Katsoin aika monta vuotta sitten Unforgivenin ensimmäisen kerran. Kovin keskinkertainen. Katsoin Unforgivenin uudestaan jokunen viikko sitten. Kovin keskinkertainen. Clint Eastwoodin ohjaama / tähdittämä / tuottama western kertoo tarinan eläkkeelle jääneestä tappajasta William Munnysta (Clint itse), joka ottaa lomaa sikafarmistaan lähteäkseen vielä kerran rahan kiilto silmissä tekemään sitä mitä osaa parhaiten, laittamaan ihmisiä arkkuun. Mukaan lähtee vanha partneri, Ned Logan (Morgan Freeman). Inspiraation reissulle antaa nuorta sukupolvea edustava Schofield Kid (Jaimz Woolvett, josta ei syystäkään olla kuultu mitään tämän jälkeen).

Aloitetaan siitä, mikä Unforgivenissa toimii. Elokuvan tietty anti-westernmäisyys on hienoa, monia kliseitä murretaan ja vielä useampia kohdellaan ainakin jollain osin kaltoin. Lännensankareiden tekoja värittävä kirjailija W.W. Beauchamp (Saul Rubinek) ei ole mukana sattumalta. Vuosikausien tappaminen on jättänyt jälkensä elokuvan päähenkilöihin ja vaikka he ovatkin yhtä kaikki äijiä, ovat he myös ihmisiä. ‘Villin lännen’ kuvaus on myös ennen kaikkea realismiin, ei tyylittelyyn pyrkivää. Deadwood on paljon velkaa Unforgivenille.

Yrityksen puutteesta Eastwoodin elokuvaa ei voi syyttää, ideat ovat hyviä - toteutus ei kuitenkaan ole mieleeni. Elokuvan teemat ovat huomattavan paljon mielenkiintoisempia kuin sen varsinainen tarina, josta en oikein missään vaiheessa jaksanut kiinnostua. Unforgiven etenee laiskanlaisesti ja jää hieman Eastwoodin myöhemmän ohjauksen Flags of Our Fathersin tapaan toistamaan samaa asiasisältöä kohtaus toisensa jälkeen. Pointti tuli selväksi jo ensimmäisellä yrityksellä, ei se siitä uudelleenmuotoilemalla parane. David Webb Peoplesin kirjoittamasta dialogista olisi voinut hyvin karsia varsin paljon pois, nyt lihan päällä on turhaa mautonta läskiä.

Gene Hackman on kerrassaan loistava pahiksena ja Clint on - yllätys yllätys - vakuuttava paljon kokeneena tappajana. Jaimz Woolvett sen sijaan on totaalisen umpisurkea Schofield Kidina ja jokainen hänen kohtauksena on aika moista tuskaa näyttelyn kannalta tarkasteltuna. Sääli sinällään, hänen esittämän innokkaan revolverisankarin ja kokeneiden karpaasien välisessä kontrastissa on potentiaalia. Unforgiven onkin vähintään yhtä paljon tarina westerneistä kuin varsinainen oma tarinansa. Ensin mainitun vahva painotus ja oman tarinan lähes täydellinen syrjään työntäminen ei tällä kertaa kuitenkaan oikein tehnyt tehtäväänsä.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Perkele oli hyvä. Harvoin eteen osuu jo puolentoista tunnin kohdalla loppuvaa elokuvaa, joka kuitenkin kertoo näin täyteläisen tarinan. Sweet Smell of Success tekee kuitenkin juuri tämän. Alexander Mackendrickin ohjaamassa elokuvassa Tony Curtis on urallaan niin ja näin etenevä julkkisten mediavastaava, jolla on hataralta pohjalta toimiva yhteistyösuhde J.J. Hunseckeriin (Burt Lancaster), jonka kolumnia kaikki tuntuvat seuraavan.

Sweet Smell of Success kuuluu sen näyttelijöille. Tätä ei kuitenkaan saa ymmärtää väärin, sillä elokuvalla kyllä on muitakin vahvuuksia. Mutta kaikkein parhaiten näin jokunen viikko leffan katsomisen jälkeen siitä on kuitenkin jäänyt mieleen sen kaksi pääosaroolia. Kumpainenkaan ei turhaan kerjää hahmolleen sympatiaa, heidän motiivinsa ovat samaan aikaan niin likaisia kuin kuitenkin ymmärrettäviä. Eritoten Burt Lancaster tekee upeaa työtä ihmisten elämiä kolumninsa avulla tuhoavana kirjoittajana. Kaksikon yhteiset kohtaukset ovat ehdottomasti elokuvan parasta antia.

Alexander Mackendrickin ohjaus on samaan aikaan sekä hyvin viihdyttävää että aika raskastakin katsottavaa. Vaikka kyseessä onkin aika lailla kahden päähenkilön elokuva, niin Tony Curtisin näyttelemän Sidney Falcon kautta tarinaa kuitenkin pääosin seurataan. Katsoja yleensä tietää sen mitä hän tietää. Ja vaikka hyvin nopeasti selviää että kyseessä ei ole mikään pulmunen, niin se moraalinen alhaisuus johon hän oman etunsa pönkittämiseksi vajoaa, pääsee aika ajoin yllättämään. Sweet Smell of Successia ei kannata katsoa, jos ei halua nähdä pahoja ihmisiä tekemässä pahoja asioita muille ihmisille.

Sweet Smell of Success on rytmitetty erinomaisesti. Se käyttää puolentoista tunnin kestonsa äärimmäisen tehokkaasti ja vaikka mukana yksi puolittainen sivujuoni onkin, jota ilman olisin hyvin voinut elää, niin jos sen unohtaa niin voi hyvillä mielin sanoa että elokuva vie tarinaansa eteenpäin joka kohtauksella. Kiireiseltä Mackendrickin ohjaus ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnu, vaan kohtausten annetaan hengittää ja tunnelman rakentua. Hienon karu, ansaittu ja odotettu loppu toimii. Erinomainen elokuva.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kevin MacDonaldin ohjaama State of Play on tiukasti odotuslistan kärkipaikoilla. Tuoreet promokuvat ovat sitä samaa peruskauraa, mitä draaman suuntaan kallellaan olevien elokuvien otokset nyt yleensä ovat. Paljon kuvia yksittäisistä henkilöistä, jonkin verran kahdesta näyttelijästä toisiaan tuijottamassa - yleensä vakavina, kyseessä kun ei taida olla erityisen hauska elokuva.

Viime aikoina State of Playsta on ollut verrattain paljon jutustelua ns. palkintokauteen keskittyvillä sivuilla. Eletään kuitenkin huhtikuuta ja vaikka yllätyksiäkin aina silloin tällöin sattuu, niin ne elokuvat joista noiden sivujen ylläpitäjät voivat tähän aikaan vuotta tekstiä naputella, ovat hiton vähissä. Yksi State of Play - jossa on sentään kehuttu alkuperäismateriaali, nimekäs cast ja kykynsä jossain määrin todistanut ohjaaja - on aikamoinen henkireikä. Aikaansaadut artikkelit ovat kuitenkin olleet hyvin pessimistisiä: vaikka minkäänlaisia tietoja ennakkonäytöksistä ei ole tainnut lipsua, niin jonkinlaiseksi konsensukseksi on muodostunut se, että kuusituntista minisarjaa ei vain yksinkertaisesti olla voitu onnistuneesti puristaa noin kaksituntiseksi elokuvaksi. Toivottavasti ovat väärässä.

Kuvat: linkki

Jos joku sattui missaamaan Madventuresin kolmannen tuotantokauden aloitusjakson, niin eipä hätiä, sen voi käydä katsastamassa täältä ihan ilmaiseksi.

Odotettuhan tätä on kuin omaa reissua ja sieltä se sitten vihdoin saapui. Jakautuneen persoonallisuuteni muutospelkoinen puoliskoni ei ollut lainkaan otettu siitä pikku faktasta, että jatkossa Riku ja Tunna tulisivat ‘plastaamaan’ asiansa Helsingin slangin sijaan kolmannella kotimaisella eli englannilla. Hieman yllättäen kyseinen kielenmuutos ei kuitenkaan tökkinyt käytännössä lainkaan, vaan höpötys tuntui varsinkin Rikulta sujuvan erittäin sujuvasti ja vaikka se hieman juttujen terää aika ajoin tuntuikin syövän, niin pääsääntöisesti homma toimi kuitenkin selvästi pelkäämääni paremmin. Madventures ei törmännyt kielikysymykseen.

Mutta mutta, Madventures-duon jäsenet 1 ja 2 varmasti saavat kuulla tätä muualtakin, mutta en silti malta olla sitä sanomatta: sarja näyttää hyvin tehdyltä, enkä suoraan sanoen pitänyt siitä. Tämä on juuri se kohta, jossa muutoshaluttomuuteni lyö näpeille: kaipasin tienvarsikuvaa, kohellusta, sähellystä ja ennen kaikkea sitä ‘tien päällä’ -olemisen meininkiä, jonka Madventures aiemmin ah niin loistavasti kämppääni välitti. Realismista tai sen puutteesta en jaksa valittaa tai välittää, kunhan tunnelma on kunnossa. Valitettavasti se ei aina ollut.

Ainakin ensimmäisessä jaksossa tuntui kaiken aikaa siltä, että johonkin oli hitonmoinen kiire, mutta määränpäästä ei sitten kuitenkaan paljastunut mitään erityisen upeaa. Ehkä nopea tahti johtuu osittain siitä, että kyseessä on kuitenkin episodi, jonka on ‘myytävä’ sarja niin jenkeille kuin briteille. Toivon mukaan jatkossa maltetaan hieman kuvata myös sitä riippumatossa oleilua ja ‘tavallisempaa’ hauskanpitoa. Ikävä lainata jotakuta muuta, mutta kaverini sanoi että oli lukenut jotain seuraavanlaista jostain: “tuntui kuin extremeduudsonit olisivat lähteneet matkalle”. Määränpäästä oli tullut matkaa tärkeämpi ja reissufiilis oli jäänyt kotiin.

Hyvä se oli silti, katson takuulla loputkin jaksot.

Voisi ohjaaja turhempiakin näyttelijöitä lavasteisiinsa raahata:

Warner Bros. is currently talking with Marion Cotillard, Cillian Murphy and Ellen Page about becoming part of the movie Inception. The film will be written and directed by Christopher Nolan. Starring in the film is Leonardo DiCaprio. The plan is for the film to go into production in 2010. (Movieweb)

No jopas on lisäyksiä. Marion Cotillardin en ole nähnyt kuin A Good Yearissa, jossa hän ei ollut mitenkään ihmeellinen. Mikä nyt ei sinällään ole mikään yllätys, tuossa Ridley Scottin heikoimpiin kuuluvassa työssä ei hirveän paljon muistamisen arvoista ollut muutenkaan. Näytellä ranskatar ilmeisesti kuitenkin osaa, sen verran reippaasti hänen suuntaansa pystejä toissa vuonna kärrättiin.

Cillian Murphy parkkeerasi tietoisuuteeni isolla rekalla jokunen vuosi sitten, kun mies oli hyytävän vakuuttava parissakin pahisroolissa. En ole mitenkään erityisemmin miehen roolitöitä tuon jälkeen metsästänyt, ja tuntuu että kaveri vähän niin kuin katosi johonkin. Ilmeisen laadukkaissa elokuvissa herra on kuitenkin viihtynyt, eritoten Danny Boylen Sunshine ja The Wind That Shakes the Barley kuuluvat enemmän tai vähemmän pakollisiin katsottaviin. Tosin tuntuu että ainoa asia minkä Boylen elokuvasta kuulee on se, että leffassa on surkea loppu.

Makuuni trion kovin lisäys on kuitenkin muutamana viime vuonna parit todella loistavat roolit tehnyt Ellen Page. Enkä todellakaan ala edes väittämään, ettenkö pitäisi -87 syntynyttä, 155cm:stä Pagea suorastaan laittoman söpönä tapauksena. Sen verran karmiva hän kuitenkin oli läpimurtoroolissaan Hard Candyssa, että löytyy häneltä muitakin apuja kuin suloiset kasvot ja hurmaava hymy. Pagesta on pika pikaa tullut yksi niistä näyttelijöistä, joiden läsnäolo leffassa nostaa sen automaattisesti kiinnostavien tapausten sarjaan.

Asiaan:

A Dazed and Confused sequel might finally be happening. At the Q&A session director Richard Linklater laid out his plans for a sequel.

The movie, which he is shooting in and around Austin this summer, will be about the first weekend of college in 1980. So while thematically it’ll bookend Dazed, it won’t have any of the same characters (which makes sense, as all of the actors are decades older and would look weird pretending it’s just four years later).

Dazed and Confused oli makuuni oikein erinomainen elokuva. Valitettavasti Richard Linklaterin ohjauksilla ei ole taipumusta tehdä erityisen paljoa rahaa, joten jatko-osan tuotantoon potkimisessa ei olla pidetty minkään sortin kiirettä. Toisaalta tämmöiset reilut ‘hengähdystauot’ voivat hyvinkin tehdä hyvää henkiselle jatko-osalle. Tuskinpa kukaan Before Sunsetin nähnyt on harmissaan siitä, että sen ja Before Sunrisen välissä on peräti 10 vuotta. Molemmat elokuvat toimivat yksin ja yhdessä erinomaisesti siitä huolimatta / sen takia että alkuperäinen ei varsinaisesti huuda jatko-osaa, vaikka sellaiseen mahdollisuuden jättääkin. Ainakaan kyseessä ei ollut millään lailla pakotettu jatko, joka oltaisiin kuvattu vain sen takia että ‘Before’-brändi takaa ison avausviikonlopun.

Lukion viimeistä päivää kuvaavan Dazed and Confusedin lisäksi pidän useammasta muustakin Linklaterin ohjauksesta / käsikirjoituksesta kovasti. Pienoiseksi häpeäkseni on tosin myönnettävä että miehen pari edellistä teatterielokuvaa ovat vielä täysin näkemättä, vaikka kumpainenkin niistä sai jos nyt ei ylistävän niin ainakin varsin positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Mitään dollari-ihmeitä kumpainenkaan ei ollut, mutta kiva että joku sikarihuoneessa tahtoo Linklaterin töitä rahoittaa, sääli olisi jos samaistuttavista hahmoista ja oivallisesta dialogista jouduttaisiin luopumaan.

Ettei nyt ihan ylistämiseksi menisi, niin todettakoon että Waking Life on älytöntä shittiä.

Vaikka Woody Allenilta onkin (vähintään) yksi elokuva tulossa ennen tätä vielä nimeämätöntä ensemble-pätkää, niin tämä pätkä on ehdottomasti odotuslistamateriaalia kun taas tuo seuraava ei mitenkään erityisemmin verenkiertoa kiihdytä.

Nicole Kidman has signed on for Woody Allen’s new, untitled film. The growing cast already includes Antonio Banderas, Josh Brolin, Anthony Hopkins, Freida Pinto and Naomi Watts. A storyline hasn’t been released thus far for the new Allen film as of yet. No production schedule has been released either. (Movieweb)

Sekä Kidman että Watts kuuluvat ehdottomiin suosikkeihini näyttelijä-puolella, vaikka kumpikaan ei aivan varsinaisesti ole liiaksi esiintynyt laatuelokuvissa viime vuosina. Tai no, onhan niitäkin matkan varrelle osunut, mutta kumpainenkin on sotkenut askelmerkkinsä tasaisin väliajoin, sillä lopputuloksella että paskaanhan se korkkari on osunut. Eritoten N. Kidman tuntuu juosseen rahan perässä viime vuosina tiuhaan tahtiin. No, vähän turhan tiuhaan hän laatutuotannoissa 2000-luvun alussa viihtyikin. Harva näyttelijä pääsee koko uransa aikana - saati sitten kolmen vuoden sisään - Moulin Rouge!:n, The Hoursin, Dogvillen ja The Othersin kaltaiseen kvartettiin.

Keira Knightley. Keira Knightley. Keira Knightley. Siinä kolme päällimmäistä syytä tämän elokuvan hankkimiseen. Eikö olekin jaloa ja suurta kriittisyyttä osoittavaa toimintaa? Keiran äidin käsikirjoittama ja John Mayburyn ohjaama Edge of Love sijoittaa kvartetti-draamansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Englannissa ei ole kiva elää, ei vaikka olisi kuinka taiteilijasieluinen kaveri. Varsin nuorena kuolleen (ilmeisen tunnetun) runoilijan Dylan Thomasin (Matthew Rhys) elämä ei kuitenkaan ole elokuvan keskiössä, vaan sen tilan valloittavat hänen elämänsä kaksi naista, joiden rooleissa nähdään Knightley ja Sienna Miller.

John Mayburyn elokuvan on pirun tyylitelty ja monin paikoin todella upeaa katsottavaa. Ilmeisesti en ole ainoa, jonka mielestä elokuvan visuaalisuuteen saadaan pikantti lisä ihan vain pukemalla Knightley nätisti ja antamalla kameran pysyä varsin liikkumattomana. 1940-luvun Englanti on kuvattu kauniisti ja elokuva on marinoitu todella kattavalla valikoimalla kauniita kuvausratkaisuja ja tyylikkäitä lavasteita, joita myös osataan käyttää. Repivän poikkeuksen linjasta muodostavat pommituskohtaukset, jotka tuntuvat olevan teatterinäyttämöltä karanneita.

Elokuvan neljä pääroolia ovat kaikki ihan kivasti näyteltyjä. Matthew Rhysin tulkinta runoilijasta on hyvä, mutta siitä huolimatta Dylan Thomasiin ei onnistuttu luomaan sitä hehkuvuutta, jota elokuvan tarina häneltä vaatii. Kun elokuvan panokset loppua kohdin nousevat, niin tiedän kyllä mistä ne johtuvat mutta en vain yksinkertaisesti tunne draamaa nahoissani. Kauniin pinnan alla ei ole tarpeeksi tunnetta. Tarinan lopetus sentään on kaunis ja muutamat sitä edeltävät keskustelut toimivia. Pääasiallisesti Edge of Love on kuitenkin ilo silmille, vaikka kikkailun maku monin paikoin onkin ilmeinen.

3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Roberto Savianon huomattavan paljon julkisuutta saanut omaelämänkertamainen kirja Gomorra kertoo väkivallan täyttämän tarinan Napolin mafiasta, Camorrasta. Matteo Garrone on valinnut ohjaukseensa nykyisin ah niin suositun ‘monta tarinaa, yksi teema’ -kerrontamallin. Tyylillisesti Gomorran voi sanoa olevan Goodfellasille (arvostelu) sitä, mitä Scorsesen ohjaus oli The Godfatherille. Sympaattisia henkilöitä ei hirveästi näy, eivätkä heidän kohtalonsa juuri luo toivoa paremmasta huomisesta.

Gomorraan on hieman turhan hankala päästä sisälle. Elokuvan alkumetreillä siirrytään tarinasta toiseen ripeällä tahdilla, eikä niiden välisistä mahdollisista yhteyksistä saati sitten tarinoiden päähenkilöistä saa juuri minkäänlaista kuvaa. Katsoja potkaistaan keskelle mafian rujoa elämää. Uskon että Garronen ohjauksen ensimmäinen puolituntinen hyötyy suuresti toisesta katselukerrasta. Jatko nimittäin on vahvaa kerrontaa ja jokaiselle tarinalle on onnistuttu luomaan erittäin vahva päätöskohtaus. Niiden tietty samankaltaisuus viimeisessä kuvassa ei lyö liikaa näpeillä, kuten eivät elokuvan muutkaan viittaukset mm. Hollywoodiin.

Gomorra ei hae päähenkilöilleen sen enempää motiiveja kuin tavanomaisessa mielessä sympatiaakaan. Ihmiskohtalot ovat karuja ja ne myös kuvataan sellaisina. Jonkinlaista sääliä tiettyjä elokuvan henkilöitä kohtaan koin, mutta oli mukana myös useampi sellainen tapaus joille luoti-päähän-ja-traktorilla-hiekkaa-päälle -tyyppinen loppu oli paitsi odotettu niin myös toivottu. Elokuvan tuo kokonaisvaltaisesti ilmi sen, miten täydellisesti mafia imee ihmisen mukaan jo nuoresta pojasta lähtien; tämä firma ei kuitenkaan maksa eläkettä. Onnistuneet tarinoiden päätökset menevät valitettavasti hitusen hukkaan, sillä harvoin on näin turhanpäiväisesti tehoja hakenutta faktapakettia lopputekstien alussa tullut luetta.

4- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Tällaista tällä kertaa:

Brad Pitt and Natalie Portman will star in an adaptation of Important Artifacts and Personal Property from the Collection of Lenore Doolan and Harold Morris, Including Books, Street Fashion, and Jewelry. The book was written by Leeanne Shapton and was just recently published.

The book is structured like an estate catalog, with items that chronicle the rise and fall of the four-year relationship between Lenore Doolan (Portman), a 20-something New York Times food columnist and Harold Morris (Pitt), a 40-something photographer. No production schedule was given for the film.

Aika lailla massiivinen on tämän filmatisoitavan opuksen nimi. Mahtaakohan Brad Pittin sopimuksessakin tälläkin kertaa lukea, että hän jättäytyy pois elokuvasta välittömästi jos elokuvan nimenä ei käytetä alkuperäisen kirjan titleä. Toivon mukaan ei, sillä siinä missä The Assassisination of Jesse James By the Coward Robert Ford (arvostelu, top5-kohtaukset) on vielä ihan kohtuullisen muistettava, niin tuota Important Artifacts etc. -litaniaa en kyllä millään jaksaisi ruveta opettelemaan.

Kun kerran ohjaajasta ei vielä ole minkäänlaista hajuakaan, niin mitenkään vallattoman innostunut en jaksa olla. Mielenkiintoiselta projekti kuitenkin vaikuttaa, vaikka tuo synopsis nyt tosiaan voisikin olla hieman enemmän antava. Natalie Portman, joka on tuntunut viime aikoina olevan poikkeuksellisen useassa heikossa elokuvassa, ja eritoten hienoa työtä roolista toiseen tekevä Brad Pitt ovat kuitenkin sen verran miellyttäviä tapauksia valkokankankaalla, että ainakin Important Artifacts and Personal Property from the Collection of Lenore Doolan and Harold Morris, Including Books, Street Fashion, and Jewelry (hih) pääsi välittömästi kartalleni.

Mukamas kiireet ovat taas joksikin aikaa turvallisesti peruutuspeilissä, ja on aikaa naputella.

Erinomaisen Michael Claytonin (arvostelu) ohjannut ja käsikirjoittaneen Tony Gilroyn toinen ohjaustyö Duplicity saapuu USA:ssa teattereihin tänä viikonloppuna. Valitettavasti nyt kuitenkin näyttää siltä, että kyseessä ei ole millään lailla Michael Claytoniin verrattava arvostelumenestys, vaan kohtalaisen runsaasti pessimistisiäkin katseita osakseen saava, aivan liian monesta juonenkäänteestä kärsivä vakoojaelokuva. Onhan se kiva, että mukaan on saatu monipolvinen tarina, mutta valitettavan usein tuollaiset ‘kuka pettää ja ketä missä vaiheessa’ -viritykset (jolta tämä nyt kovasti vaikuttaa) eivät ole kovinkaan usein mieleeni, vaan jossain vaiheessa kiinnostus koko kuvion seuraamiseen yksinkertaisesti lopahtaa.

Enpä tosin jaksa millään uskoa, että odotan näin kovasti elokuvaa jonka toisessa pääosassa on Julia Roberts.

Jos republikaanien mielissä demokraatit varastivat vuonna 1960 (Kennedy vs. Nixon) presidentinvaalit, niin vuonna 2000 tapahtui sama toisinpäin. Silloinen varapresidentti Al Gore lähti vaaleihin selvänä ennakkosuosikkina, mutta hävisi lopulta Floridan osavaltiossa kärsimällään tappiolla. Siellä kohellettiin oikein urakalla äänestyssysteemin kanssa, ja lopputulos oli äärimmäisen tiukka (537 ääntä on virallinen luku). Äänten laskuun liittyvien epäselvyyksien vuoksi tapauksesta väännettiin oikeustaistelua pitemmän aikaa vaalipäivän jälkeen. Danny Strongin käsikirjoittama ja Jay Roachin ohjaama Recount kertaa tätä prosessia.

Politiikkaa käsittelevät elokuvat ovat kovasti mieleeni, eikä Recount osoittautunut hullumaksi sekään. Piirit pysyvät sen verran pieninä, että tv-elokuva -tausta ei pääse näkymään varsinkaan kun mukaan on saatu houkuteltua nimekäs ensemble-cast. Elokuvan ongelma on se, että vuoden 2000 lakitaistelusta ei ole kovinkaan paljoa aikaa ja kyseessä oli pirun tarkasti uutisoitu prosessi, joten tarinan käänteet ovat turhankin hyvin muistissa. Toinen isompi ongelma on, että vaikka tähän ei ainakaan mun näkemyksen mukaan pyritäkään, niin katsoja jää hieman etäiseksi tapahtumista eikä tunteikkaiksikaan tarkoitetut hetket juurikaan sieppaa mukaansa. Jotain kertoo se, että eniten fiilistä toivat alun arkistokuvat uutislähetyksistä.

Lakimiesten välistä taistelua käsitellään pääasiassa demokraattien näkökulmasta, mutta saavat republikaanitkin oman osansa. Tom Wilkinson Bushin leirin ykkösmiehenä näyttää alkukuvien perusteella lähinnä maan pinnalle nousseelta pirulta ja muut kampanjan jäsenet lähinnä hoopoilta. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, eikä mielikuva idiootti-demoneista kestä kovinkaan kauaa. Erityisesti Wilkinsonin hahmolle suodaan todella upea kohtaus, jossa hän kertoo miten tuli mukaan politiikkaan. Samaa koskettavuutta olisi toivonut muuhunkin elokuvaan, nyt Recount jää lähinnä mielenkiintoiseksi dramatisoinniksi vuoden 2000 tapahtumista, joka ei kuitenkaan tarjoa täyttä lataustaan niille jotka Bush vs. Gore -mittelöä aikanaan seurasivat.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Wilson (Scott McNairy) kyllästyy yksin oloon. Lähestyvä uusivuosi synnyttää ylimääräistä sisäistä tarvetta löytää seuraa. Masennuksesta ja pienoisesta myöhäisteini-iän angstista kärsivä Wilson heittää kaverinsa innoittamana deitti-ilmoituksen nettiin. Ei aikaakaan kun puhelin soi ja Wilson sopii tapaamiseen erittäin ärhäkän, temperamenttisen ja suoran Vivianin (Sara Simmonds) kanssa. Alex Holdridgen ohjaama ja käsikirjoittama In Search of a Midnight Kiss tuli aikanaan ‘löydettyä’ mainion trailerinsa myötä, eikä lopputulos petä.

In Search of a Midnight Kissin mustavalkokuvaus on pirun tyylikästä ja yksinkertaisesti tilanteista saadaan luotua visuaalisesti varsin herkullisen näköisiä. Pientä indie-elokuviin kuuluvaa kikkailua esimerkiksi still-kuvien käytön suhteen on nähtävissä, mutta yleisesti ottaen ne palvelevat tarinaa ja ovat muutenkin kaunista katseltavaa. Ainoan merkittävän poikkeuksen tähän muodostavat aika ajoin runsaasti ruutuaikaa saavat kaupunkikuvat, joita vieläpä käytetään hieman oudosti dialogia kuvittamaan. Ehkä niiden on tarkoitus kuvata tytön vaikutusta Wilsonin näkemykseen ennen synkän harmaana esittäytynyttä asuinympäristöä kohtaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ollut mieleeni. Joka tapauksessa Holdridge näyttää sen, että kuvitukseltaan vaikuttavaan elokuvaan ei tarvita miljoonien dollarien budjettia.

Poika tapaa tytön tai - näin naistenpäivän kunniaksi - tyttö tapaa pojan -elokuvia on nähty aimo liuta. In Search of a Midnight Kiss ei sinällään tuo tuttuun juonikuvioon mitään erityisen radikaalia uutta, mutta ne monet pienet juonen vivahteet kuitenkin tuovat tarinaan varsin tuoreen otteen. Kohtaus kohtauksen perään sieppaa mukaansa ja Holdridgella on taito niin naurattaa kuin koskettaa hyvin lyhyen ajan sisällä. Malliesimerkki tästä on Vivianin kämpille sijoittuva kohtaus, jossa on on koomista seikkailuhenkeä, joka kuitenkin nopeasti katoaa neidin exän pistäessä autonsa parkkiin kämpän ikkunan alle. Juonta tärkeämmäksi nousee kuitenkin viehättävä pääosapari, jonka seurassa viihtyy.

Puolentoista tunnin pituuteen ei ole suvantovaiheita sattunut, jollei sellaisiksi halua laskea Wilsonin kaverin Jacobin (Brian McGuire) ja hänen tyttönsä Minin (Kathleen Luong) välisiä kohtauksia, jotka kieltämättä vievät hieman turhaan huomion pois pääosaparista. Heidän väliset hetkensä ovat hienoja ja vaikka kellon osoittaessa keskiyötä tapahtuukin juuri se oletetuin temppu, niin kohtaukseen on saatu ladattua maagista tunnelmaa. Varsinainen loppuratkaisu ei ole vedetty samasta klisee-kirjasta ja onnistuu tietystä surullisuudestaan huolimatta olemaan hyvin kaunis. Riittävän hyvät roolisuoritukset eivät hukkaa hienosti rakennettuja kohtauksia, vaan In Search of a Midnight Kiss on kokonaisuudessaan (katkeran)suloinen elokuva.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Now Playing podcastin löysin enemmän tai vähemmän vahingossa. Hollywood Saloonin ‘korvanneen’ Apocalypse Hollywoodin ensimmäisessä episodissa vierailevana juontajana kuultiin NP:n vakiokasvoihin kuuluva heppu. Mies vaikutti kohtuullisen viihdyttävältä kuunneltavalta, joten suuntasin heidän nettisivuilleen. Normaalien episodien n. 12 minuutin pituus ei valtavasti lämmittänyt, mutta 40 minuuttiin rutiininomaisesti kipuavat Friday the 13th -jaksot sen sijaan kiinnittivät huomioni. Niistä voisi olla jotain iloa töissäkin.

Ja olihan niistä. Kaikki jaksot on nyt käyty läpi, ja vaikka en voikaan sanoa kokeneeni mitään uskomatonta elämystä niin suosittelen näitä kuitenkin kaikille, jotka kaipaavat lisämaustetta elokuvapodcasteihinsa. Itse en ole nähnyt yhtä ainutta Friday the 13th -elokuvaa (pitäisi varmaan ihan vain leffasivistyksen vuoksi joku katsastaa) ja vaikka podcastit lupaavatkin ‘raskaita spoilereita’, niin päätin kuitenkin antautua kuuntelulle. En minä näitä Friday-kauhutteluja kuitenkaan tulisi katsomaan - en ainakaan kaikkia.

Vaikka podcasteissa toden totta on juonipaljastuksia aina loppuratkaisuja myöten, niin en koe juuri mitään hävinneeni. Varsinaisesti kiinnostus Perjantai-elokuvien katsomiseen ei syttynyt, mutta keskustelut olivat kuitenkin hupaisan viihdyttäviä. Epäilen vahvasti ovatko elokuvat paria poikkeusta lukuun ottamatta sitä. Hupaisasti kiinnostuin oikeastaan Nightmare on Elm Street -sarjasta enemmän kuin Friday the 13th -’saagasta’, vaikka Freddy Krugerin silpomisia ei käsiteltykään kuin yhdessä podcastissa. Freddyn painajaisetkin ovat kaikki näkemättä, mutta niistä ainakin ensimmäisen voisi tässä joku päivä vuokraamosta hakea.

Now Playing -porukan Star Trek -elokuvia käsittelevät podcastit ovat näemmä myös lähteneet pyörimään. Enpä ole ST-seikkailuistakaan nähnyt kuin yhden, mutta se tuskin estää kuuntelemasta näitäkään podcasteja. Spoileripelkoni on edelleen kovaa luokkaa, mutta sekä Friday the 13th että Star Trek -elokuvat (toteamus ei täysin koske tv-sarjoja) vain ovat sellaisia tapauksia, että kieltämättä hieman vinksahtaneesti mieluummin kuuntelen niistä käytävää keskustelua kuin katselen kyseisiä leffoja.

Linkki: Now Playing

Kelpaa:

Leonardo DiCaprio is set to star in Inception, which was written and will be directed by Christopher Nolan. Inception is described as a contemporary sci-fi actioner set within “the architecture of the mind.” Nolan and the studio are aiming for a shoot this summer for a 2010 release. (Movieweb)

Inceptionista tiedetään edelleen hyvin vähän, mutta sillä nyt ei enää tässä vaiheessa ole oikeastaan mitään väliä. Elokuva saa puolestani käsitellä ihan mitä tahansa ja ihan mistä tahansa näkökulmasta tahansa, teatteriin tämä tulee joka tapauksessa mentyä katsomaan. Christopher Nolan ei ole vielä yhtään varsinaisesti heikkoa elokuvaa tehnyt, vaikka Imsomnia ei itselleni oikein uponnutkaan. Leonardo DiCapriota parempia vaihtoehtoja pääosaan ei juuri ole, mies on 2000-luvulla tehnyt elokuvasta toiseen erittäin vahvoja roolisuorituksia.

Nyt kun asian tarkistin, niin täytyy todeta että en ole nähnyt Jonathan Demmelta kuin Silence of the Lambsin ennen miehen tuoreinta ohjausta, Rachel Getting Marriedia. Voisi melkein olettaa että tuossa 17 vuoden aikana kaksi näinkin pätevää elokuvaa aikaan saanut kaveri olisi tehnyt jotain muutakin näkemisen arvoista. Rachel Getting Marriedin keskiössä on ex-narkkari Kym (Anna Hathaway), joka vapautuu sopivasti päihdekuntoutuksesta siskonsa Rachelin (Rosemarie DeWitt) häihin. Paluu perheen pariin ei ole mallia Disney-satu.

Rachel Getting Marriedin ensiaskelia vaivaa muutama irtohetki, jotka tuntuvat olevan mukana vain trailerin kasaajia varten: masentavan puoleinen draama ei myy, komediassa sen sijaan voisi olla ainesta suuremmaksikin hitiksi. Demmen ohjaus kuitenkin unohtaa tyylillisen harhailunsa varsin nopeasti, ja vaikka jatkossakaan huumoria ei täysin hylätä, niin se on pikemminkin vaivalloista kuunneltavaa kuin hymyilyä aiheuttavaa. Tuo oli sitten kehu. Elokuva on täynnä hienoja kohtauksia perheen jäsenten välillä, jossa vanhat haavat revitään raa’asti auki eikä uusiltakaan viilloilta vältytä.

Elokuvan kannalta kaikki menee loistavasti aina siihen saakka, kunnes varsinaiset häät alkavat. Siihen asti Rachel Getting Married on tarjonnut laatudraamaa kohtaus kohtauksen perään hienoilla roolisuorituksilla kuorrutettuna; eritoten Hathaway ja DeWitt loistavat. Vaikka jokaisella tilanteella on selvä funktionsa, eivät kohtaukset tunnu irrallisilta vaan muutaman päivän ajalle sijoittuvasta tarinasta on parsittu kasaan eheä kokonaisuus, jonka aikana moni perheen vaimennettu trauma joutuu käsittelyyn - eikä ratkaisua löydy aina kätevästi ylähyllyltä. Häitä kuvataan kuitenkin lähinnä musiikin ja tanssin avulla, dialogi unohdetaan liki täysin ja saman kohtalon kokevat elokuvan päähenkilöt.

4- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Jos tuolle oikealla näkyvälle odotuslistalle vm. 2009 pitäisi jonkinlainen runner-up -litania kehitellä, niin McG:n vastuulla oleva Terminator: Salvation olisi ensimmäisiä elokuvia, jotka mainitsisin. Kiitos kuitenkin McG:n vähemmän vakuuttavien aikaisempien ohjaustöiden ja ennen kaikkea sarjan totaalisen mahalaskun kolmannessa osassa, odotukset ovat kohtuullisen inhimillisellä tasolla. Se ei tokikaan poista sitä tosiasiaa, että pettymys niskassa marssin ulos teatterista, jos neljäs Terminator-elokuva osoittautuu jälleen yhdeksi ‘ihan kivaksi räimeeksi’. Tämä taitaa kuitenkin olla se todennäköisin vaihtoehto.

Toivon sydämeni pohjasta, että Terminator: Salvation pitää pääasiallisen lupauksensa ja keskittyy todenteolla täysimittaiseen ihmisten ja Skynetin väliseen sotaan. Kolmen ensimmäisen elokuvan formaatti kun oli aika lailla tasan sama, vaikka pientä vaihtelua kaavaan kahden ensimmäisen elokuvan välillä nähtiinkin. Kyse oli kuitenkin pikemminkin pilkun paikan vaihtamisesta kuin uudesta ideasta. Vaikka pidänkin Judgment Dayta aika lailla parhaana puhtaana toimintaelokuvana koskaan, niin vähän hankala on vastaankaan väittää jos joku sanoo, että kyseessä on aika lailla ensimmäisen Terminatorin remake.

Mitä yritän sanoa on se, että en todellakaan ole kiinnostunut näkemään jälleen yhtä ‘yksi mies vastaan yksi terminaattori’ -tyylistä taistelua, vaan haluan pikemminkin puhtaan sotaelokuvan. Yksittäisten kuvien perusteella on vähän paha sanoa onko toiveilleni realistista pohjaa, mutta ainakaan ne eivät haaveita lyttää. Alla oleva traileri varmasti vastaa näihin kysymyksiin ainakin jossain määrin:

Tagit: McG, Terminator: Salvation, traileri

Michael Mannin Public Enemies -elokuvan markkinointiosastolla on tällä viikolla paiskittu ensimmäistä kertaa kunnolla töitä. Juuri esitellyt ensimmäisen julisteen lisäksi tarjolle on tullut traileri. Tämä ja jokunen muu viime päivinä ilmestynyt poikkeuksellisen mielenkiintoinen 2½ minuuttinen mainos ovat olleet hyvin epämiellyttäviä ilmestyksiä allekirjoittaneen näkövinkkelistä. Mutta jos tällaisista houkutuksista kerran selviää kunnialla, niin se lupaa enemmän kuin vakaata jatkoa trailerilakolle.

Heikot, katsokaa alta kuinka hyvältä (tai huonolta, mistä sitä tietää) Public Enemies näyttää. Minä kärsin & kestän.

Ernesto ‘Che’ Guevara on varmasti kaikille tuttu nimi, mutta niiden valtavien myytyjen t-paita-pinojen takaa löytyy myös mies. Steven Soderberghin 4½ tuntisen elokuvan ensimmäinen puolisko kattaa Chen elämän Kuuban vallankumousvuosia ja sen jälkeisen YK-visiitin. Elokuvan alkumetreillä näiden kahden kerroksen välillä hyppiminen vähän ontuu, mutta kerronta löytää hyvin nopeasti polkunsa. Kertojaääntä käytetään elokuvan starttivaiheessa hyvinkin runsaasti, mutta Chen Kuuban vallankumouksen jälkeen kirjoitetut muistelmat katoavat kuvasta hyvinkin nopeasti, ja on myönnettävä että näitä tulee hieman ikävä.

Benicio Del Toro on pääroolissa fantastinen. Haluaisin kovin mielelläni välttää lainauksen käyttöä tässä kohtaa, mutta pakko se on. Sean Penn sanoi Cannesissa että Del Toron roolisuoritus on ‘yksi harvoista tour-de-force -roolisuorituksista, jotka eivät nojaa lähikuviin’. En voisi olla enempää samaa mieltä. Soderbergh ei tarjoa päähenkilöstään kuin oikeastaan yhden todellisen koko kuvan täyttävän otoksen ja se nähdään jo elokuvan alkuvaiheilla. Mies esitellään ja sen jälkeen Del Toron tulee tehdä hahmostaan merkittävä ja ymmärrettävä pääasiassa ilman jatkuvia tunteita esille tuovia lähiotoksia.

Che Part One on järkyttävän neutraali elokuva. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että argumentteja nähdään sekä Chen suuruuden puolesta että vastaan. Vallankumousjohtaja pääsee pitämään palopuheensa, mutta myös hänen vastustajilleen annetaan mahdollisuus esittää perustelunsa Chen ajamia näkemyksiä vastaan. Tapahtumien kuvaamisessa käytetään paljon laajoja otoksia ja vaikka dokumentaariseen kuvaukseen ei pyritäkään oikeastaan kuin Chen New Yorkin matkalla, niin katsoja jää enemmän tarkkailijaksi kuin kokijaksi. Tunteita elokuva ei pyri herättämään millään lailla, mutta tämä tietty kolkkous ei kuitenkaan käänny elokuvaa vastaan. Tapahtumat ovat riittävän kiehtovia ja ne etenevät sopivalla sykkeellä kohti tunnettua lopputulostaan.

Soderbergh sanoi haastattelussa, että Che-elokuvan ensimmäisessä osassa hän haluaa tuoda esille sen, että tarina on kerrottu voittajan näkökulmasta. Sissisodan kuvaus on mielestäni varsin onnistunutta ja tietty alun epätoivoisuus on kuvattu aidon oloisesti. Kaiken aikaa kuitenkin tuntuu siltä, että voitto on aika lailla vain ajan kysymys; varsinaisia takaiskuja ei nähdä tai ainakaan niitä ei vaivauduta käsittelemään millään tavalla. Chen henkilökohtaiset tappiot kuitenkin koetaan, eikä hänen asemaansa Kuuban vallankumouksen moottorina lähdetä liioittelemaan. Elokuvan loppu ajaa asiansa, vaikka siinä näkyykin se fakta, että jatkoa on tulossa.

Steven Soderbergh on onnistunut hienosti yhdistämään sekä Kuuban vallankumouksen läpikäymisen että kieltämättä varsin mystiseksi hahmoksi ainakin vielä jäävän Chen kokemukset siitä. Odotan Chen elämän vähemmän tunnettujen vuosien kimppuun käyvää Part II:sta innolla.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Michael Mann on ohjannut pari sen verran kovan luokan elokuvaa, että jokaisella miehen tuoreella projektilla on asiaa ainakin pääni sisällä tapahtuviin odotuslistakeskusteluihin. Kun tapahtumat sijoitetaan 1930-luvun gangsterimaailmaan, niin ei tarvitse paljon arpoa mennäänkö elokuvan tarkistamaan heti kuin se vain on mahdollista.

Nyt elokuvasta on muutaman uuden kuvan ohella tullut tarjolle ensimmäinen juliste. Vaikka posteri onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin tavanomainen, niin se on yhtä kaikki erittäin tyylikäs. Käsittelyn alla oleva aikakausi tulee välittömästi selväksi eikä genrenkään pitäisi jäädä arvailun varaan. Ylipäätään tällaiset ‘yhden henkilön’ (lähes) kokovartalokuvajulisteet toimivat paljon paremmin kuin päähenkilöiden leijuvista kasvoista koostuvat kollaasit. Sen verran iso nimi Christian Bale kuitenkin on, että olin yllättynyt että hän ei ole julisteessa yhdessä Johnny Deppin kanssa.

Juliste & kuvat: linkki