Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu saapuu päätökseensä. Nyt vuorossa on siis sijoille 1-10 yltäneet varsin kelvolliset elokuvat. Alkuhöpötykset ja “säännöt” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä.

Sijat 11-20: linkki
Sijat 21-30: linkki

Lue loput jutusta »

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu jatkuu. Tänään on vuorossa sijoille 11-20 yltäneet mestariteokset. Alkuhöpötykset, sijat 21-30 ja “sääntöjä” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä. Koitan saada viimeisen paketin ilmoille sunnuntaina.

Part I: linkki

Lue loput jutusta »

Terrence Malick tuntuu innostuneen aiheesta nimeltä elokuvanteko. Vuonna 2005 ilmestyneen The New Worldin perään on tänä vuonna tulossa jälkituotannossa iät ja ajat asustellut The Tree of Life. Mikä hämärintä, Malick näyttäisi jo nyt valmistelevan uutta projektia, jonka cast on pääpiirteiltään seuraavanlainen:

Terrence Malick has cast Christian Bale, Javier Bardem, Rachel McAdams and Olga Kurylenko in a new love story he’s written and will direct. No story details are known at this time. FilmNation Entertainment is behind the film, which starts shooting in this fall (Comingsoon.net).

Melkein tekisi mieli huolestua herra Malickin terveydestä, mutta kun mies nyt ei vielä ainakaan mitä ilmeisemmin ole teho-osastolla vakioasiakas, niin täytyy vain olla tyytyväinen että mies aikoo mitä ilmeisemmin petrata tahtiaan (tosin tämän kaverin sairauksista tuskin pressitiedotetta julkaistaisiin ainakaan ohjaajan itsensä toimesta). Vaikka en olekaan vuoden 1978 Days of Heavenia nähnyt, niin uskallan sanoa että miehen kaikki elokuvat ovat herkkua kaikilla toivottavilla tasoilla; ajatuksia herättäviä, koskettavia ja kauniita tarinoita ei ole koskaan liikaa.

Mitä sitten castiin tulee, niin ihan kivoja nimiähän nuo ovat ja Malick on perinteisesti tehnyt valtavan hienoa työtä näyttelijöiden ja heidän hahmojensa kanssa: hänen elokuvissaan pienenkin huomion saavilla hahmoilla tuntuu olevan vahva persoonallisuus. Ainoa (ei niin pieni) kysymysmerkki nelikossa on venakko Olga Kurylenko, joka todella on ilo silmille (joten sopii siis Malick-kuvastoon), mutta jonka roolisuoritukset ovat saaneet varsin kriittisiä sanoja osakseen oikeastaan joka ainoa kerta kun tyttö on Hollywood-tuotannoissa nähty.

Semmosta:

Walt Disney Pictures is moving forward with a sequel to Enchanted that will be written by Jessie Nelson and directed by Anne Fletcher. The studio may be looking at a 2011 release. (Comingsoon.net)

Enchanted (arvostelu) oli jokunen vuosi sitten kaikessa ylivedetyssä pirteydessään ja makeudessaan oikein positiivinen yllätys. Eritoten Amy Adamsin raikas roolisuoritus oikeaan maailmaan joutuvana satuprinsessana oli lumoavaa katsottavaa. Ottaen huomioon kuinka tehokkaasti elokuva nakutti studiolle dollareita, on pienoinen ihme että jatko-osasta ei ole jo aiemmin kuulunut jotain.

Valitettavasti uutinen ei puhu yhtään mitään Amy Adamsin tai muiden castin jäsenten paluusta. Mielelläni näkisin Gisellen ja kumppaneiden rooleissa samat naamat kuin viimeksikin. En ole lähtökohtaisesti täysin uusien naamojen palkkaamista vastaan, mutta ennakko-odotuksia se kyllä laskisi varsin roimasti, jos alkuperäistä castia ei saataisi mukaan houkuteltua. Jos näin kävisi, niin toivon mukaan käytettäisiin Enchantedista tuttua konseptia uusilla hahmoilla. Tämänkaltaisella ratkaisulla olisi tosin suuri vaara olla vain ensimmäisen elokuvan teemojen kierrättämistä.

Ohjaaja Kevin Lima ei ainakaan ole palaamassa työtehtäviinsä, vaan Enchantedin ohella nipun mitäänsanomattomuuksia tehtaillut Lima tekee tilaa Anne Fletcherille, joka on viime vuosina ohjannut useammankin keskinkertaisiksi moititun, mutta lippuluukulla hyvin pärjänneen romcomin. Tällä osastolla Disney siis lähtee pelaamaan varsin varmoin kortein, eikä kyseessä selvästikään tule olemaan ”suoraan lasten DVD-hyllyyn” –projekti, vaan teatterielokuva. Tämä puhuisi vahvasti myös sen puolesta, että alkuperäinen näyttelijäpoppoo palaisi kuvauspaikalle.

Avatarin (arvostelu) tuotto Yhdysvalloissa: 601,142 miljoonaa dollaria

Avatarin tuotto maailmanlaajuisesti: 2,074 miljardia dollaria

Avatar on siis jo nyt, seitsemännen esitysviikonloppunsa jälkeen kaikkien aikojen eniten dollareita kerännyt elokuva (inflaation vaikutus unohtaen) niin USA:ssa kuin kaikki muutkin maat mukaan lukien. Pelkästään Suomessa James Cameronin ohjaus on tienannut hitusen yli 4,5 miljoonaa taalaa.

Uskomaton tulos, varsinkin kun ottaa huomioon ne lähtökohdat joissa oltiin ennen ensi-iltaviikonloppua ja vielä oikeastaan heti sen jälkeenkin. Monet veikkasivat ja useat varmasti myös toivoivat, että kierrätystarinan ja mielenkiinnottomien hahmojen värittämä, visuaalisesti loistokas 3D-ryminä ainakin jossain mittakaavassa floppaisi. 77 miljoonan dollarin avaus ei ollut pettymys, joskaan ei myöskään sellainen luku, että yhtä ainoaa ”Titanicin ennätykset tullaan rikkomaan” –tyylistä tekstiä olisin onnistunut käsiini löytämään. Enkä todellakaan väitä että itselläni asia olisi edes käynyt mielessä.

Toinen viikonloppu kuitenkin kaiken muuttaa voi. Vaikka joulunjälkeinen aika huomattavasti toki auttoikin, niin Avatar teki käsittämättömän kovan tuloksen: tulot avausviikonloppuun verrattuna laskivat ainoastaan 1,8% ja yht’äkkiä 20th Century Foxilla oli käsissään elokuva, jolla ilmiselvästi oli ns. jalkoja ja kaiken lisäksi käsittämättömän kova hype takanaan, jonka mukaan elokuva on paitsi pakollista nähtävää kaikille niin myös jotain uutta ja mullistavaa.

Aivan yhtä hurjana meno ei tokikaan pysynyt, mutta jälki on silti ollut poikkeuksellisen kovaa: dropit ovat olleet ”pahimmillaan” 26,6%, parhaimimllaan 9,4%. Oscar-ehdokkuuksien saapuminen tällä viikolla voi hyvinkin tarkoittaa sitä, että seuraavana viikonloppuna tulosta tehdään enemmän kuin 29-31. päivä tammikuuta. Näin ollen Avatarilla olisi verrattain hyvät mahdollisuudet olla Jenkkien vkl-ykkönen jo kahdeksatta kertaa peräjälkeen.

Mihin Avatar lopulta päätyy? Sitä on edes tässä vaiheessa vaikea sanoa, paljon riippuu siitä saako elokuva Oscareista kuinka paljon lisäpotkua. Pari viikkoa sitten boxofficeprophets.com esitti sellaista lukua kuin 650 isoa, mutta tällä hetkellä sekin tuntuu auttamatta liian pieneltä luvulta.

Ilmiö mikä ilmiö.

Huomasin juuri jotain. Spoileripelkoni alkaa olla jo sillä tasolla, että näin kovasti odottamani elokuvan kohdalla en viitsinyt edes katsella kuin pari “varmimmalta” näyttävää kuvaa Shutter Islandista. Jokseenkin huolestuttavaa. Toisaalta joku voisi sanoa, että ihan samalla tavalla promokuvissa on spoilereita (tai ainakin päättelyä rutkasti helpottavia seikkoja) kuin trailereissakin. En nyt sentään ala “kuvalakkoa” julistamaan, mutta aivan selvästi olen viime aikoina tullut varovaisemmaksi laajojen kuvagallerioiden katselemisen suhteen. Aika huvittavaa.

Näin ollen en voi kovinkaan kattavasti kommentoida sitä, miltä Shutter Island ensimmäisen ison kuvakasan perusteella näyttää. Tyydyn vain siis toteamaan, että kolme ensimmäistä arvostelua joihin olen onnistunut nokkani työntämään, kehuvat kaikki näkemäänsä. Erityisesti Leonardo DiCaprion roolisuoritus on saanut osakseen positiivisia sanoja. Aika ajoin varsin ylitsepursuavaan hehkuttamiseen sortuva AICN (minähän en moiseen koskaan sorru, enhän?) kirjoitti vaatimattomaan sävyyn näin: “I feel it (Shutter Island) would most likely run off with the top honor and Best Actor for Leonardo DiCaprio” jos elokuva siis olisi ollut mukana tämän vuotuisessa Oscar-rallissa.

19. päivä helmikuuta nähdään, jutteleeko AICN:n Harry täysin sekavia vai onko miehen sanoissa vinha perä. Toivon että on.

Ne kaksi muuta mainitsemaani arviota löytyvät täältä ja täältä kun taas kuvia voi käydä kurkistamassa tuolta.

Matt Damon jutteli tämmöisiä

“There’ll probably be a prequel of some kind with another actor and another director before we do another one,” Damon said. “just because I think we’re probably another five years away from doing it – we’ve got to get a script … (Latino Review)”

Pyrkimättä jyräämään koko ideaa heti alkutekijöihinsä, niin onhan tuo nyt suoraansanoen paska ajatus. Parikin seikkaan on pahasti vialla. Ei, yksi näistä ei ole Paul Greengrassin puuttuminen mahdollsesta esiosasta. Pystyn kyllä elämään ilman hänen panostaan, vaikka hän loistavia leffoja onkin ohjannut. On kuitenkin muistettava että sarjan paras elokuva, Bourne Identity oli Doug Limanin työnäyte. En siis ole lähtökohtaisesti huolissani ohjaajanvaihdoksesta.

Damon on Latino Reviewin mukaan sanonut, että ei tule tekemään uutta Bourne-mätkintää jollei Greengrass ole mukana. Vihreäruohoa en kaipaa, mutta sen sijaan en todellakaan pidä hyvänä ideana Damonin poisjättämistä. Vaikka Bourne the prequel sitten sijoittuisikin vanhoihin tapahtumiin, niin ei Damon nyt varsinaisesti mikään kulahtanut ryppynaama ole. Hän pystyisi ilman mitään ongelmia näyttelemään itseään huomattavan paljon nuorempaa Jason Bournea, eikä kukaan varmasti valittaisi. Sen sijaan uuden kasvon tuominen rooliin tuntuu vähän eh eh -luokan ratkaisulta. Toivon mukaan mitään teini-Bournea ei ainakaan tarvitsisi katsella.

Ihan tarinallisesti nyyhkytän lähinnä sen vuoksi, että kaikki kolme Bourne-elokuvaa ovat keskittyneet hyvinkin tiiviisti juuri siihen päähahmon menneisyyteen. Bournen tarinasta tiedetään hyvin pitkälti jo ne – oletettavasti – kaikkein tärkeimmäit seikat. Vaikka sarjan kolmas elokuva tavallaan yhden osan tarinasta laittaakin pakettiin, niin siitä huolimatta olisin kiinnostuneempi näkemään tulevia kuin menneitä tapahtumia. Ongelman voi tiivistää hyvin paljolti X-Men Origins: Wolverinen (arvostelu) problematiikkaan. Miksi tehdä syntytarina (sellainen sieltä Bournenkin tapauksessa kuitenkin on tulossa) kun kerran X-Men 2 käsitteli sen jo?

Oscar-ehdokkaat julkaistiin eilen:

Elokuva:

Avatar
The Blind Side
District 9
An Education
The Hurt Locker
Inglourious Basterds
Precious: Based on the Novel Push by Sapphire
A Serious Man
Up
Up in the Air

Ohjaus:

Kathryn Bigelow for The Hurt Locker
James Cameron for Avatar
Lee Daniels for Precious: Based on the Novel Push by Sapphire
Jason Reitman for Up in the Air
Quentin Tarantino for Inglourious Basterds

Linkki: kaikki ehdodokkaat

Nyt kun tuo kymmenen paras elokuva -ehdokkaan lista on näkyvillä, niin kaipaan välittömästi takaisin viiden elokuvan formaattiin. En nyt sano että Oscar-ehdokkuus tai edes voitto olisi minkäänsortin laadun tae, mutta jotenkin allekirjoittanutta jurppii se että joku District 9 (arvostelu) on ehdolla best pictureksi. Jollakin The Blind Sidellakin on tasan kaksi nominaattia: paras naispääosa (Sandra Bullock) ja sitten tämä paras elokuva, mikä tuntuu mielestä jollain tapaa hitusen surkuhupaisalta.

Positiiviseksi puoleksi laskettakoon kuitenkin se, että nyt mukaan mahtuu aina jotain pieniä positiivisia yllätyksiä. Vaikka en itse suuremmin A Serious Manista välittänytkään, niin monet varmasti näkevät sen hyvinkin mielellään top10:ssä (mikseipä tilanne tietysti olisi sama esim. District 9:kin kohdalla). An Educationia odottelen sen verran innokkaasti, että olin varsin hyvilläni nähtyäni sen ensin tuottajien ja nyt myös Akatemian listalla. Ylipäätään tuottajat ja Akatemian jäsenet olivat sympaattisen samaa mieltä viime vuoden parhaista elokuvista, 8 / 10 ei ole hullumpi suoritus. PGA nominoi Star Trekin ja Invictuksen The Blind Siden ja A Serious Manin sijaan.

Itselleni pienoinen yllätys oli Clint Eastwoodin Invictuksen jättäminen pois paras elokuva -ehdokkaista. Eihän sillä voittokarkeloihin mitään asiaa olisi ollut, mutta Clintin ja Akatemian välinen suhde tuntuu olevan sen verran läheinen, että he lähes velvollisuudentunnosta nominoivat miehen elokuvia ja varsin usein niitä palkitsevatkin. Arvelin siis paras elokuva -ehdokkuuden tulevan siitä huolimatta, että se olisi ollut elokuvalle oikeastaan ensimmäinen varsinainen kunnianosoitus näyttelijäkategorioiden ulkopuolella koko palkintokauden aikana. Kun projektista alunperin ilmoitettiin, siitä puhuttiin nimenomaan Nelson Mandela -elokuvana. Tuolloin vein kaikki mahdolliset pystit suoraan Clintin ja Morgan Freemanin palkintokaappiin. En ole lainkaan pahoillani kun erehdyin.

Se että elokuvia nimetään kymmenen kun taas ohjaajia viisi, on tietysti vähän tylsistyttävää veikkaamisen kannalta. Ilman ohjaaja-ehdokkuutta ei hirveän montaa elokuva-pystiä olla voitettu, ja tuota ohjaaja-viisikkoa voi eritoten tänä vuonna pitää sellaisena, että heidän elokuvansa olisivat tulevaisuudessa saaneet “nominated for best picture” -mainoslauseen DVD / BD-julkaisujensa kansiin.

Todellinen kisa käydään varmasti The Hurt Lockerin ja Avatarin välillä, joista kumpikin sai yhdeksän ehdokkuutta. Sen verran Akatemian jäsenet sentään osoittivat ammattitaitoa (toisin kuin käsikirjoittajien kilta), että he eivät laittaneet James Cameronin Avatar-käsikirjoitusta ehdolle laisinkaan, mistä täytyy ehdottomasti nostaa hattua. Tämä seikka plus viime aikojen kiltatulokset tekevät The Hurt Lockerista jos nyt eivät selvää ennakkosuosikkia, niin kuitenkin sen joka on selvä “häviäjä” jos se ei kävele parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscareiden kanssa pois gaalasta. Avatar vienee silti teknisillä saavutuksillaan eniten pystejä (visual effects lienee vuoden jännittävin kategoria).

Se epämiellyttävän oloinen fiilis, joka saapui puseroon kun Avatar (arvostelu) otti ja voitti Golden Globe -pippaloissa niin parhaan ohjaajan kuin elokuvan palkinnot, alkaa kovasti helpottaa. Ensin The Hurt Lockerin palkitsi PGA ja viime viikonloppuna ohjaajien kilta eli DGA päätyi siihen tulokseen, että vuoden parhaasta ohjaustyöstä ei suinkaan ollut vastuussa visuaalisesti upean, mutta sisällöllisesti onton seikkailun viritellyt James Cameron vaan henkilöhahmoihinsa keskittyvän, itselleni vielä näkemättömän Irak-elokuvan tekaissut Kathryn Bigelow.

DGA:n maine Oscar-ennustajana (on siinäkin titteli) on toki legendaarinen ja lupaavanoloisesti näyttääkin siltä, että Avatar joutuu tyytymään olemaan ainoastaan ensimmäinen elokuva, joka on tienannut maailmanlaajuisesti yli 2 miljardia dollaria. Tuosta prosenttiosuuksia jakavien mielestä se on varmasti huomattavan paljon oleellisempaa kuin parin tietyn kultaisen ukkelin kotiin kantaminen laskuhumalassa.

Nyt kun käsikirjoittajia lukuun ottamatta kaikki paras elokuva -kisan kannalta oleelliset kiltat ovat palkintonsa jakaneet, niin jollei tuo raha-aspekti sitten paina aivan valtavasti Oscar-gaalassa niin on varsin vaikea nähdä The Hurt Lockerin häviävän ohjaajan tai elokuvan palkintoa kenellekään muulle. Kun tämänvuotista palkintokautta jälkikäteen katsotaan, niin saattaa hyvinkin olla että se nähdään siten, että Bigelowin ohjauksen valtatie ei missään vaiheessa ollut tukossa, mutta se on jonkinlaista jälkiviisautta. Kisa alkoi kolikonheitto-tyylisenä arpomisena The Hurt Lockerin ja Up in the Airin välillä. Avatar nousi kuitenkin mukaan paitsi valtaisan menestyksensä niin Golden Globe -voittojensa vuoksi. Juuri nyt kuitenkin näyttää taas siltä, että The Hurt Locker on selkeä ennakkosuosikki.

Huolestuttavaa, hyvin huolestuttavaa. Siitä on päivälleen jo kolme vuotta kun Leffablogi.com-osoitteeseen ensimmäistä kertaa kirjoitin hyvin nerokkaita, puolueellisia ja taatusti fanipoikalasien läpi katsottuja mielipiteitäni. Aika rientää pelottavan nopeasti.

Viimeksi kulunut vuosi oli sisällöllisesti Leffablogin historian (köh köh) köyhin. Plazavisa pyöri (ja pyörii nytkin) ilman katastrofaalisen suuria ongelmia. Sen sijaan kirjoittelupuolella alamäki jatkui. Siinä missä ensimmäisenä vuonna tekstejä ilmestyi peräti 675 kappaletta, toisena vuonna tipahdettiin semmoiseen lukuun kuin 333 ja männävuotena postausmäärä oli niinkin kelvoton kuin 140.

Naputtelun vähäinen määrä toki osittain johtuu siitä, että olin viimeksi kuluneen vuoden aikana 4,5kk poissa maasta, eikä tuona aikana Leffablogiin ilmestynyt yhtä ainoaa tekstinpätkää. Oli syy vähäiseen tekstimäärään mikä tahansa, niin seuraavalle vuodelle otan selkeän tavoitteen: nyt kun kiinnostusta blogia kohtaan on taas varsin mukavasti, niin tuo kirjoitusten määrä saa luvan kääntyä nousuun. Mitään tavoitelukua en ala keksimään, mutta selvästi viime vuotta suurempi se ”published”-valikon alta löytyvä tekstien määrä kuitenkin tulee olemaan.

Vaikka kesällä blogi olikin käytännöllisesti katsoen kuollut, niin varsin kivasti lukijat ovat jälleen syksyn ja talven aikana löytäneet takaisin blogini ääreen.

Kiitos siitä.

Sundance, Sundance, Sundance.

Joseph Gordon-Levitt on jo useamman vuoden ajan tehnyt aina silloin tällöin samaan aikaan erittäin päteviä ja myös omanlaisiaan roolisuorituksia miehinä, joita onni enemmän tai vähemmän tinttaa takaraivoon. Olin nätisti sanottuna huvittunut kun näin People’s Awardsin (joo tiedän, lafkasta ei pitäisi edes välittää, mutta otanpa nyt esille kuitenkin) palkinneen Gordon-Levittin (500) Days of Summerin (arvostelu) pääosasta. Eihän siinä mitään, mutta kun kyseessä oli palkinto “vuoden läpimurrosta”. No voihan tuota periaatteessa puolustella, mutta luulisin että elokuvia vähänkin katsoviin Gordon-Levitt on onnistunut tekemään vaikutuksen jo useampi vuosi sitten.

Se siitä. (500) Days of Summerin ohella Gordon-Levitt teki viime vuonna huolestuttavan liikkeen hinaamalla perseensä G.I. Joen kuvauspaikalle. Tämä tyylirikko on kuitenkin korjautumassa saman tien, sillä Sundancessa ensi-iltansa saanut Hesher näyttää jälleen olevan kaikkea muuta kuin “Rahastuksen ABC” -oppaan mukaisesti rakennettu elokuva.

Spencer Susser tekee vasta tuloaan ohjaaja / käsikirjoittaja (kyseessä on esikoispitkä), mutta jo pelkästään Gordon-Levittin näyttelemän nimikkohahmon hapitus on sen verran remuinen, että en meinannut edes tunnistaa kuka piru Hesherin pääosassa nyt ylipäätään on. Jollei tuo yksittäinen shotti olisi herättänyt kiinnostustani, niin sen olisi tehnyt viimeistään synopsis: ”Hesher is a loner. He hates the world and everyone in it. He has long greasy hair and homemade tattoos. He is malnourished and smokes a lot of cigarettes. He likes fire and blowing things up. He lives in his van, until he meets TJ”

Eikä tietysti ole millään lailla haitaksi, että näyttelijäpuolelta löytyy myös sellainen nimi kuin Natalie Portman, joka sattuu olemaan yksi parhaita yhdistelmiä ulkoisia avuja ja ah niin tylsää, mutta hyödyllistä lahjakkuutta.

Sundance Festival, tuo miljoonien taalojen budjeteilla tehtyjen “indie-elokuvien” paratiisi, josta lähestulkoon joka vuosi nousee vähintään pari elokuvaa ylitse muiden. Ensin näistä Harvojen ja Valittujen elokuvien levitysoikeuksista käydään ankara huutokauppa. Sitten alkaakin seuraavan Little Miss Sunshinen toivominen, elokuvan joka tuo niin palkintokausi- kuin dollarimenestystä.

Ehkä kaikkein kiinnostavin elokuva jo päättyneillä festivaaleilla oli Blue Valentine. Ohjauksesta vastaa itselleni aiemmin täysin tuntematon heppu jota myös Derek Cianfranceksi haukutaan. Hän on myös yksi elokuvan kolmesta käsikirjoittajasta. Aivan toivottomia virkkeitä hän, Joey Curtis ja Cami Delavigne eivät kuitenkaan ole ilmeisesti muodostaneet, sillä tähän mennessä vilkuilemistani arvosteluissa on toistuneet aika lailla samat sanaparit: ”vahvaa näyttelyä” ja ”tunteellisesti voimakas” ovat tainneet olla alennusmyynnissä.

Jo taputeltuja Sundance-festareita lukuun ottamatta elokuvan levitysaikataulusta ei ole vielä tarkempaa tietoa, enkä nyt kovin paljon leffasta onnistunut muutoinkaan saamaan irti, mikä nyt ei tietysti ole huono juttu ollenkaan. Pääosissa nähdään erittäin pystyvä kaksikko Ryan Gosling ja Michelle Williams, joten näyttelijätyön tasosta parisuhteen hajoamisen kipeyden aitouden tunteen ei ainakaan luulisi olevan kiinni.

Viimeinen lause myös taannee sen, että Blue Valentine tavoittelee pikemminkin maineellista kuin taloudellista menestystä.

Kick-Ass on yksi niistä (varsin monista) elokuvista, jotka ovat alusta alkaen näyttäneet totaalisen idioottimaisilta aina ensimmäisestä promokuvastaan lähtien. Viime aikoina tilannetajuni on kuitenkin hiljalleen palannut pitkäksi venähtäneeltä joululomaltaan ja söpön keppoisen Stardustin (arvostelu) tekaisseen Matthew Vaughnin supersankarielokuva on hiljalleen alkanut näyttää edes jossain määrin mielenkiintoiselta – siitäkin huolimatta, että elokuvan yhdessä pääosassa nähdään Nicolas Cage joka on tätä nykyä aikamoinen kuratae.

Vaugnin Kick-Ass kuitenkin vaikuttaa hyvällä, jopa omaperäisellä tavalla anti-supersankari-leffalla, jolla voi onnistuessaan olla mahdollisuuksia varsin purevaan huumoriin. Jos tekijäporukan puheisiin on luottamista (köh köh), niin väkivallankin pitäisi olla R-ikärajan ansaitsevaa eikä samalla tavalla siistittyä kuin suurimmassa osassa pukupellejen seikkailuja. 16. päivä huhtikuuta Suomeen saapuvan elokuvan tyyli puree allekirjoittaneeseen sitä enemmän mitä useampaa kuvaa vilkaisen. Tiedä sitten muuttaisiko traileri näkemystäni pessimistisempään suuntaan.

Kick-Ass näyttäisi ainakin visuaalisella puolella yrittävän jotain uutta, toivon mukaan myös sisältö tarjoaisi tuoreita ja mielenkiintoisia hetkiä tuttujen teemojen äärellä. Jos näin käy niin ainakin pisteitä täytyy antaa siitä, että jotain hieman rohkeampaakin ollaan uskallettu ihan vain vaihtelun vuoksi kokeilla. En nyt todellakaan ala kuitenkaan sulkemaan pois sellaista mahdollisuutta, että Kick-Ass olisikin lähinnä uudelta näyttävä Kill Bill vol. 1 teini-ikäisillä pääosahahmoilla.

Kuvia: linkki

Tagit: Kick-Ass, Matthew Vaughn

Vuosikymmen vaihtui ja vaikka tämmöinen lista olisi ollutkin kaikkein ajankohtaisin juuri vuodenvaihteen jälkeen, niin eiköhän se näin tammi- ja helmikuun vaihteessakin vielä asiansa aja. Top30-listalle pääsystä kisasivat kaikki näkemäni elokuvat, jotka ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 2000-2009 välillä. Käytännössä vuosien 2000-2008 välillä käytin elokuvan alkuperäistä ensi-iltapäivää kun taas vuoden 2009 teosten piti saapua myös Suomessa teattereihin viime vuoden puolella. Ei hirveän loogista, mutta näillä säännöillä on mentävä – jo ihan käytännön syistä.

Top30-listan olen jakanut kolmeen kymmenen elokuvan palaseen. Linkin takana löytyy listauksen sijoille 21-30 arvotut elokuvat. Järjestyksen löytäminen näille oli aika lailla tuskaista ja olisi varmasti ainakin jossain määrin erilainen jo huomenna. Jatkoa seuraa lähipäivinä.

Lue loput jutusta »

Cormac McCarthyn romaani The Road on vaikuttava ja koskettava. John Hillcoatin elokuva The Road vaikuttava ja koskettava. Maailmanlopun jälkeinen maailma on rujo, armoton, mutta samalla myös kaunis. Javier Aguirresaroben kuvaus muistuttaa vahvasti The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Fordinin (arvostelu, top5-kohtaukset) jälkeä, eivätkä yhtäläisyydet elokuvien välillä jää tähän. Nick Cave ja Warren Ellis ovat tälläkin kertaa runsaasti käytettyjen sävellysten takana. Kuten aiemminkin, ne ovat upean surullista ja synkkää kuunneltavaa.

Elokuvan ankaruus ei jää ainoastaan audiovisuaaliselle asteelle, vaan liki jokainen kohtaus luo kuvaa epätoivoisista ihmisistä epäinhimillisissä olosuhteissa. Valonpilkahduksen kaltaiset kohtaukset eivät hirveän paljoa lohduta, kun tietää ympäröivän todellisuuden. Hillcoat tuo kohtauksiin koskettavuutta ja saa ”ihminen on ihmisen pahin vihollinen” –kuvion tuntumaan tuoreelta lähinnä tapahtumien aitouden tunnun vuoksi.

Mies (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee) ovat The Roadin kiistattomat päähenkilöt. Heidän välinen suhteensa kehittyy kohtaus kohtaukselta. Poika kyselee tyhmiä, mutta sitten kuitenkin järkeviä. Heidän tielleen sattuvat ihmiset tuovat mukavaa virkistystä retkeen kohti etelää ja vaikka kaikkien kohtalo onkin samankaltainen kuin miehellä ja pojalla, niin jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan, vaikka sitä ei dialogin muotoon puettaisikaan.

Vaikka The Road on loistokasta katseltavaa ja kuunneltavaa, niin se on sisimmässään varsin minimalistinen elokuva. Tässä kohtaa roolisuoritukset nousevat täyteen arvoonsa; ilman pätevää näyttelijätyötä The Road ei kantaisi likikään samalla tavalla. Kukaan ei petä, vaan aivan pienintäkin roolia myöten näyttelijät tekevät hienoa työtä ja hahmot ovat täyteläisiä. Muistettavia hetkiä saadaan irti paitsi päähenkilöiden välisistä kohtauksista niin myös sellaisista hahmoista, joilla ei ole aikaa panoksensa antamiseen kuin muutamia minuutteja.

Vajaan kaksituntisen The Roadin kerronta on aika ajoin hieman hyppelevä jättäen sinällään loistavat kohtaukset aika ajoin hieman oman onnensa nojaan. Toinen moite tulee viimeisestä kohtauksesta, mutta lähinnä sen vuoksi että olin lukenut romaanin ja siinä se on hieman erilainen eikä elokuvapainoksen versio mielestäni ole samalla tavalla tarinaan sopiva. Nämä ovat kuitenkin hiekanjyvän kokoisia moitteita sykähdyttävässä kokonaisuudessa, joka vie raa’asti mukanaan kärsimysten tielle.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Guy Ritchie on kahden ensimmäisen teatteriohjauksena jälkeen ohjannut niin heikon vastaanoton saaneita elokuvia, että niiden näkemisellä ei ole ollut minkäänlaista kiirettä. Ei Sherlock Holmeskaan millään lailla odotuslistani himoittuja portteja kolkutellut, mutta sen verran kiinnostunut kuitenkin olin, että eritoten kohtuullisen positiivisten arvostelujen jälkeen olin varsin innostunut katsomaan ”modernisoitua” versiota klassisen – minulle lähinnä puheiden kautta tutun – etsivän edesottamuksista.

Luojan kiitos Ritchie & co. eivät ole lähteneet tekemään tästä pitkästä aikaa ensimmäisestä Sherlock-elokuvasta origin-tarinaa. Sen sijaan leffa tuntuu pikemminkin ”sarjan” vähintään kolmannelta elokuvalta. Holmes (Robert Downey Jr.), Watson (Jude Law) –parivaljakon tiet ovat eroamassa. Historiaa hahmojen välillä selvästi jo on. Erittäin positiivista. Vähemmän innostavana seikkana varsinainen juoni tönkköine pahiksineen (Mark Strong) ja yhdentekevine uhkineen (joku random-maailmanvalloitus vaihteeksi) ei jaksa napata.

Uudisversio Sherlock Holmesista on parikin supersankarielokuvaa katsonut pirusti potkiva, onelinereita kellonympäri laukova nerokas etsivä. Valitettavasti viimeksi mainitusta ominaisuudesta saadaan kunnollinen osoitus vasta lopun selitän-leffan-mysteerit-minuutin-monologissa –kohtauksessa. Yleensä tuon kaltaiset hetket eivät toimi, mutta onneksi … ääh, ei se toimi Ritchienkaan ohjauksessa. Sherlock Holmesin sivuhenkilöistä todettakoon sen verran, että Irene Adlerissa (Rachel McAdams) on rutkasti potentiaalia. Se jää kuitenkin pitkälti hyödyntämättä sillä hahmon käyttöä säännöstellään pula-ajan tyyliin. Ja ei, toimintakohtauksia ei lasketa – niissä Adler on yhtä tarpeellinen kuin se-neljäs-puukko-pahis-kellarissa.

Kauniiseen Lontooseen sijoitettu tarina on aika tavanomainen toimintakomedia. Pääasiassa Downey Jr.:n vastuulla oleva huumori on ajoittain hyvää, mutta pääosin vain ”no tässä kohtaa nyt ilmeisesti pitäisi höröttää” –tasoista. Sama mitäänsanomattomuuden leimaa vaivaa myös toimintakohtauksia, joita on kaiken lisäksi tiputeltu turhan tiuhaan. Tästä kaikesta sekoittuu kuitenkin aika lailla puolikiva cocktail, jolla on riittävästi hupaisiakin hetkiä. Sherlock Holmesin katsoo läpi ilman vakavampia itkupotkukohtauksia; Guy Ritchie jatkaa keskinkertaisuuden valtatiellä.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Sainpa vihdoin ja viimein katsottua elämäni ensimmäisen Ken Loach -elokuvan, nimeltään se oli Looking for Eric. En oikein tiennyt mitä odottaa, mitä nyt sen verran olin Loachin tyylistä perillä että bensaräjähdyksien ja slow motion -toimintakohtausten puute ei tullut kovinkaan suurena järkytyksenä. Paul Lavertyn käsikirjoituksen keskiössä on Eric Bishop (Steve Evets), työväenluokan hitusen rappiolla oleva edustaja, jolle jalkapallo on kaikki kaikissa. Postilaitoksen työporukan kanssa katsotaan Manu-pelit paikallisessa juottolassa. Yksityiselämän apu tulee varsin oudosta suunnasta, kun Ericin idoli ja kaima Cantona (Eric Cantona) tulee auttamaan poloista eteenpäin.

Sosiaalikommenttiraita on vahva läpi elokuvan ja vaikka lopussa tavallista kansalaista nostetaankin ehkä hieman liian korkealla jalustalle, se tehdään kuitenkin hyvällä hengellä ja huumorilla. Loach onnistuu pitämään potentiaalisesti katastrofaalisen kovaa myötähäpeää aiheuttavat kohtaukset sellaisina, että niiden aikana ei oikein voi kuin hymyillä. Harkitun koomisuuden ohella itse tarina on kuitenkin erittäin vakava. Looking for Eric on hieno yhdistelmä arjen ongelmia suurilla panoksilla ja toisaalta hetkiä, jolloin naurun pidätteleminen on mahdotonta ja tarpeetonta. Hupi-hetkinäkään Looking for Eric ei kuitenkaan menetä tyyliään, vaan pysyy sopivan arkisena.

Pientä marinaa aiheuttaa se, että aika ajoin elokuvan juoni mielestäni meni vähän liian pitkälle. Pienemmilläkin panoksilla oltaisiin pärjätty, vaikka liika ahnehtiminen paikataankin mitä mainioimmin tapahtumien koskettavalla käsittelyllä. Näyttelijäpuolella Looking for Eric on täynnä itselleni aiemmin täysin tuntemattomia nimiä. Eritoten Steve Evets pääroolissa tekee todella hienon roolin kärsivänä miehenä, jolle lääkärin tulisi määrätä kourallinen itseluottamus-pilleriä. Cantona omana itsenään ei ole hullumpi, joskaan ei mitenkään erikoinenkaan. Sivuosaroolit on kauttaaltaan täytetty hienoa työtä tekevillä näyttelijöillä, jotka järjestään luovat hahmoistaan aidon oloisia ihmisiä.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

”The 100 Cheesiest Movie Quotes of All Time” nimeä kantava video on rantautunut parttiarallaa viikko sitten nettiin. Mukana on paljon vähemmän yllättäviä valintoja, mutta on mukana myös jokunen sellainen joka noin irrallaan katsottuna ei kieltämättä oikein valtaisan kultaiselta dialogilta kuulosta, mutta jotka eivät kuitenkaan itse elokuvaa katsoessani aiheuttaneet irvistelyä. Syynä tähän on liki poikkeuksetta se, että vaikka hetket eivät omillaan välttämättä toimikaan, niin elokuva on ”ansainnut” nämä kohtaukset. Kasaritoiminnan kuningas ja onelinerien keisari Arnold Schwarzenegger on hyvin vahvasti edustettuna listalla, mutta esim. Predator-lainaukset ovat mielestäni juuri sopivan äijämäisiä leffan tyylin huomioon ottaen. “I ain’t got time to bleed” on klassikko eikä asia kaipaa edes perusteluja.

Pienestä nillityksestä huolimatta kyseessä on kuitenkin oikein hupaisa kymmenminuuttinen täynnä tasotonta huumoria ja myötähäpeää.

Tagit: Youtube

Tällä hetkellä näyttää kovasti siltä, että jos ei haluaa tietää mitään Inceptionista, niin se on pirun helppoa – mikä on aika lailla harvinaislaatuinen ilmiö näinä päivinä. Elokuvasta julkaistut pari promokuvaa ovat lähinnä tehneet selväksi sen faktan, että elokuvassa esiintyy Leonardo DiCaprio ja hän on – shokeeraavasti – tarinan keskushenkilö.

Voi kun olisi hienoa, jos kaikki markkinointikoneistot ottaisivat tällaisen lähestymistarinan elokuviensa juonien salailuun. Sen verran monta kuukautta Inceptionin ensi-iltaan kuitenkin vielä on, että pahoin pelkään että ne viimeiset trailerit kertovat perinteitä kunnioittaen Christopher Nolanin ohjauksen tarinan noin suurin piirtein arviolta puoleenväliin. Minä en niitä pätkiä katso, vaikka jotain teaseria koittivatkin taas Finnkinossa tyrkyttää. Paskiaiset.

Linkki: kuva

Spike Jonzen ohjaus Where the Wild the Things Are ei ollut makuuni – ei sitten tippaakaan. Vilkas mielikuvitus ja riehakas luonne saavat Maxin (Max Records) silloin tällöin pieniin ongelmiin. Perhepolemiikin jälkimainingeissa hän luo itselleen mielikuvitusmaailman, josta löytyy kasa monstereita. Siinä sitten käsitellään elämää, perhettä, ystävyyttä ja ties mitä muuta reilun puolentoista tunnin ajan ja anteeksi nyt vain, mutta minä en todellakaan pysynyt kiinnostuneena.

Tämä kaikki ei kuitenkaan estä elokuvaa alkamasta erinomaisesti. Maxin innokkuuden ja omituisuuksien esille tuominen hoidetaan erittäin hienosti ja ohjauksellisesti elokuva vaikuttaa aika lailla lapsipääosalla varustetulta leikkisältä toimintaleffalta. Mielikuvitusmetsään juostessa kaikki menee kuitenkin päin honkia. Tavatuissa hirviöissä ei ole juuri mitään kiinnostavaa. Ellei sitten lasketa sitä, että viihdytin itseäni pähkäillen että kuka on kenenkäkin äänenä. Karvakasat unettavine tarinoineen, rautalanka-analogioineen ja touhuineen lähinnä pitkästyttävät.

Visuaalisesta ilmeestä täytyy antaa pisteitä. Iso osa temmeltäjistä oli hoidettu perinteisin tehostein ja se näkyy: jälki on luonnollista ja käytetty CGI saadaan upotettua kuviin luonnollisen oloisesti. Muutoinkin elokuvan kuvaus ja tyylivalinnat ansaitsevat kiitosta. Where the Wild the Things Are ei kuitenkaan ole mistään kuvakulmasta katsottuna yhtä omansalainen kuin ohjaajansa parit muut työt. Siinä vaiheessa kun Max oli vihdoin oppinut elämän tarkoituksen ja pari muuta näppärää kikkaa loppuelämänsä varalle, olin jo täysin menettänyt alussa hyvinkin vahvana olleen kiinnostukseni koko hahmoon.

1½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes