tai en nyt ihan, sillä viime viikonloppuna jaetut Emmyt ansaitsevat pienen huomionosoituksen.

Itse gaalaa en tällä kertaa katsonut. Se kuitenkin kärsinee yhä edelleen niistä samoista ongelmista kuin aiemminkin. Kiitos draama / komedia / minisarja / muut –jaon, on kategorioita niin maan perkeleesti. Tästä seuraa luonnollisesti se että käytännössä koko gaala on pystin jakamista ja kiitospuheen pitämistä. Tämä on ehdottomasti hyvä asia. Sen sijaan enemmin tai myöhemmin iskee uupumus, varsinkin kun niin iso ehdolla olevista sarjoista on sellaisia jotka tiedän ainoastaan nimeltä ja kiinnostus tarkempaan tutustumiseen pyörii liberaalin puolueen kannatusluvun paikkeilla.

Mad Men! Kolmatta tuotantokautta en ole vielä tilannut (Play, Amazon, Zavvi, alennuksia, pyydän), mutta värjäännyn pettymyksestä keltaiseksi jos 3. kausi ei ole pystinsä arvoinen. Kaksi ensimmäistä tuotantokautta ovat olleet poikkeuksellista mahtavuutta jaksosta toiseen. Irtokommenttien perusteella olen saanut sellaisen kuvan, että 3. kausi ei välttämättä ole aivan yhtä timanttinen kokonaisuus kuin edeltäjänsä, mutta on silti, yhtä kaikki, huikeaa katsottavaa. Tällä hetkellä pyörivistä tv-sarjoista New Yorkin mainosmiehet ovat itselleni se ehdoton ykkönen. Tunnustettakoon tosin että liian montaa tuotantoa ei ole seurannassa. Mad Men on voittanut parhaan draama-sarjan Emmyn jokaisena esitysvuotenaan.

The Daily Show with Jon Stewart! Sarjan seuraaminen taitaa olla Suomessa enempi tai vähempi mahdotonta tv:n kautta. No tyhmislaatikoksi haukuttua apparaattia en omista, mutta kiitos The Daily Shown erittäin kattavien kotisivujen, jaksojen katsominen Turusta käsin ei ole minkään sortin ongelma. The Daily Showssa yhdistyy mielenkiintoiset aiheet, oivaltavat huomiot, taustalla piilotteleva asiasisältö, Jon Stewartin mainio persoona ja talkshow-asteikolla usein todella kiinnostavat vieraat. Ihan ainutlaatuinen sattumus Emmyn nappaaminen ei The Daily Showlle ollut, sarja on vienyt parhaan variety / musiikki / sketsi –sarjan palkinnon seitsemän kertaa peräkkäin.

Kaikki voittajat: linkki

Mutantit muuttuvat päivä päivältä mielenkiintoisemmiksi:

January Jones is now confirmed to have stepped into the X-Men: First Class role of Emma Frost. (Comingsoon.net)

Seuraa pieni tarina vuodelta 2003. Tuolloin allekirjoittanut tallusteli syksyisenä lokakuun iltana Vaasassa sijaitsevaan elokuvateatteriin nimeltä Adams katsomaan American Wedding –elokuvaa. Seison yhä sen näkemyksen takana, että American Pie –leffoista kolme ensimmäistä ovat alapääteinikomediaa parhaimmillaan. Sanomattakin selvää että häähumu iski. Elokuvassa esiintyi itselleni aiemmin täysin tuntematon, viattomasti pitkiä hiuksiaan heiluttellut blondi. Näyttelijäntaidot nyt olivat vähän mitä sattuu, mutta sen hymyn kanssa en olisi voinut vähempää välittää.

Neidin nimi oli January Jones.

Pikakelaus vuoteen 2010. Jonesin olin nähnyt siellä sun täällä hyvin pienissä rooleissa. Ihastukseni oli jo hyvän aikaa ollut menneisyyttä. Mad Menin (1. kauden arvostelu) cast-listaa aikanaan toljotellessani Jonesin nimi hyppäsi silmille. Nyt kaksi kautta tuota jatkuvaa loistavuutta katsoneena voin positiivisesti yllättyneenä todeta, että Jonesilla on muitakin apuja kuin viekoitteleva hymy. Mikään huomispäivän Meryl Streep hän ei ole, mutta täysin oman paikkansa puolustava näyttelijä kuitenkin. Mad Menissa hänen on pakko olla jatkuvasti skarppina, isossa osassa kohtauksista hänen vastapelurinaan toimii bravuuriroolin vetävä Jon Hamm.

Yhteenvetona voi todeta, että pidän kovasti Jonesin kiinnityksestä Emma Frostin aka White Queenin rooliin. Hän sopii vähäpukeisen typykän asuun ainakin ulkoisten avujen ja kursailemattoman seksikkyytensä vuoksi. Rouva Draperin roolissa Jones on ollut sen verran vakuuttavan sensuelli, että uskon hänestä olevan iloa X-Men: First Classin kuvauspaikalla muutenkin kuin kertomassa millaista on filmata tämän hetken parasta tv-sarjaa.

Toivottavasti Emma Frostin hahmosta otettaisiin tällä kertaa hieman enemmän irti kuin X-Men Origins: Wolverinessa (arvostelu). Tuolloin hänen osanaan oli sen enempää paljastamatta hyvinkin kirjaimellisesti tarjota yksi efektishotti. Tämä on juuri se suurin pelkoni lupaavalta vaikuttavan First Classin suhteen. Mutantteja alkaa mukana olla jälleen sen verran monelle sormelle, että alan pelätä hahmonkehityksen jäävän parin pusun tasolle. Vaikka X-Menit ovatkin ”vain supersankarileffoja”, niin kahden ensimmäisen Bryan Singerin ohjauksen perusteella niiltä ei ole mahdotonta toivoa muutakin kuin taalatehosteita.

Harvaa elokuvaa olen yhtä pitkään ja hartaasti koittanut hankkia kuin Alfonco Cuarónin maineeseen nostanutta Y tu mamá tambiénia. Syntipukkia voin totta kai etsiä vaikka toiset viisi vuotta, mutta minähän se sarvipää tässä tarinassa olen. Mitään yksittäistä syytä ei edes ole olemassa, aina vain on mukamas löytynyt vielä jotain hitusen houkuttelevampaa ostettavaa. Näistä ”pakko saada” –leffoista aika moni on yhä edelleen hyllyssä muoveihinsa kääriytyneenä.

Y tu mamá también. Aivan. Cuarónin veljesten rustaama roadtrip esittelee parhaat kaverukset Tenochin (Diego Luna) ja Julion (Gael García Bernal). Teini-ikäisiä, kiimaisia ja kovapuheisia. Sängyssä nopeita ja tehottomia. Takapenkille hyppää aviokriisin kanssa painiva Ana (Ana López Mercado). Suunnaksi otetaan unelmien hiekkaranta, jonka pojat vetivät hatusta Anan rintoja tuijottaessaan. Kyllä se jostain päin Meksikoa löytyy jos rouva fortuna on suosiollinen.

Alkuun tunsin itseni petetyksi. Pidän Alfonso Cuarónia ammattimiehenä. Elokuvan alku ei kuitenkaan napannut kuin ajoittain huumorillaan mukaansa. Kuvat olivat yllättäviä ja raisujakin välillä. Sen sijaan kertojaääni tuntui jakavan liikaa informaatiota asioista joilla ei näennäisesti ollut mitään tekemistä ruudulla vierineiden tapahtumien kanssa. Jälkikäteenkään en pidä alkua mitenkään onnistuneena. Y tu mamá también nousee kuitenkin kuin teinipojan molo aamulla kun kaaran kytkintä nostetaan.

Y tu mamá también käsittelee seksiä tavalla joka saa PG-rakkausloruja rahoittavat Hollywood-tuottajat punastumaan. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Sormi tungetaan perseeseen. Suihinotto on suihinotto. Cuarón onnistuu kuitenkin vetämään rajan oikeaan kohtaan. Y tu mamá también ei ronskeimmillaankaan alennu elokuvaksi, jossa odoteltaisiin seuraavaa vilausta nännistä. Sen sijaan elokuvan päähenkilöiden käymät keskustelut seksistä ovat likimain elokuvan parasta antia. Niiden rehellisyys, kerskailu ja estottomuus eivät ole elokuvissa arkipäivää.

Seksuaalisen (erotiikka olisi väärä sana) latauksen läsnäolosta olin tietoinen ennakkoon. Yllätyin kuitenkin kovasti Y tu mamá tambiénin poliittisuudesta. Enkä nyt puhu vain yhdestä tai kahdesta viittauksesta vaan Meksikon yhteiskuntarakenteiden ja hiljaisen enemmistön olojen jatkuvasta esilletuomisesta. Kertojaääni osoittaa järjestelmän epäkohtia ja elokuvan edetessä se keskittyy yhä enemmän ja enemmän luomaan kuvaa Meksikosta, ei kaverusten lähipiiristä. Y tu mamá tambiénin antama kuva ei vastaa sen enempää huoranhajuista huumehelvettiä kuin postikorttiparatiisiakaan. Maa on täynnä kontrasteja.

Seksin ja politiikan kuljettaminen rinta rinnan muodostaa mielenkiintoisen kombinaation. Seksi vetää luontaisesti enemmän puoleensa, kun taas politiikka voi tuntua jopa tirkistelystä saatavan nautinnon viivyttämiseltä. Mielestäni aluksi tarpeettoman kertojaäänen auktoriteetti kuitenkin kasvaa matkan aikana sen verran vahvaksi, että kuvallisesti liki täysin taustalle jäävä poliitikoiden valtapeli muodostaa oman silmiä avaavan ja jopa hitusen koskettavan tarinansa.

Alfonso Cuarónin kamerankäyttö on jälleen mitä loistavinta. Children of Menin (arvostelu) toimintakohtauksista ikimuistoisia tehneet pitkät otot ovat vahvasti läsnä myös Y tu mamá tambiénissa. Eritoten rantakuppilassa käydyn, alkoholilla öljytyn juhlinnan purkkiin nappaaminen on varmasti kysynyt pitkää pinnaa kameran molemmin puolin. Hieman The Apartmentin (arvostelu) tapaan leikkaus ei hihku huomiota osakseen. Välillä vain huomaa että kamera on ollut minuuttitolkulla paikallaan.

Elokuvan lopetus varmasti jakaa mielipideitä. Itse pidin siitä lähinnä sen rajuuden vuoksi. Kertojaäänen latelemat faktat tuntuivat tylyiltä, jollain tapaa vääriltä ja ennen muuta hämmästyttäviltä. Elokuvan tapahtumia laajemmin peilaten päädyin kuitenkin hyvin nopeasti siihen lopputulokseen, että vaikka käsikirjoituksen ratkaisut olivatkin rohkeita, niin ne olivat kuitenkin auttamatta järkeenkäypiä.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Huomio kaikki te ihanat, herttaiset ja hyvää tarkoittavat ihmiset jotka olette joskus lainanneet kaveriltanne DVD:n ja jättäneet sen palauttamatta. Haistakaa paska. Katkera? Minä? En suinkaan, mutta haluaisin pikku hiljaa katsoa Requiem for a Dreamin uudelleen ja se on ollut liikenteessä pian pidempään kuin minä olen tykännyt nukkua aamuisin pitkään.

Asiaan. Siitä onnettomasta asianlaidasta huolimatta, että en ole nähnyt Darren Aronofskyn neljästä ohjaustyöstä kuin 50%, niin pidän kaveria aivan ehdottomasti laadun takeena. Vaikka sattumalta kuuluisinkin niihin ihmisiin joiden mielestä The Fountain on hitaasti valuvaa siirappia, niin ainakin se on jo kivikaudelta kotoisin olevien trailerimuistojeni mukaan kunnianhimoinen. On parempi epäonnistua komeasti jos on edes kurottanut sen kuuluisan kuusen latvaan. Käpyjä pystyy keräämään kuka tahansa roskienvientireissulla.

Darren Aronofskyn seuraava elokuva kantaa nimeä Black Swan. The Wrestler oli ensimmäinen Aronofskyn ohjaus, jonka käsikirjoitus ei ollut hänen itsensä väkertämä. Mikään Woody Allen mies ei selvästi ole, sillä nytkin mennään ulkopuolelta tulleella materiaalilla. Käsikirjoituksesta vastaavat Mark Heyman ja Andres Heinz. Molemmat ovat vasta haaveilevat tähdestä Hollywoodin Walk of Famella, aiempia tuotoksia herroilta ei olla valkokankaalla nähty.

Black Swan on trilleri taitoluistelijoista. Jos et juuri nyt jäystä kynsiäsi jännityksestä, niin sitten meitä on ainakin kaksi. Sen verran olen trailerista mielipiteitä lukenut, että mitä ilmeisemmin elokuva ei ole sitä aivan selkeintä rakennetta noudattavaa perusmyllytystä. Eipä sillä, en sellaista Aronofskylta osaisi odottaakaan. Vaikka The Wrestler oli riisuttu ja suoraviivainen kuvaus eläkettä uhmaavasta mestaripainijan varjosta, niin elokuva oli kohtaus kohtauksen jälkeen erittäin vahvalla leimalla lyöty. Kuvat seurasivat päähenkilö ankaran rehellisesti.

Pääosissa Aronofskyn Toronton filmifestivaaleilla ensi-iltansa saavassa ohjauksessa nähdään kaunottaria kaksin kappalein, Natalie Portman ja Mila Kunis. Jälkimmäiseltä toivon hyvää roolia, ensin mainitulta odotan säkenöintiä. Portman on ajoittain, Closer ja V for Vendetta uivat välittömästi mieleeni, ollut loistokas. Harmittavasti neidistä tulee aina myös mieleen Star Warsien esiosat. Vaikka taiteelliseksi neroksikin väitetyn George Lucasin näyttelijäohjaus on legendaarista, niin Portman oli ajoittain keskivertoa pahemmin hukassa prinsessa-haahuilunsa kanssa. Keskimäärin Portman on kuitenkin kuiskinut korviini sillä äänensävyllä, että joku päivä häneltä vielä nähdään leukaperät loksauttava tulkinta. Enkä nyt tarkoita K18-leikkauksia Closerin tanssikohtauksista.

Euroopassa Black Swan luistelee teattereihin ensi vuoden helmi-, maaliskuussa.

Viikon vanhenneen uutisen kommentointi on kivaa:

Daniel Craig has been confirmed to star three-picture adaptation of The Millennium Trilogy under the direction of David Fincher.

Rooney Mara is also locked into the lead role of the series. The screenplay is written by Steve Zaillian. (Comingsoon.net)

Löytyihän se Fincherin uusi kultamussukka, kun vain jaksoi kärsivällisesti odottaa. Sen vertaa monta nimeä rooliin on tyrkytetty, että aika harvassa alkoivat olla ne Hollywood-pyrkirit, joille Lisbeth Salanderin piikkikaulapantaa ei oltu sovitettu. Voin toki olla väärässä, mutta ainakaan mun ymmärrykseni mukaan Rooney Mara ei ollut kertaakaan mukana huhumyllyssä. Tämä nyt ei sinällään yllätä. Vaikka netissä on lukemattomia huhulottoa ylläpitäviä tahoja, niin hyvin usein lopullinen roolitus onnistutaan kuitenkin pitämään vällyjen alla.

Rooney Mara. Jos minulle olisi ennen elokuun 17. päivää heitetty ilmoille tuo nimi, niin olisin sanonut että ”etäisesti tutulta kuulostaa, mutta ei mulla ole hajukaan kuka se on tai mistä se pitäisi mukamas tuntea?” Siltä varalta että en ole ainoa jonka muistista Maran filmografia ei auennut silmänräpäyksessä, niin lyysään lampulla tutkimustuloksiani (eli IMDB:n selaamista). Ainoa leffa jonka olen neidiltä nähnyt on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan löyhä Youth in Revolt, jossa hänellä on hyvin pieni rooli. Maran nassun perusteella muistini ei yhdistä häntä mihinkään elokuvan kohtaukseen. Eniten huomiota osakseen saalistanut työnäyte on A Nightmare on Elm Streetin haukutun uusintafilmatisoinnin päärooli.

Nuo näytöt eivät vielä herätä kovin valtaisaa luottamusta tällä nojatuolilla. Fincher ei kuitenkaan ihan välttämättä ole kiinnittänyt silmiään Maraan pelkän ulkonäön perusteella, sillä hänellä on ainakin jonkinlainen osa The Social Networkissa, jonka herra ja hidalgo siis ohjaa. Fincher-palvontani on sillä tasolla, että uskon Maran tehneen varsin repäisevää jälkeä kuvauspaikalla. Todisteita tästä ei tietysti ole esittää tasan ensimmäistäkään, mutta en nyt anna moisen – merkityksettömän – yksityiskohdan juuri heikentää odotuksiani. Jos neiti Mara on Fincherin mielestä pätevä Lisbeth Salanderin rooliin, niin minä uskon asian näin olevan.

Aamen.

Helpolla Mara ei tule pääsemään. Niin sanotusta Millennium-trilogiasta olen nähnyt kaksi ensimmäistä osaa. Daniel Craigilta ei vaadita ihmeitä Michael Nyqvistin tasolle pääsemiseen. Hahmo ei ole Lisbethin tasoa, mutta kyseessä ei myöskään ole niin ontto mies kuin mitä Nyqvistin tulkinta ajoittain antaa ymmärtää. Potentiaalia löytyy. Noomi Rapace vähäsanaisena, menneisyytensä riivamana yhden kimman kommandoyksikkönä sen sijaan toimi kuin Michael Mannin värienkäyttö. Maralla on heti alkuunsa varsin haastava työ tehdä hahmostaan ensinnäkin uskottava. Rikkinäisen, mutta silti äärimmäisen kovan tytön osan näytteleminen ei ole mitään perusnyyhkyämistä. Koska vertailu Rapaceen on automaattista, niin pepun olisi parempi nousta reilusti hyppyriman yläpuolelle. Positiivisesti katsoen kyseessä on kuitenkin sisällöllisesti rikas, moraalinesti ristiriitainen kostaja. Tämän kaliiberin rooleja on eritoten Hollywoodissa naisille tarjolla ani harvoin.

Jos minun pitäisi kuvata Jean-Pierre Melvillen kipparoimaa ja kirjoittamaa Le cercle rougea kahdella sanalla, niin valitsisin seuraavat: tiukka ja tyylikäs. Corey (Alain Delon) ja Vogel (Gian Maria Volonté) eivät entuudestaan tunne toisiaan, mutta heillä on siitä huolimatta paljon yhteistä: vahva itseluottamus, korkea ammattitaito, rosvotausta, sama vankeudesta vapautumispäivä ja tarve pysyä poissa poliisien silmistä. Mikä tärkeämpää, tämä on ensimmäinen Melvillen elokuva, jonka olen nähnyt. Juuri tällä hetkellä olen varsin maireana siitä faktasta, että hyllyssäni lojuu aika monta muuta saman ranskalaisherrasmiehen ohjausta.

Le cercle rouge on äärimmäisyyteen asti viritetty rikosdraama, joka alkaa ilman selittelyjä; kotikatsomossa on syytä olla hereillä. Vaikka tarina etenee kronologisesti, jätetään taustoitus hyvin vähäiseksi. Elokuva alkaa ikään kuin pois leikattujen alustuskohtausten jälkeen. Niitä ei jää kaipaamaan, sillä Melville osaa rakentaa henkilöhahmojensa luonteen niin mallikkaasti, että heidän menneisyytensä tekojen yksityiskohdat eivät alun ihmettelyn jälkeen tunnu tärkeiltä. Kylmähermoisuus jolla Vogel karkaa Mattein (Bourvil) huostasta kertoo liki kaiken oleellisen hänestä.

Pitkän matkaa Le cercle rougen rytmitys hipoo täydellisyyttä. Ainoastaan lopun kuviot tuntuvat hieman hätäisiltä. Toisaalta ne myös heijastavat sitä, että ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan homma ei ole täysin elokuvan ryöstäjien hallinassa. Melville onnistuu luomaan realismia henkivän tarinan, joka on kuitenkin tyylitelty. Pienet seikat luovat hahmoihin cooliutta, joka ei ole aivan arkista, mutta ei sitten kuitenkaan myöskään sarjakuvamaista. Koskaan ei ole sytkärin ilmasta nappaaminen näyttänyt yhtä vakuuttavalta kuin Le cercle rougessa.

Elokuvan tapa suhtautua väkivaltaan on joko inhottava tai piristävä, riippuen vähän siitä keneltä mielipidettä tiudustelee. Ruumiita ei kasata huvin vuoksi, mutta silti miehet teloittavat vastapuolen pelureita ilman sen suurempaa draamaa tai katumusta ikään kuin osana ammatin epätäydellisyyttä. Ensivilkaisulla Melvillen suhtautuminen roistojen elämään on henkilöhahmojen tyylikkyyden vuoksi hieman glamorisoitua. Kokonaisuutta tarkastellessa kuva kuitenkin muuttuu. Le cercle rougessa elämä lain kummallakaan puolella ei ole ruusuilla tanssimista: koti on autio, vaimo on jättänyt ja elämä on jatkuvaa kiinnijäämisen välttelyä. Nämä roistot eivät naurata naisia ja pelaa noppaa casinolla.

Jean-Pierre Melville on Le cercle rougessa suorastaan alleviivatun epäkiinnostunut naisista. Elokuvan ainoa edes etäisesti näkyvillä oleva neito on miehensä jättänyt alaston petturi. Corey on ainoa jonka hahmokuvassa naiset näyttelevät mitään roolia ja hänelläkin ne ovat länsä nykyisyydessä vain muistojen vuoksi. Alun perusteella oletin hänen exänsä ottavan selvästi suurempaa roolia elokuvassa. Samaan tapaan etsivä Mattein kotiinsaapuminen tuo mieleen vain Das Leben der Anderenin koskettavimman kohtauksen, jossa stasi-mies Wiesler astelee yksinäisyyttä kumisevaan kerrostaloasuntoonsa. Tämä kaikki mahdollistaa sen, että elokuva keskittyy täysillä päähenkilöidensä akuutteihin ongelmiin.

Ranskalaiselokuvilla on – vähän kokemukseni mukaan osin ansaittu – maine erittäin puheliaina tapauksina. Le cercle rouge on kaikkea muuta, eritoten ensimmäisen puoliskonsa ajan. Yksin liikkuvilla miehillä ei ole tarvetta höpöttää itsekseen. Keskustelut päähenkilöiden ja sivullisten kanssa ovat harvinaisia ja niukkasanaisia. Vaikka panokset ovat henkilökohtaisella tasolla suuret, niin Le cercle rouge tuntuu minimalistiselta elokuvalta. Se ei revittele tai esitä: kohtauksiin ei olla yhtä tanssiesitystä lukuun ottamatta tuotu ylimääräisiä elementtejä. Melville selvästi uskoo paitsi kohtauksiinsa niin myös yleisöönsä.

Le cercle rouge on ryöstöelokuva, se tehdään selväksi jo elokuvan toisessa kohtauksessa. Piristävästi Melvillen käsikirjoitus on kuitenkin vapaa varsin monista heist-leffojen konventioista. Suunnittelu ja valmistelu –vaihe on minimaalinen tai ainakin se on naamioitu tuoreen tuntuiseksi paketiksi. Ja nyt puhutaan siis neljäkymmentä vuotta sitten valmistuneesta elokuvasta. Itse keikka on kuvattu poikkeuksellisen avoimesti, mitään piilottelematta. Tämän vuoksi se myös tuntuu harvinaisen toimivalta ja palkitsevalta. Jännitystä ei tarvitse luoda tehokeinoin, se leijuu jokaisen kuvan ympärillä.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Marja Pyykön ohjaama ja yhdessä Laura Suhosen kanssa kirjoittama Sisko tahtoisin jäädä saa ensi-iltansa vähän ongelmalliseen aikaan. Dome Karukosken viime vuotinen Kielletty hedelmä (arvostelu) on nimittäin ainakin allekirjoittaneella niin tuoreessa muistissa, että vertailu siihen on jotakuinkin automaattista. Eihän siinä mitään, puhtaasti originaaleja elokuvia on vaikea tehdä, eikä samojen teemojen käsittelyssä mitään pahaa ole. Mutta Pyykön kannalta on varsin valitettavaa että Karukoski hallitsee paitsi elokuvakielen käytön niin myös näemmä teinityttödraaman aakkosetkin selvästi nohevammin.

Sisko tahtoisin jäädä on teinityttödraama, jonka perusrakenne ei yllätä ketään. Emilia (Ada Kukkonen) pärjää koulussa mallikkaasti ja huolehtii äidillisesti pikkusiskostaan. Uima-allashyppyrin nokalta löytyy röökiä sauhutteleva rokkarityttö Siiri (Sara Melleri) ja … niin, tietäähän sen kuinka siinä käy ties monennenko kerran. Teinityttödraamojen kohdalla juoniasetelman lähtökohta on aina sama, joten draaman voima ratkaisee liki poikkeuksetta kaiken. Sen verran täytyy tosin Sisko tahtoisin jäädä käsikirjoituksen leukaa nostaa, että lopussa nähdään varsin mielenkiintoinen vivahde, joka oltaisiin voitu esitellä selvästi aikaisemmin, jolloin sitä laventamalla elokuvaan oltaisiin saatu jotain aidosti tuoretta.

Sisko tahtoisin toimii harvoin, mutta kuitenkin ajoittain erinomaisesti. Telkien taakse sijoittuva kohtaus malttaa kärsivällisesti läpivalaista toisen päähenkilön heikkouden. Varsinkin tarinan jälkimmäiselle puoliskolle sijoittuvat keskustelut isän kanssa osuvat maaliinsa. Teoriassa elokuvassa on muutama muukin tällainen napakymppikohtaus, mutta syystä tai toisesta Marja Pyykkö on raiskannut valta-osan kuvamateriaalistaan muun äänimaailman yli pyyhkivillä wanna-be-hittibiiseillä. Isossa osassa näistä on vielä mukana sellaiset lyriikat, että kohtausten päällimmäinen pointti tulee selväksi kuusi vuotta aivokuolleena maanneelle vihanneksellekin.

Pääosassa Ada Kukkonen tekee laaturoolin ja on kokee varsin uskottavan muutoksen kiltistä tytöstä varovaisen angstaavaksi kotihirmuksi. Luonnevaihdos toimii onnistuneesti ennen muuta siksi, että Emilialle annetaan läpi elokuvan pieniä hetkiä, joista on selvästi aistittavissa epävarmuus uudesta identiteetistä. Nämä varovaiset hetket tuntuvat lähinnä vahingoilta siinä vaiheessa, kun päälle vyöryy ”vittu me oltiin kovia kimmoja” –henkinen puolitutuille leuhkimissessio. Katsojan tyhmänä pitäminen on aina vähän masentavaa ja kertoo enemmän elokuvantekijöistä kuin yleisöstä. Näin ainakin haluan uskoa.

Sisko tahtoisin jäädä on turhauttava elokuva. Pyyköllä ja Suhosella on selvästi ollut hyviä ideoita, mutta niiden tutkistelun sijaan on tehty puolihuolimattomasti kollaasimainen elokuva teemoista, joita on käsitelty aiemmin loputtoman paljon syvällisemmin ja koskettavammin. Kuvat ovat kauniita, kameraa on osattu käyttää varsin kivasti ja Helsingistä on löydetty näin ulkopaikkakuntalaiselle tuoreita kulmia. Stereotyyppiseksi Suomi-leffaksi tämän tunnistaa lähinnä kolmen seikan vuoksi. Yksi: karmea musiikin käyttö. Kaksi: dialogi on aika ajoin hiljaista ja epäselvää. Kolme: näkemyksen puute.

2½ / 5

IMDB

Sam Raimi on ehtinyt ohjaamaan niin laatua (The Gift, A Simple Plan) kuin käsittämätöntä kuraakin. Peter Parkerin CGI-seikkailujen osat yksi ja kolme ynnä Evil Deadin esiinmarssi ovat sellaista tauhkaa, että suhtaudun erittäin varautuneesti jokaiseen Raimin ohjaukseen. Drag Me to Hellia on markkinoitu Raimin paluuna juurille. Eräs kaverini sitä on kovasti jo pidemmän aikaa hehkuttanut . Samainen persoona on kuitenkin aina muistanut mainita, etten minä kyseisestä kauhukomediasta varmaankaan välittäisi. Ähäkutti. Täähän ei ollut ollenkaan hullumpi.

Christine Brownilla (Alison Lohman aka se-syy-miksi-halusin-nähdä-tämän-elokuvan) menee varsin kivasti. Anoppi ei hyväksy maalaistyttöä, mutta sellaisia ne anopit nyt (ainakin) elokuvissa on. Kihlattu (Justin Long) on parraton professori ja Christinen elämän rakkaus. Pikkupankissa apulaisjohtajan paikka on ihan näppien ulottuvilla ja … siihen se pikkunätti arki sitten loppupeleissä sortuukin. Christinea alkaa vainota mustalaisrouvan langettama kirous, joka ei hirveän pitkää elinaikaa lupaa.

Drag Me to Hellille isot pisteet erittäin sähäkästä startista. Tunnelman rakentelu aloitetaan oikeastaan vasta sen jälkeen kun ensimmäinen rumilla kuvilla ja campilla kuorrutettu kiljuntajakso on takana. Huumoria Raimi viljelee tarinassaan sopivankokoisella lusikalla. Drag Me to Hell on rehellisen aidosti kauhuelokuva ja Christine tuntuu olevan hyvin tietoinen minkälaiseen maailmaan hänet on heitetty. Päinvastoin Clay (Long) on lähempänä keskiverto kaduntallaajaa, joka ei suuremmin henkien läsnäoloon usko. Kauhuparodia Drag Me to Hell ei ole, Christine vain aina tietää millä tavalla hänen tulee kussakin tilanteessa käyttäytyä jotta genren perinteitä seurataan.

Pelkän vitsinlaukomisen sijaan Drag Me To Hell ohella olemaan aika-ajoin myös kohtalaisen jännittävä. Säikäytykset tosin ovat varsin ”halpoja”: enemmiltä osin ne perustuvat nopeaan kuvakulman vaihtoon ja sellaiseen äänivalliin, jota naapurini varmasti arvostivat ihan valtavasti. Temppu käy pitkän päälle ennalta arvattavaksi ja hieman tehottomaksi. Raimi ei nimittäin mielestäni onnistu kovin tehokkaasti rakentamaan säikäytysten väliin tunnelmaa. Tylsä tai hapoton elokuva ei ole, päähenkilön seurassa viihtyy. Manikyyri-aikaa Drag Me to Hellin katsomisen jälkeen ei kuitenkaan tarvitse varata.

Olen häpeilemätön Alison Lohman –fani. Tuoreessa rouvassa (hpmh) yhdistyy rory gilmoremainen söpöys ja nicole kidmanmainen lahjakkuus. Alison Lohman on vähän kuin Ellen Page (jonka alunperin piti olla tämän elokuvan pääroolissa), ei vain yhtä tunnettu. Jälleen kerran Lohman onnistuu tekemään hienon, ennen muuta tyylitellyn roolisuorituksen, joka kaikessa korniudessaan on uskottava ja ennen muuta Drag Me to Hell näköinen. Muillekin näyttelijöille on selvästi selitetty pelin henki juurta jaksain. Selvännäkijä (Dileep Rao) olisi voinut olla räiskyvämpi.

Drag Me to Hell on ihastuttavan vanhanaikainen. Tarina kirouksesta ja sen uhriksi joutuvasta nuoresta naisesta ei ole vähääkään tuore ja vaikka elokuva sijoittuukin nykypäivään, niin kauhu ja gore ovat kuin tuulahdus niistä elokuvista, jotka tunnen ennen muuta tyylin ja maineen vuoksi. Samaa linjaa jatketaan elokuvan ihmiskuvissa. Christine joutuu ongelmiin pyrkiessään urallaan eteenpäin. Vaika kirous on seurausta ennen muuta rahan asettamisesta ihmisen edelle, en voinut olla huomaamatta kuinka Raimi söötisti näyttää naispuoliselle uraohjukselle hänen oikean paikkansa. Lisäksi elokuvan mustalaiset eivät varmasti saa ketään kysymään naapurirapun mannea kahville.

Tämä kappale sisältää juonipaljastuksia. Erikseen täytyy kehua hautausmaalle sijoittuvaa jaksoa, joka on mielestäni selvästi elokuvan tyylikkäin ja ronskein pakkaus. Vaikka viimeisen juonikoukun näkeekin heti kirjekuoren sulkeutuessa, niin se ei vähennä arkkulapioinnin tehokkuutta. Christinen avatessa ruumiin leipäläven lapiolla en voinut kuin hämmästellen nauraa: Raimilla on sittenkin pistämätön tyylitaju, jonka olemassaolon hän vain onnistuu silloin tällöin piilottamaan – ja syvälle.

Yhtä kaikki, positiivinen yllätys.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

TV:n puolella uraa luonut Christopher Morris tekee ensimmäisen ohjausmerkintä elokuvataiteen saralla äärimustalla komedialla Four Lions. Riemastuttavasti kourallinen brittiläisiä muslimeja haaveilee uskonsoturin urasta. Näin alkaa kaistapäisen terrori-iskun suunnittelu, jonka pääosassa eivät ole ekniset yksityiskohdat, vaan koko keikan absurdius.

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen kirjoiteltiin varsin laajasti siitä, miten koettu tragedia merkitsisi vähintäänkin katastrofielokuvien loppua. Näiden viisauksien latomisten jälkeen jo pelkästään Roland Emmerich on talsinut pariinkin otteeseen taloudellisesti menestyksekkäästi suurkaupunkien asukkeja. Yhdeksän vuotta lentokonetörmäilyjen jälkeen Four Lions ottaa suorastaan sketsimäisen lähestymiskulman jälkivaikutuksiltaan 2000-luvun merkittävämpään tapahtumaan.

En osaa arvioida, miten muslimit suhtautuvat Four Lionsin huumoriin. Aikamoisen itseironista otetta se kuitenkin vaatii, sillä vaikka varsin pitkään vitsit revitään ainoastaan hölmöistä itsemurhaiskujen tekijöitä, niin myöhemmin näpäytetään myös islamilaista kulttuuria laajemmin. Huumoria ei voi mitenkään kuvata sanalla ”varovainen”, vaan esimerkiksi avioparin ja heidän imaaminsa keskustelu vaimon paikasta huushollissa on paitsi hulvaton, niin vähintään pikkuriikkisen verran kulttuurirasistinen.

Monin paikoin Four Lions on hyvin hauska ja pitkin elokuvaa sai naureskella, vaikka viimeisen päälle hiotut vitsit kohtalaisen vähissä ovatkin. Leffa luottaa selvästi enemmän määrään kuin laatuun. Eritoten muslimiksi kääntynyt Barry (Nigel Lindsay) jauhaa jatkuvasti sellaista propagandaa, että länsimainen sivistys kasvaa lähinnä myytiksi. Niin tai näin, varsinkin terroristien koulutusleirille sijoittuva jakso on aikamoinen farssi sanan positiivisessa merkityksessä.

Kommelluksia sitoo yhteen juoni, josta Four Lionsin tekijät eivät selvästikään ole kovinkaan kiinnostuneita. Lähtöidean (komedia terroristeista) ja vitsien väliltä puuttuu tarina, jota kiinnostaisi seurata. Lopussa elokuva yllättää menemällä räjäyttelyssä pidemmälle kuin kuvittelin, mutta 90%:sti elokuvan kohtaukset ovat juuri niin vahvoja kuin niihin upotetut vitsit antavat myöten. Four Lions on tästä syystä ajoittain varsin puuduttavaa katsottavaa.

Four Lions sai ainakin minut nauramaan terroristeille, joten jotain on tehty oikein.

3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Lontoon laitamilla asustava Jenny (Carey Mulligan) uneksii muuttavansa Ranskaan ja nauttivansa opiskelujen jälkeen boheemi-elämästä kuunnellen paikallista musiikkia ja sisäistäen lokaalia kirjallisuutta. Arki on kuitenkin toista. Isä maksaa koulutuksen sisäoppilaitoksessa ja vaatii tuloksia. Oxfordiin on päästävä, elämä saa luvan odottaa. 1960-luvulla teinivuosiaan viettävän Jennyn elämä muuttuu kun reippaasti iäkkäämpi David (Peter Sarsgaard) tarjoaa paitsi kyydin kotiin, niin myös tutustumismahdollisuuden Jennyn haaveisiin.

An Education on jos nyt ei loistava, niin ainakin hyvin lähelle kyseistä adjektiivia pääsevä elokuva. Lone Scherfigin ohjaus käyttää pohjanaan erinomaisia romaaneja kirjailleen Nick Hornbyn käsikirjoitusta, joka puolestaan perustuu Lynn Barberin muistelmiin. Elokuvasta on karsittu liki kaikki tauhka pois. Sivujuonia elokuvassa on, mutta ne ilmenevät pikemminkin Jennyn elämän kautta, eivät niinkään omina kokonaisuuksinaan. Scherfig vie jääräpäisesti eteenpäin Jennyn – en halua käyttää sanaa kasvutarina – kokemusmatkailua.

Jenny edustaa osin glorifioituja 60-luvun nuoria. Ihmisoikeusaktivistia hänestä ei saa, mutta sen sijaan auktoriteettien kyseenalaistaminen on selvästi jotain johon vanhemmat ihmiset eivät ole vielä tottuneet. Vaikka rehtorin (Emma Thompson) kanssa käytä keskustelu onkin hieman alleviivaava, niin se tuo hienosti esille sen minkä esimerkiksi The Doubt (arvostelu) teki osin hienovaraisesti, osin kömpelösti: muutos on tulossa ja sen askelkuvioihin joko tallautuu tai sopeutuu. Traditiot ovat kuitenkin yhä nähtävissä Jennyn päätöksissä; avioon ollaan välittömästi syöksymässä ensimmäisen kosijan ilmaantuessa ovensuuhun.

Vanhempi mies, nuori nainen –parituksia on toki nähty aiemminkin, mutta An Education tuo yhtälöön muutamia mielenkiintoisia muuttujia. Vaikka en asiasta kaverini kanssa samaa mieltä ollutkaan, niin näin Jennyn hahmon olleen pikemminkin rakastunut Davidin tarjoamaan elämäntyyliin kuin mieheen itseensä. Elokuva myös esittelee yhden lukuisia kertoja nähdyn tarinakoukun tuoreesta näkökulmasta tarjoten naisnäkökulmasta vastauksia kysymyksiin, jotka jäävät sivuosan rooliin monissa mies-näkökulmasta kuvatuissa tarinoissa.

An Education hiipi alun perin tietoisuuteeni Carey Mulliganin vuoksi. Keira Knightleyn ikäluokkaa oleva, mutta lapsenkasvoinen Mulligan keräsi ylistystä arvostelusta toiseen. Pakko myöntyö, nuori neiti ansaitsee joka ainoan ylisanan joka hänen suuntaansa on singottu. Mulligan näyttelee koskettavasti ja kyyneleitä pyytämättä älykkyydestään ja ainutlaatuisuudestaan hyvin tietoista naista, jonka maailmankatsomus ei sitten kuitenkaan ole aivan niin jalostuneella tasolla kuin hän itse kuvittelee. Vastanäyttelijänä Peter Sarsgaard tekee jälleen ehjän roolin, monipuolistaen tulkintarepertuaariaan playboy-miehen variaatioon.

Moitteita An Educationille syydän lähinnä epilogimaisesta lopetuksesta. Elokuvan draaman kaari on jo osin saapunut päätökseensä ennen pitkähköä lopputaputtelua ja tietty tulkinnanvaraisuus ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi. Emotionaalista finaalia seuraa joukko sinällään onnistuneita, osin jopa koskettavia kohtauksia, joita kuitenkin leimaa ajoittainen kiire. Erityisesti viimeisessä kohtauksessa muistini mukaan lyhykäisen debyyttinsä tekevä kertojaääni on tarpeeton.

Laatudraama.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Jos olen jotain oppinut geenimanipulaatiosta elokuvaharrastukseni siivellä, niin erinäisten hybridien ynnä muiden fyysisten parannusten kehittäminen on parempi jättää teoriatasolle. Ennemmin tai myöhemmin koe menee perseelleen ja taas jännätään minkä nurkan takaa se mutaatio yllättää. Mielenkiintoisen, mutta hieman väljäksi aivojumpaksi jääneen Cypherin ohjannut Vincenzo Natali työntää kätensä osin samaan geenialtaaseen scifidraamallaan Splice.

Ihmisen ja eläimen yhdistelmä on Splicen juonen johtoajatus. Clive (Adrien Brody) ja Elsa (Sarah Polly) ovat paitsi petikumppaneita niin myös oman alansa johtavia tutkijoita. Juonen peruskulun selittäminen loukkaisi edes etäisesti rutinoitunutta elokuvankatsojaa, joten sanottakoon vain että lopputuloksena on Dren (Delphine Chanéac), hännällä koristeltu söpöläinen / pirulainen, kuinka hänen persoonallisuutensa nyt sitten haluakaan nähdä.

Splicen valttikortti ovat sen ideat. Vaikka kolmen hengen voimin ruuvattu käsikirjoitus ei varsinaisesti tuo biologia-elokuvien alatyyliin mitään uutta, niin Splicella on kuitenkin käytössään ne vanhat, mielenkiintoiset ja lähtökohtaisesti kiinnostavat ajatukset geenimuunnelmien moraalisesta ongelmallisuudesta. Niistä voisi osaavissa käsissä saada aikaiseksi vaikka ja mitä. Splicessa on läpi elokuvan yksittäisiä kohtauksia, jotka voisivat olla suorastaan nerokkaita, mutta valitettavan usein niiden toteutus on horjuvaa. Eräässä elokuvan ratkaisivimpiin kuuluvassa yhteenotossa en voinut olla hymyilemättä, vaikka kohtauksen ilmiselvästi oli tarkoitus olla tarinan lopullinen käännekohta.

Predatorsin (arvostelu) ja King Kongin läpi kärsimisen jälkeen on riemastuttavaa nähdä Adrien Brody sellaisessa roolissa, johon hän edes etäisesti sopii. Toivon mukaan casting-ihmiset alkaisivat hiljalleen käsittää, että karismaton unkkelo hoitaa nörtin roolin selvästi uskottavammin kuin karskin kommandon örinät. Hänen ja Sarah Polleyn roolihahmon välinen suhde on kehitykseltään mielenkiintoinen ja Dren sotkee sopivasti pakkaa tavoilla joihin ainakaan minä en uskonut premissin perusteella.

Vincenzo Natalilla on vankkumaton usko tyylitajuunsa. Vaikka elokuva osaakin välillä myös nauraa musiikkivalinoilleen, niin ennen tätä vitsin paljastamista jouduin kärsiä aivan liian pitkän hetken. Splicen leikkaus ja kuvaus ei oikein osaa päättää, mitä se itseltään haluaa. Välillä ollaan niin rauhallista ja maltillista, että tunnelma kehittyy kuin itsessään. Äkillisesti voidaan kuitenkin heittää lyhyeksi ajaksi hupi-vaihe päälle, jolloin ökylääreille vyöryy plääh-tason läppää ja nopeatempoista montaasi-leikkausta, joka saa tiedetiimin saavutukset tuntumaan jokamiehen kemia-setillä suoritettavilta 1+1=2 toimituksilta.

Kohtuullisesti toteutetut mielenkiintoiset ideat pitivät minut kuitenkin energisenä. Elokuva ei myöskään lopun kauhu-leffa –faneille suunnattua täysin tarpeetonta ja jälleen kerran elokuvan tyyliä rikkovaa kädenpuristusta lukuun ottamatta laahaa, vaan Vincenzo Natali  pitää Drenin vaihtelevilla tavoilla jatkuvasti tuoreena.

3+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Vaikka kaikki sitä haukkuivatkin niin minulle Terminator Salvation (arvostelu) oli erittäin positiivinen yllätys. Jokseenkin ennakkoon ristiinnaulitsemani kirjainyhdistelmä McG onnistui tuomaan rytinän ja paukkeen keskelle toimivaa äijäilyä, maailmanlopun maisemat ja ennen muuta epätoivoa. Jotkut kasarille jämähtäneet huutelivat Arnold Schwarzeneggerin perään, mutta mielestäni Terminator-sarjassa kaksi ikonista roolisuoritusta tehneestä kuvernööristä olisi pitänyt päästä eroon jo kolmannen elokuvan kohdalla. Jos jollain on jäänyt mielipiteeni epäselväksi, niin Rise of the Machines on kuraa.

The Terminator franchise is coming back sooner than anticipated, but in an unexpected format. Hannover House and Red Bear Entertainment are teaming to develop Terminator 3000, a $70 million 3D animated feature based on the characters and storyline of the franchise. The project will tone down the violence as it plans to target a PG-13 rating. Story details however are being kept top secret. Both companies will release further details later this year in the leadup to the production kicking off in January. (Comingsoon.net, linkin takana myös tekijänoikeusongelmat)

En ole mikään animaatioelokuvien suuri fani ja olisin mielelläni nähnyt suoraa jatkoa John Connor –johtoiselle tarinalle, joka vihdoin ja viimein saatiin kunnolla käyntiin Terminator Salvationin myötä. Sen verran raskaasti sydämeni kuitenkin sykkii keinoälyjohtoisten tappajarobottien suuntaan, että otan avosylin vastaan Terminator-jatkon missä tahansa muodossa. Ainoa toiveeni on, että sarjaa maltettaisiin jatkaa suoraan siitä, mihin Terminator Salvationissa jäätiin. Monesta asiasta Termirnator-elokuvia voi ylistää, mutta ison kuvion eteenpäin vieminen on ollut suorastaan masentavan hidasta.

Valitettavasti Terminator 3000 ei nimellään hirveän paljon lupauksia herätä, sillä ainakin minä oletan tuon 3000:n viittaavan paitsi 3D-tekniikan esiinmarssiin niin ennen muuta vuosilukuun. Termininator Salvation sijoittuu vuoteen 2018. Sisäinen optimistini löytää kuitenkin välittömästi porsaanreiän vuosiluku-teoriassa. Terminatorien tyyppimerkinnät ovat numeroita ja jo Terminator 2: Judgment Dayssa (arvostelu) nähty kameleontti oli mallia T-1000. Tuosta on kävelymatka T-3000:een. Koska aidosti toivon tämän projektin onnistuvan, pysyn siinä näkökulmassa että luvassa on enemmän tai vähemmän suoraa jatkoa vastarinnan ja Skynetin taistelulle.

Mitä PG13-ikärajaan tulee, niin se nähtiin jo Terminator Salvationissa että sen ei tarvitse olla ongelma. Veri ja suolenpätkät puuttuivat, mutta toiminnassa oli silti roppakaupalla enemmän munaa ja uhkaavuutta kuin R-ikärajalla varustetussa Rise of the Machinesista, jonka toimintakohtaukset olivat tyystin yhdentekeviä. Toki jos valita voisin niin R-ikäraja olisi herkullisempi vaihtoehto, mutta ottaen huomioon että kyseessä on animaatio niin jo PG13:sta voi pitää varsin rohkeana vetona rahakirstun päällä makoilevilta tahoilta.

Yksittäinen promokuva harvoin pystyy yhtä tehokkaasti summaamaan sitä mielenhäiriötä, joka aiheutti Stonen heittämisen odotuslistalle. Jo vuoden alussa totesin, että kyseessä on todennäköisin huti listalla. En kuitenkaan voi olla näkemättä sitä loputonta potentiaalia, joka Robert De Niron ja Edwart Nortonin välisissä kohtauksissa voisi olla. Kumpainenkin kun on näyttelijöinä parhaimmillaan yksinkertaisesti liki omassa sarjassaan. De Niron viimeisestä todellisesta bravuuri-vedosta toki enemmän aikaa kuin välitän muistella, mutta en todellakaan ole vielä valmis luovuttamaan. Varsinkaan kun luvassa on kohtauksia Edward Nortonin kanssa.

Stonen ohjaajan John Currannin neljästä elokuvasta en ole nähnyt kuin tuoreimmat kaksi: We Don’t Live Here Anymoren ja The Painted Veilin (arvostelu). Suunta on ollut nousujohteinen ja vaikka The Painted Veil ei potentiaalinsa tasolle nousekaan, niin miehellä on kuitenkin sen verran näkemystä, että tarot-pakan tarjotessa sopivan oloisia kortteja, Curran saattaa ylisuorittaa juuri sen verran että Stone tarjoaa muutakin keskusteltavaa kuin kahden pääosanäyttelijän tulkinnat.

Jokainen elokuva jossa Uusiseelantilainen herrasmies Russell Crowe suvaitsee näyttää usein sänkistä leukaansa, on minulle jonkin sortin merkkitapaus. Vaikka olenkin valmis myöntämään että saman tason pravuurirooleja kuin mitä esim. The Insiderissa tai A Beautiful Mindissa ihailtiin ei olla viime vuosina Crowelta nähty, niin mies on ollut mitä mainioimmassa vireessä myös 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Suosikkinäyttelijästatusta tosin hieman hiertää se, että viime vuosina Crowe on tuntunut valitsevan rooleja joissa hän enemmän ja enemmän jyrää pelkällä karismallaan. Henkilöhahmot eivät suinkaan ole toistensa klooneja, mutta Crowe voisi mielestäni olla mukana enemmän myös ns. perusdraamoissa. Moitteista huolimatta en epäröi silti hetkeäkään nimetä Crowea yhdeksi tämän hetken parhaimmista miesnäyttelijöistä. Yksiulotteisimmillaankin hän vangitsee huomioni.

Robin Hoodin (malliesimerkki karisma-roolista) lisäksi Russell Crowe nähdään tänä vuonna ainakin Yhdysvalloissa Paul Haggisin ohjaamassa rikosdraamassa The Next Three Days. Jos olen ymmärtänyt hajanaiset yhden rivin synopsikset oikein, niin Crowen vaimo joutuu syyttömänä vankilaan ja tästä kimpaantunut aviomies päättää hakea petikaverinsa pakomatkalle. Ei mikään hirveän häkellyttävä konsepti, mutta jotenkin en jaksa uskoa että Haggis istuisi ohjaajan pallilla jos kyseessä olisi tusinatoiminnan ABC-kirjan sääntöjä pilkulleen noudattava tuotos. Sivuhuomatuksena todettakoot, että tämäkin elokuva on remake. Alkuperäisteokseta Pour elle vastasi vain pari vuotta sitten Fred Cavayé. Hän on ollut mukana The Next Three Daysin käsikirjoittajana.

Paul Haggis on rankasti mielipiteet jakava käsikirjoittaja / ohjaaja. Vaikka hänen mollaamisestaan tuli suorastaan muoti-ilmiö Crashin yllättävän Oscar-taipaleen jälkimainingeissa, niin itse en tuohon jengiin kuulu. Myönnettäkööt että pahimillaan Haggisin tarinoissa on todella, todella limaisen sokerisia kohtauksia, jotka eivät toimi kuin äärimmäisten  osaavien tekijöiden näpeissä. Viimeisen päälle loistokas näyttely on ensimmäinen askel, jota ilman Haggis-kohtaukset eivät tule toimeen. Ilman sen suurempaa häpeän puuskaa olen valmis sanomaan, että mielestäni Crash on kuin onkin aika lailla selvästi vaikuttavampi elokuva kuin kilpahevosena vuoden 2005 Oscar-gaalassa toiminut Brokeback Mountain (arvostelu). In the Valley of Elah (arvostelu) ei ole mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta saman kaliiberin elokuva, vaan sortuu liialliseen alleviivamiseen – josta toki Crash ei ole vapaa.

Hutiksi en In the Valley of Elahia voi kuitenkaan laskea, vaan se on ihan hyvä elokuva. Paul Haggis ja Russell Crowe muodostavat sellaisen kaksikon, että vaikka en tuota alempaa löytyvää traileria uskallakaan katsoa, niin odotan The Next Three Daysin olevan paljon muutakin kuin typeränpuoleinen hölmöily Prison Breakin tyyliin. Jenkkiensi-ilta on 19. päivä marraskuuta. Elokuvan Suomeen saapumisesta ei ole vielä tietoa.

Avioerot on mukavia. Varsinkin jos sattuu olemaan Meg Altmanin (Jodie Foster) kaltainen tuore yksinhuoltaja, joka käärii varsin makean osuuden miehensä miljoonista. New Yorkin hyvätuloisten alueelta löytyy perusluukku kahden henkilön käyttöön: huoneita riittää kolmeen kerrokseen, makkareita on saman verran kuin varomattomalla metsurilla sormia ja kokonaisuuden kruunaa Panic Roomille nimensä antava turvahuone, jonne on mainosprosyyrin mukaan mahdoton tunkeutua.

Kommenttiraidalla henkilökohtaisen palvonnan kohteeni, ohjaaja David Fincher kuvailee Panic Roomia ”erityisen hyväksi B-elokuvaksi”. Vaikka en vanhoillisuskonnolliseen sävyyn jumalani sanaa kirjaimellisena totuteena otakaan, niin tässä kohtaa täytyy olla Fincherin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Panic Room voisi nimittäin juonikulkunsa perusteella olla kuin mikä tahansa suoraan alennuskoriin loikkiva mukamas jännittävä trillerintapainen, jossa lähinnä odottaisi lopputekstejä sekä pääosanaisen rinta-aukon vilahdusta.

Vuoden 1999 Fight Clubissa (arvostelu) erittäin näkyvästi esillä olevat CGI-vetoiset kamera-ajot ovat vahvasti läsnä myös Panic Roomissa. Muutamissa kohdissa ne selvästi ovat vain kaunistamassa kuvaa, mutta sulavat ja kärsivälliset kamera-ajot kieltämättä tuovat moniin kohtauksiin hitaasti rakentuvaa painetta, jota leikkauksia lisäämällä ei välttämättä oltaisi saavutettu. Muutonkin Panic Room on Fincherin tapaan mannaa visuaalisille aisteilleni. Hidastuksia käytetään kerrankin jännityksen kohottamiseen, eikä sen tuhoamiseen.

Valitettavasti David Koeppin käsikirjoitus ja Fincherin ohjaus ei malta jättää lopun ramboilua väliin. Mikään realistinen selviytymiskertomus Panic Room ei muutoinkaan ole. Kissa-hiiri –leikki pysyy uskottavana lähinnä sopivasti ripotellun huumorin avulla ja sen vuoksi, että elokuva ei edes epätoivoisesti pyri selittämään jokaista pientä epäuskottavuuden aihettaan. Jotain elokuvan sähköisyydestä kertoo se, että vaikka pientä nitinän aihetta löytyikin aina sieltä täältä, niin niiden aiheuttama jännite olivat suurempi iloaihe kun henkisen murjottamisen aloittaminen.

Olen katsonut Panic Roomin aiemminkin, mutta tuolloin Kristen Stewart ei ollut vielä minkään sortin nimi. Vampyyri-teinien riveissä paremmin Bellana tunnettu teini vetää varsin napakan roolin hahmona, jolla on enemmän kuin riittävästi potentiaalia olla katsojan kuolemanrangaistuslistalla. Hänen ja vähemmän kohauttavasti karismaa ja epävarmuutta suojeluvaistoon yhdistävän näyttelijätyön tekevän Jodie Fosterin kemia toimii. Kovin rutkasti henkilöhahmojen rakenteluun ei ennen kutsumattomien vieraiden saapumista aikaa käytetä, mutta jo noilla kohtauksilla saadaan esiteltyä kolme tärkeintä peluria: äiti, tytär ja talo.

Turvahuoneen juhlapuheettoman käyttöönoton jälkeen Panic Room on samaan aikaan sekä maltillisesti että sähäkästi rytmitetty. Homman nimeä ei tarvitse edes hitaimmille katsojille kerrata ja tapahtumat saadaan pidettyä mielenkiintoisina, vaikka kaksi elokuvan päähenkilöä onkin muutaman neliön teräslaatikossa. Rosvot ovat klisekirjasta napatut ”asiantuntija”, ”wanna-be-roisto” ja ”hullu”. Heidän kuvioitaan seurataan varsin avoimeksi, eikä heidän seuraava peliliikkeensä juuri koskaan tule yllätyksenä. Konnien ja äiti-tytär –kaksikon välinen hyökkäysten ja vastahyökkäysten seuraaminen ei käänny missään vaiheessa itseään toistavaksi.

Panic Room pääsi hieman yllättämään. Uskoni David Fincheriin toki sinällään on kova, mutta ensimmäisellä katselukerralla tämä huono-onnisesti Fight Clubin ja Zodiacin (arvostelu, top5-kohtaukset) väliin sattuva ”välityö” ei iskenyt tällä volyymilla. Kaipa musta on vain kasvanut vuosien varrella luokkaa kovempi Fincher-fanipoika.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Jokunen sana pari ei-kiinnostavaa Jim Carrey –hassuttelua ohjanneen Nicholas Stollerin sutaisusta nimeltä Get Him to the Greek. Elokuvan ideassa ei sinällään ole mitään vikaa. Forgetting Sarah Marshallissa Aldous Snow (Russell Brand) on kohtaus kohtauksen jälkeen seksistisyyttä uhkuvassa pinnallisuudessaan hupaisa. Huippusuositun stand-up –koomikon ympärille rakennettu Get Him to the Greek muistuttaa toista Pirates of the Caribbean elokuvaa. Captain Jack oli menestyskonsepti, joten hänen naamanvääntelyllään täytettiin joka toinen kohtaus. Tälläkään kertaan tulos ei ole Dead Man’s Chestin rupisimpia kohtauksia vakuuttavampi.

Vajaaseen kahteen tuntiin mahtuu toki myös jokunen ihan käyttökelpoinen vitsi. Afrikan Child –video ja pop-artistien parodiointi herättävät leffan alussa lupauksia. Pääosin huumori kuitenkin kiertyy tissien ja viinan ympärille. Tykkään molemmista. Ongelma vain on, että vitseistä mammuttimainen osa on joko vanhoja, liian ennalta-arvattavia tai vain yksinkertaisesti huonoja. Jos ei ole mitään uutta kerrottavaa, niin komiikan ajoitus ja tulkinta täytyy olla viimeisen päälle kunnossa. Get Him to the Greek tahtoo epätoivoisesti olla kärkäs ja rohkea, mutta juuri ennen rotkoon hyppäämistä ollaan poljettu jarrua kuin tervejärkiset ikään. Ei toimi.

Tuntuu jotenkin moraalisesti väärältä haukkua Get Him to the Greekkia tarinasta, koska periaatteessa leffan “juoni” ole lainkaan sen huonompi tekosyy perseilylle kuin mitä esim. paria astetta hauskempi The Hangover käytti. Niin sanotussa tarinassa ei ole kuitenkaan kuin yksi edes etäisesti kiinnostava seikka. Aaron Greenin (Jonah Hill) kotikriisi on edes näennäisesti mukaansatempaava. Se on kuitenkin kertomuskärryn penkkienjakohierarkiassa takaloosterimateriaalia. Get Him to the Greek kehtaa vielä rumaksi lopukseen tyrkyttää opetuksia tähtielämästä Snown vahvalla britti-aksentilla. Yäk.

1½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Terrence Malick on tämän blogin olemassaolon aikana noussut yhdeksi suosikkiohjaajistani. Visuaalisesti häikäisevää ja sisältörikasta elokuvaa ryömivällä tahdilla taikova Malick avasi silmäni alun perin The New Worldilla (arvostelu, joka on ensimmäinen laatuaan blogissani). The Thin Red Line (arvostelu) oli minulle henkilökohtainen ikuisuusprojekti, jonka kokonaisvaltainen kauneus aukesi oikeastaan vasta edellisellä katsomiskerralla. Badlands on kuin vakavampi, mietteliäämpi ja kaikin puolin varttuneempi versio Bonnie and Clydesta (arvostelu). Vuonna 1978 valmistunut Days of Heaven oli itselleni viimeinen ensimmäistä katselukokemusta vailla ollut Malickin ohjaus.

Tarinasta tiesin ennen savikiekon soittimeen kiepauttamista äärimmäisen nihkeästi. Criterion Collection –julkaisun (jota en omista) kansikuva paljastaa että maaseudulle kohtalo henkilöhahmoja ilmeisesti vie ja yleiset hehkutukset ovat aina nostaneet esille rakkaustarinan. Poikkeuksellisen kolmiodraaman lapioidaan liekkeihin tehtaassa, jossa välikohtauksen kautta sisaruksiksi naamioituvat rakastavaiset Bill (Richard Gere) ja Andy (Brooke Adams) jatkavat pakoaan sinne minne rautatie vie. Töitä ilmaantuu elonkorjuun aikaan suurtilallisen (Sam Shepard) pelloilta. Tähkien seasta on löytyvä paljon muutakin kuin vakallinen jyviä.

Alusta reilu harppaus elokuvan loppupuolelle. Jyviä rohmuavien tuholaisten saapumisesta alkava kohtausten sarja on yksi hienoimmista elokuvataiteen jaksoja, joita minä olen päässyt todistamaan. Visuaalisesti henkeäsalpaavat kuvat uhkuvat palavaa tunnetta, kostonhimoa ja lopun alkua. Pitkät, samalla haikeat, pelottavat ja surulliset roihukuvat saavat pysähtymään. Pitkät tunnelmapalat eivät kertaakaan tunnu liian maalailevilta sanan negatiivisessa merkityksessä. Kaiken lisäksi kertakaikkisen mahtipontisiin kuviin on saatu upotettua elokuvan draamallinen huipentuma.

Days of Heaven on siitä hieman outo elokuva, että sen heikkoudet löytyvät alusta ja lopusta. Joko minä olin alkuminuuteilla mukana väärällä vaihdelaatikolla tai sitten tarina lähti hieman nyksähdellen käyntiin. Loppu sen sijaan on pienoisesta hätäilystään huolimatta aidosti hyvä ja onnistunut. Sen ainoa pikku ongelma on edeltänyt loistokkuus, joka jättää varjoonsa kaiken paitsi aivan mestarillisimman kerronnan. Läpi elokuvan tasaisen epätasaisesti äänessä oleva kertojaääni on mielestäni hieman tarpeeton, joskin häiritsemätön ratkaisu tuoden tapahtumiin kieltämättä tuoreen, mutta jonkin verran itsestäänselvyyksiä latovan näkökulman.

Terrence Malickin ohjauksissa on aidosti omanlaisensa tunnelma. Days of Heavenissa on jälleen esillä eri maailmojen, uuden ja vanhan, tekniikan ja luonnon yhteentörmäys. Lähikuvia luonnon asukeista nähdään jälleen Malick-tyyliin runsaasti, mutta ne onnistuvat säilyttämään merkityksellisyytensä ja koskettavuutensa ilman että elikoita inhimillistetään tarpeettomasti. Alun viljankorjuuseen on saatu luotua uutta näkökulmaa hieman kauhuelokuvamaisilla elementteillä, jotka jälleen toistuvat taivaspäivien ollessa lopuillaan. Pelkääjä ja pelottelija vain ovat vaihtaneet keskenään roolejaan.

Ikuista pakoretkeä muistuttavan elämäntyylin kuvaus tulee surullisen kauniisti esille varsinkin elokuvan loppukuvissa. Samaten Billin ratkaisut väkivaltatekojen jälkeen ovat hienolla tapaa toistensa kaltaisia. Huijarielokuvissa sympatia siirretään ohjaajan toimesta liki poikkeuksetta konnien puolelle. Days of Heaven ei kuitenkaan edusta tyylillisesti veljukomediaa. Traagisen suurtilallisen hahmon kohtaloa ja epätoivoista halua tehdä vielä jotain elämällään ennen hautakellojen soimista on kipeä katsoa.

Upea elokuva.

4½ / 5

IMDB / Rotten Toamtoes

Billy Wilderin ohjauksia on viimeisen parin vuoden aikana tullut jokunen tuijotettua. Ihan järjestään ne eivät ole olleet serenadin arvoisia, mutta esim. noir-klassikko Double Indemnity (arvostelu) ja kolmiokomedia Sabrina (arvostelu) ovat iskeneet sen verran korkealla volttimäärällä, että usko herra Wilderin näpertelyyn on varsin korkealla. Historiankirjoihin hautautuneen Itävalta-Unkarin lahja Hollywoodille tekaisi vuonna 1960 sellaisen draamakomedian kuin The Apartment. Markkinointimielessä Some Like It Hotin seuraajalle kärrättiin viisi Oscar-patsasta ja klassikkomaine. Mikä oleellisempaa, varsin moni luotettavalla elokuvamaulla varustettu suositteli tätä. No, katsotaan sitten. Kannatti.

C. C. Baxter (Jack Lemmon) on parttiarallaa nelikymppinen liukuhihnabyrokraatti. Satojen samankaltaisten krakakaulojen joukossa tarvitaan jotain jolla erottua. Baxterin uraputki rasvataan hänen luukkunsa avaimelle, jota nousukas vuokraa esimiehilleen panokämpäksi. Vaimot kun saattaisivat pistää pahakseen, jos neiti sihteeri jatkuvasti aiheuttaisi lakananvaihtoa. Pepunlipomisen piirinmestari Baxterin lisäksi tärkeiksi hahmoiksi nousevat hissityttö Fran Kubelik (Shirley MacLaine) sekä firman kiiltäväkenkäiseen osastoon kuuluva Jeff D. Sheldrake (Fred MacMurry).

Sofia Coppola on aivan varmasti tarkastellut The Aparmenttia pitkään ja hartaasti. Hänen mestarillisessa Lost in Translationissa on niin tunnelman kuin henkilöasetelman kannalta hyvin paljon samankaltaisia elementtejä kuin Wilderin ohjauksessa. Dialogi on pääosin nokkelaa, hymykuoppia syventävää, mutta ei kuitenkaan kovinkaan usein pelkkien naurujen varaan pelaavaa. Jutustelun johtoajatuksena on viedä tarinaa ja henkilöiden välisiä suhteita eteenpäin. Leipä on naamioitu sirkushuvin muotoon. Wilderin vakiokumppani I. A. L. Diamondin kanssa rustaamat keskustelut ovat luonnollisen kuuloisia, vaikka niissä rutkasti persoonaa onkin.

Elokuvan keskiössä oleva tuomitun oloinen romanssi yllätti. Noin kolmannen kohtauksen kohdilla olin varma että tiedän prikulleen miten tarina menee. Ensimmäisen käänteen jälkeen korjasin arviotani. Taas väärin. Ja taas. Merkillistä miten yllättäväksi romanttisen draamakomedian käsikirjoitus kyetään kuosimaan kun vain todella yritetään. Jopa elokuvan viimeisiin kohtauksiin on saatu muurattua sopivasti jännitystä. Itselleni tuli jo sellainen ikävä kutina, että entä jos tämä ei päätykään onnellisesti? En ole kovinkaan suuri ”ja he olivat onnellisina lopputekstien loppuun saakka” –finaalien puolestapuhuja, mutta The Apartmentissa pidin kaikkia mahdollisia peukkuja tanassa sympaattiselle päähenkilölle.

Niin, ne roolihahmot. Jack Lemmonin tunnen edelleen parhaiten hänen myöhempien vuosien ammattitaitoisista sivuosarooleistaan. The Apartmentissa hänen vetonsa pomojensa tossun alustana on – vaatimattomasti ilmaistuna – loistava. C. C. Baxter on sympaattinen ilman huomion kerjäämistä. Hänen kohelluksissaan ja epätoivossaan on täydellä sydämellä mukana. Eikä vastapelurikaan ole piiruakaan hullumpi. Shirley MacLaine hissinappien painelijana on mitä ihastuttavin rakkauden talloma nainen. Hänestä myös luodaan huomattavasti kiinnostavampi kokonaisuus kuin pääosan ihastuksenkohteilla on tapana olla. Frannin osana ei ole ainoastaan näyttää rakastettavalta ja antautua suudeltavaksi loppukuvassa.

Wilderin toimistoelämää katsoessa ei voinut välttyä huomaamasta yhtäläisyyksiä Mad Meniin (1. kauden arvostelu). Molemmat ovat paitsi tajuttoman upeita tuotoksia, niin myös saman maailman kuvaajia. Mad Men on toki kurkistusikkuna menneisyyteen, siinä missä The Apartment on aikalaisten näkemys 1950- ja -60 –luvun taitteen konttorikulttuurista. Molemmissa kertomuksen palaset ovat sukupuolirooleineen hyvin samankaltaisia, mitä nyt C. C. Baxterilla on selvästi enemmän tarvetta vitsinheitolle kuin kuningas Don Draperilla.

Hätkähdyin C. C. Baxterin kotiin tullessa Wilderin kuvaukseen. Otoilla nimittäin on pituutta huomattavan runsaasti, eikä leikkauksia juuri näy. Siitä huolimatta että mukana on jokunen erityisen näyttävä jakso, niin ne eivät vedä huomiota puoleensa pelkällä teknisellä erinomaisuudellaan. Ne luovat The Apartmenttiin omansalaisen rytmin. Nopeasta etenemistahdistaan ja erittäin tiukasta nuotituksestaan huolimatta Wilderin kipparointi on rentoa ja kiireetöntä. Ainoa särö tähän tulee lopussa, jossa sivumakuihin keskittyvä aistini oli havaitsevinaan hätäilyä. Loppukuva saa moiset haparoinnit unohtumaan.

The Apartment on rohkea elokuva. Se käsittelee uskottomuutta useasta eri näkökulmasta tuoden esille niin kärsijät kuin nimelliset hyötyjät. Kaikkea ei näytetä, mutta esim. vaimojen onneton osa on silti läsnä elokuvassa. Pidin erityisesti siitä, että Frannin rakkauspohdintoja lukuun ottamatta elokuva ei nosta uskottomuutta pöydälle, osoita sitä kärttyisenä ja kerro katsojalle että ”nyt puhumme tästä”. Vieraissa rallattelu on jatkuvasti taustalla. Siitä huolimatta että pettäminen on paljolti vastuussa juonenkäänteistä, ei luikurimiehiä osoiteta moralisoiden karttakepillä.

”Shut up and deal.”

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

No en minäkään kaikkia David Fincherin ohjaustöitä kykene maasta taivaaseen kehumaan. Vuonna 1997 teattereihin saapunut The Game oli alun perin tarkoitus kuvata jo ennen mestarillista sarjamurhaajatrilleri Se7eniä (arvostelu, top5-kohtaukset). Toisin kuitenkin kävi. Pelin johtoajatus on seuraava: Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on paitsi tajuttoman rikas, niin myös lievää vakavammin paskiainen. Todellisia läheisiä ei juuri ole ja loppua ihmismassaa kohtaan Van Orton käyttäytyy kohteliaasti vain yleisen sosiaalisen etiketin sitä vaatiessa. Renttuveljenä Nicholaksen silmissä näyttäytyvä Conrad (Sean Penn) tarjoaa isoveljelleen mahdollisuutta osallistua Peliin, joka on lahja miehelle “jolla on jo kaikkea”.

The Game seuraa liki jokaisessa kohtauksessaan Michael Douglasin tulkitsemaa Nicholas Van Ortonia. Tekijöiden mukaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa tehtiin päätös, että pelilaudan toisella puolella kyhjöttäviä miehiä ja naisia ei laajemmin nähtäisi. Ratkaisu toimii, josta iso kiitos Douglasin erittäin karismaattisen ja presenssiä uhkuvan roolisuorituksen. Mies on kuin kallio, jonka horjumiseen on elokuvan alkuminuuteilla mahdoton uskoa. Vaikka Van Ortonista onkin muovattu enemmän tai vähemmän mulkku, ei se estänyt ainakaan minua välittämästä hänestä. Ehkä tämä osin johtuu siitä, että huipulta tiputus hautaan on niin radikaali.

John D. Brancaton ja Miachel Ferrisin käsikirjoitus oli heidän itsensä mukaan juoniaukoton ennen kuvauksia. He antavatkin ymmärtää, että tarinan mahdolliset ongelmat ovat syntyneet vasta filmaus- ja leikkausvaiheessa. Niin tai näin, paketti ei pysy kasassa. Vaikka elokuvan tunnelma on kuvakielen puolesta mitä mainioimmin rakennettu, niin kaiken aikaa päässäni jyskytti migreenin tavoin juoniaukkogeneraattori. Sinällään simppelistä, mutta osin kierosta seitistä ei olla saatu neulottua uskottavaa kokonaisuutta. Loppuratkaisun kanssa minulla ei sinällään ole ongelmia, vaikka viimeiset kohtaukset tulevatkin hieman hätäillen ja ikään kuin ”elokuva on pakko lopettaa, nyt” –paniikin saattelemana.

David Fincher on kaikkien odotusten mukaisesti kuvannut jälleen elokuvan, joka on ilo silmille. Kamerakulmat ja ennen muuta varjoja rakastava valaistus luovat Nicholas Van Ortonin ympärille tehokkaan tunnelmakehän. Miljonäärin ympäristö ei missään vaiheessa tunnu turvalliselta ja paranoia alkaa levitä myös kotikatsomoon. Ketään ei voi uskoa eikä mikään ole todellista. Valitettavasti yksittäisten kohtausten vahva tunnelmalataus horjuu vähän väliä juonen esitellessä seuraavan käänteensä. Elokuva toki antaa alusta alkaen ymmärtää, että mikä tahansa on mahdollista. Siitä huolimatta huomasin jatkuvasti kyseenalaistavani milloin mitäkin.

Vaikka Fincher onnistuu tekemään ennen muuta päähenkilö Van Ortonista kiinnostavan eikä Peliä selittelevää jargonia nähdä kuin juuri riittävästi, niin The Gamen olisi pitänyt hengähtää hieman useammin. Siinä missä alussa jatkuva koukun ja arvoituksen kuvaan vyöryttäminen luo mielekästä kaaosta, niin loppupuolella se alkaa jo puuduttaa. Kuten Van Ortonista, niin myös Fincherin ohjauksesta uhkaa loppua puhti. Mitään korppujauhojen nielemistä viimeinenkään näytös ei kuitenkaan ole, vaan eritoten Meksiko-jakso on epätoivoa parhaimmillaan.

The Game on David Fincherin heikoin elokuva.

3½ / 5

Viime kesänä nappasin Kanchanaburin kirjakahvilasta olkalaukkuuni Nick Hornbyn runoileman romaanin High Fidelity. Se vei täysin mukanaan. Miehuuden, parisuhdekommerruksien, elitismin ja harrastamisen problematiikkaa pohdittiin paitsi hauskasti niin poikkeuksellisen oivaltavasti. Elokuvan olin nähnyt jo aiemmin. Stephen Frearsin ohjaus oli mielestäni toimiva, lievästi romanttinen draamakomedia. Toinen katselukerta oli noin viikko sitten. Epäilen vahvasti että positiivisempi suhtautumiseni elokuvaan johtui ainakin osittain romaanin purevuudesta.

Rob Gordon (John Cusack) on taas vaihteeksi tullut tyttöystävänsä dumppaamaksi. Äiti julistaa pojan ikuiseksi poikamieheksi, poika järjestää vinyylikokoelmansa uudelleen ja jatkaa norkoiluaan nippa nappa pinnalla pysyvän levykauppansa tiskillä. Vaikka Cusackin monet roolit ovat miehen luontaisesta pidettävyydestä huolimatta vähän kuivahkoja, niin on pakko myöntää että Hi-Fi:ssä hänen luuseri-charminsa toimii kuin Angel of Deathin alkukarjaisu. Cusack kantaa heikommatkin kohtaukset ja ennen muuta on tarpeeksi – kuten itsekin sanoo – ”keskinkertainen” ollakseen uskottava.

Kuuntelen musiikkia käytännössä jatkuvasti. Kotona örinä soi aamusta iltaan ja luukustani en poistu kuin korkeintaan roskat viemään ilman että sama äkäpäkä ei jatku mp3-soittimen rytmittämänä. Käyn keikoilla varsin tiiviisti. En silti pidä itseäni hc-musiikkiharrastajana, josta kertoo jo omistettujen levyjen määrä. Niitä ei nimittäin ole. High Fidelityn elitististen musiikkiharrastajien keskinäinen kilistely ja naljailu kuitenkin toimii. Erinäisten top5-listojen kasaaminen, muiden maun haukkuminen arvostelu ja pilkuntarkka julkaisuvertailu saavat ymmärtävän virnistyksen kasvoilleni. Tiedän mistä puhutaan vaikka en puoliakaan mainituista artisteista sen paremmin tunne.

Kirjaa lukiessani en asiaa miettinyt, mutta Hornbyn juonikuvio lainaa varsin reippaalla otteella Annie Hallilta (arvostelu). Päähenkilö on molemmissa juuri eronnut ja pyrkii menneisyyttä kaivamalla pohtimaan että mistä moinen via dolorosan taivallus voi johtua. Hi-Fi:n filmatisointia katsoessa yhtäläisyys tulee kuitenkin nopeasti esille. Samaan tapaan kuin Woody Allenin ohjaus, on myös High Fidelity ajoittain varsin anti-romanttinen, jopa katkera elokuva. Mikään partaveitsen rannetango Frearsin ohjaus ei kuitenkaan ole; niin Gordon kuin tarina suhtautuvat koettelemuksiin paitsi ymmärtävästi niin myös humoristisesti. Robin avautumista ja reaktioista paistaa läpi niin epätoivo kuin ymmärrys tilanteen koomisuudesta.

John Cusackin elämän naisista kaikki tekevät mainiota työtä. Erityisesti Gordonin ovesta leuka ylhäällä poistunut Laura (Iben Hjejle) tekee hahmostaan kohtaus kohtaukselta sydämellisemmän ja ihastuttavamman persoonan. Laura ei ole nainen joka kääntäisi päätäni kadulla, mutta rupattelu epäilemättä tekisi tehtävänsä. Short Cutsin (arvostelu) ja High Fidelityn perusteella on pakko alkaa kääntyä sille kannalle, että Tim Robbins on parhaimmillaan hämärän hauskana sivuhenkilönä.

Stephen Frears on luonut High Fidelityyn miellyttävän ilmapiirin. Päähenkilön aneemisuus ei ole masentavaa, vaan sympaattista. Hänelle ja muille elokuvan hahmoille on vaivatonta toivoa onnellista tulevaisuutta. He ansaitsevat sen vaikka eivät tikkua ristiin asian eteen laitakaan.

Moitteita. Niitäkin elokuva ansaitsee. Gordonin kikkailut Marie De Sallen (Lisa Bonet) sänkykamarissa eivät toimi paria vitsiä lukuun ottamatta. Exien tapaamiskierros on mielenkiintoinen idea, mutta rytmitys ontuu. Varsinkin Charlien (Catherine Zeta-Jones) illallispöydässä vietetään turhan pitkä tovi, vaikka pointti tuli jo halivaiheessa selväksi. Heikkonakin hetkinään High Fidelity on kuitenkin kuin – en malta olla käyttämättä musiikkivertausta – hyvän albumin täyteskipale. Vajanaisuudestaan huolimatta se kuuluu kokonaisuuteen, eikä sen aikana tee mieli painaa ”seuraava”-nappia.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes