The Reader on unohtunut johonkin. Kyllähän sitä nyt paljon muitakin leffoja jää täysin unholaan, mutta harvemmin niitä on kuitenkaan ohjannut kaveri, jonka edellinen elokuva on pirun onnistunut draama ja pääosissa kaksi järisyttävän loistavaa näyttelijää. Stephen Daldryn The Hours (arvostelu) ei toiminut allekirjoittaneelle teatterikierroksella sitten mitenkään päin, mutta noista ajoista elokuvamaku on muuttunut kovasti. Onneksi Daldryn ohjaus tuli tsekattua vuokraamosta uudelleen ja todettua että kyseessä on rauhallisesti etenevä kaunis draama kolmesta naisesta ja heidän elämistään.

Viimeisten parin viikon aikana on tullut katsottua parikin elokuvaa, joissa Ralph Fiennes on jälleen muistuttanut loistokkuudestaan. Valitettavan vähälle huomiolle ja Oscareissakin oikein huolella sorsittu Fiennes tekee ilman remuamista todella intensiivistä työtä. Näyttelijänä hän tuo mieleeni Benicio Del Toron, joka niin ikään pystyy tuomaan sisäisen tuskansa valkokankaalle ihan vain yksin istuessaan. Vaikka Fiennes onkin parhaimmillaan hieman tummasävyisemmissä rooleissa, pystyy hän kuitenkin elävöittämään hahmoistaan hyvinkin rentoja ja miellyttäviä ihmisiä, kuten Quiz Showssa tapahtuu.

Niin loistava kuin Fiennes onkin, niin Winslet on silti se tämän elokuvan pääosakaksikosta enemmän puoleensa vetävä nimi. Enkä nyt puhu vain ulkonäöstä, vaan myös ammatillisesta osaamisesta. Winslet on suosikkinäyttelijättäreni, joka tuntuu tekevän elokuvasta toiseen poikkeuksellisen vahvaa jälkeä. Naisilla roolia varten rumenemista tunnutaan suosivan kovasti palkintokaudella ja ylipäätään silloin kun puhutaan ‘hyvästä näyttelystä’. Winslet sen sijaan on lähes poikkeuksetta aika lailla itsensä näköinen elokuvasta toiseen, vaikka ei varsinaisesti silmänruokarooleja olekaan harrastanut. Tämä kertoo paljon Winsletin näyttelijänlahjoista: ulkonäkö ei muutu, mutta joka kerta Kate luo tuoreen hahmon ihan vain tulkinnallaan.

The Readerin Suomen ensi-iltaa en onnistunut onkimaan. Yhdysvalloissa elokuva nähdään 12. joulukuuta, joten eiköhän tammi-helmikuu 2009 ole aika turvallinen veikkaus.

Martin Scorsese plus Robert De Niro on aika lailla maaginen yhdistelmä. Kun ensin mainittu ohjaa ja jälkimmäinen häärää kameran edessä, on valkokankaalle marssitettu sellaisia klassikkoja kuin Raging Bull (arvostelu), Taxi Driver (arvostelu) ja Goodfellas (arvostelu). Siinä missä Scorsese on pitänyt korkean tasonsa läpi 2000-luvun uuden johtotähtensä Leonardo DiCaprion kanssa, ovat De Niron tähtihetket ovat olleet pirun harvassa. Parivaljakon toistaiseksi viimeinen yhteistyö Casino valmistui vuonna 1995 ja sen jälkeen seuraavaa projektia on arvottu useampaankin otteeseen. Tuoreimman yrittäjän nimi on I Heard You Paint Houses.

Paramount Pictures is plotting a return to organized crime for Martin Scorsese and Robert De Niro. Studio has set Steve Zaillian to adapt “I Heard You Paint Houses,” the book about the mob assassin who many believe was involved in the death of Teamster boss Jimmy Hoffa.

Scorsese is attached to direct. De Niro will play Frank “the Irishman” Sheeran, who is reputed to have carried out more than 25 mob murders. (Variety)

No eihän tuosta oikein voi olla innostamatta. De Niron ura on jo pitkään ollut aika lailla vapaassa pudotuksessa, mutta haluan kuitenkin uskoa että hänen kaltaisensa lahjakkuus ei noin vain kadota kykyjään. Tarvitaan vain oikea projekti ja tarpeeksi vaativa ohjaaja saamaan De Nirosta paras irti. Eikä nyt ihan heti tule mieleen ketään parempaa yrittäjää kuin Scorsese, tuskinpa De Niro edes kehtaa lusmuilla Scorsesen ohjauksessa vaikka miehet tunnetusti pitkäaikaisia ystäviä ovatkin.

Siitä ei valitettavasti ole tietoa, missä vaiheessa I Heard You Paint Houses siirtyy tuotantoon, sillä Varietyn mukaan Scorsese ei ole vielä päättänyt seuraavaa projektiaan. Tarjotuista ehdokkaista tämä vaikuttaa kaikkein mielenkiintoisimmalta, vaikka Scorseselta tietysti on rikoselokuvia jo nippu nähtykin. Sen verran loistavia ja kuitenkin sopivasti erilaisia ne ovat, että ei yksi (tai vaikka useampi) lisää pahaa tee.

Odotuslistan ykkönen, vuosi vain on vielä hukassa.

Charlie Kaufman osaa käsikirjoittaa elokuvia. Sen hän on osoittanut useampaankin kertaan mm. sellaisilla omaperäisyyden juhlinnoilla kuin Being John Malkovich (arvostelu) ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind. Ohjaajan penkillä miestä sen sijaan ei olla aiemmin nähty, ja juuri tämä on ollut iso kysymysmerkki Synecdoche, New Yorkin kohdalla. Moni tuntuu uskovan että kykenevästä kirjoittavasta kuoriutuu myös ammattitaitoinen ohjaaja, sillä sen verran loistokkaan näyttelijäkaartin Kaufman on saanut debyyttiohjaukseensa kaavittua.

Vaikka Synecdoche, New Yorkilla onkin kovasti potentiaalia olla vähän joka puolelle vilkuileva sekasotku, niin ainakin ensimmäinen traileri tekee parhaansa karkottaakseen tämän mielikuvan. Vaikka tarina ei normaaliin Kaufman-tyyliin aivan tavanomaisimmalta vaikutakaan, niin henkilöiden väliset suhteet näyttäisivät kuitenkin olevan selkeästi Synecdoche, New Yorkin tärkein anti. Rohkeasti 15 sekunnilla kahden ja puolen minuutin trailerinormin ylittävä mainos povaa paitsi loistavaa roolisuoritusta Philip Seymour Hoffmanilta niin myös kaikin puolin nautittavaa elokuvaa. Synecdoche, New Yorkin trailerista on vaikea osoittaa kohtia ‘jotka toimivat’, kokonaisuus vain muodostuu kiinnostavaksi.

The Spirit ei ole kauniisti muotoiltuna näyttänyt kovinkaan tärkeältä julkaisulta loppuvuoden elokuvakalenterilta. Ei kolmas traileri nyt mikään maaginen näytös ole, mutta se antaa kuitenkin selkeää toivoa siihen suuntaa, että ehkä teattereihin on tulossa muutakin kuin väljähtänyt Sin City -kopio, jolla ei pienintäkään hajua siitä, mitä se haluaisi olla. Tällä kertaa kuvat on aika ajoin hyvinkin kauniita, hahmodesign näyttää ensimmäistä kertaa sopivan kornilta ja sitä paljon haettua tyylikkyyttä on oikeasti saatu lipastettua mukaan edes hitusen.

Traileri: HD 480P - HD 720P - HD 1080P

Jos pelkästään trailereita uskoisin, niin olisin hyvinkin vakuuttunut siitä että Yhdysvaltojen hyvinkin mahdollisesti kaikkien aikojen pidetyimmästä presidentistä tehty elokuva W. on Oliver Stonelle paluu laatuelokuvien sarjaan. En tosin oikein osaa sanoa, mitä noista tähän mennessä nähdyistä trailereista oikein pitäisi saada irti: Yhdysvaltojen politiikka on tällä hetkellä niin heikosti myyvä aihe elokuvissa, että jotain piristystä markkinakoneiston on ollut pakko saada aikaan. On siis vähän kyseenalaista, että onko trailerien selvästi humoristinen yleissävy läsnä myös elokuvassa vai nähdäänkö valkokankaalla enemmän tavanomaisempaa poliittista draamaa.

Oli niin tai näin, niin tosiasia on että käsikirjoituksen lukeneet tahot ovat järjestään olleet varsin negatiivia W.:tä kohtaan. Kyseessä on puheiden mukaan jonkinlainen katastrofi, josta ei oikein kukaan ota mitään selkoa. Toivottavasti näin ei olisi, sillä sen lisäksi että laatuelokuvia on aina ihan kiva katsella, niin toivoisin myös Stonelle pikkuhiljaa menestystä. Kyseessä on kuitenkin ohjaaja, joka on aikanaan tekaissut useammankin huippuluokan elokuvan. Lisäksi pääosassa nähtävä Josh Brolin näyttäisi olevan erinomainen valinta George W. Bushiksi, ja olisi sääli nähdä hänen työnsä menevän hukkaan. Lopuksi Bushin saavutukset / ’saavutukset’ ehdottomasti ansaitsevat oman elokuvansa ja mielellään vahvan sellaisen. Olisi plussaa jos tässä onnistuttaisiin ensimmäisellä yrityksellä.

Traileri: HD 480P - HD 720P - HD 1080P

Tähän mennessä näkemäni materiaalia tv:ssä työnsä pääasiassa tehneen ohjaaja Robert B. Weiden ohjaamasta How to Lose Friends and Alienate Peoplesta on ollut rohkaisevaa. Valitettava fakta toki on, että millekään genrelle ei ole yhtä helppo tehdä liikoja lupaavaa traileria kuin komedialle. Toivoa sopii, että hupaisat jutut eivät loppuisi nähtyihin 2½ minuutin mainoksiin.

Megan Fox on tällä hetkellä yksi eniten kuolaajia peräänsä vetävistä kaunottarista. Still-kuvissa naikkonen on toki ilo silmille, mutta liikkeessä hän suorastaan uhkuu seksikkyyttä. Paramount Picturesin markkinointiosastolla tämä on selvästi hoksattu, sillä he ovat kuvia valitessaan keskittyneet lähes yksinomaan Foxin paljastavempiin otoksiin. Erityistä huomiota osakseen on saanut märkä, muutoinkin ihoa heikosti peittävä iltapuku. Entistä huvittavammaksi (lue: ei tarkoita samaa kuin ‘valitettavammaksi’) tämän tekee se, että jos olen ymmärtänyt oikein, niin Megan Foxin hahmo ei todellakaan ole How to Lose Friends and Alienate Peoplen pääosassa. Se kunnia kuuluu Simon Peggille, mikä ei varmasti ole loppupeleissä ollenkaan huono ratkaisu.

Kettu-keskeiset kuvat löytyvät täältä: linkki

The Curious Case of Benjamin Button tuntuu sitä tarpeellisemmalta nähtävältä, mitä enemmän elokuvasta julkaistaan materiaalia. On tosin myönnettävä, että David Fincherin toisen ohjauksen tämänkertainen traileri ei ole aivan edeltäjänsä tasolla. Siinä missä ensimmäinen traileri luotti pääasiassa musiikin ja kuvien voimaan, on tällä kertaa mukana myös dialogia. Ei se onneksi mitään kömpelöä sössötystä ole, mutta ei tällä kertaa kuitenkaan aiemmin saavutetulle tunnelmatasolle päästä.

Pirun laadukkaalta elokuvalta Fincherin seuraava yhtä kaikki vaikuttaa ja ainakin visuaalisella puolella Oscar-akatemian lienee aika lailla mahdoton olla nominoimatta The Curious Case of Benjamin Buttonia. En nyt kuitenkaan olisi kovinkaan järkyttynyt jos näin tapahtuisi, sen verran tehokkaasti Akatemia on Fincherin aiemmatkin ohjaustyöt onnistunut sivuuttamaan. Kertoo jotain hyvin oleellista palkintokauden toimintaperiaatteista kun kolmikolle Se7en (arvostelu), Zodiac (arvostelu) ja Fight Club (arvostelu) on lohjennut yhteensä kokonaiset kaksi ehdokkuutta.

Ron Howardilla on jonkinlainen maine tasaista, varman päälle pelattua draamaa ohjaavana jees-miehenä. Joltain osin tuohon lausuntoon on helppo liittyä, mutta tasaiseksi en miestä menisi missään nimessä kutsumaan. Cinderella Man ja Beautiful Mind ovat kumpainenkin sokerisuudestaan huolimatta palkitsevaa katsottavaa molempien tarjotessa toimivia, joskin lusikalla syötettyjä herkkiä hetkiä. Näiden parin erittäin onnistuneen draamailun lisäksi Howard on pääasiassa ohjannut hyvin nopeasti unohdettavaa korkeintaan ok-tason leffaa. Tästä huolimatta Ron Howardin nimi tulee itsekin usein liitettyä ihan pätevien tekijöiden joukkoon. Asenteessani saattaisi olla (tässäkin asiassa) pikkuisen korjaamisen varaa.

Howardin Frost / Nixon -leffa näyttää selvästi kuuluvan ohjaajan potentiaalisesti parempiin elokuviin. Täytyy myöntää, että elokuvan pohjana olevat tapahtumat eivät ole allekirjoittaneelle millään lailla tuttuja, vaikka Watergate-skandaalin ympärillä nytkin selkeästi pyöritään. Annan Howardin patentoidun historia-näkemyksen antaa opetusta tällä kertaa ja jätän pätevämmän tutkimuksen tekemisen myöhemmälle. Aihe vaikuttaa kiinnostavalta ja jo trailerissa kosketetaan sen verran kiehtovia näkökulmia, että en malta olla innostumatta Frost / Nixonista.

Frank Langella Richard Nixonina näyttäisi olevan varsin onnistunut valinta, vaikka miehen puhetyyli onkin jo trailerissa aika ajoin hitusen päällekäyvä. Langellan lisäksi Howard on muutenkin käyttänyt rooleissaan ei-niin-isoja nimiä. Eiväthän elokuvan pääosissa nähtävät kasvot todellakaan mitään tuntemattomuuksia ole, mutta isompien starojen välttäminen ei ole koskaan huono idea oikean elämän henkilöistä puhuttaessa. Näin kuvattavat ihmiset on helpompi nähdä nimenomaan hahmoina, ei heitä tulkitsevina näyttelijöinä.

James Cameronin ohjaaman eeppisen rakkauskertomuksen Titanicin ensi-illasta on kulunut 11 vuotta. Ihan nappiin ei ajoitus mennyt, mutta 90-luvun lopulla hysteriaksi noussut Leo & Kate -pari nähdään jälleen valkokankaalla. Tällä kertaa ohjaajan pallille istahtaa kiistämättä Cameronia pätevämpi draamaohjaaja, nimittäin parikin laatuelokuvaa tekaissut Sam Mendes. Miekkosen viimeisin esitys Jarhead (arvostelu) ei tosin ollut mitenkään erikoinen, vaikka tuolloin ei edes vielä kärsitty Irak-elokuvien tulvasta.

Oscar-kauden jonkinlaista ennakkosuosikin viittaa kantava Revolutionary Road kieltämättä vaikuttaa paperilla mielenkiintoiselta. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että en edes tiedä mistä elokuvassa varsinaisesti on kyse. Jonkinlainen mutu-tuntuma yrittää vihjata, että oltaisiin varsin tavanomaisen perhedraaman liepeillä, mutta voin yhtä hyvin olla väärässäkin. Kuten niin usein ennenkin, käsikirjoituksen materiaalina toimii palkittu romaani. Arvatkaas olenko sitä lukenut.

Sen verran kovaa valuuttaa nimet Kate Winslet, Leonardo DiCaprio ja Sam Mendes tässä kaksiossa ovat, että vaikka elokuvasta en suuremmin mitään tiedäkään niin paikka odotuslistalla oli jo alkuvuodesta itsestään selvä. Mendes on näyttänyt pystyvänsä ohjaamaan parhaimmillaan erittäin vahvaa draamaa. Pääosakaksikosta elokuvan laadukkuus tuskin pääsee jäämään kiinni, en millään jaksa uskoa että kaksi ehdottomiin suosikkinäyttelijöihini kuuluvaa tekijää pettäisivät ruudun jakaessaan.

Juliste: linkki

Body of Liesista on julkaistu nippu uusia promokuvia. Ne nyt näyttävät jokseenkin siltä kuin pitääkin, eli visuaalisesti tyylikäs elokuva taitaa olla tarjolla. Ridley Scottin ohjaus vaikuttaisi olevan Black Hawk Downin visuaalisella tyylillä toteutettu The Departed (arvostelu) yhdistettynä Syrianan (arvostelu) poliittiseen sisältöön. Toivon mukaan sulatusuunista tulee ulos muutakin kuin sekasikio, sillä kyseessä on – jos se nyt jollekulle on vielä epäselvää – allekirjoittaneelle vuoden odotetuin elokuva.

Ihastuttavien Coenin-veljesten Ethanin ja Joelin tuorein idioottikomedia Burn After Reading osoittautui kohtuulliseksi arvostelumenestykseksi. Suomen ensi-iltaansa elokuva ei ole vielä kokenut (22. päivä marraskuuta), joten on jokseenkin hankala mennä sanomaan ovatko Coenit onnistuneet tekaisemaan ensimmäisen puhtaan komedian, joka myös allekirjoittaneelle aiheuttaisi muutakin kuin turhautumista. Coenin-veljesten huumoria kohtaan kokemani hyljeksintä on sinällään vähän outoa, että heidän kirjoittamansa vitsit toimivat makuuni oikeinkin hyvin silloin kun ne ovat elokuvassa selkeästi sivuosassa. Sen sijaan veljesten puhtaat komediat ala Big Lebowski eivät vain ole sitten millään uponneet ymmärrykseeni.

Niin, syy siihen miksi tämän postauksen ajattelin naputella ovat nämä julisteet. Henkilöihin keskittyvät posterit ovat jotenkin pirteän oloisia, vaikka eivät sinällään mitenkään erikoisia olekaan. Ehkä se on tuo varsin minimalistinen ulkoasu yhdistettynä huutaviin väreihin, joka tekee näistä julisteista silmiäni miellyttäviä.

Lue arvostelu: Blade Runner - The Final Cut: 5-Disc Ultimate Collector’s Edition

Nottingham myöhästyy jokseenkin tasan vuodella, mutta projekti voi edelleen ilmeisen hyvin. Body of Liesin vuoksi pressikierroksella oleva ohjaaja Ridley Scott antoi haastattelun MTV:lle ja he jutteli tällaista:

Crowe is going to play both the sheriff of Nottingham and Robin Hood himself. While Scott held additional details close to his chest — saying they would take too long to describe — he did exclaim that Crowe’s dual roles would be “a good old clever adjustment of characters. One becomes the other. It changes.” (MTV)

On ollut jo jonkin aikaa tiedossa, että Crowe hoitaa sheriffin roolin, mutta tämä tulee kieltämättä yllätyksenä. Ei sillä, että mulla mitään Scottin päätöstä vastaan olisi. Russell Crowe on paitsi nykynäyttelijöistä suosikkini, niin myös erittäin muuntautumiskykyinen. Jo pelkästään maskeerauksellakin pystytään tekemään sen verran paljon, että sama kaveri pystyy kyllä hoitamaan kaksi roolia vaikkei mikään maailman kyvykkäin näyttelijä olisikaan. Crowen kohdalla tätä ongelmaa ei edes ole, sillä uskoisin kahden henkilön tulkinnan sujuvan vaikka nassu ei täydellistä muutosta kokisikaan.

Tästä lähtien tekstin lukemine saattaa sisältää juonipaljastuksia Nottinghamista. Varoitus on annettu, joten eteenpäin: CHUD:n liikkeelle laittaman huhun mukaan Crowe ei varsinaisesti näyttelisikään kahta henkilöä, vaikka kyseessä ns. tuplarooli onkin. Sheriffi ja Robin Hood nimittäin olisivat yksi ja sama henkilö, mikä toden totta olisi Scottin mainostama ’uusi näkökulma’ tuttuun tarinaan.Tähän mennessä kun on laajalti ymmärretty siten, että erona aiempiin näkemyksiin tarinasta on lähinnä se, että Sherwoodin metsien asukki on pahis, kun taas Nottinghamin sheriffistä annetaan positiivisempi kuva.

Kaikin puolin hauska huomata, että Crowe ilmeisesti uskalletaan jälleen laittaa yksin kantamaan suurikokoista tuotantoa. Muutaman peräkkäisen flopin jälkeen kun näyttelijä on ollut useammassakin elokuvassa pikemminkin ’also starring’ roolissa, kuin sinä varsinaisena julistepoikana. Ratkaisu näyttäisi myös toimineen, sillä hölmöillyillään ongelmia hankkinut Crowe ei ole enää ollut samanlaista box office –myrkkyä kuin vielä jokunen vuosi sitten.

Näyttelijä Paul Newman menehtyi eilen maatilallaan. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää minkäänlainen uutisesta, mutta niiden välittäminen nyt ei varsinaisesti ole tämän blogin pääasiallinen tehtäväkään. Pitkäänhän Newmanin heikko kunto on ollut tiedossa ja sairaalahoidosta vetäytyminen jokin aika sitten oli tietysti se viimeinen niitti.

Paul Newmanin filmografiaa en ole ehtinyt kuin vähän raapaista, mutta joka kerralla mies on ollut erittäin vakuuttava nousten ehdottomien näyttelijäsuosikkien joukkoon. Erityisesti Butch Cassidy and the Sundance Kidissa (arvostelu) Newman teki vaikutuksen läsnäolollaan ja yleisellä ‘cool’-asenteellaan. Jo pidemmän aikaa olen meinannut pitää pienimuotoista Newman-maratoonia ja nyt kun elokuvatkin siihen on hyllyssä, lienee sopiva aika aloitella.

Yahoon juttu: linkki

InContentionin juttu: linkki

James Ellroyn tiukkaakin tiukempaan romaaniin L.A. Confidential perustuva Curtis Hansonin ohjaama elokuvasovitus eroaa tarinaltaan varsin moniltakin osilta alkuperäisteoksesta. Yhdessä suhteessa ne ovat kuitenkin täsmälleen samanlaisia: sekä kirja että elokuva ovat helvetin väkeviä kokonaisuuksia pitäen otteessaan ensimmäisestä hetkestään lopun taputteluihin saakka. L.A. Confidential on loppukaneettimaisesti todettuna yksi parhaista rikoselokuvista ja elokuvista ylipäätään.

Los Angelesin poliisilaitos haluaa uudistua, mutta korruptio rehottaa. Nerokkaasti käsikirjoitettu tarina kerrotaan kolmen miehen kautta. Ed Exley (Guy Pearce) on kuuluisan poliisin poika, joten menestyspaineet vaivaavat. Lahjuksille ‘ei’ sanova kukkakeppi haluaa kenttätöihin, mutta muut eivät ole kovinkaan innostuneita asiasta. Bud White (Russell Crowe) ei ole laitoksen välkyin kaveri, mutta naisten hakkaajia vihaava lahjomaton äijä ei kysele turhia tai vältä väkivaltaa. Jack Vincennes (Kevin Spacey) pyörittää pientä sivubusinesta niin tv-sarjan konsulttina kuin huumeisiin sotkeutuvia julkkiksia narauttavana sluipailijakyttänä.

L.A. Confidentialin suurin vahvuus on sen järkyttävän hyvä käsikirjoitus. Vihjeitä mysteeristä tiputellaan sopivasti, tarina etenee kuin kiskoilla ja vaikka yllätyksiä todistetaan useampiakin, ei niitä kohdatessa tunne itseään tyhmäksi sanan negatiivisessa merkityksessä. Toki alkuperäisteksti antaa erinomaiset lähtökohdat filmatisoinnille, mutta sen verran radikaaleja uudistuksia Brian Helgeland ja Curtis Hanson ovat tarinaan tehneet, että he ansaitsevat ison halin tai kättelyn, mistä nyt kukakin tykkää. Uusintakatseluilla elämys vain vahvistuu, kun ei voi kuin ihailla tapaa jolla juonen palaset loksahtelevat paikoilleen Curtis Hansonin taitavassa ohjauksessa.

Jos on tarina timanttia, niin yhtään heikommaksi ei jää dialogi. Puhe on Ellroymaisen tiukkaa ja asiaan suoraan menevää, vivahteikasta kielenkäyttöä laiminlyömättä. Onelinereitakin viljellään, mutta ne eivät tunnu perinteiseen tyyliin irrallisilta vaan heitot on suunniteltu hahmojen suihin sopiviksi, ei katsojan huvittamiseen. Ei tietysti ole lainkaan haitaksi, että cast on täynnä miehiä, jotka tekisivät keskinkertaisestakin tekstistä mainiota: pääosatrion Crowe, Pearce ja Spacey lisäksi näyttelijälistasta täytyy erikseen mainita James Cromwell poliisipäällikkö Dudley Smithina joka murtaa dialogia erittäin muistettavalla aksentilla. Akatemia taisi antaa Kim Basingerille Oscarin tempusta johon hän ei yleensä pysty: Basinger ei ärsytä tai ole muuten vain huono.

Curtis Hanson on aika lailla hit & miss -kaveri ohjaustensa suhteen, mutta vuonna 1997 valmistunut L.A. Confidential on napakymppi. Tarinaa ei viedä eteenpäin sen enempää kikkailemalla kuin tyylittömiä kameraratkaisuitakaan käyttämällä. Kohtaukset etenevät omalla painollaan ja sujuva leikkaus takaa juuri sopivan leppoisan mutta yhtä aikaa ripeän etenemistahdin. Ammuskeluakin nähdään hitusen ja realismin tuoksu on hyvin vahva. Lopullinen välienselvittely on kaikessa sähäkkyydessään erinomainen. Ainoa pienoinen kauneusvirhe kerronnassa on prostituoidun ruumiintunnistus, jossa pientä takaumaa joudutaan pakon sanelemana käyttämään katsojan muistuttamiseksi.

L.A. Confidentialin ajankuva on hieno. Vaikka hatut onkin järjestään jätetty pois, tuntuu elokuva 1950-luvulta vaikka en tietysti ole tuolloin päivääkään elänyt. Jälleen kerran täytyy todeta, että nykyteknologiasta on noin nyrkkisääntönä pirusti haittaa rikoselokuvissa: liika apuvälineistö tekee rikostutkimuksista ja jahdeista enemmän tietokoneen ruudun tuijottelua kuin elokuvissa paremmin toimivaa etsivätyötä. L.A. Confidentialissa nyt ei varsinaisesti paljoakaan vanhoja papereita pyöritellä, mutta on mukana kuitenkin aimo annos aitoa mysteerin selvittelyä.

L.A. Confidential on - ja vertaus ontuu sillä en harrasta alaa - kuin hyvä viini: se paranee vanhetessaan. Jokaisella katsomiskerralla Hansonin ohjaus, vaikka ei enää mitään uutta tarjoakaan, pystyy viemään mukanaan. L.A. Confidential on tasaisen loistava elokuva, jossa ei oikeasti mainittavia heikkouksia ole, vaan ainoastaan tiukkaa tarinankuljetusta aina todella hienoon loppuun saakka. Vaikka Curtis Hansonin elokuva on mestarillista luokkaa lähes jokaisessa kohtauksessaan, nousee vajaan kahden ja puolen tunnin kokonaisuudesta silti lukuisia yksittäisiä tähtihetkiä. Arvosana saa tällä kertaa tehdä lopullisen tiivistyksen L.A. Confidentialista:

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Milk on vaikuttanut erittäin lupaavalta elokuvalta heti alusta alkaen - tosin tämän lausunnon antaisin joka ainoasta poliittisesta draamasta, jonka pääosaan Sean Penn kiinnitettäisiin. All the King’s Menia tuli aikanaan odotettua kuin kuuta nousevaa, mutta pettymys oli karmaisevaa luokkaa. Erityisen hirvittävältä elokuvan epäonnistuminen tuntuu, kun on kahlannut läpi tiiliskiviluokassa painivan Robert Penn Warrenin samannimisen romaanin. Elokuvasovitus ei sinällään eroa kovinkaan valtavasti alkuperäistekstistä, ohjaaja Steven Zaillian vain on onnistunut kadottomaan kaiken kirjan magiasta. Ehkäpä kehuttu ja Oscareillakin palkittu vuoden 1949 versio samasta teoksesta olisi hitusen onnistuneempi elokuva.

En nyt tähän hätään muista minkälaisen vaikutuksen All the King’s Menin trailerit aikanaan tekivät, mutta ainakin Gus Van Santin politikointi Milk näyttäisi omaavan mahdollisuuksia olla hyvinkin toimiva draama. Näyttää nimittäin uhkaavasti siltä, että leffassa ei olla lähdetty kuvaamaan USA:n ensimmäisen avoimesti homon valtion virkamiehen koko elämää vaan on keskitytty tiettyyn aikajaksoon. Näin ollen tämäntyylisten elämänkertaelokuvien yhdeltä suurimmalta riippakiveltä ollaan ainakin oletusarvoisesti vältytty: jatkuva hyppiminen vuodesta toiseen vaatii poikkeuksellisen vahvaa kerrontaa. En epäile etteikö aiemminkin laatua kuvannut Gus Van Sant tähän pystyisi, mutta parempi ottaa varman päälle.

Mikäli trailerista mitään konkreettista saa irti, niin arvelisin Milkin olevan hyvin vahvasti esillä kun erilaiset raadit alkavat pohtimaan vuoden 2008 parhaita roolisuorituksia. Sean Penn on aina tapeetilla niissä spekulaatiossa ja Akatemia tunnetusti rakastaa aitoihin ihmisiin perustuvia tulkintoja / imitaatioita. Pennin työnäytettä en ole kokonaisuudessaan tokikaan vielä nähnyt, mutta traagisen hahmon tulkinta häneltä todennäköisesti onnistuu aika lailla vaivattomasti. Toivottavaa tosin olisi, että näitä kultaisia takankoristeita alettaisiin pikku hiljaa jakaa taas vähän muillekin kuin niille näyttelijöille, jotka sattuvat tulkitsemaan maapallolla oikeasti kävelleitä ihmisiä. Sivuosapuolelta Josh Brolin (joka on hirveällä vauhdilla nousemassa suosikkieni joukkoon) ja Emile Hirsch vaikuttaisivat potentiaalisilta sivuosakisaajilta, jälkimmäinen on vieläpä sopivasti varsin vaikeasti tunnistettavissa.

Traileri: HD 480P - HD 720P - HD 1080P

Clint Eastwood on viimeisen päälle särmä äijä, mutta se ei kuitenkaan estä allekirjoittanutta pitämästä hänen ohjaamiaan elokuviaan lähes järjestään yliarvostettuina. Tuntuu että mitä tahansa Eastwood nykyään valkokankaalle viekään, näkevät kriitikot asiakseen kehua leffan maasta taivaaseen. Letters From Iwo Jima (arvostelu) ja Million Dollar Baby (arvostelu) ovat tästä tuoreimmat esimerkit: molemmat ihan hyvätasoisia esityksiä, ei siinä mitään, mutta eivät todellakaan makuuni sillä tasolla kuin suurin osa tuntuu väittävän.

Jo Cannesin elokuvafestivaaleilla ensimmäistä kertaa yleisölle esitelty Changeling vaikuttaa kuitenkin erittäin mielenkiintoiselta tapaukselta. Kun Eastwoodin yliarvostettuihin ohjaajantaitoihin vielä lisätään ehkäpä Hollywoodin isojen nimien tämän hetken ärsyttävin tapaus Angelina Jolie, en lähtenyt katsomaan traileria kovinkaan innostuneesti. Voin kuitenkin iloisena todeta olevani positiivisesti yllättynyt paitsi trailerin antamaan yleisvaikutelmaan kuin erityisesti Äiti Teresa Vol. 2:een. En muista koska olisin viimeksi nähnyt pätkän, jossa Jolie on esillä yli pari minuuttia aiheuttamatta ikäviä fiiliksiä kotikatsomossa. Toisaalta, järjestään parempaa jälkeä Jolie näissä ‘vakavammissa’ töissään onkin tehnyt kuin actionrooleissaan, joissa rouva on suorastaan sietämätön. Wanna-be-seksikkyys yhdistettynä ‘olen kova kimma’ -ilmeilyyn ei vain toimi.

Pikkuisen Mystic Riverin (Clintin vahvin ohjaus) ja Gone Baby Gonen (arvostelu) yhdistelmältä vaikuttava elokuva näyttää juonikuvioiltaan kovin tutun oloiselta, mutta toisaalta tyyli näyttäisi olevan kunnossa. Eastwood on aina osannut repiä näyttelijöistään vahvoja tulkintoja, eikä Changeling näytä olevan poikkeus. Vaikka Jolie onkin trailerin (ja varmasti myös koko elokuvan) selkeä keskipiste, niin jo tässä vaiheessa voisin veikata John Malkovichille huomiota palkintokaudella. Mies on äänensä kanssa yksi helpoimmin tunnistettavia näyttelijöitä, mutta tällä kertaa hän vaikuttaa olevan poikkeuksellisen kaukana vakiokuvioistaan.

Traileri: HD 480P - HD 720P - HD 1080P (.dll –> .mov)

Olisihan se nyt ollutkin liian hienoa, jos Ridley Scottin ohjaama poliittinen toimintatrilleri Body of Lies olisi ilmestynyt Suomen teattereihin vain pari viikkoa myöhemmin kuin USA:ssa. Näin oli alunperin määrä tapahtua, mutta nyt elokuvan levityksessä pohjolassa vastaava Sandrew Metronome on tullut toisiin aatoksiin. Russell Crowen ja Leonardo DiCaprion yhteispeliä päästään ihastelemaan vasta 28.11. Onneksi ensi-ilta sentään pysyi tämän vuoden puolella, mutta ei tuo nyt siitä huolimatta juuri hymyilytä.

Ne kaksi uutta pääosaesittäjien pärstät lähikuviin ottavaa julistetta löytyvät täältä ja täältä. Vaikka omaperäisyys ei ole vieläkään Body of Liesin julistekampanjan avainsanoja, niin ainakin tällä kertaa jälki on tyylikkään kylmän näköistä. Nuo taglinet ovat edelleen puhdasta kultaa.

Komediat ovat hankalia. Yrittäjiä on niin perkeleesti, kaikilla on erilainen maku hyvän huumorin suhteen ja tuntuu että kohdalleni sopivia löytyy pirun harvoin. Sellaisia ‘no kyllä mä nyt pari kertaa hörähdin’ -tasolle pääseviä ihan kivoja yrityksiä ilmestyy joka vuosi parikin, mutta todelliset täysosumat ovatkin sitten huomattavasti harvemmassa. Kevin Smithin ohjaama Zach and Miri Make a Porno näyttäisi varsin pätevältä ehdokkaalta kirkkaimmalle tasolle.

Trailereita on tarjolle tullut peräti kaksi: toinen sopii kaikille, toista puolestaan koristaa punaiset nauha, joka nyt ei tosin tarkoita juuri muuta kuin vähän härskimpää kielenkäyttöä. Jotkut jutut nyt vain toimivat hitusen napakammin, kun niitä f*ckeja ei olla jouduttu leikkaamaan pois. Molemmista 2½ minuuttisista käy kuitenkin selväksi, että ainakin tuon ajan täyttämiseksi tarjolla on laatujuttua.

Hyvät ja oikeasti uudelleenkatselua muutoinkin kuin nousuhumalassa kestävät komediat kuitenkin yleensä erotellaan sen perusteella, onko leffassa lihaa vitsien ympärillä. Kevin Smithin kirjoittamaa tarinaa tai sen päähenkilöitä ei suuremmin lähdetä esittelemään trailereissa, mutta toivon mukaan kyseessä on muidenkin Smith-leffojen tapaan vähän muutakin kuin sketsikokoelma. Miehen ja naisen välinen platoninen ystävyys on ainakin sellainen aihe, jota ei ihan liikaa olla elokuvissa käsitelty. Tai sitten en ole katsellut oikeita leffoja. Vai ovatko elokuvantekijät sitten vain yksinkertaisesti sitä mieltä, että moinen toiminta ei ole mahdollista / rehellistä.

Punainen: HQ

Vihreä: HD 480P - HD 720P - HD 1080P

Benicio Del Toro oli hyvin pitkän aikaa kiinnitetty Che Guevaran elämää käsittelevään elokuvaan. En kuitenkaan muista missä vaiheessa Steven Soderbergh tuli mukaan kuvioihin. Vaikka en miehen suurimpiin faneihin kuulukaan, niin on toki myönnettävä että ohjaaja on saanut aikaan useammankin ihan katsomiskelpoisen elokuvan; yksi näistä on top20-listallanikin vankkaa jalansijaa pitävä Traffic.

Vähän hämäävästi Che Guevara -elokuva ei ole päätynyt odotuslistalleni, mikä varsinkin näin jälkikäteen tuntuu erityisen typerältä. Tämä johtunee kuitenkin lähinnä siitä, että kukaan ei tainnut vuoden alussa tietää mikä projektin tila varsinaisesti on. Levittäjää leffalla ei vielä tuossa vaiheessa ollut, joten mahdollisesta ensi-iltapäivästä ei ollut kenellekään hajua. 58 miljoonan dollarin hulapalooksi tuotantoa on tunnuttu vievän eteenpäin poikkeuksellisen vahvalla sissihengellä. Oikein mitään ei olla kuultu missään vaiheessa: kuvauksien alkamisesta informoi lähinnä nettiin valunut kuva partaisesta Del Torosta.

Festivaalikaudella on kuitenkin miellyttävä taipumus tuoda esille elokuvia, jotka ovat jääneet pahasti kesän isojen räjähdyksien varjoon, mutta jotka kuitenkin laadullisesti ovat aivan toisella tasolla. Mielenkiintoisesti Soderbergh on esitellyt Che-elokuvasta festivaaleilla vaatimatonta neljän tunnin ja 20 minuutin leikkausta. Soderbergh on lisäksi sanonut, että tämä on hänen mielestään oikea tapa nähdä kyseinen elokuva.

58 miljoonaa dollaria maksanutta 4h 20min leffaa ei kuitenkaan kukaan suostu ostamaan, joten vähemmän yllättäen Che Guevaran tarinaa ei tulla näkemään laajalti alkuperäisessä muodossaan kuin aikaisintaan DVD:llä. Vaikka moinen kokemus tuleekin koittelemaan perslihaksia oikein urakalla, niin en malta odottaa Soderberghin järkälemäisen teoksen näkemistä. Ennen DVD:tä (kyllä, haluan uskoa että kiekolla mammuttielokuva on mahdollista nähdä kokonaisuudessaan) sosialisti-ikonin tekemisiä saadaan ihmetellä kahdessa erillisessä elokuvassa: The Argentine ja Guerrilla.

Näiltä Soderberghin elokuvilta odotan suuria. Ohjaaja on osoittanut pystyvänsä tekemään parhaimmillaan hyvin erinomaista jälkeä. Benicio Del Toron pääosatulkintaa en epäile hetkeäkään ja Cannesissa pitkän leikkauksen nähnyt Sean Penn kuvailikin kollegansa työtä ‘yhdeksi harvoista tour-de-force -roolisuorituksista, jotka eivät nojaa lähikuviin’. Mitä tulee itse elokuvaa koskeviin arvosteluihin, niin tähän mennessä lukemani tekstit ovat olleet varsin kaksijakoisia: siinä missä jotkut eivät ole olleet erityisen varmoja näkemästään, ovat toiset mielestään katselleet mestariteosta.

Odotan jälkimmäistä.