Kun kirjoitan että tämän vuotinen Oscar-gaala oli heikkotasoinen, en mollaan sen enempää voittajia kuin veikkaustulostanikaan. Molemmissa tosin oli pikkuisen narinan varaa. Aloitetaan tärkeämmästä eli veikkauksistani. 24:sta kategoriasta lottosin 15 oikein, mikä ei ole kummoinenkaan saavutus jos on mitään käsitystä palkintokauden tilanteesta. The Kahdeksikossakin sattui kaksi hassia, parhaan naispääosan ja sovitetun käsikirjoituksen kohdalla. Valitettavasti Akatemia ei nähnyt tarpeelliseksi ojentaa Up in the Airin (arvostelu) suuntaan yhtikäs mitään, joten tuo käsikirjoitus-pystikin meni toiseen osoitteeseen.

Ex-vaimo antoi ex-miehelle turpiin 6-3 ja aika lailla ansaitusti, vaikka äsken mainitsemani Up in the Air suosikkini olikin näkemistäni ehdokas-elokuvista. Paljon mieluummin näin kuitenkin paikka paikoin erittäin koskettavan ja parhaimmillaan todella jännittävää sotakuvausta sisältävän Bigelowin The Hurt Lockerin (arvostelu) voittavan kuin efektispektaakkelin, jonka likimain ainoat avut olivat juuri teknisellä puolella. Eipä sillä, ne Oscarit jotka Avatar (arvostelu) sai, se myös ansaitsi.

Näyttelijäpuolella oli ainoastaan yksi epävarma kategoria ja vaikka en olekaan nähnyt Sandra Bullockin kehuttua roolia, niin jotenkin vastenmieliseltä se ajatus silti tuntuu, että kyseinen rouva on tätä nykyä Oscar-voittaja. Mitä olen Bullockin tulkintoja aiemmin nähnyt, niin sieltä on hyvin vaikea löytää yhtä ainoaa edes mukiinmenevää näyttelijäsuoritusta. Nooh, ehkä yllätyn positiivisesti.

Mitä taas itse gaalaan tulee, niin siinä ei kummemmin kehuttavaa ollut. Jumalan kiitos viime vuoden tanssi & laulu –show oli pääosin unohdettu. Pisteitä irtoaa myös siitä, että scoreja esiteltiin kunnolla (joskin tanssiesitys oli puuduttavaa katsottavaa) ja ne helkutin laulut oli vihdoin ja viimein jätetty pois kuvioista. Bonuspuolelle menee myös John Hughes -tribuutti, toivon mukaan RIP-listan merkittävin (tai miksei monikossakin) nimi saisi jatkossakin osakseen tuollaisen pätkän.

Sitten ne huonot puolet. Juontajakaksikko Steve Martin ja Alec Baldwin ei toiminut. Yhteispeliä ei ollut nimeksikään ja vitsit olivat valta-osaltaan suoraan sanoen huonoja. Alkumonologi on muuttunut aika lailla siksi, että kehutaan vuoron perään kaikki paikalle saapuneet pää- ja sivuosanäyttelijät. Perään ehkä joku laimea vitsi. Formaatti on toki parhaimmillaan ihan toimiva, mutta eritoten tänä vuonna se tuntui tarjoava huumorin sijaan selkääntaputuksia.

Kiitospuheista puuttui valta-osaltaan puhti, eikä yhtä ainoaa todella muistettavaa suoritusta nähty. Edelleen mua kupsii se, että näyttelijöistä höpötetään jokaisesta ensin minuuttitolkulla kehuja, jonka jälkeen he saavat luetella nimiä vaikka 5min. Sen sijaan ns. vähempiarvoisten Oscarien saajilla vaikuttaisi olevan aikaa 20s ja jos voittajia on useampi, ei muiden anneta huikata edes ”thank you” ennen kuin lapiolla huiskitaan väki pois. The Young Victoriasta Oscarin voittanut Sandy Powell heitti kyllä asiallista ”rakentavaa palautetta” Akatemian suuntaan, kun sanoi että nykypäivään sijoittuvat elokuvat unohtuvat liki aina puvustus-kategoriasta. Fakta on, että ilman korsetteja puvustus-Oscarista on turha haaveilla. Olenkohan muuten ainoa, jonka mielestä parhaan elokuvan jakaminen oli todella hutiloitu? Olisi ollut ihan kiva esim. käydä ne ehdokkaat vielä kerran läpi.

Palkintokausi on nyt taputeltu, mutta eihän tässä kauaa tarvitse odottaa kun seuraamani In Contention ja Awards Daily aloittavat jo täydellä teholla tulevan palkintokauden pohtimisen ennakkoarvailuineen. Ainakin ensin mainitussa jo näyttäisikin olevan luettavissa vuoden 2010 ennakkotunnelmia. Viime vuosien perusteella tuntuu kuitenkin aika turvalliselta sanoa, että ainakaan se vuoden alun suurin ennakkosuosikki ei tule gaalassa tuulettamaan.

Kaikki voittajat: linkki

Kuvia: linkki

Thank You -kamera: linkki

Murha ei kannata edes lapsena, sitä ei pääse koskaan karkuun – vaikka olisikin oikeasti muuttunut mies. Muistakaa tämä lapsukaiset, vaikka äiti ei joka viikko kolmea kertaa antaisikaan karkkirahaa. John Crowleyn kipparoinnissa kuvattu Boy A ei ole helppoa katsottavaa, vaikka toivoa aika ajoin onkin. Elokuvasta aistii kaiken aikaa sen, että vaikka vankilasta vapautuneella Jack Burridgella (Andrew Garfield) välillä hieman paremmin meneekin, niin paluu yhteiskunnan jäseneksi ei tule tapahtumaan ilman ongelmia.

Nuoruuden traagisien tapahtumien käsittely on hieman ongelmallista. Toisaalta kohtaukset kyllä toimivat, mutta mitään millään lailla yllättävää ne eivät kuitenkaan paljasta. Keskittymällä pelkästään nykypäivään ja ehkä hieman menneistä vihjailemalla oltaisiin voitu saada aikaiseksi tiukempi kokonaisuus. Tavallaan elokuvan käsittelemä aihe on kohtuullisen tuore, mutta takaumat tuovat tarinaan liiaksi tuttuutta.

Boy A on kaikin puolin perusvahvasti tehtyä draamaa, joka kuvaa aika ajoin erittäin terävästi ihmisten anteeksiantamattomuutta ja yhteiskuntaan paluun vaikeutta – varsinkin jos on sattunut olemaan poissa ne elämään kovimmin kouluttavat vuodet. Crowleyn ohjauksessa olisi ollut paukkuja vahvempaankin draamaan. Elokuvassa on paljon teemoja, joita se käsittelee joko vähän hutaisten tai ponnettomasti. Lopun tapahtumiin on onnistuttu lataamaan sopiva yhdistelmä toivon ja uskon puutetta. Nicole Kassellin The Woodsman (arvostelu) kuitenkin kalastaa samoilta apajilta selvästi lihavamman saaliin.

3+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Yhdysvaltojen armeija päätyi kylmän sodan loppusuoralla kehittämään supersotilaista, ”Jedi-taistelijoita” jotka keskittyivät käyttämään psyykkisiä voimia sotien voittamiseen. Operaation keulakuvaksi päätyi pitkälettihippi Bill Django (Jeff Bridges), jonka yksikkö on kaikkea muuta kuin tyypillinen vätysryhmä: pitkät tukat, kukka-asut ja psykedeelinen rokki kuuluvat asiaan. Hupaisista ja mielenkiintoisista lähtökohdista liikkeelle lähtevä Grant Heslovin ohjaus Men Who Stare at Goats on kuitenkin kaikin puolin väsynyt komedia, jolla ei oikein tunnu olevan käsitystä suunnastaan.

Tarinaan tutustutaan journalisti Bob Wiltonin (Ewan McGregor) kautta. Tässä vaiheessa voin todeta kolme asiaa: McGregor ei sovi rooliinsa tippaakaan, näyttelijäsuoritus ei auta vähääkään asiaa eikä koko nykypäivään sijoittuva tarina toimi kuin muutamien irtovitsien aikana. Eritoten elokuvan viimeisen kolmannes on täysi pannukakku. Sen sijaan kahdeksankymmentäluvulle sijoittuvat jaksot sisältävät hersyvää huumoria, hupaisia kuvia ja myös potentiaalia, jota ei kuitenkaan koskaan käytetä.

Jeff Bridges ja George Clooney ovat molemmat mainioita Men Who Stare at Goatsissa, mutta valitettavasti parilla hupia aiheuttavalla roolisuorituksella ei kovin pitkälle aavikolla pötkitä. Vitsiä väännetään turhan laiskaan tahtiin ja osumistarkkuus on samaa luokkaa kuin allekirjoittaneella intin ensimmäisessä kevytsinkoharjoituksessa (metrikaupalla yli). Sääli sinällään, sillä elokuva käsittelee Bridgesin johdolla lukuisia potentiaalisesti hauskoja ja relevanttejakin aiheita, jotka kuitenkin unohdetaan samantien.

2- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

The Hurt Locker suvaitsi vihdoin ja viimein saapua tänä perjantaina Turun Finnkinoon ja vaikka Kathryn Bigelowin ohjaus onkin jo saatavilla kiekolla, niin päädyin silti teatteriin ihmettelemään kriitikoiden ja erilaisten palkintokerhojen ylistämää Irak-elokuvaa. Tällä kertaa politikointi jätetään taustalle ja keskitytään kolmen miehen muodostamaan pommiryhmään, joiden palveluspäivät Irakissa koostuvat mitä erilaisimpien paukkujen purkamisesta. Aiemmista aavikko-sotaleikeistä The Hurt Locker on ehkä eniten sukua Jarheadille, vaikka monin tavoin sen vastakohta onkin. Tyylissä on kuitenkin paljon samankaltaisuuksia.

Katrhryn Bigelowin ohjauksessa on paljon hyvää. Sen muutamat jaksot ovat elokuvaa hienoimmillaan. Suihkukohtaus on miesdraamaa parhaimmillaan (ei, tippuvalla saippuapalalla ei ole mitään roolia tapahtumissa) ja Britti-sotilaiden kohtaamisesta seuraava kärhämä on varmasti yksi viime vuosien intensiivisimpiä ja jännittävimpiä toimintakohtauksia ollen kuitenkin kokonaisuudessaan jopa hupaisan rauhallinen. Tiukimmassa tikissään ollessaan The Hurt Locker pitää henkilödraaman ja sodan kauhun tiukasti rinta rinnan.

Valitettavasti The Hurt Locker ei kuitenkaan ole malliesimerkki kohtaus kohtauksen jälkeen toimivasta elokuvasta. Muutamat tapauksen symboliikka on aika kökköä ja kuinka moni ase oikeasti menee tukkoon verisistä luodeista? Realismiongelmia on muutoinkin aina silloin, mutta näiden asioiden kautta yleensä kuvataan ja kehitetään henkilöhahmoja, joten ne ainakin osittain anteeksi annettakoon. The Hurt Locker kuitenkin pyrkii niin vahvasti sekä kuvauksellaan että leikkauksellaan dokumentaariseen tunnelmaan, että moiset lapsukset pistivät poikkeuksellisen ikävästi silmään.

Roolisuoritukset ovat kauttaaltaan uskottavia ja vaikka ensimmäiset puoli tuntia vihasinkin William Jamesia (Jeremy Renner), niin hahmon koettelemukset ja tietty tasaantuminen tekivät ajan mittaan miehestä muutakin kuin kaverinsa vaarantavan adrenaliini-nistin. Sota on huumetta –teema on näkyvästi esillä ja vaikka siitä ei syväanalyysia tehdäkään, niin näkökulma on silti miellyttävän tuore ja muutoinkin tarkastelemisen arvoinen.

The Hurt Locker keskittyy hieman liikaa toimintaan. Pommien purkamisen seuraaminen on jännittävää ja kohtausten kautta kehitetään hahmoja, mutta samaa työtä oltaisiin hyvin voitu tehdä välillä muutenkin kuin räjähteiden seurassa. Tätä voi toki perustella ”tällaista se pommimiehen arki on” –argumentilla, mutta en oikein sulata sitä. Vaikka päähenkilöiden arki olisikin itseään toistavaa, ei elokuvan silti tarvitse sitä olla. Ohimennen täytyy mainita, että Beckham-sivujuoni oli taloon tunkeutumisineen turhanoloinen. The Hurt Locker on kuitenkin pääasiassa elokuva sotilaista ja heistä annettu kuva on mielestä varsin rehti. Sankarillisuus on kaukana, mutta Bigelow ei kuitenkaan tuomitse päähenkilöitään vaan jakaa heille pikemminkin ymmärystä.

The Hurt Locker on jämäkkä Irak-draama muutamilla loistavilla jaksoilla, joka kärsii lähinnä hieman puuduttavasta rytmityksestään ja muutamista kömpelöistä harha-askeleistaan. Aineksia olisi ollut ehdottomasti parempaankin.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Useampaan vuoteen en ole näin heikosti palkintokauden etenemistä seurannut, mutta se ei tokikaan estä tekemästä vuotuisia veikkauksiani. Viime vuonna osuin 18 / 24 –kategoriassa, joten toivon mukaan taso nyt ei ihan hirveästi tippuisi. Heikko seuraamiseni on johtunut lähinnä siitä, että omat suosikit eivät ole olleet millään lailla oleellisesti mukana tämän vuoden palkintojahdissa. James Cameron toki kuuluu tekijämiehiin, mutta Avatar (arvostelu) ei varsinaisesti kuulunut viime vuoden suosikkielokuviini, joten siltäkään suunnalta ei tarvittavaa vetoapua tullut. Eipä sillä, ihan riittävästi palkintokautta seuraavia blogeja on silti tullut tavattua.

… and the Oscar goes to:

Elokuva: The Hurt Locker
Ohjaaja: Kathryn Bigelow

Miespääosa: Jeff Bridges
Naispääosa: Meryl Streep
Miessivuosa: Christoph Waltz
Naissivuosa: Mo’Nique

Alkuperäinen käsikirjoitus: The Hurt Locker
Sovitettu käsikirjoitus: Up in the Air

Vieraskielinen elokuva: Un prophète
Dokumentti: The Cove
Animaatio: Up

Leikkaus: The Hurt Locker
Kuvaus: The Hurt Locker
Lavastus: Avatar
Puvustus: The Young Victoria
Erikoistehosteet: Avatar
Maskeeraus: The Young Victoria

Score: The Hurt Locker
Laulu: Crazy Heart

Äänimiksaus: The Hurt Locker
Äänileikkaus: Avatar

Lyhytelokuva: Kavi
Lyhytelokuva (animaatio): Wallace and Gromit in ’A Matter of Loaf and Death’
Lyhytdokumentti: Królik po berlinsku

Kelly Reichardtin ohjaama Wendy and Lucy on konstailematon draama nuoresta naisesta, jonka roadtripilla riittää vastoinkäymisiä. Tarinan tai Wendyn taustoja ei suuremmin selvitetä, vaikka vihjeitä jokunen saadaankin. Tämä tekee elokuvasta ehkä vaikeammin lähestyttävän, mutta toisaalta myös samaistumis-alttiimman. Oleellista kuitenkin on se, että Wendy sattuu jäämään jumiin kylän ja kaupungin välimaastoon sijoittuvalle paikkakunnalle. Ongelmia, henkilödraamaa ja tunteellisia hetkiä on 80 minuuttiin upotettu aika moinen kasa.

Wendy and Lucy on hienosti ohjattu. Kuvaus on maltillista ja hyvässä mielessä silloin tällöin kokeilevaa. Rauhallisia ja pitkiä otoksia suositaan, hahmojen annetaan kehittyä ilman pakottavaa tarvetta siirtyä seuraavaan kohtaukseen. Kamera malttaa tämän tästä pysyä sopivan etäällä tapahtumista, joka omalta osaltaan luo yksinäisyyden tunnelmaa. Wendy ei ole täydellinen ihminen, mutta hänen kohtaamansa tapahtumat vievät sympatiat auttamatta hänen puolelleen. Reichardtin elokuva olisi herkästi voinut olla lapsille suunnattu ”tyttö ja koira” –välipala, nyt se raastavan realistinen ja pienimuotoinen kuvaus naisesta, joka on valmis taistelemaan siitä vähästä mitä hänellä on.

Elokuvan henkilögalleria on kapea. Jokaisessa kohtauksessa mukana oleva Michelle Williams tekee poikkeuksellisen vahvan ja koskettavan tulkinnan. On paljolti hänen roolisuorituksensa ansiota, että esimerkiksi elokuvan viimeiset kuvat ovat armottoman kivuliasta katsottavaa. Wendy and Lucy on kuva kuvan jälkeen elokuva, joka ottaa pienistä hetkistä irti suuria tunteita tuntumatta keinotekoiselta katsojan itkettäjältä. Selvästä indie-luonteestaan huolimatta Reichardtin tyyli pysyy virkistävän kaukana “genren” uusimmista villityksistä; nokkelaa dialogia ei kuulla, eivätkä alkutekstit ole puuväri-efektillä jälkikäsiteltyjä.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Terry Gilliam ryhtyi suunnittelemaan The Imaginarium of Doctor Parnassussusta siitä yksinkertaisesta syystä, että halusi tehdä elokuvan joka ei tarjoaisi jatkuvaa stressiä ja murhetta. Kuten tiedämme, kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Heath Ledger kuoli kuvausten ollessa vielä käynnissä ja käsikirjoituksesta vastanneet Gilliam ja Charles McKeown olivat pakotettuja ruksaamaan tarinaa hieman uuteen järjestykseen. Jälkiviisaana voi sanoa, että uudistukset vain toivat The Imaginarium of Doctor Parnassukseen mukavasti lisäväriä. Viisi päivää kuvausten päättymisen jälkeen oli tuottaja William Vincen aika hävitä taistelunsa syövälle.

Normaalia suuremmista vastainkäymisistä huolimatta Gilliamin ohjaus on alusta loppuun lumoavaa katsottavaa. Fantasia-elementtejä maailmaamme tuova tarina sisältää rutkasti vinksahtaneita hetkiä. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka ovat samaan aikaan äärimmäisen synkkiä, mutta myös kierolla tavalla hauskoja. The Imaginarium of Doctor Parnassuksen huumori toimii muutoinkin vallan mainiosti: visuaaliset kuvat ovat kieroja ja vaikka vitsit usein menevätkin siitä mistä aitaa ei juuri näy, niin pitkälti kiitos loistavien roolisuoritusten ne toimivat liki poikkeuksetta. The imaginarium of Doctor Parnassus on kuitenkin pohjavireltään perin synkeää katsottavaa. Huumorin ansiota on, että Gilliamin elokuva tuntuu niinkin pirteältä paketilta. Ahdistus ja hilpeys ovat oivallisesti tasapainossa.

The Imaginarium of Doctor Parnassusin tarjoaa loistavia roolisuorituksia laajalla rintamalla. Itse Parnassus (Christopher Plummer) vaikuttaa pitkään pelkältä keinolta kertoa tarina, mutta hän nousee hiljalleen elokuvan päähenkilöksi ja roolisuoritus on hienoa katseltavaa. Tony-kvartetti Ledger, Depp, Farrell ja Law toimii ja eritoten Law on aika ajoin hämmästyttävän paljon Ledgerin näköinen. Lily Cole hehkuu Parnassuksen tyttärenä. Tom Waits poikkeuksellisen ihastuttavana piruna on saatanallisen hyvä. Tulipas kehuttua – mutta aiheesta.

Varsinainen juonikuvio on hieman repaleinen eikä aina pysy täysin kasassa. Samaan aikaan sen eri osa-alueet kuitenkin kietoutuvat niin tehokkaasti yhteen, että ne vähemmänkin jännittävät osaset tuntuvat riittävän mielenkiintoisilta. The Imaganarium of Doctor Parnannus on ennen muuta aikuisten satu, jossa ei varsinaisesti heikkoja hetkiä ole. Elokuvan visuaalinen tyyli vaihtelee rajusti, mutta yhtenäisenä tekijänä on hullunkurisen tyylikkyyden säilyttäminen. Terry Gilliam on luonut synkän maailman, jossa vieraillee miellään, kiitos viehättävien roolihahmojen sekä omaperäisen ja pomppuisen tarinan.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Merirosvot vahvistuneet:

Ian McShane is in negotiations to play the villain Blackbeard in Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, to be directed by Rob Marshall. McShane will join Johnny Depp, and Penelope Cruz, Sparrow’s foil and equal in many ways, in a story that revolves around the Fountain of Youth. (Comingsoon.net)

Vaikka ensimmäinen Pirates of the Caribbean –elokuva olikin mielestäni vallan mainio toimintaseikkailu upealla visuaalisella tyylillä, toimivalla huumorilla ja hienoilla roolisuorituksilla, niin kiinnostus tätä sarjan neljättä osaa kohtaan on ollut aika lailla minimissä. Iso halien täyteinen kiitos tästä kuuluu eritoten sarjan kolmannelle osalle, jossa kaikki oli isompaa ja ennen muuta typerämpää ja tylsempää kuin aiemmin. Vaikka Dead Man’s Chest olikin hyvin väsynyt komedia-Pirates heikoilla vitseillä, niin kokonaisuudessaan se kuitenkin pyyhki At World’s Endilla (arvostelu) lattiaa.

Geoffrey Rush oli aikanaan täydellinen valinta Barbossaksi ja hän toivon mukaan palaakin sarjaan. Tuorein kiinnitys Ian McShane voisi aika lailla näytellä Barbossaa, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole. En ollut ennen Deadwoodia lainkaan tietoinen herra McShanen olemassaolosta, mutta kolme tuotantokautta virtuoosimaista näyttelyä vakuuttivat minut täysin miehen pätevyydestä aika lailla rooliin kuin rooliin. Mies on kuin tehty piraattielokuvaan.

Semmoista:

The Los Angeles Times is reporting that Universal Pictures is looking to reboot the theatrical American Pie series by developing a new. While Universal declined to comment on the report, the newspaper adds that at least some of the original cast is interested in coming back for the new film, though no deals are in place. (Comingsoon.net)

En tiedä minkä kokoiseen enemmistöön taikka vähemmistöön kuulun, mutta America Pie –elokuvat (puhe siis kolmesta ensimmäisestä, näitä American Pie presents –pätkiä en ole nähnyt tarpeelliseksi katsoa ensimmäistäkään) ovat mielestäni vallan mainioita. Hupaisat hahmot, rutkasti hauskoja hetkiä ja nippa nappa siedettävät tarinat tekevät niistä aika lailla parhaita teinikomedioita mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tekaistu. Myönnettäköön tosin, että kilpailu ei ole ollut vallattoman kovaa.

Näin ollen olisin kyllä valmis menemään teattereihin katsomaan neljännen osan American Pie –sarjalle. Elokuvat tekivät ihan mukavasti tuottoa aikanaan, joten tavallaan on ollut pieni yllätys ettei jatko-osia olen sen innokkaammin alettu tekemään. Jos muistini palvelee oikein niin American Weddingin aikaan mm. Jason Biggs, Tara Reid (joka tosin ei ollut edes mukana sarjan kolmannessa osassa) ja Sean William Scott kuvittelivat olevansa jonkinlaista Hollywoodin A-listaa ja koko porukan mukaan repiminen vielä neljännen kerran olisi tullut turhan kalliiksi. Uskoisin että näin seitsemän vuotta myöhemmin esim. Jason Biggs on aika lailla valmis saapumaan kuvauspaikalle hieman vaatimattomammankin palkkashekin hoputtamana.

American Pie –elokuvilla oli jokaisella eri ohjaaja, eikä yksikään heistä ollut mikään huippunimi sen enempää silloin kuin nykyäänkään. Myös neljännen leffan kohdalla ohjaaja saattaa hyvinkin olla jälleen eri, eikä se mielestäni ole minkäänlainen ongelma. Toiveeni nelososalle on lähinnä se, että mitään reboottia ei nähtäisi, vaan keskityttäisiin seuraamaan saman wanhan porukan menoa ns. aikuisiässä. Toisekseen cast voitaisiin pitää ainakin pääosapelureidensa suhteen tuttuna ja turvallisena. Siihen päälle vielä riittävästi hyviä tissi-vitsejä, niin American Pie 4 sopii sarjaan kuin valettu.

Tanskalaisohjaaja Lone Scherfigin ensimmäinen englanninkielinen elokuva An Education kiinnostaa kovasti, vaikka ei aivan päässytkään odotuslistalleni. Siitä huolimatta että en ole ohjaajan yhtään työtä aikaisemmin nähnyt, niin leffassa on pari tekijää jotka ovat vetäneet puoleensa jo jonkin aikaa. Ensinnäkin käsikirjoituksesta vastaa Nick Hornby, jonka romaanit ovat mitä loistavinta ajanvietettä. Nokkelin sanankääntein mies pureutuu loistavasti miehiin ja miehisyyteen. An Education ei kuitenkaan perustu Hornbyn kirjalliseen tuotantoon, vaan käsikirjoituksen pohjana on ollut Lynn Barberin muistelmat.

Nick Hornbyn romaaneihin perustuneet About a Boy ja High Fidelity eivät ole makuuni mitään upeita elokuvia, vaikka varsinkin jälkimmäisellä leffalla onkin ehdottomasti hetkensä. Lisäksi sen DVD on jo jonkin aikaa huudellut itseään uudelleenkatseltavaksi. Täytyy varmaan joku päivä toteuttaa sen pyyntö.

Hornbyn nimen lisäksi Peter Sarsgaard aiheuttaa positiivisia fiboja. Mikään laadun tae kaveri ei suinkaan ole (aika harvassa ne näyttelijät tosin ovat joista näin voidaan sanoa), mikä selviää viimeistään miehen filmografiaa vilkaisemalla: Sarsgaard on ollut mukana mm. sellaisessa hirvityksessä kuin The Skeleton Key (arvostelu). Sarsgaardin näyttely kuitenkin on heikommissakin elokuvissa miellyttänyt minua kovasti ja onhan siellä ansioluettelossa myös sellaisia leffoja kuin Rendition (arvostelu) ja Garden State (arvostelu). Jälkimmäisestä se allekirjoittaneen Sarsgaard-sympatisointi taisi alkaakin.

Mitä ilmeisemmin An Educationin suurin valtti on Carey Mulliganin roolisuoritus. Tänä vuonna peräti neljässä teatterielokuvassa esiintynyt Mulligan on aiemmin tehnyt kasan tv-rooleja, joista ylivoimaisesti kiehtovin on pienen ikuisuuden hankintalistalla asustellut Bleak House. Mulliganin tämän vuotisesta leffakvartetista An Educationin lisäksi kiehtoo Brothers (juttua), joskin rooli ei taida olla mikään valtaisan kokoinen. Michael Mannin pettymyksen aiheuttaneessa Public Enemiesissakin (arvostelu) neito näemmä esiintyi, mutta en todellakaan osaa sanoa missä roolissa. Kaikki Mulliganin tekemää roolityötä An Educationissa kuitenkin ylistää, joten siitä kai sitten lähdetään että kaikki alle Kate Winslet –standardin on pettymys.

Suomeen kuluvan vuoden maaliskuun 12. päivänä saapuva An Education on tosin todennäköisesti nopeammin nähtävillä suuressa osassa maata DVD / BD -kiekolta. Kopioita tästä kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva) saaneesta leffasta kun saapuu maahan tasan yksi. An Education koki siis jokseenkin saman kohtalon kuin The Hurt Locker – jos et asu Helsingissä, niin elokuvan näkeminen teatterissa on hyvin hankalaa. Tosin viikko, pari sitten The Hurt Lockerista saatiin kuin saatiinkin Suomeen toinen kopio. Hurraa. An Educationin BD / DVD –julkaisupäivämäärä on 30.3.2010.

Ensimmäinen teatterielokuva ja heti täysosuma. Ruben Fleischerin Zombieland tekee jokseenkin kaiken oikein mitä se yrittää. Okei, myönnettäköön että tarjolla ei ole syvällistä analyysia demokratian kriisistä tai maailman poliittisesta tilanteesta. Fleischer heittää valkokankaalle ison kasan juoksevia zombeja, paljon räväkkää toimintaa, alati vaihtuvan miljöön, hupaisan pääosanelikon ja erittäin toimivaa machobullshit-huumoria. Kyllä noilla aineksilla laatuelokuvan saa kasaan jos hommansa osaa.

Zombieland virkistävästi skippaa zombie-epidemiaan johtaneet tapahtumat. Vaikka parilla takaumalla päähenkilön ensikosketusta ihmissyöjiin käsitelläänkin, niin yleisesti ottaen selittelyt pidetään minimissä. Tarina alkaa siitä, kun ihminen on jo harvinaisuus. Pääosanelikon käytös zombeja kohtaan kertoo hahmoista kaiken oleellisen: Columbus (Jesse Eisenberg) juoksee karkuun. Tallahassee (Woody Harrelson) tappaa pirulaisen tyylillä ja nauttii siitä. Wichita (Emma Stone) ja Little Rock (Abigail Breslin) todennäköisesti huijaavat zombielta vaatteetkin päältä.

Vajaan puolentoista tunnin pituinen Zombieland on rytmitetty onnistuneesti. Rhett Reesen ja Paul Wernickin käsikirjoitus (joka käytännössä on suunnittelun tv-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa yhteen liimattuna) rientää tapahtumasta toiseen unohtamatta kuitenkaan hengähdystaukoja. Jännitystä ei hirmuisesti luoda ja vaikka leffassa toimintaa onkin vähintään omiin tarpeisiin, on se pikemminkin viihdyttävää kuin pelottavaa. Loppua kohden pienestä henkilögalleriasta tosin muodostuu niin mukava porukka, että pidin kyllä täysillä heidän puoliaan zombien hakiessa lounastaan.

Ruben Fleischerin ohjauksessa on paljon pieniä juttuja, jotka toimivat. Flashbackit eivät ole koskaan mieleeni, Zombielandissa ne ovat ihan ok – lähinnä sen vuoksi että niitä ei yhtä poikkeusta lukuun ottamatta käytetä ”haa, huijasimme sua, näin tapahtui oikeasti” –kikkana. Columbus kertoilee aika ajoin sääntöjään selviytymiseen Zombielandissa ja samaan tapaan kuin slow motionia täynnä olevat alkutekstit, ne saadaan toimimaan selvästä sirkustemppu-luonteestaan huolimatta.

Zombieland on kuorrutettu monin paikoin puujalkamaisilla vitseillä, jotka ovat joko aidosti hauskoja ja kekseliäitä tai sitten niin typeriä ja kliseisiä että ne ovat jo huonoudessaan hauskoja. Niin tai näin, nauraa Zombielandissa saa. Eritoten Woody Harrelson zombeja liukuhihalta (lopulliseen) kuolemaansa niittovana Tallahasseena on jatkuva huvin aihe. Elokuvan äijäily on kaikkea muuta kuin hienovaraista, mutta se toimii kuin Tallahasseen pesismaila zombieen. Vaikka pauke ja nauru ovatkin näennäisesti Fleischerin ohjauksen isot jutut, on elokuvalla myös sydän. Henkilöhahmot ovat ennen muuta hyvää seuraa katsojalle, mutta myös tarpeeksi kiinnostavia. Elokuva kulkee heidän mukanaan ja nopeasti heidän kohtalostaan tulee paljon tärkeämpi kuin seuraavasta hyvästä vitsistä tai näyttävästä zombie-taposta.

IMDB / Rotten Tomatoes

4+ / 5

Jason Reitmanin ohjaama Up in the Air kuuluu sarjaan ”laatudraamat”. Joskin heti alkuun on myös todettava että elokuvassa on huomattavasti enemmän huumoria kuin odotin. Samaan aikaan elokuvan yleissävy on kuitenkin verrattain vakava. Tämän nyt ei tietysti olisi pitänyt tulla kummoisenakaan yllätyksenä Reitmanin muut ohjaustyöt tuntien. Up in the Air ei pyri olemaan likikään niin nokkela kuin Juno (arvostelu, toisella katsomiskerralla arvosana tippui noin 4 / 5 -luokkaan), vaan on tyylillisesti huomattavasti lähempänä Thank You For Smokingia. Laadullisesti Reitmanin tuorein vain on yhden kaukolennon verran edellä.

Up in the Airin päähenkilö on nelikymppinen, ihmisiä työkseen erottava ja lentokoneita kotinaan pitävä Ryan Bingham (George Clooney). Hän ei suuremmin henkisestä läheisyydestä välitä ja onkin jättänyt perheen muodostamisen muiden pulmaksi. George Clooney tekee mainiota työtä pääosassa, vaikka hahmo varsin usein näyttelijästään muistuttaakin. Reitmanilla tuntuu selvästi olevan kykyä ohjata järjestään hyviä roolisuorituksia, sillä niin Vera Farmiga kuin Anna Kendrick ovat erinomaisia elokuvan tärkeimmissä sivurooleissa. J.K. Simmonsilla on Up in the Airissa yksi kohtaus ja hän tekee siitä erään elokuvan muistettavimmista. Näkisin hyvin mielelläni joskus laatuelokuvan, jossa J.K. Simmonsille olisi päärooli.

Up in the Air on poikkeuksellisen tehokkaasti etenevä elokuva, jonka kerronta käyttää varsinkin ensimmäisellä puoliskollaan jokaisen kuvan hyödykseen. Reitmanin ohjausta katsoessa pääsee nauramaan, mutta silti kokonaisuutta leimaa tietty raakuus. Asiat esitetään usein hyvinkin tylysti, eikä elokuvan käänteet ja tapahtumat ole pehmeää katsottavaa. Pientä turbulenssia on havaittavissa ainoastaan Ryanin siskon häissä, jolloin Up in the Air alkaa muistuttaa aivan liikaa keskinkertaista romanttista draamakomediaa. Elokuvaa kokonaisuutena tarkastaessa jakso toimii, mutta omillaan se on kuitenkin selkeästi Reitmanin ja Sheldon Turnerin käsikirjoituksen heikoin palanen.

”Mikä sitten on elämässä tärkeää?” tuntuisi olevan Up in the Airin avainkysymys. Tarjotut vastaukset ovat kohtuullisen selkeitä, mutta kuitenkin riittävän suurella paletilla maalattuja, joten elokuvan katsominen ei tunnu ”Näin elät hyvän elämän – ja tämä on ainoa keino” –opuksen lukemiselta. Jason Reitman on nyt ohjannut kolme teatterielokuvaa ja jokainen näistä on ollut hyvin henkilökeskeinen. Up in the Airin juonielementit ovat hyvin vähissä ja niitä käsittellään aika lailla vain siinä valossa, miten ne vaikuttavat eritoten Ryan Binghamin elämään.

Up in the Air on Jason Reitmanin lupaavasti alkaneen uran tähän mennessä vahvin elokuva.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Martin Scorsesen ohjaama Shutter Island saapui vihdoin ja viimein teattereihin perjantaina. Odotukseni olivat mukavasti inhimillistyneet ennen leffan alkua, pitkälti kiitos odotuksia heikomman kriitikko-vastaanoton. Eikä Shutter Island Scorsesen kahden edellisen elokuvan tasolle kipuakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Dennis Lehanen romaaniin perustuva trilleri olisi heikko elokuva. Päinvastoin, Shutter Island on ongelmistaan huolimatta vallan mainiota jatkoa ohjaajansa ansioluetteloon.

Scorsese on muovannut Laeta Kalogridisin käsikirjoituksesta  elokuvan, jonka vaikutteet ovat helposti havaittavissa. Monin paikoin niin tietyt juonelliset, kerronnalliset kuin kuvalliset ratkaisuvat ovat kuin yhdistelmä Scorsesen omia ja David Lynchin kieroutuneita visioita. Scorsese kumartaa jälleen syvään menneisyyteen, sillä joidenkin kohtausten selkeästi epäaidot taustat ja liioitellut musiikkivalinnat vaikuttavat selkeiltä tyylikeinoilta. Koktaili on omansalaisen näköinen ja sillä on muutakin kuin visuaalista arvoa.

Shutter Islandin kaltaiset elokuvat hyvin pitkälti hengittävät juuri niin vahvasti, kuin mitä niiden tunnelma antaa myöden. Tässä kohdin Scorsesen ohjaus on epätasainen. Erinomaiset jaksot ovat onneksi puhtaasti ajallisestikin mitattuna enemmistönä. Eritoten lynchmaiset hetkit toimivat monin paikoin paremmin kuin esikuvansa toteuttamina. Sen sijaan ilmeiset esimerkiksi selvästi epäaidot taustat ovat ristiriitainen kokemus. Toisaalta ne tuovat oman mukavan lisänsä elokuvan tyyliin, mutta ne eivät varsinaisesti palvele jännityksen luontia vaan pikemminkin koittavat kampittaa sitä.

Tarina on lähtökohdiltaan varsin mielenkiintoinen. Shutter Island ei kuitenkaan jää kauaksikaan polkemaan lähtöruutuun. Valtaosaltaan tarina on kiehtovaa seurattavaa. Aika ajoin juonikuviot tuntuvat uppoavan omaan kunnianhimoisuuteen ja suurellisuuteensa, mutta kyseessä on lähinnä välivaihe. Shutter Islandin salaisuuksien paljastamisessa tuntuu aika ajoin olevan pienoinen hoppu. Negatiivisena vastapainona välillä junnataan paikoillaan. Tasapaino on onneksi selkeästi laadukkaan elokuvan puolella. Näitä jaksoja on kuitenkin hyvin vaikea erotella selkeästi toisistaan, vaan huippuhetkiä saattaa hyvinkin seurata lyhyt mahalasku jonka jälkeen on jälleen tarjolla timanttista kerrontaa.

Shutter Islandin selkeästi parasta antia edustavat Teddyn (Leonardo DiCaprio) ja hänen vaimonsa (Michelle Williams) väliset kohtaukset. Nämä hetket yhdistävät väkevän tyyliteltyä draamaa erittäin tunnelmallisiin ja sopivan minimalistisin tehosteisiin. Kohtaukset ovat sen verran näyttelijäkeskeisiä, että niin Leonardo DiCapriolta kuin Michelle Williamsilta vaaditaan osaamista – ja sitä myös löytyy. Williams vastaa kauttaaltaan elokuvan parhaasta roolisuorituksesesta, joka on kaikessa unenomaisuudessaan erittäin tunnelmallinen ja herkkä. Pääosassa nähtävän DiCaprion tulkinta on Shutter Islandissa vahvasti tyylitelty ja luonnollisuus heitetään romukoppaan jo ennen saarelle rantautumista. Tämä ei ole tällä kertaa negatiivinen seikka, sillä se sopii mitä luonnollisimpana palasena Shutter Islandin tyyliin ja juoneen.

Vaikka Shutter Islandia voidaan ehkä pitää Scorsesen filmografian juonivetoisimpana elokuvana, on se kuitenkin monilta osin hyvin vahvasti ohjaajalleen tyypillinen teos. Teddy Daniels on elokuvan vahva pääosahenkilö, eikä oikeastaan hänen vaimoaan lukuun ottamatta yhteenkään sivuosahenkilöön kummemmin keskitytä. Heidän funktionsa elokuvassa määräytyy pitkälti sen perusteella, mitä Daniels heiltä haluaa tai miten hänen menneisyytensä haamut esiintyvät mielisairaalan henkilökunnassa. Scorsesen elokuvan päähenkilö on jälleen kerran rikkinäinen mies, jonka elämä ei ole ruusuilla tanssimista.

Scorsese on onnistunut luomaan Shutter Islandiin hyvällä tavalla epämiellyttävän elokuvan, jota ei ole kovinkaan miellyttävä katsoa – ja tämä on kehu. Häiritseviä kohtauksia viljellään tiuhaan. Elokuva on monin paikoin aikamoinen kerronnallinen sekamelska, joka tuo yksinkertaiseen kadonneen potilaan etsintään runsaasti lisämausteita. Kaikki kikkalaatikon vempeleet eivät toimi ihan haluamallani tavalla, mutta iso osa palasista on kuitenkin kokonaisuuteen sopivia. Shutter Islandia ei ole tasalaatuinen taikka yhtenäinen elokuva. Kokonaisuus kuitenkin raahaa itsensä reippaasti plussan puolelle. Scorsesen tuorein ei ole sellainen mestariteos kuin haaveilin, mutta se on ehdottomasti hyvä elokuva.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Martin Scorsesen ohjaama Shutter Island on tarkoitus mennä katsastamaan parin tunnin kuluttua. Odotuslistani kärkikahinoissa nyt jo toista vuotta pyörineen elokuvan ensi-ilta on tänään myös Yhdysvalloissa, joten kulunut viikko on mennyt aika usein Rotten Tomatoesin prosentteja tuijotellessa. On myönnettävä, että tämänhetkiset (ja hyvin pitkälti lopulliset) luvut eivät suuremmin aiheuta luottamuksen vahvistumista taikka odotusten nousua. Tätä kirjoittaessani revikoita on tarjolla 104 skipaletta, ja näistä positiivisia on 68, joka tarkoittaa sitä että ainoastaan 65%:a Scorsesen elokuvan nähneistä on pitänyt siitä.

Positiivisena seikkana kuitenkin mainittakoon se seikka, että mukana näyttäisi olevan useampikin ripakopallinen erittäin kehuvia arvosteluja, joten en nyt ala ihan vielä odotuksiani hylkäämään. Kolmatta täysosumaa Scorseselta tuskin on kuitenkaan peräjälkeen tulossa, mutta jos nyt vaikka sitten seurattaisiin tuota 1990-luvun alun tyyliä. Goodfellasin (arvostelu) perään Scorsese teki erinomaisen trillerin Cape Fear. Paluu mafiaelokuvien pariin tapahtui The Departedissa (arvostelu), joten jos kauniisti saisi pyytää niin miten olisi Cape Fearin tasoinen jännitysnäytelmä, tällä kertaa vain Shutter Islandin nimellä?

Now Playing –podcastia on tullut kuunneltua aika paljon viime aikoina. Heidän tuorein sarjansa on käsitellyt Martin Scorsesen ja Leonardo DiCaprion yhteistyön tuloksia. Seuraavaksi vuorossa on luonnollisesti juuri Shutter Island. Eihän siinä mitään, mutta oliko näiden keskimäärin erinomaista työtä tekevien jeppejen aivan pakko The Departed –jaksonsa päätteeksi todeta, että trailerin perusteella on mahdollista odottaa tiettyjä tapahtumia, jotka jätän nyt tarkemmin määrittämättä. En olisi tästä joku puolitoista vuotta sitten inahtanutkaan, mutta nyt trailerilakon aikana en ollut lainkaan innostunut paljastuksesta – olen nimittäin pyrkinyt pitämään itseni äärimmäisen hyvin spoileripimennossa mitä Shutter Islandiin tulee. Tiesin tuota ennen käytännössä vain premissin, siinä se.

Bonuksena tuo ”spoilattu” juonikuvio vaikuttaa lähtökohtaisesti äärimmäisen kura-alttiilta.

Nooh, pian ei tarvitse enää arpoa.

Mission Impossible –sarjassa kehutuin osa taitaa olla sen avaus. Ensimmäinen katselukertani perusteella se ei kuitenkaan ole mikään kummoinen pätkä, joskin muistot ovat siitä aika heikolla tasolla: vaihtonaamoilla siinä ainakin taidettiin leikkiä saman verran kuin jatko-osissa yhteensä. MI2:sta pidin aikanaan oikeinkin mukavana toimintapätkänä, mutta sen osalta toinen katselukerta oli totaalista myrkkyä. Hyvinkin tyypillinen jatko-osa; trilleriainekset oli korvattu bensaräjähdysten käryllä.

Sen sijaan viimeksi nähty palanen “trilogiaan” oli makuuni oivaa paukuttelua aika lailla alusta loppuun. Ei mitään poikkeuksellisen mestarillista, mutta ei missään nimissä MI2:n kaltaista yhdentekevyyttäkään. Toimintakohtauksissa oli potkua, Philip Seymour Hoffman oli mitä erinomaisin pahis ja J. J. Abramsin ohjaus vältti varsin onnistuneesti kakkososan suurimman synnin: kohtausten ylenpalttisen venyttämisen siten että lopulta ei voisi enää vähempää kiinnostaa minkälaisissa maisemissa sitä prätkää seuraavaksi ajellaan.

Tom Cruise on aina ollut nappivalinta toimintastaraksi. Karismaa miehelle on annosteltu riittävästi ja kaiken lisäksi Cruise suoriutuu täysin ongelmitta niistäkin kohtauksista, joissa Arnold Schwarzeneggerin tapaiset urhot tarjoavat lähinnä tahatonta komiikkaa. Toivottavasti Ethan Hunt -hahmon kehitystä jatketaan kolmannen osan tapaan myös seuraavassa jatko-osassa, ettei hänestä tule samanlaista ratkaisukonetta kuten vaikkapa James Bondista ennen kahta tuoreinta 007-elokuvaa.

Toivottavasti neljännessä elokuvassa maltettaisiin jälleen pysyä sellaisessa skaalassa että vaikka maailmaa ristiin rastiin kuljettaisiinkin, niin tapahtumat pysyisivät jotenkin henkilökohtaisella tasolla. Juuri tämä oli erittäin onnistunut seikka MI3:ssa.

Tälläistä:

Cate Blanchett is joining Saoirse Ronan and Eric Bana in the Joe Wright-directed thriller Hanna. The film centers on a 14-year-old Eastern European girl who has been raised by her father to be a cold-blooded killing machine.

Jos Kate Winslet ei kävelisi Maa-nimisellä planeetalla, olisi suosikkinäyttelijättäreni Cate Blanchett. Roolista toiseen erinomaista muuntautumiskykyä osoittava Blanchett osoitti olevansa virheisiin kykenevä ihminen Indiana Jones 4:ssa (arvostelu), mutta on muutoin vastannut monista viime vuosien parhaista roolisuorituksista. Lähtökohtaisesti jokainen hänen projektinsa on kiinnostava. Onneksi Blanchett ei suinkaan ole läheskään ainoa huomionarvoinen seikka Hanna-produktiossa.

Vaikka en ainoakaan todellista huippuelokuvaa ole Joe Wrightin ohjaamana vielä nähnyt, niin miehessä on niin Pride & Prejudicen kuin kipeästi uudelleenkatselua kaipaavan Atonementin (arvostelu) perusteella roppakaupalla kykyä vaikka minkälaisiin mestariteoksiin, jotka vain lähinnä odottavat valmistumistaan. Atonementista Wright on raahannut mukaansa – ei tällä kertaa Keira Knightleya (mikä sinällään on sääli) vaan – Saoirse Ronanin, joka pärjäsi mitä mainioimmin itseään 10-20 vuotta vanhempien (ja liki saman verran kokeneempien) näyttelijöiden seurassa siitäkin huolimatta, että usein hänen hahmonsa nähtiin tuppisuuna.

Aika lailla odotuslistamateriaalia.

Following takes place between second and fourth line of this text:

20th Century Fox’s film and TV studios are teaming to finally bring hit television series 24 to the big screen. Billy Ray will write the script for the feature. Ray’s pitch, which takes Jack Bauer to Europe, was a hit with Fox executives and producers of the TV series.

Siitä alkaa olla reilut puolentusinaa vuotta, kun käpöstelin Vaasan Anttilassa ja vastaan osui kovasti hypeä osakseen saaneen televisiosarja 24:n 1. tuotantokauden DVD-julkaisu. Hinta oli ajan standardeilla varsin siedettävä, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Parin ensimmäisen jakson jälkeen olin täysin myyty. 24 oli uudella idealla eteenpäin potkiva, äärimmäisen mielenkiintoinen ja ajankohtainen adrenaliiniruisku, jonka pääosassa sattui olemaan Äijä-fanin sydämen välittömästi mukanaan vienyt Jack Bauer.

Toinen tuotantokausi oli sekin kultaa, panokset olivat isommat ja tuntui että vain taivas oli rajana. Raja tuli kuitenkin vastaan jo kolmannella kaudella, joka tuntui pienoiselta tasonlaskulta loistavasta Meksiko-osuudestaan huolimatta, joka saattaa hyvinkin olla parasta 24:sta mitä olen nähnyt. Neljäs kausi tykitti äijäilyä, juonenkäänteitä ja tiukkaa toimintaa taas sellaisella tahdilla että hitaampia heikotti. Jälkiviisaana voisi sanoa, että jo neljännen kauden kohdalla olisi jo pitänyt ymmärtää sarjan kohtalo; se käytännössä oli kolmen edellisen tuotantokauden best of –kokoelma.

Viides kausi sujahti tilaukseen nopeasti, soittimeen vielä sähäkämmin ja … yht’äkkiä sarja tuntui tylsältä. 24 tunnin aikaformaatti alkoi olla pikemminkin rajoitus kuin voimavara ja vaikka Jack oli edelleen Jack niin tapahtumat hänen ympärillään olivat joko mielenkiinnottomia taikka vanhan kertausta. Vaikka 24:n 5. kausi ei varsinaisesti huono olekaan, niin sen ok-laatuisuus antoi sarjan fanitukselleni yllättävän kovan iskun. En ole nimittäin tähänkään päivään mennessä nähnyt jaksoakaan sen enempää kuudennelta kuin seitsemänneltä kaudelta. Kasikausikin taitaa jenkeissä jo pyöriä. Mitä olen Viralliselta 24-fanipoika –kaveriltani kuullut, niin muutosta parempaan ei ole näkynyt.

En ole katsonut innostukseni menettämisen jälkeen sen enempää 1, 2 kuin 4 kauttakaan uudelleen. Olin kyllä jo ensimmäisellä katsomiskerralla eritoten kahden ensimmäisen kaudet heikkouksista (muistinmenetys, ne helvetin puumat) kivuliaan tietoinen. Olisi ihan vapaan tieteen nimissä mielenkiintoista katsoa esim. toinen vuorokausi uudelleen, että näkisi onko makuni vain muuttunut vai oliko 5. kausi todella niin paljon heikompi kuin kuin edeltäjänsä.

Tällä kaikella 24-avautumisella oli kai pointtikin. Se oli tuohon uutiseen liittyen lähinnä se, että kun 24-elokuvasta ensimmäistä kertaa – vuosia sitten – alettiin puhua, olin siitä erittäin innoissani. Nyt en usko sen olevan mitään muuta kuin keskinkertainen toimintaleffa, jossa Jack Bauer toivon mukaan pääsee vihdoin ja viimein sanomaan FUCK! eikä vain juomapelimittoihin yltynyttä DAMN IT! –trademarkiaan.

No ainakin nimilista on kunnossa:

Steven Soderbergh is moving forward with Contagion, the deadly virus outbreak script written by Scott Z. Burns. The action-thriller has attracted the likes of Matt Damon, Kate Winslet, Jude Law and Marion Cotillard. Filming would take place in the fall. The site says the story takes place over four continents.

Contagionista kuulin ensimmäistä kertaa käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin Creative Screenwriting Magazinen podcastille antamassa haastattelussa, jonka aihepiirinä oli pääosin The Informant! (arvostelu). Tuolloin Burns puolittain leikkisästi kertoi, että tulee seuraamaan sika-influenssan leviämästä silmä tarkkana. Sain sellaisen käsityksen, että hänen Soderberghille kirjoittamansa elokuvan aihepiirin oli tarkoitus olla varsin lähellä juuri sellaista skenaariota, jonka eteen viimeisen puolen vuoden aikana ollaan törmätty.

Cast on kova, siitä ei pääse mihinkään. Itselleni se eniten Contagionin kiinnostuvuutta lisäävä nimi on toki Kate Winslet, joka teki viime vuonna mielestäni aika lailla kaksi parasta naisroolia. Tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että Sam Mendesin vaimo sattuu olemaan suosikkinäyttelijättäreni. Eipä castissa muutoinkaan ole mitään valittamista, kaikki ovat nimekkäitä tekijöitä ja ennen muuta osaavia.

Matt Damonin tuntuu kovasti olevan Soderberghin mieleen, eikä tätä tarvitse ihmetellä kun ottaa huomioon ohjaajan mielipiteen kaverista. Hänen mukaansa elokuvien tekeminen olisi huomattavasti helpompaa, jos Damonin voisi ottaa mukaan jokaiseen elokuvaan ja mielellään hoitamaan joka ainoan käsikirjoituksesta löytyvän roolin. Yhteistyö kuulemma sujuisi.

Damonin suosiminen ei suinkaan ole ainoa asia, minkä takia Soderbergh vaikuttaa poikkeuksellisen loistavalta valinnalta tämän elokuvan kippariksi. Vaikka aihepiiri onkin eri, Traffic tulee auttamatta mieleen tuosta mainitusta seikasta, että yhtä ongelmaa käsitellään neljästä eri kolkasta käsin. Tämä antaa ainakin teoreettista toivoa siitä, että jos tapahtumat hajautetaan neljään eri maanosaan, niin ainakaan ihan jokaisessa ei välttämättä puhuta englantia edes nätisti murtaen.

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu saapuu päätökseensä. Nyt vuorossa on siis sijoille 1-10 yltäneet varsin kelvolliset elokuvat. Alkuhöpötykset ja “säännöt” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä.

Sijat 11-20: linkki
Sijat 21-30: linkki

Lue loput jutusta »

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu jatkuu. Tänään on vuorossa sijoille 11-20 yltäneet mestariteokset. Alkuhöpötykset, sijat 21-30 ja “sääntöjä” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä. Koitan saada viimeisen paketin ilmoille sunnuntaina.

Part I: linkki

Lue loput jutusta »