The Tree of Lifen ollessa vielä jälkituotannossa, suunnittelee Terrence Malick jo seuravaa elokuvaansa. Miehen työskentelytahdin tietäen tämä on yhtä aikaa sekä järisyttävä, järkyttävä että riemastuttava uutinen:

An open casting call and a call for crew members have both gone out in Oklahoma for a “family oriented Hollywood romantic drama”. Ben Affleck, Rachel Weisz, Javier Bardem, Rachel McAdams and Olga Kurylenko are slated to star in the project. (Dark Horizons)

”Perhe-keskeinen romanttinen draama”. Siinä on sellainen sanojen kokoelma, jonka olen tottunut näkemään mustien amerikkalaisten sankariksi nousseen Tyler Perryn elokuvien yhteydessä. Virheettömän ydinperheen (vanhemmat, tytär, poika, koira ja kissa) ilosanomaa viestittävää viikon tv-elokuvaa en kuitenkaan edes pahimmissa painajaisissani näe Malickin ohjaavan. Siitä huolimatta, että Malick ei ole tähän päivään mennessä saanut valmiiksi kuin neljä elokuvaa, niin luottoni häneen on aika lailla loputon. Hupaisaa sinällään, reilu kymmenen vuotta sitten en jaksanut kirveelläkään katsoa herran tyynenmeren sotaelokuvaa loppuun saakka. Elokuvamaku muuttuu.

Jos noista näyttelijöistä nyt jokusen sanan sanoisi, niin hieman harmistuneena on todettava että Christian Bale on ilmeisesti joutunut jättämään Malickin tulevan ohjauksen väliin. Tilalle on tullut Ben Affleck, josta olen aiemminkin kirjoittanut vähän sitä sun tätä. En kuulu miehen kapeaan fanikuntaan, mutta en myöskään erittäin äänekkääseen haukkujalaumaan. Ohjauksellaan Gone Baby Gone (arvostelu) Affleck sai paljon anteeksi. Se ei tietysti näyttelyyn liity mitenkään, mutta myös sillä sektorilla Affleck on viime vuosina tehnyt parit varsin onnistuneet esiintymiset. Itselleni hän ei ole enää lainkaan samanlainen punainen vaate kuin vaikka viisi vuotta sitten. Ja onko joku oikeasti nähnyt joskus Malickin elokuvassa huonon roolisuorituksen? En minä ainakaan.

Malick mitä ilmeisemmin haluaa testata itseään oikein todenteolla näyttelijöiden ohjaajana. Affleckin lisäksi castista löytyvä Olga Kurylenko on tähän mennessä tarjonnut valkokankaalla lähinnä pylly & tissit –osaston esittelyä. Ex-neuvostokasvatin puolustusasianajaja tosin varmasti ottaisi hyvin mielellään esille sen seikan, että juuri muunlaisiin töihin ballerinan / mallin –koulutuksen saanutta kaunotarta ei olla päästettykään. Toivon mukaan neidon potentiaali on piilossa, eikä kyseessä ole seuraava Jessica Alba. Olisi mielenkiintoista tietää, minkä roolisuorituksen perusteella Malick on neidosta ihastunut. Ellei partasuu sitten ole tullut siihen tulokseen, että on hiljalleen aika vaihtaa vaimo nuorempaan.

Kaimat Weisz ja McAdams sekä Javier Bardem ovat sen verran varmoja tapauksia kaikki, että ei heistä sen enempää tällä kertaa.

Tunnen itseni pienoiseksi outolinnuksi joka kerta kun netissä keskustellaan brittiläisestä ohjaajasta nimeltä Neil Marshall. Siitä olen enemmistön kanssa sympaattisen samaa mieltä, että The Descent (arvostelu) on edellisen vuosikymmenen hyvällä tavalla hirvittävämpiä elokuvakokemuksia. Jahka Blu-ray –julkaisu irtoaa jostain sanotaan vaikka 8€:n hintaan, niin joudim jälleen käpertymään sohvalle ja pelkäämään luolastoon laskeutuvien tyttöjen puolesta. Sen sijaan Dog Soldiersin kulttimaine on itselleni mysteeri. Elokuvan idea ja miljöö ovat mielestäni paljon lupaavia, toteutus vain on puolivillainen. Elokuvan näkemisestä alkaa olla sen verran aikaa, että en ole varma oliko leffan huumori tahallista vai tahatonta, mutta tunnelman rakenteet se ainakin mursi.

Marshall ohjasi pari vuotta sitten post-apokalyptisen ”Mad Max naispääosalla” –virityksen nimeltä Doomsday, joka aika lailla tuli ja meni. Itse en ole sitä nähnyt. Jos eloukuvalla on todellisia faneja, niin en ole heidän mielipiteitään kuullut taikka lukenut. Arviot ovat olleet joko mallia ”no joo, ihan ok” tai ”susipaska”. Ei kummemmin innosta katsomaan. Neil Marshall saa kuitenkin The Descentillä sen verran paljon köyttä, että olen valmis jossain vaiheessa Doomsdayn katsomaan, vaikka se ei aikanaan trailerien perusteella olisi juuri vähempää inspiroiva voinut olla.

Tämän höpötyksen jälkeen päästään Centurioniin, jota on kuvattu ”halvalla tehdyksi Gladiatoriksi”.Ei kieltämättä kovinkaan mairitteleva lausunto, vaikka suuresti Ridley Scottin mestariteosta (arvostelu) fanitankin. Rooman valtakunnan aikakauteen sijoittuvat elokuvat ovat kuitenkin jo lähtökohtaisesti niin kiinnostavia, että annan niille useamman mahdollisuuden kuin ne välttämättä ansaitsevatkaan. Näin siitäkin huolimatta, että Marshallin uutukainen ei ole ollut kriitikoiden lempilapsi. Rotten Tomatoes listaa 87 arvostelua, joista 55%:a on positiivisia.

Vaikka elokuvat ilmeisesti ovatkin sisällölliseltä tyyliltään kuin yö ja päivä, niin still-kuvien perusteella Centurion muistuttaa jollain tapaa Nicholas Winding Refnin häikäisevän rujoa Valhalla Risingia (jonka arvostelu meni taannoisissa teknisissä ongelmissa). Toinen Centurionin kuvastosta yhä uudelleen ja uudelleen esille nouseva tekijä on Olga Kurylenkon näyttelemän Etainin ulkoinen olemus, joka on rutkasti velkaa plääh-tason miekankalistelulle King Arthur. Elokuvan ansioista kaiken oleellisen kertoo se, että kuusi vuotta ensi-iltansa jälkeen se muistetaan paremmin siitä että Keira Knightleyn olematonta rintavarustusta kohennettiin julisteeseen. Kuvissa Kurylenko näyttää villiin kauniilta, saas nähdä kuinka kovan tytsän rooli luonnistuu filmille tallennettuna.

Centurion on aika lailla malliesimerkki elokuvasta, jonka en oleta olevan mitenkään erityinen mutta jonka kuitenkin tulen todennäköisesti lähivuosina katsomaan. En lähde sitä erikseen hakemaan edes Anttilan alesta, mutta jossain vaiheessa sen epäilemättä nappaan olkalaukkuuni kirjastosta tai Makuunista.

Terrence Malick aloitti The Tree of Lifen kuvaamisen maaliskuussa 2008. Jos olen ymmärtänyt oikein niin Malick vietti enemmän tai vähemmän koko vuoden 2009 elokuvan leikkausta pyöritellen. Ilmeisesti herra ei ole herkästi kyllästyvää sorttia, leikkaussoftaa on nimittäin katseltu myös koko loppuaan kohti taittuva kuluva vuosi. Huhut ovat vieneet elokuvaa niin Cannesin kuin Toronton filmifestivaaleille, mutta lopulta molempien tapahtumien ohjelmalehtiset ovat saaneet luvan tulla toimeen ilman Malickin nimeä. ”Elokuva ei ole vielä valmis” ollaan sen sijaan kuultu jo niin moneen kertaan, että hämmästyn itsekin miten joka ainoa kerta jakson klikata The Tree of Life –uutislinkkiä. Sisältö ei nimittäin ole viimeisen reilun vuoden aikana juuri muuttunut.

The Tree of Lifesta tiedetään äärimmäisen vähän. Armoton googletus varmasti paljastaisi enemmän, mutta sitä en ole halukas tekemään. Pääosissa nähdään Brad Pitt ja Sean Penn. Malickin käsikirjoitus sijoittuu 1950-luvun Amerikkaan. Varsinaisesta juonesta ei olla paljastettu mitään ja hyvä niin. Malickille täytyy nostaa hattua paitsi salamyhkäisyydestä projektien suhteen niin ennen muuta siitä, että jollain käsittämättömällä neuvottelutaktiikalla mies tekee nyky-Hollywoodissa elokuvia varsin isolla budjetilla ja mitä ilmeisemmin käytännössä täydellisellä taiteellisella vapaudella. Ainakaan deadlineista 1970-luvulla julkisuudesta vetäytyneet ohjaajan ei tarvitse välittää tuon taivaallista.

Omat odotukset elokuvaa kohtaan ovat hieman turhankin korkeat. Olen tänä vuonna hiljakselteen isännöinyt jonkinlaista yhden miehen Malick-katselurinkiä. The Thin Red Line (arvostelu) oli toisella kokonaisella katsomiskerralla jotain sanoinkuvaamattoman koskettavaa. The Days of Heavenin (arvostelu) näin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa, kauniimpia ja kivuliaampia katselukokemuksia ei aivan valtavasti ole. Badlansin naatiskelin äskettäin ja siitä pidemmän kaavan kautta myöhemmin. Todettakoon kuitenkin pikaisesti, että elokuva on Malick-standardin mukainen. The New Worldin (arvostelu) pidempi versio odottaa vielä katsomistaan.

Vaikka innokkaimmat ovat joutuneet odotella The Tree of Lifea pian pidempään kuin Lähi-idän rauhaa, niin viimeisen noin kuukauden aikana on ilmaantunut nettiin useampi varsin rohkaiseva uutinen. Ensinnäkin elokuvalle löytyi levittäjä mikä ei ole koskaan hirmuisen huono asia. Vaikka IMDB ei aina paikkaansa pidäkään, niin sinne on joka tapauksessa ilmestynyt muutama ensi-iltapäivä The Tree of Lifelle. Ensimmäisen näistä on 26. päivä joulukuuta, jolloin elokuva nähdään kenguruvaltiossa. Riemastuttavasti myös piskuinen Suomi on mukana menossa. Jos IMDB:n tieto pitää paikkaansa, niin Malickin uutukainen vaeltaa pohjolan teattereihin 4. päivä maaliskuuta 2011.

Jahas, jos koittaisi taas vaihteeksi näytellä aktiivisen leffa-blogaajan roolia. Epäilen erittäin vahvasti että olet täällä lukemassa leffa-aiheisia tekstejä etkä mun elämän päiväkirjaa, joten siirryn ensin mainittuun tematiikkaan. Tai en nyt ihan, sillä viime viikonloppuna jaetut Emmyt ansaitsevat pienen huomionosoituksen.

Itse gaalaa en tällä kertaa katsonut. Se kuitenkin kärsinee yhä edelleen niistä samoista ongelmista kuin aiemminkin. Kiitos draama / komedia / minisarja / muut –jaon, on kategorioita niin maan perkeleesti. Tästä seuraa luonnollisesti se että käytännössä koko gaala on pystin jakamista ja kiitospuheen pitämistä. Tämä on ehdottomasti hyvä asia. Sen sijaan enemmin tai myöhemmin iskee uupumus, varsinkin kun niin iso ehdolla olevista sarjoista on sellaisia jotka tiedän ainoastaan nimeltä ja kiinnostus tarkempaan tutustumiseen pyörii liberaalin puolueen kannatusluvun paikkeilla.

Mad Men! Kolmatta tuotantokautta en ole vielä tilannut (Play, Amazon, Zavvi, alennuksia, pyydän), mutta värjäännyn pettymyksestä keltaiseksi jos 3. kausi ei ole pystinsä arvoinen. Kaksi ensimmäistä tuotantokautta ovat olleet poikkeuksellista mahtavuutta jaksosta toiseen. Irtokommenttien perusteella olen saanut sellaisen kuvan, että 3. kausi ei välttämättä ole aivan yhtä timanttinen kokonaisuus kuin edeltäjänsä, mutta on silti, yhtä kaikki, huikeaa katsottavaa. Tällä hetkellä pyörivistä tv-sarjoista New Yorkin mainosmiehet ovat itselleni se ehdoton ykkönen. Tunnustettakoon tosin että liian montaa tuotantoa ei ole seurannassa. Mad Men on voittanut parhaan draama-sarjan Emmyn jokaisena esitysvuotenaan.

The Daily Show with Jon Stewart! Sarjan seuraaminen taitaa olla Suomessa enempi tai vähempi mahdotonta tv:n kautta. No tyhmislaatikoksi haukuttua apparaattia en omista, mutta kiitos The Daily Shown erittäin kattavien kotisivujen, jaksojen katsominen Turusta käsin ei ole minkään sortin ongelma. The Daily Showssa yhdistyy mielenkiintoiset aiheet, oivaltavat huomiot, taustalla piilotteleva asiasisältö, Jon Stewartin mainio persoona ja talkshow-asteikolla usein todella kiinnostavat vieraat. Ihan ainutlaatuinen sattumus Emmyn nappaaminen ei The Daily Showlle ollut, sarja on vienyt parhaan variety / musiikki / sketsi –sarjan palkinnon seitsemän kertaa peräkkäin.

Kaikki voittajat: linkki

Mutantit muuttuvat päivä päivältä mielenkiintoisemmiksi:

January Jones is now confirmed to have stepped into the X-Men: First Class role of Emma Frost. (Comingsoon.net)

Seuraa pieni tarina vuodelta 2003. Tuolloin allekirjoittanut tallusteli syksyisenä lokakuun iltana Vaasassa sijaitsevaan elokuvateatteriin nimeltä Adams katsomaan American Wedding –elokuvaa. Seison yhä sen näkemyksen takana, että American Pie –leffoista kolme ensimmäistä ovat alapääteinikomediaa parhaimmillaan. Sanomattakin selvää että häähumu iski. Elokuvassa esiintyi itselleni aiemmin täysin tuntematon, viattomasti pitkiä hiuksiaan heiluttellut blondi. Näyttelijäntaidot nyt olivat vähän mitä sattuu, mutta sen hymyn kanssa en olisi voinut vähempää välittää.

Neidin nimi oli January Jones.

Pikakelaus vuoteen 2010. Jonesin olin nähnyt siellä sun täällä hyvin pienissä rooleissa. Ihastukseni oli jo hyvän aikaa ollut menneisyyttä. Mad Menin (1. kauden arvostelu) cast-listaa aikanaan toljotellessani Jonesin nimi hyppäsi silmille. Nyt kaksi kautta tuota jatkuvaa loistavuutta katsoneena voin positiivisesti yllättyneenä todeta, että Jonesilla on muitakin apuja kuin viekoitteleva hymy. Mikään huomispäivän Meryl Streep hän ei ole, mutta täysin oman paikkansa puolustava näyttelijä kuitenkin. Mad Menissa hänen on pakko olla jatkuvasti skarppina, isossa osassa kohtauksista hänen vastapelurinaan toimii bravuuriroolin vetävä Jon Hamm.

Yhteenvetona voi todeta, että pidän kovasti Jonesin kiinnityksestä Emma Frostin aka White Queenin rooliin. Hän sopii vähäpukeisen typykän asuun ainakin ulkoisten avujen ja kursailemattoman seksikkyytensä vuoksi. Rouva Draperin roolissa Jones on ollut sen verran vakuuttavan sensuelli, että uskon hänestä olevan iloa X-Men: First Classin kuvauspaikalla muutenkin kuin kertomassa millaista on filmata tämän hetken parasta tv-sarjaa.

Toivottavasti Emma Frostin hahmosta otettaisiin tällä kertaa hieman enemmän irti kuin X-Men Origins: Wolverinessa (arvostelu). Tuolloin hänen osanaan oli sen enempää paljastamatta hyvinkin kirjaimellisesti tarjota yksi efektishotti. Tämä on juuri se suurin pelkoni lupaavalta vaikuttavan First Classin suhteen. Mutantteja alkaa mukana olla jälleen sen verran monelle sormelle, että alan pelätä hahmonkehityksen jäävän parin pusun tasolle. Vaikka X-Menit ovatkin ”vain supersankarileffoja”, niin kahden ensimmäisen Bryan Singerin ohjauksen perusteella niiltä ei ole mahdotonta toivoa muutakin kuin taalatehosteita.

Huomio kaikki te ihanat, herttaiset ja hyvää tarkoittavat ihmiset jotka olette joskus lainanneet kaveriltanne DVD:n ja jättäneet sen palauttamatta. Haistakaa paska. Katkera? Minä? En suinkaan, mutta haluaisin pikku hiljaa katsoa Requiem for a Dreamin uudelleen ja se on ollut liikenteessä pian pidempään kuin minä olen tykännyt nukkua aamuisin pitkään.

Asiaan. Siitä onnettomasta asianlaidasta huolimatta, että en ole nähnyt Darren Aronofskyn neljästä ohjaustyöstä kuin 50%, niin pidän kaveria aivan ehdottomasti laadun takeena. Vaikka sattumalta kuuluisinkin niihin ihmisiin joiden mielestä The Fountain on hitaasti valuvaa siirappia, niin ainakin se on jo kivikaudelta kotoisin olevien trailerimuistojeni mukaan kunnianhimoinen. On parempi epäonnistua komeasti jos on edes kurottanut sen kuuluisan kuusen latvaan. Käpyjä pystyy keräämään kuka tahansa roskienvientireissulla.

Darren Aronofskyn seuraava elokuva kantaa nimeä Black Swan. The Wrestler oli ensimmäinen Aronofskyn ohjaus, jonka käsikirjoitus ei ollut hänen itsensä väkertämä. Mikään Woody Allen mies ei selvästi ole, sillä nytkin mennään ulkopuolelta tulleella materiaalilla. Käsikirjoituksesta vastaavat Mark Heyman ja Andres Heinz. Molemmat ovat vasta haaveilevat tähdestä Hollywoodin Walk of Famella, aiempia tuotoksia herroilta ei olla valkokankaalla nähty.

Black Swan on trilleri taitoluistelijoista. Jos et juuri nyt jäystä kynsiäsi jännityksestä, niin sitten meitä on ainakin kaksi. Sen verran olen trailerista mielipiteitä lukenut, että mitä ilmeisemmin elokuva ei ole sitä aivan selkeintä rakennetta noudattavaa perusmyllytystä. Eipä sillä, en sellaista Aronofskylta osaisi odottaakaan. Vaikka The Wrestler oli riisuttu ja suoraviivainen kuvaus eläkettä uhmaavasta mestaripainijan varjosta, niin elokuva oli kohtaus kohtauksen jälkeen erittäin vahvalla leimalla lyöty. Kuvat seurasivat päähenkilö ankaran rehellisesti.

Pääosissa Aronofskyn Toronton filmifestivaaleilla ensi-iltansa saavassa ohjauksessa nähdään kaunottaria kaksin kappalein, Natalie Portman ja Mila Kunis. Jälkimmäiseltä toivon hyvää roolia, ensin mainitulta odotan säkenöintiä. Portman on ajoittain, Closer ja V for Vendetta uivat välittömästi mieleeni, ollut loistokas. Harmittavasti neidistä tulee aina myös mieleen Star Warsien esiosat. Vaikka taiteelliseksi neroksikin väitetyn George Lucasin näyttelijäohjaus on legendaarista, niin Portman oli ajoittain keskivertoa pahemmin hukassa prinsessa-haahuilunsa kanssa. Keskimäärin Portman on kuitenkin kuiskinut korviini sillä äänensävyllä, että joku päivä häneltä vielä nähdään leukaperät loksauttava tulkinta. Enkä nyt tarkoita K18-leikkauksia Closerin tanssikohtauksista.

Euroopassa Black Swan luistelee teattereihin ensi vuoden helmi-, maaliskuussa.

Viikon vanhenneen uutisen kommentointi on kivaa:

Daniel Craig has been confirmed to star three-picture adaptation of The Millennium Trilogy under the direction of David Fincher.

Rooney Mara is also locked into the lead role of the series. The screenplay is written by Steve Zaillian. (Comingsoon.net)

Löytyihän se Fincherin uusi kultamussukka, kun vain jaksoi kärsivällisesti odottaa. Sen vertaa monta nimeä rooliin on tyrkytetty, että aika harvassa alkoivat olla ne Hollywood-pyrkirit, joille Lisbeth Salanderin piikkikaulapantaa ei oltu sovitettu. Voin toki olla väärässä, mutta ainakaan mun ymmärrykseni mukaan Rooney Mara ei ollut kertaakaan mukana huhumyllyssä. Tämä nyt ei sinällään yllätä. Vaikka netissä on lukemattomia huhulottoa ylläpitäviä tahoja, niin hyvin usein lopullinen roolitus onnistutaan kuitenkin pitämään vällyjen alla.

Rooney Mara. Jos minulle olisi ennen elokuun 17. päivää heitetty ilmoille tuo nimi, niin olisin sanonut että ”etäisesti tutulta kuulostaa, mutta ei mulla ole hajukaan kuka se on tai mistä se pitäisi mukamas tuntea?” Siltä varalta että en ole ainoa jonka muistista Maran filmografia ei auennut silmänräpäyksessä, niin lyysään lampulla tutkimustuloksiani (eli IMDB:n selaamista). Ainoa leffa jonka olen neidiltä nähnyt on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan löyhä Youth in Revolt, jossa hänellä on hyvin pieni rooli. Maran nassun perusteella muistini ei yhdistä häntä mihinkään elokuvan kohtaukseen. Eniten huomiota osakseen saalistanut työnäyte on A Nightmare on Elm Streetin haukutun uusintafilmatisoinnin päärooli.

Nuo näytöt eivät vielä herätä kovin valtaisaa luottamusta tällä nojatuolilla. Fincher ei kuitenkaan ihan välttämättä ole kiinnittänyt silmiään Maraan pelkän ulkonäön perusteella, sillä hänellä on ainakin jonkinlainen osa The Social Networkissa, jonka herra ja hidalgo siis ohjaa. Fincher-palvontani on sillä tasolla, että uskon Maran tehneen varsin repäisevää jälkeä kuvauspaikalla. Todisteita tästä ei tietysti ole esittää tasan ensimmäistäkään, mutta en nyt anna moisen – merkityksettömän – yksityiskohdan juuri heikentää odotuksiani. Jos neiti Mara on Fincherin mielestä pätevä Lisbeth Salanderin rooliin, niin minä uskon asian näin olevan.

Aamen.

Helpolla Mara ei tule pääsemään. Niin sanotusta Millennium-trilogiasta olen nähnyt kaksi ensimmäistä osaa. Daniel Craigilta ei vaadita ihmeitä Michael Nyqvistin tasolle pääsemiseen. Hahmo ei ole Lisbethin tasoa, mutta kyseessä ei myöskään ole niin ontto mies kuin mitä Nyqvistin tulkinta ajoittain antaa ymmärtää. Potentiaalia löytyy. Noomi Rapace vähäsanaisena, menneisyytensä riivamana yhden kimman kommandoyksikkönä sen sijaan toimi kuin Michael Mannin värienkäyttö. Maralla on heti alkuunsa varsin haastava työ tehdä hahmostaan ensinnäkin uskottava. Rikkinäisen, mutta silti äärimmäisen kovan tytön osan näytteleminen ei ole mitään perusnyyhkyämistä. Koska vertailu Rapaceen on automaattista, niin pepun olisi parempi nousta reilusti hyppyriman yläpuolelle. Positiivisesti katsoen kyseessä on kuitenkin sisällöllisesti rikas, moraalinesti ristiriitainen kostaja. Tämän kaliiberin rooleja on eritoten Hollywoodissa naisille tarjolla ani harvoin.

Vaikka kaikki sitä haukkuivatkin niin minulle Terminator Salvation (arvostelu) oli erittäin positiivinen yllätys. Jokseenkin ennakkoon ristiinnaulitsemani kirjainyhdistelmä McG onnistui tuomaan rytinän ja paukkeen keskelle toimivaa äijäilyä, maailmanlopun maisemat ja ennen muuta epätoivoa. Jotkut kasarille jämähtäneet huutelivat Arnold Schwarzeneggerin perään, mutta mielestäni Terminator-sarjassa kaksi ikonista roolisuoritusta tehneestä kuvernööristä olisi pitänyt päästä eroon jo kolmannen elokuvan kohdalla. Jos jollain on jäänyt mielipiteeni epäselväksi, niin Rise of the Machines on kuraa.

The Terminator franchise is coming back sooner than anticipated, but in an unexpected format. Hannover House and Red Bear Entertainment are teaming to develop Terminator 3000, a $70 million 3D animated feature based on the characters and storyline of the franchise. The project will tone down the violence as it plans to target a PG-13 rating. Story details however are being kept top secret. Both companies will release further details later this year in the leadup to the production kicking off in January. (Comingsoon.net, linkin takana myös tekijänoikeusongelmat)

En ole mikään animaatioelokuvien suuri fani ja olisin mielelläni nähnyt suoraa jatkoa John Connor –johtoiselle tarinalle, joka vihdoin ja viimein saatiin kunnolla käyntiin Terminator Salvationin myötä. Sen verran raskaasti sydämeni kuitenkin sykkii keinoälyjohtoisten tappajarobottien suuntaan, että otan avosylin vastaan Terminator-jatkon missä tahansa muodossa. Ainoa toiveeni on, että sarjaa maltettaisiin jatkaa suoraan siitä, mihin Terminator Salvationissa jäätiin. Monesta asiasta Termirnator-elokuvia voi ylistää, mutta ison kuvion eteenpäin vieminen on ollut suorastaan masentavan hidasta.

Valitettavasti Terminator 3000 ei nimellään hirveän paljon lupauksia herätä, sillä ainakin minä oletan tuon 3000:n viittaavan paitsi 3D-tekniikan esiinmarssiin niin ennen muuta vuosilukuun. Termininator Salvation sijoittuu vuoteen 2018. Sisäinen optimistini löytää kuitenkin välittömästi porsaanreiän vuosiluku-teoriassa. Terminatorien tyyppimerkinnät ovat numeroita ja jo Terminator 2: Judgment Dayssa (arvostelu) nähty kameleontti oli mallia T-1000. Tuosta on kävelymatka T-3000:een. Koska aidosti toivon tämän projektin onnistuvan, pysyn siinä näkökulmassa että luvassa on enemmän tai vähemmän suoraa jatkoa vastarinnan ja Skynetin taistelulle.

Mitä PG13-ikärajaan tulee, niin se nähtiin jo Terminator Salvationissa että sen ei tarvitse olla ongelma. Veri ja suolenpätkät puuttuivat, mutta toiminnassa oli silti roppakaupalla enemmän munaa ja uhkaavuutta kuin R-ikärajalla varustetussa Rise of the Machinesista, jonka toimintakohtaukset olivat tyystin yhdentekeviä. Toki jos valita voisin niin R-ikäraja olisi herkullisempi vaihtoehto, mutta ottaen huomioon että kyseessä on animaatio niin jo PG13:sta voi pitää varsin rohkeana vetona rahakirstun päällä makoilevilta tahoilta.

Yksittäinen promokuva harvoin pystyy yhtä tehokkaasti summaamaan sitä mielenhäiriötä, joka aiheutti Stonen heittämisen odotuslistalle. Jo vuoden alussa totesin, että kyseessä on todennäköisin huti listalla. En kuitenkaan voi olla näkemättä sitä loputonta potentiaalia, joka Robert De Niron ja Edwart Nortonin välisissä kohtauksissa voisi olla. Kumpainenkin kun on näyttelijöinä parhaimmillaan yksinkertaisesti liki omassa sarjassaan. De Niron viimeisestä todellisesta bravuuri-vedosta toki enemmän aikaa kuin välitän muistella, mutta en todellakaan ole vielä valmis luovuttamaan. Varsinkaan kun luvassa on kohtauksia Edward Nortonin kanssa.

Stonen ohjaajan John Currannin neljästä elokuvasta en ole nähnyt kuin tuoreimmat kaksi: We Don’t Live Here Anymoren ja The Painted Veilin (arvostelu). Suunta on ollut nousujohteinen ja vaikka The Painted Veil ei potentiaalinsa tasolle nousekaan, niin miehellä on kuitenkin sen verran näkemystä, että tarot-pakan tarjotessa sopivan oloisia kortteja, Curran saattaa ylisuorittaa juuri sen verran että Stone tarjoaa muutakin keskusteltavaa kuin kahden pääosanäyttelijän tulkinnat.

Jokainen elokuva jossa Uusiseelantilainen herrasmies Russell Crowe suvaitsee näyttää usein sänkistä leukaansa, on minulle jonkin sortin merkkitapaus. Vaikka olenkin valmis myöntämään että saman tason pravuurirooleja kuin mitä esim. The Insiderissa tai A Beautiful Mindissa ihailtiin ei olla viime vuosina Crowelta nähty, niin mies on ollut mitä mainioimmassa vireessä myös 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Suosikkinäyttelijästatusta tosin hieman hiertää se, että viime vuosina Crowe on tuntunut valitsevan rooleja joissa hän enemmän ja enemmän jyrää pelkällä karismallaan. Henkilöhahmot eivät suinkaan ole toistensa klooneja, mutta Crowe voisi mielestäni olla mukana enemmän myös ns. perusdraamoissa. Moitteista huolimatta en epäröi silti hetkeäkään nimetä Crowea yhdeksi tämän hetken parhaimmista miesnäyttelijöistä. Yksiulotteisimmillaankin hän vangitsee huomioni.

Robin Hoodin (malliesimerkki karisma-roolista) lisäksi Russell Crowe nähdään tänä vuonna ainakin Yhdysvalloissa Paul Haggisin ohjaamassa rikosdraamassa The Next Three Days. Jos olen ymmärtänyt hajanaiset yhden rivin synopsikset oikein, niin Crowen vaimo joutuu syyttömänä vankilaan ja tästä kimpaantunut aviomies päättää hakea petikaverinsa pakomatkalle. Ei mikään hirveän häkellyttävä konsepti, mutta jotenkin en jaksa uskoa että Haggis istuisi ohjaajan pallilla jos kyseessä olisi tusinatoiminnan ABC-kirjan sääntöjä pilkulleen noudattava tuotos. Sivuhuomatuksena todettakoot, että tämäkin elokuva on remake. Alkuperäisteokseta Pour elle vastasi vain pari vuotta sitten Fred Cavayé. Hän on ollut mukana The Next Three Daysin käsikirjoittajana.

Paul Haggis on rankasti mielipiteet jakava käsikirjoittaja / ohjaaja. Vaikka hänen mollaamisestaan tuli suorastaan muoti-ilmiö Crashin yllättävän Oscar-taipaleen jälkimainingeissa, niin itse en tuohon jengiin kuulu. Myönnettäkööt että pahimillaan Haggisin tarinoissa on todella, todella limaisen sokerisia kohtauksia, jotka eivät toimi kuin äärimmäisten  osaavien tekijöiden näpeissä. Viimeisen päälle loistokas näyttely on ensimmäinen askel, jota ilman Haggis-kohtaukset eivät tule toimeen. Ilman sen suurempaa häpeän puuskaa olen valmis sanomaan, että mielestäni Crash on kuin onkin aika lailla selvästi vaikuttavampi elokuva kuin kilpahevosena vuoden 2005 Oscar-gaalassa toiminut Brokeback Mountain (arvostelu). In the Valley of Elah (arvostelu) ei ole mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta saman kaliiberin elokuva, vaan sortuu liialliseen alleviivamiseen – josta toki Crash ei ole vapaa.

Hutiksi en In the Valley of Elahia voi kuitenkaan laskea, vaan se on ihan hyvä elokuva. Paul Haggis ja Russell Crowe muodostavat sellaisen kaksikon, että vaikka en tuota alempaa löytyvää traileria uskallakaan katsoa, niin odotan The Next Three Daysin olevan paljon muutakin kuin typeränpuoleinen hölmöily Prison Breakin tyyliin. Jenkkiensi-ilta on 19. päivä marraskuuta. Elokuvan Suomeen saapumisesta ei ole vielä tietoa.

Jokunen sana pari ei-kiinnostavaa Jim Carrey –hassuttelua ohjanneen Nicholas Stollerin sutaisusta nimeltä Get Him to the Greek. Elokuvan ideassa ei sinällään ole mitään vikaa. Forgetting Sarah Marshallissa Aldous Snow (Russell Brand) on kohtaus kohtauksen jälkeen seksistisyyttä uhkuvassa pinnallisuudessaan hupaisa. Huippusuositun stand-up –koomikon ympärille rakennettu Get Him to the Greek muistuttaa toista Pirates of the Caribbean elokuvaa. Captain Jack oli menestyskonsepti, joten hänen naamanvääntelyllään täytettiin joka toinen kohtaus. Tälläkään kertaan tulos ei ole Dead Man’s Chestin rupisimpia kohtauksia vakuuttavampi.

Vajaaseen kahteen tuntiin mahtuu toki myös jokunen ihan käyttökelpoinen vitsi. Afrikan Child –video ja pop-artistien parodiointi herättävät leffan alussa lupauksia. Pääosin huumori kuitenkin kiertyy tissien ja viinan ympärille. Tykkään molemmista. Ongelma vain on, että vitseistä mammuttimainen osa on joko vanhoja, liian ennalta-arvattavia tai vain yksinkertaisesti huonoja. Jos ei ole mitään uutta kerrottavaa, niin komiikan ajoitus ja tulkinta täytyy olla viimeisen päälle kunnossa. Get Him to the Greek tahtoo epätoivoisesti olla kärkäs ja rohkea, mutta juuri ennen rotkoon hyppäämistä ollaan poljettu jarrua kuin tervejärkiset ikään. Ei toimi.

Tuntuu jotenkin moraalisesti väärältä haukkua Get Him to the Greekkia tarinasta, koska periaatteessa leffan “juoni” ole lainkaan sen huonompi tekosyy perseilylle kuin mitä esim. paria astetta hauskempi The Hangover käytti. Niin sanotussa tarinassa ei ole kuitenkaan kuin yksi edes etäisesti kiinnostava seikka. Aaron Greenin (Jonah Hill) kotikriisi on edes näennäisesti mukaansatempaava. Se on kuitenkin kertomuskärryn penkkienjakohierarkiassa takaloosterimateriaalia. Get Him to the Greek kehtaa vielä rumaksi lopukseen tyrkyttää opetuksia tähtielämästä Snown vahvalla britti-aksentilla. Yäk.

1½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Tomas Alfredsonin mainion vampyyridraaman Låt den rätte komma in (arvostelu) remakessa on ainakin yksi asia tehty harvinaisen hyvin. Let me in –nimeä kantavan uusintafilmatisoinnin kaksi ensimmäistä julistetta olivat yksinkertaisia ja tyylikkäitä. Ne eivät kuitenkaan mitenkään pärjää eilen näytille tulleella kolmannelle posterille, joka on kertakaikkisen upea. Simppeli kuva, juuri sopivasti verta ja minimaalisesti tekstiä. Vaikka Let me in olisi minkälainen rimanalitus tahansa, niin ainakin sen julisteiden suunnittelijat saavat toivon mukaan jatkossakin töitä.

Mun on vähän vaikea suhtautua Let me in –remakeen. Jos kyseessä ei olisi uusintafilmatisointi, niin en varmasti olisi millään lailla edes perillä elokuvan olemassaolosta. Koska olen kuitenkin nähnyt alkuperäisen elokuvan, niin järki ja kokemus kertovat että Hollywood-koneisto tuskin onnistuu toistamaan alkuperäisen menestystä.

Totaalisesti ilman potkua remake ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves ja olen nähnyt lukuisia ponnettomammin rakennettuja kauhuelokuvia kuin mitä Cloverfield (arvostelu) on. Mies selvästi hallitsee tunnelman rakentamisen ja säikyttelyn. Näistä ensimmäiselle taidolle on rutkasti käyttöä Let me inissä, jonka ruotsi-painos pikemminkin väijyy kuin shokeeraa.  Reeves on lisäksi löytänyt näyttelijöiksi osuvia valintoja: Chloe ”Kick-Ass” Moretz ja Kodi ”The Road” Smit-McPhee ovat molemmat osoittaneet pystyvänsä tekemään valkokankaalla jotain muutakin kuin ärsyttämään. Richard Jenkins Moretzin hahmon huoltajana tuo castiin varmaa osaamista ja tuntuu Låt den rätte komma inin perusteella erinomaiselta valinnalta.

Julisteet: linkki

Stockmannin hulluilta päiviltä sai syksyllä 2009 Hayao Miyazakin elokuvia viiden euron kappalehintaan. Olin jo aiemmin niitä pari sattunut näkemään ja sen verran innostunut että otin mukaani viisi herran tuotosta. Hupaisasti niistä on yhä edelleen kolme katsomatta. Tähän voisi vaikka kirjoittaa jotain hätäilystä ja lapsienteosta. Koska viimeisin katsomani Miyazaki-ohjaus kantaa nimeä Majo no takkyûbin (Kikin lähettipalvelu), niin on oiva aika antaa tunnustusta tälle arvostelulle , joka on alkuperäinen syy siihen että yleensä heräsin Miyazakin leffoja katsomaan.

Majo no takkyûbin juoni on simppeli. Kiki (Minami Takayma) on teininoita. Tylypahkaa Aasiassa ei ilmeisesti ole, joten sopivassa iässä taikavoimakansan täytyy ottaa luutansa, liihottaa pois kotoa sopivalta vaikuttavaan kaupunkiin ja pärjätä omillaan vuoden päivät. Kyseessä on pohjimmiltaan sympaattinen ja varsin mielenkiintoinen kasvutarina. Majo no takkyûbin pohtii varsin lempein ottein erilaisuutta, uuteen ympäristöön kasvamista ja tietynlaista ikäkriisiä ylipäätään. Teemoihin suhtaudutaan pääosin onnistuneella huumorilla, mutta myös surumielisille kohtauksille on varattu tilaa.

Miyazakin tarinassa animaatioelokuville hitusen tyypillistä kohellusta ja hassun hauskaa törmäilyä on kohtalaisen vähän. On kuitenkin todettava, että kuten Ponyossa (arvostelu) niin myös Majo no takkyûbinnissa meno on uuvuttavinta ns. toiminnallisissa vaiheissa. Elokuva kokee selvästi herkullisimman hetkensä Kikin lentotaidon osoittaessa ehtymisen merkkejä. Vaikka elokuvan katsomisesta ei paria viikkoa kauempaa olekaan, niin on todettava että pääosin tarina on hukkunut mielestäni varsin tehokkaasti, joka ei ole kummoinenkaan meriitti.

Studio Ghibli, tuo Japanin Pixar on työstänyt Majo no takkyûbinnin täyteen kaunista animaatiota ja vaikka skaala pääosin onkin kohtalaisen vaatimaton, niin kaupunki on rakennettu rakkaudella joka näkyy yksityiskohtien määrässä ja lämpimässä, kotoisessa ympäristössä. Nätisti piirrettyyn maailmaan on onnistuttu upottamaan erittäin rutkasti aidosti hauskaa ja oivaltavaa huumoria. Sanallinen kikkailu ja eritoten Kikin Jiji-katin (Rei Sakuma) edesottamukset saavat hymyn huulille.

Majo no takkyûbin on aivosopukoita rasittamatonta ja viihtyisää katsottavaa, josta jää hyvä mieli.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Semmosta:

Daniel Craig will star in David Fincher’s The Girl with the Dragon Tattoo, based on Stieg Larsson’s posthumously published crime thriller trilogy, “The Millennium Series.” The deal includes two sequels based on The Girl Who Played with Fire and The Girl Who Kicked the Hornets’ Nest. (Comingsoon.net)

Sen verran pitkään Daniel Craigin kiinnityksestä ollaan huhuttu, että eipä tuon nyt voi enää väittää oikein yllättäneenkään. Ottaen huomioon David Fincherin taipumuksen työskennellä Brad Pittin kanssa, niin olisin kuitenkin ilman mitään ennakkotietoja veikannut hänen olevan kohtuullisen potentiaalinen pääosamies. Näin ei kuitenkaan harmikseni käynyt. En ole Stieg Larssonin romaaneja lukenut, mutta niiden pohjalta värkätyt kaksi ensimmäistä filmatisointia olen istunut läpi. Niiden perusteella Craig on varmasti ihan kelpo valinta Mikael Blomkvistin hieman etäiseen ja pinnallisesti itsevarmaan rooliin.

Daniel Craig tuli itselleni – kuten varmasti varsin monelle muullekin – lopullisesti tutuksi vasta James Bondina. Tuossa roolissa mies oli mielestäni erinomainen. Kylmä, kova ja tehokas. Yhden vedon perusteella on kuitenkin mahdotonta sanoa kuinka paljon miehessä on muuntautumiskykyä. Munichin, The Golden Compassin tai edes Road to Perditionin perusteella en uskalla miestä juuri arvioida, jokaisessa hän oli ok, mutta mitään ihmeellistä ei kysytty eivätkä hahmot suuremmin valokeilaa puoleensa huutaneetkaan. Fakta on että jos kyseinen sinisilmä ei olisi nykyinen 007, eivät nämä muut roolisuoritukset olisi jääneet juuri mieleen.

Nykyiselle 007:lle täytyy antaa propsit siitä, että hän selvästi pyrkii huolehtimaan urastaan eikä vain tyydy olemaan Mr. Bond. Tällä hetkellä seuraavan Bond-paukun tilaus on sen verran pahasti jumissa, että Craigilla toki on aikaakin yrittää karistaa 007-leimaa itsestään. Vaikka Bondiksi ryhtyminen toki olikin mitä mainioin uravalinta hänen kannaltaan, niin Jamesin smokkia ei tunnetusti ole kovinkaan helppoa vain heittää pois kun siltä tuntuu. On tosin myönnettävä, että en uskonut Pierce Brosnanin siihen pystyvän, mutta nykyisin hänet pystyy ottaa jo täysin vakavasti niin poliitikkona kuin salamurhaajana.

Parempiakin vaihtoehtoja Blomkvistin nahkatakkia kantamaan olisi aivan varmasti löytynyt, mutta fanipoikalasit päässäni pidän aika lailla jokaista David Fincherin päätöstä lähtökohtaisesti oikeana. Toivon mukaan remake ei todista minua vääräksi.

Zach Snyder yllätti edellisellä ohjauksellaan, sarjakuvaelokuvien kuningas-luokkaan välittömästi kivunneella Watchmenilla. Vaikka elokuvassa kaunista kuvaa ja väkivaltaista välienselvittelyä olikin, niin Christopher Nolanin Batman-filmatisointeja lukuun ottamatta mikään supersankarisarja ei ole ollut likikään niin kiinnostunut tarinansa hahmoista kuin Watchmen. Olin tästä erityisen yllättynyt siksi, että Snyderin edellinen elokuva, muskelimäiske 300 (arvostelu), panosti pikemminkin hidastuksiin kuin ihmisiin.

Kohonneesta luottamuksesta huolimatta en ollut tipan tippaa kartalla Snyderin seuraavan ohjaustyön suhteen. Se kantaa nimeä Sucker-Punch ja pääosissa on ilmeisesti puolentusinaa tiukasti pukeutunutta nuorta naista, jotka pistävät oletettavasti leffan aikana jollain tekosyyllä pinoon aikamoisen kasan random-pahiksia. Elokuvan tagline ”Alice in Wonderland’ with machine guns” nostaa pakostakin hymyn huulille, joskaan ei aivan varsinaisesti takaa pärisyttävää elokuvakokemusta.

Vaikka 300 olikin aika lailla yhden ja saman kohtauksen toistoa eri turpaanottajilla, niin leffa pysyi kuitenkin varsin viihdyttävänä loppuun saakka. Näin ollen olen varovaisen toiveikas että jos Snyder kykenee lapioimaan hylsyjä pois tarinankehittelyn tieltä, niin tästä voi tulla juuri sellainen hurmetta täynnä oleva hauskutus, joka ei kuitenkaan tukehdu toiminnan vyöryyn.

Sucker Punch ansaitsee pisteitä parista muustakin seikasta kuin ohjaajasta ja taglinesta. Ensinnäkin, elokuvan hahmot esittelevät julisteet on tyylitajulla fotoshopattu. Myönnettäköön että kuvattavana olevat neidit auttavat helpottavat graafikon taakkaa, mutta ainakin otokset luovat uskoa siihen että elokuva tietää mitä se on hakemassa. Ylivedetty tyylittely toimii jos on toimiakseen ja Sucker Punchin kohdalla se, no, toimii.

Vielä jokunen tavu tyttökatraasta, he kun ovat niin kovin houkuttelevasti näyttävästi esillä julisteissa. Emily Browning on konkkaronkan positiivisin yllätys. Jokunen vuosi sitten hän teki erittäin mainion roolisuorituksen hienosti synkkiä teemoja, höpsöjä hahmoja ja mustaa huumoria yhdistelleessä Lemony Snicket’s A Series of Unfortunate Eventsissa (arvostelu). Tuon jälkeen Browningia en ole kuitenkaan pongannut yhtään missään. Itseänikin voisin tästä syyttää, mutta tusinasäikyttelyn maineesta nauttiva The Uninvited ei voisi vähempää kiinnostaa. Heti pian Lemony Snicketin jälkimainingeissa tehty aussidraama Stranded on kerännyt kehuja, mutta sen hankkiminen DVD:llä vaatii liki sisäpiirisuhteita.

Vanessa Hudgens nauttii mitä ilmeisemmin armotonta suosiota teinien keskuudessa, kiitos megalomaanisen fanikatraan seuraamien High School Musicalien. Lienee sanomattakin selvää, että en ole niihin koskenut edes pitkällä tikulla. Jena Malone on tehnyt varsin tasaisesti laadukkaita pikkurooleja, mutta ei ole päässyt pinnalle. Taitaa ongelmana olla osin varsin tavanomainen ulkonäkö. Niin tai näin, viime vuosien aikana hän on yhä enemmän koheltanut täysin mitäänsanomattomissa tuotoksissa, jotka haisevat viikon keittyneelle roskakorille jo kaukaa.

Jon Hammia en ole vielä Mad Men (1. kauden arvostelu) –kuvioiden ulkopuolella nähnyt, joten on jännittävää nähdä minkä tason muuntautumiskykyä nerokasta työtä Don Draperina tekevä Hamm osoittaa.

X-Men: First Class vaikuttaa päivä päivältä lupaavammalta. Lopputuloksen mahtavuutta tai edes puolittaista onnistumista en uskalla luvata, mutta merkit ovat hyvät. Oikeastaan liki jokainen elokuvaan tehty kiinnitys on valanut uskoa siihen, että tekijöillä on rahoittajia myöten edes näennäistä pyrkimystä palauttaa X-Menit supersankarielokuvien A-sarjaan. Viimeisen parin vätyksen myötä ne ovat nimittäin tippuneet sieltä huminalla alas.

Tuorein tärppi on Jennifer Lawrence vähäpukeisena sinikaunottarena aka Mystiquena. Neito ei olisi minulle millään lailla tuttu, jollei Winter’s Bone olisi kesäisten viikkojen vilistessä ollut niin näkyvästi esillä. Debra Granikin ohjaama 2 miljoonan dollarin tyttödraama trillerimausteilla on kerännyt kriitikoilta kehut ja runsaasti rivejä palkintokauteen keskittyvissä blogeissa juuri Lawrencen roolisuorituksen myötä. Vaikka elokuva ei olekaan vielä Suomeen rantautunut, niin en jaksa uskoa että kaikki olisivat väärässä Lawrencen tulkinnan suhteen.

Eniten tuuletusta aiheuttavaa seikka Lawrencen kiinnityksessä on kuitenkin se että hän näyttelee juuri Mystiqueta. Pitkälti kiintymykseni siniseen salamurhaajaan tulee sarjakuvalehtien sivuilta; elokuvissa hän oli lähinnä Magneton potkukone. Sellaisenaan muodonmuuttaja oli kuitenkin ehkä onnistunein ”kakkosmies” joka supersankarikuvioissa viime vuosikymmenellä nähtiin. Jos sellainen ihme kuitenkin tapahtuisi että First Class panostaisi henkilödraamaan, niin sinisenä syntynyt kameleontti sisältää toki aika lailla loputtoman potentiaalin.

Uskon ja ennen muuta hartaasti toivon että X-Men: First Class on laatua. Joohan?

Blogin oikeasta palkissa asusteleva top30-leffalistani on ollut lievästi sanottuna torso pidemmän aikaa. Vihdoin juuri ennen koko blogin viikon pituista offline-taukoa sain aikaiseksi täydentää listaa sopiviksi katsomillani elokuvilla. Ehkä Puhtekin ylläpito oli sen verran järkyttynyt valinnoistani, että he päättivät laittaa blogailuni jäähylle.

Näillä kuitenkin mennään. Mukana on luonnollisesti varsin tuntuvan kokoinen kourallinen sellaisia elokuvia, joita ei top20-listalle missään vaiheessa päästetty. Oleellisempaa kuin määrän lisääminen on kuitenkin tuo järjestys. Kyllästyin aika lailla siihen, että liki joka ainoa kerta kun satuin top20-listaani vilkaisemaan, tuli akuutti halu hienosäätää sitä. Lisäksi huomasin kysyväni itseltäni turhan usein ”miksi tuo tai tämä leffa ei ole listalla?”. Top30-asetelma parantaa jälkimmäistä ongelmaa, aakkosjärjestys ensimmäistä.

Lisäksi heitin palkkiin top10-ohjaajat, joka olikin varsin vaivaton muodostaa. ”Pakollisia” nimiä tuli mieleen hyvin äkkiä varsin monta, mutta ei kuitenkaan niin tajutonta listaa että kymmenen rajan yli oltaisiin menty kovinkaan räväkällä kädellä. Top30-leffalistassa ja top10-ohjaajalistassa on luonnollisesti varsin paljon yhtäläisyyksiä. Eniten ohjaajista leffoja top30-listalle saivat Martin Scorsese ja David Fincher. Kumpainenkin mestari on edustettuna kolmella teoksella.

Paul Thomas Anderson ei saanut 2000-luvulla aikaiseksi kuin kaksi kokopitkää elokuvaa. Laatu kuitenkin sananlaskun mukaan korvaa määrän. PTA:n kohdalla näin todella on: karismaattisen There Will Be Bloodin (arvostelu, top5-kohtaukset) lisäksi herra ohjasi hurmaavan vinksahtaneen Punch-Drunk Loven. Härpäkemyymälässä työskentelevän Barry Eganin (Adam Sandler) maailma pärisee liitoksistaan: tielle ilmestyy piano, lentoyhtiö tarjoaa liki ilmaisia lentopisteitä ja ovesta kävelee sisään punamekkoinen Lena (Emily Watson). Rankemmankin urhon pakki menisi moisesta sekaisin.

Barryn elämä on kolkko, tyhjä ja epävarmuuksien täyttämä. Ihastuttavana lisänä hänen arkeaan rytmittävät hermoraivarit, joiden seurauksena metsää lakoaa ja seinää kaatuu. Adam Sandler on pitkälti saman näköinen ja oloinen kuin muissakin elokuvissaan, mutta osoittaa kuitenkin muutoin todella harvoin nähtyä dramaattista kyvykkyyttä. Hänen käsissään roolihahmo on koomisuudestaan huolimatta traaginen ja surullisuudessaan helposti lähestyttävä.

Punch-Drunk Love hyväksyy sekä päähenkilönsä että maailmansa omituisuudet kylmäpäisen viileästi. Huumori rakentuu vaivattomasti, melkeinpä täysin ilman sen suurempaa yritystä. Absurdit tilanteet eivät vaadi alleviivausta tehdäkseen vaikutuksen. Elokuvan hahmot suhtautuvat hämmentäviin tilanteisiin arkisen hölmistyneesti. Tosikoksi Paul Thomas Andersonia ei voi syyttää, sillä elokuvassa on roimasti aidosti hauskoja hetkiä, jotka eivät kuitenkaan katko yleistunnelmalta siipiä, vaan pikemminkin vahvistavat sitä.

Paul Thomas Anderson on mestarillinen ohjaaja ja hänen persoonallisen ja mukautuvan kädenjälkensä sivallukset ovat kaunista seurattavaa myös Punch-Drunk Lovessa. Kohtaukset on rytmitetty omillaan toimiviksi yksiköiksi, joiden tahditus on jotakuinkin täydellistä. Kameratyöskentely ja leikkausvälit elävät samassa rytmissä kuin Eganin päänsisäinen maailma. Hilpeän lempeällä musiikilla vahvistetaan tunnelmaa entisestään. Erityisesti mieleen jäi Barryn naisseuranumeroon soittaminen. Ilman leikkauksia toteutettu kohtaus pureutuu tilanteeseen tarkkanäköisen tuimasti tuomiota jakamatta. Viimeistään tuolloin katsoja oppii tuntemaan elokuvan päähenkilön.

Adam Sandler ja Emily Watson ovat molemmat sympaattisessa vireessä. Heidän välinen kemiansa on hellyttävää katseltavaa. Watsonin esittämä Lena on Barryyn verrattuna hyvin ”normaali” kadun tallaaja. Hänessä kuitenkin tuntuu kaiken aikaa olevan jotain hyvällä tavalla outoa, tavis-mystiikkaa. Muut henkilöhahmot jäävät selvästi ihastuvaisten varjoon. Mainitsemisen arvoinen on Barryn seitsenpäinen siskolauma, joka holhoamisellaan herättää välitöntä pakokauhua.

Puolentoista tunnin pituutensa kanssa Punch-Drunk Loven täytyy kärsiä jonkinlaisesta alemmuuskompleksista PTA:n filmografiassa. Jos tuo elokuvan arvosanassa oleva miinus jostain tulee, niin se on sitten varmaankin juuri tuo elokuvan pituus. Vaikka Punch-Drunk Love onkin raikas ja sisältörikas elämä-haahuilu, niin olisin mielelläni nähnyt eritoten Barryn ja Lenan välillä lisää kohtauksia. Mitään elokuvasta ei kuitenkaan varsinaisesti puutu, joten tämä puhuu pikemminkin tarjoillun materiaalin koukuttavuudesta. Tahdon lisää samaa soppaa.

Paul Thomas Andersonin mukaan hän halusi Punch-Drunk Lovella murtaa hänestä muodostuneen ohjaaja-kuvan; tarjolla olisi muutakin kuin pitkää ensemble-draamaa. Punch-Drunk Love kieltämättä onnistuu tässä mitä mainioimmin. Se on hämärä ilopilleri muutoin varsin synkänpuoleisessa filmografiassa. Yhtä asiaa PTA ei kuitenkaan Sandlerinkaan kanssa kykene muuttamaan: ohjauksen tulos on loistava.

5- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kulunut pieni ikuisuus reilu seitsemän vuorokautta on mennyt Lefafblogin osalta sanotaanko matalalla profiililla. Pitkän aikaa erinomaisen moitteettomasti toiminut Puhtek-palveluntarjoaja on viime kuukausien aikana osoittanut huomattavaa ongelmatiheyttä. Viime viikon torstaista lähtien Leffablogi.com oli alamaissa aina käytännössä kuluvan viikon torstaihin saakka.

Kun pöly vihdoin laskeutui, tutkin vahingot. Ne olivat nätisti sanottuna kattavat. En tarkalleen tiedä mitä oli hajonnut, mutta joka tapauksessa Puhtek palautti hoivissaan olleet sivut yksitellen palvelimelle, joten mistään pikku viasta ei tainnut olla kyse. Tuorein heiltä löytyvä backup blogini mysql-tietokannasta oli toukokuun 11. päivältä eli toisin sanoen viimeisen kahden kuukauden kirjoituksista ei ole jäljellä halaistua sanaa. Sama koskee luonnollisesti myös tänä aikana kirjoitettuja kommentteja. Hupaisasti esimerkiksi Plazavisa vol. 6 on tällä hetkellä vielä mukamas kesken, vaikka se on todellisuudessa päättynyt jo ajat sitten. Toisekseen joka ainoan tekstin ääkköset, öökkset ynnä muut erikoismerkit (olivat siansaksaa. Epätoivon, tutkinnan ja kohelluksen jälkeen sain skandit ynnä muut ½!?-merkit takaisin riviin. Se oli muuten pienen tuuletuksen paikka.

Tästä lähin otan tietokannasta varmuuskopiot hampaiden pesun yhteydessä.

Minulle kuitenkin riitti Puhtekin palveluista (köh) maksaminen jo ennen kuin nuo vauriot olivat paljastuneet. Sen verran runsaasti ongelmia on vuoden 2010 puolella kertynyt, että päädyin vaihtamaan serveritilan tarjoajaa. Miljonääri en ole, joten se luonnollisesti rajoitti optioita. Päädyin paljon kehuja saaneet Suncometin puoleen, joka ainakin vastaa sähköposteihin sellaisella sähäkkyydellä että en ole aiemmin vastaavaa nähnytkään.

Leffablogin pitäisi tällä hetkellä toimia jokseenkin normaalisti. Jos kuitenkin huomaat jotain outouksia sivuston toiminnassa, niin olisin kiitollinen jos niistä kertoisit vaikka kommenteissa tai emaililla.

Palveluntarjoajan vaihdoksen yhteydessä myös hankin .fi-päätteisen domainin. Ainoa edes puolipätevä syy tälle on se, että kotimaisesta blogista nyt kuitenkin on kyse ja egoni kannalta on parempi että tuo www.leffablogi.fi on käytössä minulla kuin jollain muulla. Vanha tuttu .com kuitenkin toimii yhä edelleen, enkä näe mitään syytä miksi se ei myös tulevaisuudessa näin tulisi tekemään.