Harvaa elokuvaa olen yhtä pitkään ja hartaasti koittanut hankkia kuin Alfonco Cuarónin maineeseen nostanutta Y tu mamá tambiénia. Syntipukkia voin totta kai etsiä vaikka toiset viisi vuotta, mutta minähän se sarvipää tässä tarinassa olen. Mitään yksittäistä syytä ei edes ole olemassa, aina vain on mukamas löytynyt vielä jotain hitusen houkuttelevampaa ostettavaa. Näistä ”pakko saada” –leffoista aika moni on yhä edelleen hyllyssä muoveihinsa kääriytyneenä.

Y tu mamá también. Aivan. Cuarónin veljesten rustaama roadtrip esittelee parhaat kaverukset Tenochin (Diego Luna) ja Julion (Gael García Bernal). Teini-ikäisiä, kiimaisia ja kovapuheisia. Sängyssä nopeita ja tehottomia. Takapenkille hyppää aviokriisin kanssa painiva Ana (Ana López Mercado). Suunnaksi otetaan unelmien hiekkaranta, jonka pojat vetivät hatusta Anan rintoja tuijottaessaan. Kyllä se jostain päin Meksikoa löytyy jos rouva fortuna on suosiollinen.

Alkuun tunsin itseni petetyksi. Pidän Alfonso Cuarónia ammattimiehenä. Elokuvan alku ei kuitenkaan napannut kuin ajoittain huumorillaan mukaansa. Kuvat olivat yllättäviä ja raisujakin välillä. Sen sijaan kertojaääni tuntui jakavan liikaa informaatiota asioista joilla ei näennäisesti ollut mitään tekemistä ruudulla vierineiden tapahtumien kanssa. Jälkikäteenkään en pidä alkua mitenkään onnistuneena. Y tu mamá también nousee kuitenkin kuin teinipojan molo aamulla kun kaaran kytkintä nostetaan.

Y tu mamá también käsittelee seksiä tavalla joka saa PG-rakkausloruja rahoittavat Hollywood-tuottajat punastumaan. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Sormi tungetaan perseeseen. Suihinotto on suihinotto. Cuarón onnistuu kuitenkin vetämään rajan oikeaan kohtaan. Y tu mamá también ei ronskeimmillaankaan alennu elokuvaksi, jossa odoteltaisiin seuraavaa vilausta nännistä. Sen sijaan elokuvan päähenkilöiden käymät keskustelut seksistä ovat likimain elokuvan parasta antia. Niiden rehellisyys, kerskailu ja estottomuus eivät ole elokuvissa arkipäivää.

Seksuaalisen (erotiikka olisi väärä sana) latauksen läsnäolosta olin tietoinen ennakkoon. Yllätyin kuitenkin kovasti Y tu mamá tambiénin poliittisuudesta. Enkä nyt puhu vain yhdestä tai kahdesta viittauksesta vaan Meksikon yhteiskuntarakenteiden ja hiljaisen enemmistön olojen jatkuvasta esilletuomisesta. Kertojaääni osoittaa järjestelmän epäkohtia ja elokuvan edetessä se keskittyy yhä enemmän ja enemmän luomaan kuvaa Meksikosta, ei kaverusten lähipiiristä. Y tu mamá tambiénin antama kuva ei vastaa sen enempää huoranhajuista huumehelvettiä kuin postikorttiparatiisiakaan. Maa on täynnä kontrasteja.

Seksin ja politiikan kuljettaminen rinta rinnan muodostaa mielenkiintoisen kombinaation. Seksi vetää luontaisesti enemmän puoleensa, kun taas politiikka voi tuntua jopa tirkistelystä saatavan nautinnon viivyttämiseltä. Mielestäni aluksi tarpeettoman kertojaäänen auktoriteetti kuitenkin kasvaa matkan aikana sen verran vahvaksi, että kuvallisesti liki täysin taustalle jäävä poliitikoiden valtapeli muodostaa oman silmiä avaavan ja jopa hitusen koskettavan tarinansa.

Alfonso Cuarónin kamerankäyttö on jälleen mitä loistavinta. Children of Menin (arvostelu) toimintakohtauksista ikimuistoisia tehneet pitkät otot ovat vahvasti läsnä myös Y tu mamá tambiénissa. Eritoten rantakuppilassa käydyn, alkoholilla öljytyn juhlinnan purkkiin nappaaminen on varmasti kysynyt pitkää pinnaa kameran molemmin puolin. Hieman The Apartmentin (arvostelu) tapaan leikkaus ei hihku huomiota osakseen. Välillä vain huomaa että kamera on ollut minuuttitolkulla paikallaan.

Elokuvan lopetus varmasti jakaa mielipideitä. Itse pidin siitä lähinnä sen rajuuden vuoksi. Kertojaäänen latelemat faktat tuntuivat tylyiltä, jollain tapaa vääriltä ja ennen muuta hämmästyttäviltä. Elokuvan tapahtumia laajemmin peilaten päädyin kuitenkin hyvin nopeasti siihen lopputulokseen, että vaikka käsikirjoituksen ratkaisut olivatkin rohkeita, niin ne olivat kuitenkin auttamatta järkeenkäypiä.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Jos minun pitäisi kuvata Jean-Pierre Melvillen kipparoimaa ja kirjoittamaa Le cercle rougea kahdella sanalla, niin valitsisin seuraavat: tiukka ja tyylikäs. Corey (Alain Delon) ja Vogel (Gian Maria Volonté) eivät entuudestaan tunne toisiaan, mutta heillä on siitä huolimatta paljon yhteistä: vahva itseluottamus, korkea ammattitaito, rosvotausta, sama vankeudesta vapautumispäivä ja tarve pysyä poissa poliisien silmistä. Mikä tärkeämpää, tämä on ensimmäinen Melvillen elokuva, jonka olen nähnyt. Juuri tällä hetkellä olen varsin maireana siitä faktasta, että hyllyssäni lojuu aika monta muuta saman ranskalaisherrasmiehen ohjausta.

Le cercle rouge on äärimmäisyyteen asti viritetty rikosdraama, joka alkaa ilman selittelyjä; kotikatsomossa on syytä olla hereillä. Vaikka tarina etenee kronologisesti, jätetään taustoitus hyvin vähäiseksi. Elokuva alkaa ikään kuin pois leikattujen alustuskohtausten jälkeen. Niitä ei jää kaipaamaan, sillä Melville osaa rakentaa henkilöhahmojensa luonteen niin mallikkaasti, että heidän menneisyytensä tekojen yksityiskohdat eivät alun ihmettelyn jälkeen tunnu tärkeiltä. Kylmähermoisuus jolla Vogel karkaa Mattein (Bourvil) huostasta kertoo liki kaiken oleellisen hänestä.

Pitkän matkaa Le cercle rougen rytmitys hipoo täydellisyyttä. Ainoastaan lopun kuviot tuntuvat hieman hätäisiltä. Toisaalta ne myös heijastavat sitä, että ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan homma ei ole täysin elokuvan ryöstäjien hallinassa. Melville onnistuu luomaan realismia henkivän tarinan, joka on kuitenkin tyylitelty. Pienet seikat luovat hahmoihin cooliutta, joka ei ole aivan arkista, mutta ei sitten kuitenkaan myöskään sarjakuvamaista. Koskaan ei ole sytkärin ilmasta nappaaminen näyttänyt yhtä vakuuttavalta kuin Le cercle rougessa.

Elokuvan tapa suhtautua väkivaltaan on joko inhottava tai piristävä, riippuen vähän siitä keneltä mielipidettä tiudustelee. Ruumiita ei kasata huvin vuoksi, mutta silti miehet teloittavat vastapuolen pelureita ilman sen suurempaa draamaa tai katumusta ikään kuin osana ammatin epätäydellisyyttä. Ensivilkaisulla Melvillen suhtautuminen roistojen elämään on henkilöhahmojen tyylikkyyden vuoksi hieman glamorisoitua. Kokonaisuutta tarkastellessa kuva kuitenkin muuttuu. Le cercle rougessa elämä lain kummallakaan puolella ei ole ruusuilla tanssimista: koti on autio, vaimo on jättänyt ja elämä on jatkuvaa kiinnijäämisen välttelyä. Nämä roistot eivät naurata naisia ja pelaa noppaa casinolla.

Jean-Pierre Melville on Le cercle rougessa suorastaan alleviivatun epäkiinnostunut naisista. Elokuvan ainoa edes etäisesti näkyvillä oleva neito on miehensä jättänyt alaston petturi. Corey on ainoa jonka hahmokuvassa naiset näyttelevät mitään roolia ja hänelläkin ne ovat länsä nykyisyydessä vain muistojen vuoksi. Alun perusteella oletin hänen exänsä ottavan selvästi suurempaa roolia elokuvassa. Samaan tapaan etsivä Mattein kotiinsaapuminen tuo mieleen vain Das Leben der Anderenin koskettavimman kohtauksen, jossa stasi-mies Wiesler astelee yksinäisyyttä kumisevaan kerrostaloasuntoonsa. Tämä kaikki mahdollistaa sen, että elokuva keskittyy täysillä päähenkilöidensä akuutteihin ongelmiin.

Ranskalaiselokuvilla on – vähän kokemukseni mukaan osin ansaittu – maine erittäin puheliaina tapauksina. Le cercle rouge on kaikkea muuta, eritoten ensimmäisen puoliskonsa ajan. Yksin liikkuvilla miehillä ei ole tarvetta höpöttää itsekseen. Keskustelut päähenkilöiden ja sivullisten kanssa ovat harvinaisia ja niukkasanaisia. Vaikka panokset ovat henkilökohtaisella tasolla suuret, niin Le cercle rouge tuntuu minimalistiselta elokuvalta. Se ei revittele tai esitä: kohtauksiin ei olla yhtä tanssiesitystä lukuun ottamatta tuotu ylimääräisiä elementtejä. Melville selvästi uskoo paitsi kohtauksiinsa niin myös yleisöönsä.

Le cercle rouge on ryöstöelokuva, se tehdään selväksi jo elokuvan toisessa kohtauksessa. Piristävästi Melvillen käsikirjoitus on kuitenkin vapaa varsin monista heist-leffojen konventioista. Suunnittelu ja valmistelu –vaihe on minimaalinen tai ainakin se on naamioitu tuoreen tuntuiseksi paketiksi. Ja nyt puhutaan siis neljäkymmentä vuotta sitten valmistuneesta elokuvasta. Itse keikka on kuvattu poikkeuksellisen avoimesti, mitään piilottelematta. Tämän vuoksi se myös tuntuu harvinaisen toimivalta ja palkitsevalta. Jännitystä ei tarvitse luoda tehokeinoin, se leijuu jokaisen kuvan ympärillä.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Marja Pyykön ohjaama ja yhdessä Laura Suhosen kanssa kirjoittama Sisko tahtoisin jäädä saa ensi-iltansa vähän ongelmalliseen aikaan. Dome Karukosken viime vuotinen Kielletty hedelmä (arvostelu) on nimittäin ainakin allekirjoittaneella niin tuoreessa muistissa, että vertailu siihen on jotakuinkin automaattista. Eihän siinä mitään, puhtaasti originaaleja elokuvia on vaikea tehdä, eikä samojen teemojen käsittelyssä mitään pahaa ole. Mutta Pyykön kannalta on varsin valitettavaa että Karukoski hallitsee paitsi elokuvakielen käytön niin myös näemmä teinityttödraaman aakkosetkin selvästi nohevammin.

Sisko tahtoisin jäädä on teinityttödraama, jonka perusrakenne ei yllätä ketään. Emilia (Ada Kukkonen) pärjää koulussa mallikkaasti ja huolehtii äidillisesti pikkusiskostaan. Uima-allashyppyrin nokalta löytyy röökiä sauhutteleva rokkarityttö Siiri (Sara Melleri) ja … niin, tietäähän sen kuinka siinä käy ties monennenko kerran. Teinityttödraamojen kohdalla juoniasetelman lähtökohta on aina sama, joten draaman voima ratkaisee liki poikkeuksetta kaiken. Sen verran täytyy tosin Sisko tahtoisin jäädä käsikirjoituksen leukaa nostaa, että lopussa nähdään varsin mielenkiintoinen vivahde, joka oltaisiin voitu esitellä selvästi aikaisemmin, jolloin sitä laventamalla elokuvaan oltaisiin saatu jotain aidosti tuoretta.

Sisko tahtoisin toimii harvoin, mutta kuitenkin ajoittain erinomaisesti. Telkien taakse sijoittuva kohtaus malttaa kärsivällisesti läpivalaista toisen päähenkilön heikkouden. Varsinkin tarinan jälkimmäiselle puoliskolle sijoittuvat keskustelut isän kanssa osuvat maaliinsa. Teoriassa elokuvassa on muutama muukin tällainen napakymppikohtaus, mutta syystä tai toisesta Marja Pyykkö on raiskannut valta-osan kuvamateriaalistaan muun äänimaailman yli pyyhkivillä wanna-be-hittibiiseillä. Isossa osassa näistä on vielä mukana sellaiset lyriikat, että kohtausten päällimmäinen pointti tulee selväksi kuusi vuotta aivokuolleena maanneelle vihanneksellekin.

Pääosassa Ada Kukkonen tekee laaturoolin ja on kokee varsin uskottavan muutoksen kiltistä tytöstä varovaisen angstaavaksi kotihirmuksi. Luonnevaihdos toimii onnistuneesti ennen muuta siksi, että Emilialle annetaan läpi elokuvan pieniä hetkiä, joista on selvästi aistittavissa epävarmuus uudesta identiteetistä. Nämä varovaiset hetket tuntuvat lähinnä vahingoilta siinä vaiheessa, kun päälle vyöryy ”vittu me oltiin kovia kimmoja” –henkinen puolitutuille leuhkimissessio. Katsojan tyhmänä pitäminen on aina vähän masentavaa ja kertoo enemmän elokuvantekijöistä kuin yleisöstä. Näin ainakin haluan uskoa.

Sisko tahtoisin jäädä on turhauttava elokuva. Pyyköllä ja Suhosella on selvästi ollut hyviä ideoita, mutta niiden tutkistelun sijaan on tehty puolihuolimattomasti kollaasimainen elokuva teemoista, joita on käsitelty aiemmin loputtoman paljon syvällisemmin ja koskettavammin. Kuvat ovat kauniita, kameraa on osattu käyttää varsin kivasti ja Helsingistä on löydetty näin ulkopaikkakuntalaiselle tuoreita kulmia. Stereotyyppiseksi Suomi-leffaksi tämän tunnistaa lähinnä kolmen seikan vuoksi. Yksi: karmea musiikin käyttö. Kaksi: dialogi on aika ajoin hiljaista ja epäselvää. Kolme: näkemyksen puute.

2½ / 5

IMDB

Sam Raimi on ehtinyt ohjaamaan niin laatua (The Gift, A Simple Plan) kuin käsittämätöntä kuraakin. Peter Parkerin CGI-seikkailujen osat yksi ja kolme ynnä Evil Deadin esiinmarssi ovat sellaista tauhkaa, että suhtaudun erittäin varautuneesti jokaiseen Raimin ohjaukseen. Drag Me to Hellia on markkinoitu Raimin paluuna juurille. Eräs kaverini sitä on kovasti jo pidemmän aikaa hehkuttanut . Samainen persoona on kuitenkin aina muistanut mainita, etten minä kyseisestä kauhukomediasta varmaankaan välittäisi. Ähäkutti. Täähän ei ollut ollenkaan hullumpi.

Christine Brownilla (Alison Lohman aka se-syy-miksi-halusin-nähdä-tämän-elokuvan) menee varsin kivasti. Anoppi ei hyväksy maalaistyttöä, mutta sellaisia ne anopit nyt (ainakin) elokuvissa on. Kihlattu (Justin Long) on parraton professori ja Christinen elämän rakkaus. Pikkupankissa apulaisjohtajan paikka on ihan näppien ulottuvilla ja … siihen se pikkunätti arki sitten loppupeleissä sortuukin. Christinea alkaa vainota mustalaisrouvan langettama kirous, joka ei hirveän pitkää elinaikaa lupaa.

Drag Me to Hellille isot pisteet erittäin sähäkästä startista. Tunnelman rakentelu aloitetaan oikeastaan vasta sen jälkeen kun ensimmäinen rumilla kuvilla ja campilla kuorrutettu kiljuntajakso on takana. Huumoria Raimi viljelee tarinassaan sopivankokoisella lusikalla. Drag Me to Hell on rehellisen aidosti kauhuelokuva ja Christine tuntuu olevan hyvin tietoinen minkälaiseen maailmaan hänet on heitetty. Päinvastoin Clay (Long) on lähempänä keskiverto kaduntallaajaa, joka ei suuremmin henkien läsnäoloon usko. Kauhuparodia Drag Me to Hell ei ole, Christine vain aina tietää millä tavalla hänen tulee kussakin tilanteessa käyttäytyä jotta genren perinteitä seurataan.

Pelkän vitsinlaukomisen sijaan Drag Me To Hell ohella olemaan aika-ajoin myös kohtalaisen jännittävä. Säikäytykset tosin ovat varsin ”halpoja”: enemmiltä osin ne perustuvat nopeaan kuvakulman vaihtoon ja sellaiseen äänivalliin, jota naapurini varmasti arvostivat ihan valtavasti. Temppu käy pitkän päälle ennalta arvattavaksi ja hieman tehottomaksi. Raimi ei nimittäin mielestäni onnistu kovin tehokkaasti rakentamaan säikäytysten väliin tunnelmaa. Tylsä tai hapoton elokuva ei ole, päähenkilön seurassa viihtyy. Manikyyri-aikaa Drag Me to Hellin katsomisen jälkeen ei kuitenkaan tarvitse varata.

Olen häpeilemätön Alison Lohman –fani. Tuoreessa rouvassa (hpmh) yhdistyy rory gilmoremainen söpöys ja nicole kidmanmainen lahjakkuus. Alison Lohman on vähän kuin Ellen Page (jonka alunperin piti olla tämän elokuvan pääroolissa), ei vain yhtä tunnettu. Jälleen kerran Lohman onnistuu tekemään hienon, ennen muuta tyylitellyn roolisuorituksen, joka kaikessa korniudessaan on uskottava ja ennen muuta Drag Me to Hell näköinen. Muillekin näyttelijöille on selvästi selitetty pelin henki juurta jaksain. Selvännäkijä (Dileep Rao) olisi voinut olla räiskyvämpi.

Drag Me to Hell on ihastuttavan vanhanaikainen. Tarina kirouksesta ja sen uhriksi joutuvasta nuoresta naisesta ei ole vähääkään tuore ja vaikka elokuva sijoittuukin nykypäivään, niin kauhu ja gore ovat kuin tuulahdus niistä elokuvista, jotka tunnen ennen muuta tyylin ja maineen vuoksi. Samaa linjaa jatketaan elokuvan ihmiskuvissa. Christine joutuu ongelmiin pyrkiessään urallaan eteenpäin. Vaika kirous on seurausta ennen muuta rahan asettamisesta ihmisen edelle, en voinut olla huomaamatta kuinka Raimi söötisti näyttää naispuoliselle uraohjukselle hänen oikean paikkansa. Lisäksi elokuvan mustalaiset eivät varmasti saa ketään kysymään naapurirapun mannea kahville.

Tämä kappale sisältää juonipaljastuksia. Erikseen täytyy kehua hautausmaalle sijoittuvaa jaksoa, joka on mielestäni selvästi elokuvan tyylikkäin ja ronskein pakkaus. Vaikka viimeisen juonikoukun näkeekin heti kirjekuoren sulkeutuessa, niin se ei vähennä arkkulapioinnin tehokkuutta. Christinen avatessa ruumiin leipäläven lapiolla en voinut kuin hämmästellen nauraa: Raimilla on sittenkin pistämätön tyylitaju, jonka olemassaolon hän vain onnistuu silloin tällöin piilottamaan – ja syvälle.

Yhtä kaikki, positiivinen yllätys.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

TV:n puolella uraa luonut Christopher Morris tekee ensimmäisen ohjausmerkintä elokuvataiteen saralla äärimustalla komedialla Four Lions. Riemastuttavasti kourallinen brittiläisiä muslimeja haaveilee uskonsoturin urasta. Näin alkaa kaistapäisen terrori-iskun suunnittelu, jonka pääosassa eivät ole ekniset yksityiskohdat, vaan koko keikan absurdius.

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen kirjoiteltiin varsin laajasti siitä, miten koettu tragedia merkitsisi vähintäänkin katastrofielokuvien loppua. Näiden viisauksien latomisten jälkeen jo pelkästään Roland Emmerich on talsinut pariinkin otteeseen taloudellisesti menestyksekkäästi suurkaupunkien asukkeja. Yhdeksän vuotta lentokonetörmäilyjen jälkeen Four Lions ottaa suorastaan sketsimäisen lähestymiskulman jälkivaikutuksiltaan 2000-luvun merkittävämpään tapahtumaan.

En osaa arvioida, miten muslimit suhtautuvat Four Lionsin huumoriin. Aikamoisen itseironista otetta se kuitenkin vaatii, sillä vaikka varsin pitkään vitsit revitään ainoastaan hölmöistä itsemurhaiskujen tekijöitä, niin myöhemmin näpäytetään myös islamilaista kulttuuria laajemmin. Huumoria ei voi mitenkään kuvata sanalla ”varovainen”, vaan esimerkiksi avioparin ja heidän imaaminsa keskustelu vaimon paikasta huushollissa on paitsi hulvaton, niin vähintään pikkuriikkisen verran kulttuurirasistinen.

Monin paikoin Four Lions on hyvin hauska ja pitkin elokuvaa sai naureskella, vaikka viimeisen päälle hiotut vitsit kohtalaisen vähissä ovatkin. Leffa luottaa selvästi enemmän määrään kuin laatuun. Eritoten muslimiksi kääntynyt Barry (Nigel Lindsay) jauhaa jatkuvasti sellaista propagandaa, että länsimainen sivistys kasvaa lähinnä myytiksi. Niin tai näin, varsinkin terroristien koulutusleirille sijoittuva jakso on aikamoinen farssi sanan positiivisessa merkityksessä.

Kommelluksia sitoo yhteen juoni, josta Four Lionsin tekijät eivät selvästikään ole kovinkaan kiinnostuneita. Lähtöidean (komedia terroristeista) ja vitsien väliltä puuttuu tarina, jota kiinnostaisi seurata. Lopussa elokuva yllättää menemällä räjäyttelyssä pidemmälle kuin kuvittelin, mutta 90%:sti elokuvan kohtaukset ovat juuri niin vahvoja kuin niihin upotetut vitsit antavat myöten. Four Lions on tästä syystä ajoittain varsin puuduttavaa katsottavaa.

Four Lions sai ainakin minut nauramaan terroristeille, joten jotain on tehty oikein.

3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Lontoon laitamilla asustava Jenny (Carey Mulligan) uneksii muuttavansa Ranskaan ja nauttivansa opiskelujen jälkeen boheemi-elämästä kuunnellen paikallista musiikkia ja sisäistäen lokaalia kirjallisuutta. Arki on kuitenkin toista. Isä maksaa koulutuksen sisäoppilaitoksessa ja vaatii tuloksia. Oxfordiin on päästävä, elämä saa luvan odottaa. 1960-luvulla teinivuosiaan viettävän Jennyn elämä muuttuu kun reippaasti iäkkäämpi David (Peter Sarsgaard) tarjoaa paitsi kyydin kotiin, niin myös tutustumismahdollisuuden Jennyn haaveisiin.

An Education on jos nyt ei loistava, niin ainakin hyvin lähelle kyseistä adjektiivia pääsevä elokuva. Lone Scherfigin ohjaus käyttää pohjanaan erinomaisia romaaneja kirjailleen Nick Hornbyn käsikirjoitusta, joka puolestaan perustuu Lynn Barberin muistelmiin. Elokuvasta on karsittu liki kaikki tauhka pois. Sivujuonia elokuvassa on, mutta ne ilmenevät pikemminkin Jennyn elämän kautta, eivät niinkään omina kokonaisuuksinaan. Scherfig vie jääräpäisesti eteenpäin Jennyn – en halua käyttää sanaa kasvutarina – kokemusmatkailua.

Jenny edustaa osin glorifioituja 60-luvun nuoria. Ihmisoikeusaktivistia hänestä ei saa, mutta sen sijaan auktoriteettien kyseenalaistaminen on selvästi jotain johon vanhemmat ihmiset eivät ole vielä tottuneet. Vaikka rehtorin (Emma Thompson) kanssa käytä keskustelu onkin hieman alleviivaava, niin se tuo hienosti esille sen minkä esimerkiksi The Doubt (arvostelu) teki osin hienovaraisesti, osin kömpelösti: muutos on tulossa ja sen askelkuvioihin joko tallautuu tai sopeutuu. Traditiot ovat kuitenkin yhä nähtävissä Jennyn päätöksissä; avioon ollaan välittömästi syöksymässä ensimmäisen kosijan ilmaantuessa ovensuuhun.

Vanhempi mies, nuori nainen –parituksia on toki nähty aiemminkin, mutta An Education tuo yhtälöön muutamia mielenkiintoisia muuttujia. Vaikka en asiasta kaverini kanssa samaa mieltä ollutkaan, niin näin Jennyn hahmon olleen pikemminkin rakastunut Davidin tarjoamaan elämäntyyliin kuin mieheen itseensä. Elokuva myös esittelee yhden lukuisia kertoja nähdyn tarinakoukun tuoreesta näkökulmasta tarjoten naisnäkökulmasta vastauksia kysymyksiin, jotka jäävät sivuosan rooliin monissa mies-näkökulmasta kuvatuissa tarinoissa.

An Education hiipi alun perin tietoisuuteeni Carey Mulliganin vuoksi. Keira Knightleyn ikäluokkaa oleva, mutta lapsenkasvoinen Mulligan keräsi ylistystä arvostelusta toiseen. Pakko myöntyö, nuori neiti ansaitsee joka ainoan ylisanan joka hänen suuntaansa on singottu. Mulligan näyttelee koskettavasti ja kyyneleitä pyytämättä älykkyydestään ja ainutlaatuisuudestaan hyvin tietoista naista, jonka maailmankatsomus ei sitten kuitenkaan ole aivan niin jalostuneella tasolla kuin hän itse kuvittelee. Vastanäyttelijänä Peter Sarsgaard tekee jälleen ehjän roolin, monipuolistaen tulkintarepertuaariaan playboy-miehen variaatioon.

Moitteita An Educationille syydän lähinnä epilogimaisesta lopetuksesta. Elokuvan draaman kaari on jo osin saapunut päätökseensä ennen pitkähköä lopputaputtelua ja tietty tulkinnanvaraisuus ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi. Emotionaalista finaalia seuraa joukko sinällään onnistuneita, osin jopa koskettavia kohtauksia, joita kuitenkin leimaa ajoittainen kiire. Erityisesti viimeisessä kohtauksessa muistini mukaan lyhykäisen debyyttinsä tekevä kertojaääni on tarpeeton.

Laatudraama.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Jos olen jotain oppinut geenimanipulaatiosta elokuvaharrastukseni siivellä, niin erinäisten hybridien ynnä muiden fyysisten parannusten kehittäminen on parempi jättää teoriatasolle. Ennemmin tai myöhemmin koe menee perseelleen ja taas jännätään minkä nurkan takaa se mutaatio yllättää. Mielenkiintoisen, mutta hieman väljäksi aivojumpaksi jääneen Cypherin ohjannut Vincenzo Natali työntää kätensä osin samaan geenialtaaseen scifidraamallaan Splice.

Ihmisen ja eläimen yhdistelmä on Splicen juonen johtoajatus. Clive (Adrien Brody) ja Elsa (Sarah Polly) ovat paitsi petikumppaneita niin myös oman alansa johtavia tutkijoita. Juonen peruskulun selittäminen loukkaisi edes etäisesti rutinoitunutta elokuvankatsojaa, joten sanottakoon vain että lopputuloksena on Dren (Delphine Chanéac), hännällä koristeltu söpöläinen / pirulainen, kuinka hänen persoonallisuutensa nyt sitten haluakaan nähdä.

Splicen valttikortti ovat sen ideat. Vaikka kolmen hengen voimin ruuvattu käsikirjoitus ei varsinaisesti tuo biologia-elokuvien alatyyliin mitään uutta, niin Splicella on kuitenkin käytössään ne vanhat, mielenkiintoiset ja lähtökohtaisesti kiinnostavat ajatukset geenimuunnelmien moraalisesta ongelmallisuudesta. Niistä voisi osaavissa käsissä saada aikaiseksi vaikka ja mitä. Splicessa on läpi elokuvan yksittäisiä kohtauksia, jotka voisivat olla suorastaan nerokkaita, mutta valitettavan usein niiden toteutus on horjuvaa. Eräässä elokuvan ratkaisivimpiin kuuluvassa yhteenotossa en voinut olla hymyilemättä, vaikka kohtauksen ilmiselvästi oli tarkoitus olla tarinan lopullinen käännekohta.

Predatorsin (arvostelu) ja King Kongin läpi kärsimisen jälkeen on riemastuttavaa nähdä Adrien Brody sellaisessa roolissa, johon hän edes etäisesti sopii. Toivon mukaan casting-ihmiset alkaisivat hiljalleen käsittää, että karismaton unkkelo hoitaa nörtin roolin selvästi uskottavammin kuin karskin kommandon örinät. Hänen ja Sarah Polleyn roolihahmon välinen suhde on kehitykseltään mielenkiintoinen ja Dren sotkee sopivasti pakkaa tavoilla joihin ainakaan minä en uskonut premissin perusteella.

Vincenzo Natalilla on vankkumaton usko tyylitajuunsa. Vaikka elokuva osaakin välillä myös nauraa musiikkivalinoilleen, niin ennen tätä vitsin paljastamista jouduin kärsiä aivan liian pitkän hetken. Splicen leikkaus ja kuvaus ei oikein osaa päättää, mitä se itseltään haluaa. Välillä ollaan niin rauhallista ja maltillista, että tunnelma kehittyy kuin itsessään. Äkillisesti voidaan kuitenkin heittää lyhyeksi ajaksi hupi-vaihe päälle, jolloin ökylääreille vyöryy plääh-tason läppää ja nopeatempoista montaasi-leikkausta, joka saa tiedetiimin saavutukset tuntumaan jokamiehen kemia-setillä suoritettavilta 1+1=2 toimituksilta.

Kohtuullisesti toteutetut mielenkiintoiset ideat pitivät minut kuitenkin energisenä. Elokuva ei myöskään lopun kauhu-leffa –faneille suunnattua täysin tarpeetonta ja jälleen kerran elokuvan tyyliä rikkovaa kädenpuristusta lukuun ottamatta laahaa, vaan Vincenzo Natali  pitää Drenin vaihtelevilla tavoilla jatkuvasti tuoreena.

3+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Avioerot on mukavia. Varsinkin jos sattuu olemaan Meg Altmanin (Jodie Foster) kaltainen tuore yksinhuoltaja, joka käärii varsin makean osuuden miehensä miljoonista. New Yorkin hyvätuloisten alueelta löytyy perusluukku kahden henkilön käyttöön: huoneita riittää kolmeen kerrokseen, makkareita on saman verran kuin varomattomalla metsurilla sormia ja kokonaisuuden kruunaa Panic Roomille nimensä antava turvahuone, jonne on mainosprosyyrin mukaan mahdoton tunkeutua.

Kommenttiraidalla henkilökohtaisen palvonnan kohteeni, ohjaaja David Fincher kuvailee Panic Roomia ”erityisen hyväksi B-elokuvaksi”. Vaikka en vanhoillisuskonnolliseen sävyyn jumalani sanaa kirjaimellisena totuteena otakaan, niin tässä kohtaa täytyy olla Fincherin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Panic Room voisi nimittäin juonikulkunsa perusteella olla kuin mikä tahansa suoraan alennuskoriin loikkiva mukamas jännittävä trillerintapainen, jossa lähinnä odottaisi lopputekstejä sekä pääosanaisen rinta-aukon vilahdusta.

Vuoden 1999 Fight Clubissa (arvostelu) erittäin näkyvästi esillä olevat CGI-vetoiset kamera-ajot ovat vahvasti läsnä myös Panic Roomissa. Muutamissa kohdissa ne selvästi ovat vain kaunistamassa kuvaa, mutta sulavat ja kärsivälliset kamera-ajot kieltämättä tuovat moniin kohtauksiin hitaasti rakentuvaa painetta, jota leikkauksia lisäämällä ei välttämättä oltaisi saavutettu. Muutonkin Panic Room on Fincherin tapaan mannaa visuaalisille aisteilleni. Hidastuksia käytetään kerrankin jännityksen kohottamiseen, eikä sen tuhoamiseen.

Valitettavasti David Koeppin käsikirjoitus ja Fincherin ohjaus ei malta jättää lopun ramboilua väliin. Mikään realistinen selviytymiskertomus Panic Room ei muutoinkaan ole. Kissa-hiiri –leikki pysyy uskottavana lähinnä sopivasti ripotellun huumorin avulla ja sen vuoksi, että elokuva ei edes epätoivoisesti pyri selittämään jokaista pientä epäuskottavuuden aihettaan. Jotain elokuvan sähköisyydestä kertoo se, että vaikka pientä nitinän aihetta löytyikin aina sieltä täältä, niin niiden aiheuttama jännite olivat suurempi iloaihe kun henkisen murjottamisen aloittaminen.

Olen katsonut Panic Roomin aiemminkin, mutta tuolloin Kristen Stewart ei ollut vielä minkään sortin nimi. Vampyyri-teinien riveissä paremmin Bellana tunnettu teini vetää varsin napakan roolin hahmona, jolla on enemmän kuin riittävästi potentiaalia olla katsojan kuolemanrangaistuslistalla. Hänen ja vähemmän kohauttavasti karismaa ja epävarmuutta suojeluvaistoon yhdistävän näyttelijätyön tekevän Jodie Fosterin kemia toimii. Kovin rutkasti henkilöhahmojen rakenteluun ei ennen kutsumattomien vieraiden saapumista aikaa käytetä, mutta jo noilla kohtauksilla saadaan esiteltyä kolme tärkeintä peluria: äiti, tytär ja talo.

Turvahuoneen juhlapuheettoman käyttöönoton jälkeen Panic Room on samaan aikaan sekä maltillisesti että sähäkästi rytmitetty. Homman nimeä ei tarvitse edes hitaimmille katsojille kerrata ja tapahtumat saadaan pidettyä mielenkiintoisina, vaikka kaksi elokuvan päähenkilöä onkin muutaman neliön teräslaatikossa. Rosvot ovat klisekirjasta napatut ”asiantuntija”, ”wanna-be-roisto” ja ”hullu”. Heidän kuvioitaan seurataan varsin avoimeksi, eikä heidän seuraava peliliikkeensä juuri koskaan tule yllätyksenä. Konnien ja äiti-tytär –kaksikon välinen hyökkäysten ja vastahyökkäysten seuraaminen ei käänny missään vaiheessa itseään toistavaksi.

Panic Room pääsi hieman yllättämään. Uskoni David Fincheriin toki sinällään on kova, mutta ensimmäisellä katselukerralla tämä huono-onnisesti Fight Clubin ja Zodiacin (arvostelu, top5-kohtaukset) väliin sattuva ”välityö” ei iskenyt tällä volyymilla. Kaipa musta on vain kasvanut vuosien varrella luokkaa kovempi Fincher-fanipoika.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Terrence Malick on tämän blogin olemassaolon aikana noussut yhdeksi suosikkiohjaajistani. Visuaalisesti häikäisevää ja sisältörikasta elokuvaa ryömivällä tahdilla taikova Malick avasi silmäni alun perin The New Worldilla (arvostelu, joka on ensimmäinen laatuaan blogissani). The Thin Red Line (arvostelu) oli minulle henkilökohtainen ikuisuusprojekti, jonka kokonaisvaltainen kauneus aukesi oikeastaan vasta edellisellä katsomiskerralla. Badlands on kuin vakavampi, mietteliäämpi ja kaikin puolin varttuneempi versio Bonnie and Clydesta (arvostelu). Vuonna 1978 valmistunut Days of Heaven oli itselleni viimeinen ensimmäistä katselukokemusta vailla ollut Malickin ohjaus.

Tarinasta tiesin ennen savikiekon soittimeen kiepauttamista äärimmäisen nihkeästi. Criterion Collection –julkaisun (jota en omista) kansikuva paljastaa että maaseudulle kohtalo henkilöhahmoja ilmeisesti vie ja yleiset hehkutukset ovat aina nostaneet esille rakkaustarinan. Poikkeuksellisen kolmiodraaman lapioidaan liekkeihin tehtaassa, jossa välikohtauksen kautta sisaruksiksi naamioituvat rakastavaiset Bill (Richard Gere) ja Andy (Brooke Adams) jatkavat pakoaan sinne minne rautatie vie. Töitä ilmaantuu elonkorjuun aikaan suurtilallisen (Sam Shepard) pelloilta. Tähkien seasta on löytyvä paljon muutakin kuin vakallinen jyviä.

Alusta reilu harppaus elokuvan loppupuolelle. Jyviä rohmuavien tuholaisten saapumisesta alkava kohtausten sarja on yksi hienoimmista elokuvataiteen jaksoja, joita minä olen päässyt todistamaan. Visuaalisesti henkeäsalpaavat kuvat uhkuvat palavaa tunnetta, kostonhimoa ja lopun alkua. Pitkät, samalla haikeat, pelottavat ja surulliset roihukuvat saavat pysähtymään. Pitkät tunnelmapalat eivät kertaakaan tunnu liian maalailevilta sanan negatiivisessa merkityksessä. Kaiken lisäksi kertakaikkisen mahtipontisiin kuviin on saatu upotettua elokuvan draamallinen huipentuma.

Days of Heaven on siitä hieman outo elokuva, että sen heikkoudet löytyvät alusta ja lopusta. Joko minä olin alkuminuuteilla mukana väärällä vaihdelaatikolla tai sitten tarina lähti hieman nyksähdellen käyntiin. Loppu sen sijaan on pienoisesta hätäilystään huolimatta aidosti hyvä ja onnistunut. Sen ainoa pikku ongelma on edeltänyt loistokkuus, joka jättää varjoonsa kaiken paitsi aivan mestarillisimman kerronnan. Läpi elokuvan tasaisen epätasaisesti äänessä oleva kertojaääni on mielestäni hieman tarpeeton, joskin häiritsemätön ratkaisu tuoden tapahtumiin kieltämättä tuoreen, mutta jonkin verran itsestäänselvyyksiä latovan näkökulman.

Terrence Malickin ohjauksissa on aidosti omanlaisensa tunnelma. Days of Heavenissa on jälleen esillä eri maailmojen, uuden ja vanhan, tekniikan ja luonnon yhteentörmäys. Lähikuvia luonnon asukeista nähdään jälleen Malick-tyyliin runsaasti, mutta ne onnistuvat säilyttämään merkityksellisyytensä ja koskettavuutensa ilman että elikoita inhimillistetään tarpeettomasti. Alun viljankorjuuseen on saatu luotua uutta näkökulmaa hieman kauhuelokuvamaisilla elementteillä, jotka jälleen toistuvat taivaspäivien ollessa lopuillaan. Pelkääjä ja pelottelija vain ovat vaihtaneet keskenään roolejaan.

Ikuista pakoretkeä muistuttavan elämäntyylin kuvaus tulee surullisen kauniisti esille varsinkin elokuvan loppukuvissa. Samaten Billin ratkaisut väkivaltatekojen jälkeen ovat hienolla tapaa toistensa kaltaisia. Huijarielokuvissa sympatia siirretään ohjaajan toimesta liki poikkeuksetta konnien puolelle. Days of Heaven ei kuitenkaan edusta tyylillisesti veljukomediaa. Traagisen suurtilallisen hahmon kohtaloa ja epätoivoista halua tehdä vielä jotain elämällään ennen hautakellojen soimista on kipeä katsoa.

Upea elokuva.

4½ / 5

IMDB / Rotten Toamtoes

Billy Wilderin ohjauksia on viimeisen parin vuoden aikana tullut jokunen tuijotettua. Ihan järjestään ne eivät ole olleet serenadin arvoisia, mutta esim. noir-klassikko Double Indemnity (arvostelu) ja kolmiokomedia Sabrina (arvostelu) ovat iskeneet sen verran korkealla volttimäärällä, että usko herra Wilderin näpertelyyn on varsin korkealla. Historiankirjoihin hautautuneen Itävalta-Unkarin lahja Hollywoodille tekaisi vuonna 1960 sellaisen draamakomedian kuin The Apartment. Markkinointimielessä Some Like It Hotin seuraajalle kärrättiin viisi Oscar-patsasta ja klassikkomaine. Mikä oleellisempaa, varsin moni luotettavalla elokuvamaulla varustettu suositteli tätä. No, katsotaan sitten. Kannatti.

C. C. Baxter (Jack Lemmon) on parttiarallaa nelikymppinen liukuhihnabyrokraatti. Satojen samankaltaisten krakakaulojen joukossa tarvitaan jotain jolla erottua. Baxterin uraputki rasvataan hänen luukkunsa avaimelle, jota nousukas vuokraa esimiehilleen panokämpäksi. Vaimot kun saattaisivat pistää pahakseen, jos neiti sihteeri jatkuvasti aiheuttaisi lakananvaihtoa. Pepunlipomisen piirinmestari Baxterin lisäksi tärkeiksi hahmoiksi nousevat hissityttö Fran Kubelik (Shirley MacLaine) sekä firman kiiltäväkenkäiseen osastoon kuuluva Jeff D. Sheldrake (Fred MacMurry).

Sofia Coppola on aivan varmasti tarkastellut The Aparmenttia pitkään ja hartaasti. Hänen mestarillisessa Lost in Translationissa on niin tunnelman kuin henkilöasetelman kannalta hyvin paljon samankaltaisia elementtejä kuin Wilderin ohjauksessa. Dialogi on pääosin nokkelaa, hymykuoppia syventävää, mutta ei kuitenkaan kovinkaan usein pelkkien naurujen varaan pelaavaa. Jutustelun johtoajatuksena on viedä tarinaa ja henkilöiden välisiä suhteita eteenpäin. Leipä on naamioitu sirkushuvin muotoon. Wilderin vakiokumppani I. A. L. Diamondin kanssa rustaamat keskustelut ovat luonnollisen kuuloisia, vaikka niissä rutkasti persoonaa onkin.

Elokuvan keskiössä oleva tuomitun oloinen romanssi yllätti. Noin kolmannen kohtauksen kohdilla olin varma että tiedän prikulleen miten tarina menee. Ensimmäisen käänteen jälkeen korjasin arviotani. Taas väärin. Ja taas. Merkillistä miten yllättäväksi romanttisen draamakomedian käsikirjoitus kyetään kuosimaan kun vain todella yritetään. Jopa elokuvan viimeisiin kohtauksiin on saatu muurattua sopivasti jännitystä. Itselleni tuli jo sellainen ikävä kutina, että entä jos tämä ei päätykään onnellisesti? En ole kovinkaan suuri ”ja he olivat onnellisina lopputekstien loppuun saakka” –finaalien puolestapuhuja, mutta The Apartmentissa pidin kaikkia mahdollisia peukkuja tanassa sympaattiselle päähenkilölle.

Niin, ne roolihahmot. Jack Lemmonin tunnen edelleen parhaiten hänen myöhempien vuosien ammattitaitoisista sivuosarooleistaan. The Apartmentissa hänen vetonsa pomojensa tossun alustana on – vaatimattomasti ilmaistuna – loistava. C. C. Baxter on sympaattinen ilman huomion kerjäämistä. Hänen kohelluksissaan ja epätoivossaan on täydellä sydämellä mukana. Eikä vastapelurikaan ole piiruakaan hullumpi. Shirley MacLaine hissinappien painelijana on mitä ihastuttavin rakkauden talloma nainen. Hänestä myös luodaan huomattavasti kiinnostavampi kokonaisuus kuin pääosan ihastuksenkohteilla on tapana olla. Frannin osana ei ole ainoastaan näyttää rakastettavalta ja antautua suudeltavaksi loppukuvassa.

Wilderin toimistoelämää katsoessa ei voinut välttyä huomaamasta yhtäläisyyksiä Mad Meniin (1. kauden arvostelu). Molemmat ovat paitsi tajuttoman upeita tuotoksia, niin myös saman maailman kuvaajia. Mad Men on toki kurkistusikkuna menneisyyteen, siinä missä The Apartment on aikalaisten näkemys 1950- ja -60 –luvun taitteen konttorikulttuurista. Molemmissa kertomuksen palaset ovat sukupuolirooleineen hyvin samankaltaisia, mitä nyt C. C. Baxterilla on selvästi enemmän tarvetta vitsinheitolle kuin kuningas Don Draperilla.

Hätkähdyin C. C. Baxterin kotiin tullessa Wilderin kuvaukseen. Otoilla nimittäin on pituutta huomattavan runsaasti, eikä leikkauksia juuri näy. Siitä huolimatta että mukana on jokunen erityisen näyttävä jakso, niin ne eivät vedä huomiota puoleensa pelkällä teknisellä erinomaisuudellaan. Ne luovat The Apartmenttiin omansalaisen rytmin. Nopeasta etenemistahdistaan ja erittäin tiukasta nuotituksestaan huolimatta Wilderin kipparointi on rentoa ja kiireetöntä. Ainoa särö tähän tulee lopussa, jossa sivumakuihin keskittyvä aistini oli havaitsevinaan hätäilyä. Loppukuva saa moiset haparoinnit unohtumaan.

The Apartment on rohkea elokuva. Se käsittelee uskottomuutta useasta eri näkökulmasta tuoden esille niin kärsijät kuin nimelliset hyötyjät. Kaikkea ei näytetä, mutta esim. vaimojen onneton osa on silti läsnä elokuvassa. Pidin erityisesti siitä, että Frannin rakkauspohdintoja lukuun ottamatta elokuva ei nosta uskottomuutta pöydälle, osoita sitä kärttyisenä ja kerro katsojalle että ”nyt puhumme tästä”. Vieraissa rallattelu on jatkuvasti taustalla. Siitä huolimatta että pettäminen on paljolti vastuussa juonenkäänteistä, ei luikurimiehiä osoiteta moralisoiden karttakepillä.

”Shut up and deal.”

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

No en minäkään kaikkia David Fincherin ohjaustöitä kykene maasta taivaaseen kehumaan. Vuonna 1997 teattereihin saapunut The Game oli alun perin tarkoitus kuvata jo ennen mestarillista sarjamurhaajatrilleri Se7eniä (arvostelu, top5-kohtaukset). Toisin kuitenkin kävi. Pelin johtoajatus on seuraava: Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on paitsi tajuttoman rikas, niin myös lievää vakavammin paskiainen. Todellisia läheisiä ei juuri ole ja loppua ihmismassaa kohtaan Van Orton käyttäytyy kohteliaasti vain yleisen sosiaalisen etiketin sitä vaatiessa. Renttuveljenä Nicholaksen silmissä näyttäytyvä Conrad (Sean Penn) tarjoaa isoveljelleen mahdollisuutta osallistua Peliin, joka on lahja miehelle “jolla on jo kaikkea”.

The Game seuraa liki jokaisessa kohtauksessaan Michael Douglasin tulkitsemaa Nicholas Van Ortonia. Tekijöiden mukaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa tehtiin päätös, että pelilaudan toisella puolella kyhjöttäviä miehiä ja naisia ei laajemmin nähtäisi. Ratkaisu toimii, josta iso kiitos Douglasin erittäin karismaattisen ja presenssiä uhkuvan roolisuorituksen. Mies on kuin kallio, jonka horjumiseen on elokuvan alkuminuuteilla mahdoton uskoa. Vaikka Van Ortonista onkin muovattu enemmän tai vähemmän mulkku, ei se estänyt ainakaan minua välittämästä hänestä. Ehkä tämä osin johtuu siitä, että huipulta tiputus hautaan on niin radikaali.

John D. Brancaton ja Miachel Ferrisin käsikirjoitus oli heidän itsensä mukaan juoniaukoton ennen kuvauksia. He antavatkin ymmärtää, että tarinan mahdolliset ongelmat ovat syntyneet vasta filmaus- ja leikkausvaiheessa. Niin tai näin, paketti ei pysy kasassa. Vaikka elokuvan tunnelma on kuvakielen puolesta mitä mainioimmin rakennettu, niin kaiken aikaa päässäni jyskytti migreenin tavoin juoniaukkogeneraattori. Sinällään simppelistä, mutta osin kierosta seitistä ei olla saatu neulottua uskottavaa kokonaisuutta. Loppuratkaisun kanssa minulla ei sinällään ole ongelmia, vaikka viimeiset kohtaukset tulevatkin hieman hätäillen ja ikään kuin ”elokuva on pakko lopettaa, nyt” –paniikin saattelemana.

David Fincher on kaikkien odotusten mukaisesti kuvannut jälleen elokuvan, joka on ilo silmille. Kamerakulmat ja ennen muuta varjoja rakastava valaistus luovat Nicholas Van Ortonin ympärille tehokkaan tunnelmakehän. Miljonäärin ympäristö ei missään vaiheessa tunnu turvalliselta ja paranoia alkaa levitä myös kotikatsomoon. Ketään ei voi uskoa eikä mikään ole todellista. Valitettavasti yksittäisten kohtausten vahva tunnelmalataus horjuu vähän väliä juonen esitellessä seuraavan käänteensä. Elokuva toki antaa alusta alkaen ymmärtää, että mikä tahansa on mahdollista. Siitä huolimatta huomasin jatkuvasti kyseenalaistavani milloin mitäkin.

Vaikka Fincher onnistuu tekemään ennen muuta päähenkilö Van Ortonista kiinnostavan eikä Peliä selittelevää jargonia nähdä kuin juuri riittävästi, niin The Gamen olisi pitänyt hengähtää hieman useammin. Siinä missä alussa jatkuva koukun ja arvoituksen kuvaan vyöryttäminen luo mielekästä kaaosta, niin loppupuolella se alkaa jo puuduttaa. Kuten Van Ortonista, niin myös Fincherin ohjauksesta uhkaa loppua puhti. Mitään korppujauhojen nielemistä viimeinenkään näytös ei kuitenkaan ole, vaan eritoten Meksiko-jakso on epätoivoa parhaimmillaan.

The Game on David Fincherin heikoin elokuva.

3½ / 5

Viime kesänä nappasin Kanchanaburin kirjakahvilasta olkalaukkuuni Nick Hornbyn runoileman romaanin High Fidelity. Se vei täysin mukanaan. Miehuuden, parisuhdekommerruksien, elitismin ja harrastamisen problematiikkaa pohdittiin paitsi hauskasti niin poikkeuksellisen oivaltavasti. Elokuvan olin nähnyt jo aiemmin. Stephen Frearsin ohjaus oli mielestäni toimiva, lievästi romanttinen draamakomedia. Toinen katselukerta oli noin viikko sitten. Epäilen vahvasti että positiivisempi suhtautumiseni elokuvaan johtui ainakin osittain romaanin purevuudesta.

Rob Gordon (John Cusack) on taas vaihteeksi tullut tyttöystävänsä dumppaamaksi. Äiti julistaa pojan ikuiseksi poikamieheksi, poika järjestää vinyylikokoelmansa uudelleen ja jatkaa norkoiluaan nippa nappa pinnalla pysyvän levykauppansa tiskillä. Vaikka Cusackin monet roolit ovat miehen luontaisesta pidettävyydestä huolimatta vähän kuivahkoja, niin on pakko myöntää että Hi-Fi:ssä hänen luuseri-charminsa toimii kuin Angel of Deathin alkukarjaisu. Cusack kantaa heikommatkin kohtaukset ja ennen muuta on tarpeeksi – kuten itsekin sanoo – ”keskinkertainen” ollakseen uskottava.

Kuuntelen musiikkia käytännössä jatkuvasti. Kotona örinä soi aamusta iltaan ja luukustani en poistu kuin korkeintaan roskat viemään ilman että sama äkäpäkä ei jatku mp3-soittimen rytmittämänä. Käyn keikoilla varsin tiiviisti. En silti pidä itseäni hc-musiikkiharrastajana, josta kertoo jo omistettujen levyjen määrä. Niitä ei nimittäin ole. High Fidelityn elitististen musiikkiharrastajien keskinäinen kilistely ja naljailu kuitenkin toimii. Erinäisten top5-listojen kasaaminen, muiden maun haukkuminen arvostelu ja pilkuntarkka julkaisuvertailu saavat ymmärtävän virnistyksen kasvoilleni. Tiedän mistä puhutaan vaikka en puoliakaan mainituista artisteista sen paremmin tunne.

Kirjaa lukiessani en asiaa miettinyt, mutta Hornbyn juonikuvio lainaa varsin reippaalla otteella Annie Hallilta (arvostelu). Päähenkilö on molemmissa juuri eronnut ja pyrkii menneisyyttä kaivamalla pohtimaan että mistä moinen via dolorosan taivallus voi johtua. Hi-Fi:n filmatisointia katsoessa yhtäläisyys tulee kuitenkin nopeasti esille. Samaan tapaan kuin Woody Allenin ohjaus, on myös High Fidelity ajoittain varsin anti-romanttinen, jopa katkera elokuva. Mikään partaveitsen rannetango Frearsin ohjaus ei kuitenkaan ole; niin Gordon kuin tarina suhtautuvat koettelemuksiin paitsi ymmärtävästi niin myös humoristisesti. Robin avautumista ja reaktioista paistaa läpi niin epätoivo kuin ymmärrys tilanteen koomisuudesta.

John Cusackin elämän naisista kaikki tekevät mainiota työtä. Erityisesti Gordonin ovesta leuka ylhäällä poistunut Laura (Iben Hjejle) tekee hahmostaan kohtaus kohtaukselta sydämellisemmän ja ihastuttavamman persoonan. Laura ei ole nainen joka kääntäisi päätäni kadulla, mutta rupattelu epäilemättä tekisi tehtävänsä. Short Cutsin (arvostelu) ja High Fidelityn perusteella on pakko alkaa kääntyä sille kannalle, että Tim Robbins on parhaimmillaan hämärän hauskana sivuhenkilönä.

Stephen Frears on luonut High Fidelityyn miellyttävän ilmapiirin. Päähenkilön aneemisuus ei ole masentavaa, vaan sympaattista. Hänelle ja muille elokuvan hahmoille on vaivatonta toivoa onnellista tulevaisuutta. He ansaitsevat sen vaikka eivät tikkua ristiin asian eteen laitakaan.

Moitteita. Niitäkin elokuva ansaitsee. Gordonin kikkailut Marie De Sallen (Lisa Bonet) sänkykamarissa eivät toimi paria vitsiä lukuun ottamatta. Exien tapaamiskierros on mielenkiintoinen idea, mutta rytmitys ontuu. Varsinkin Charlien (Catherine Zeta-Jones) illallispöydässä vietetään turhan pitkä tovi, vaikka pointti tuli jo halivaiheessa selväksi. Heikkonakin hetkinään High Fidelity on kuitenkin kuin – en malta olla käyttämättä musiikkivertausta – hyvän albumin täyteskipale. Vajanaisuudestaan huolimatta se kuuluu kokonaisuuteen, eikä sen aikana tee mieli painaa ”seuraava”-nappia.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Robert Altmanilta olen nähnyt niin vähän elokuvia, että en edes väitä tietäväni minkätyylistä pätkää mies ulos tyypillisimmillään suoltaa. Äskettäin kiekonpyörittimessä kääntyneen Short Cutsin vuoksi olen kuitenkin jo luvannut itselleni, että tämän herran ohjaustöitä on syytä eksyä hyllyyn lähiaikoina useampikin. Jos on Paul Thomas Andersonin riehakas Boogie Nights paljon velkaa Martin Scorsesen mafiakuvaukselle Goodfellas, niin saman ohjaajan Magnolia (arvostelu) tuskin olisi nähnyt päivänvaloa ilman Short Cutsia.

Arkipäiväinen draamakomedia tarkastelee hyvin laajaa henkilögalleriaa parin päivän aikajaksolla. Kullakin heistä on meneillään jonkin soortin kriisivaihe elämässään. Joillakin on ollut tikku jo pidemmän aikaa kynnen alla, kun taas toiset kärsivät akuutista hädästä. Probleemaa on joka lähtöön ja vaikka tapaukset aluksi tuntuvatkin kovin irrallisilta, niin tarinoiden välille vedetään joskus ohuita ja toisinaan hyvin ohuita viivoja. Kriisit eivät kuitenkaan tunnu erillisiltä. Niitä yhdistää pikemminkin tunnelma ja sävy kuin juoni sinällään. Altman ja Frank Barhydt kasasivat käsikirjoituksen Raymon Carverin novellien pohjalta.

Vaikka Short Cutsin henkilögalleria onkin hieman vinoutunut, niin hahmot, heidän olemuksensa ja reaktionsa ovat pöyristyttävän arkipäiväisiä. Vaikka en olekaan vielä tavannut miestä joka pistää keskellä päivää moottorisahan käyntiin ja pilpustaa exänsä omaisuuden, niin Bettyn (Frances McDormand) takamuksen raapustus sänkyyn mennessä on sellaista jokapäiväistä salonkikelpoisuuden välttelyä, jota elokuvissa hyvin harvoin nähdään.

Short Cuts viljelee huumoria taajaan. Elokuvan vitsit eivät käy koipeen kiinni naapurin vesikauhuisen hurtan tavoin, mutta pitävät elokuvan sopivan leppoisana. Komiikka irtoaa arjen kommelluksista. Koskesta löytyvä ruumis, ilman alushousuja tekojaan tilittävä Marian (Julianne Moore) tai maksullista puhelinseksiä pälättävä Lois (Jennifer Jason Leigh) ovat kaikki hillityn absurdeja esimerkkejä Short Cutsin huumorista. Kaikista tapauksista oltaisiin voitu imeä synkistelyä tai hakea pelkkää huumoria. Altmanin tyylivalinta tasapainoilee ääripäiden välimaastossa. Vaikka elokuva on päällisinpuoli hauska, on siinä samalla jotain haikeaa, jopa surullista.

Tajuttoman laaja henkilögalleria on täynnä toinen toistaan rikkinäisempiä, taulapäisempiä ja hupaisempia henkilöitä. Erilaisten ihmissuhdetilanteiden ympäröimiä kasvoja yhdistää se, että he voisivat astua viereeni Citymarketin lihatiskillä, enkä kiinnittäisi heihin minkäänlaista huomiota. Nämä hahmot eivät ole lähtökohtaisesti sen kiinnostavampia kuin kukaan pulliainen, joita kaupungit ovat läpeensä täynnä. Mutta kun Altman nappaa heidän elämästään sopivan pätkän, käy selväksi kuinka arkipäiväinenkin (taas tuo sana) voi olla omalla tavallaan erikoista ja ennen muuta oudon kiinnostavaa.

Pienet tarinat etenevät sukkelasti ja erittäin positiivisena yllätyksenä mukana ei ole yhtä ainutta kokonaisuutta hidastavaa juonenpätkää. Hahmojen retuperäisyys ja vajavainen moraali vetävät puoleensa kärpäspaperin tavoin. Loppupeleissä Short Cuts on joukko kertomuksia ihmisistä, jotka vain haluavat olla onnellisia. Yksikään heistä ei tavoittele kuuta taivaalta. Joidenkin kohdalla tosin voi pohtia, olisiko pieni kunnianhimopuuska ollut sittenkään pahasta. Monet elokuvan ihmisistä ovat joko hukassa tai puutuneita arjen haasteettomuuteen ja vajavaisuuteen.

Kertakaikkisen loistokas elokuva.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Alejandro Amenábar ohjasi vuonna 2001 elokuvan nimeltä The Others. Vieruskaverina tuon leffan aikana oli turkinpippuripussi (hot & sour, punaiset on parhaita, kiitos kysymästä). Koko leffan aikana en ehtinyt moheltamaan kuin muutaman hassun yksilön näitä elämän herkkupaloja. Syy ei suinkaan ollut mököjen tarjoaman makukartan. Edessäni pyörinyt näytös kaappasi mukaansa sellaisella vimmalla, että 2000-luvun kauhuelokuvista ainoastaan The Descent (arvostelu) on pystynyt samaan. Kotiteatterissa ei jännitetty, siellä pelättiin.

Mar Adentro aka Meri sisälläni aka The Sea Inside on ollut katsomislistallani noin jokseenkin julkaisuvuodestaan 2004. En ole kuitenkaan mikään hätäilijä, joten hyllyyni leffa päätyi vasta viime syksynä Hulluilta päiviltä. Koska uskon vakaasti pölyn elokuvaa parantavaan vaikutukseen, niin revin muovit kotelon päältä vasta noin viikko sitten. Kuten jokunen päivä aiemmin Le scaphandre et le papillonissa (arvostelu), jälleen ollaan sängyssä ilman liikuntakykyä. Kohtalokkaan uimahypyn loikannut Rámon Sampedro (Javier Bardem) on ollut jo jonkin aikaa kupsiintunut olotilaansa. Viimeiset 28 vuotta on kulut leppoisasti eutanasiaa kerjätessä.

Milloin elämä sitten on elämisen arvoista ja onko ihmisellä oikeus päättää itse kohtalostaan? Ei liene vaikea arvata, mitkä ovat Mar Adentron läpihuutavimmat teemat. Rámonin tarinaan on pyritty luomaan hieman samanlaista henkeä, jota voi hakea Disneyn urheilusankaruutta kuvaavista sankaritarinoista. Mar Andetro on sanalla sanoen liian kepeä pyrkien samaan aikaan kuitenkin olemaan kantaaottava ja koskettava. Rámon on sympaattinen ja hänelle (tämän kirjoittaminen on outoa) kuoleman mielellään soisi, mutta Amenábarin luoma tunnelmaverkko ei kanna. Viimeisiä kuvia lukuun ottamatta elokuva ei riisunut minua aseista.

Javier Bardem tekee pääosassa ok-tason työtä, vaikka merkittävin osa roolisuoritusta onkin kovasti muotilehtikuvauksista poikkeava ulkonäkö. Bardemin surumielinen hymy ajaa asiansa, mutta on mies selvästi väkevämpiäkin roolisuorituksia itsestään puristanut.

Mar Adentroa vaivaa puolivillaisuus. Elokuvassa ei varsinaisesti ole mitään kardinaalimunauksia tai kananmunanheittelyä aiheuttavia kohtauksia. Kaikki on vain ”ok”. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi, että ohjaaja Alejandro Amenábar on luottanut liikaa lähdemateriaansa koskettavuuteen ja Bardemin vetovoimaan. Lopputuloksena on silloin tällöin viehättävä, mutta pääosin vain ihan kiva, tv-elokuvamainen tarina, joka ei koskaan todenteolla laita pohtimaan tai tunteilemaan.

3 / 5

Julian Schnabelin ohjaama Le scaphandre et le papillon eli tuttavallisemmin joko Perhonen lasikuvussa tai The Diving Bell and the Butterfly alkaa varsin tylysti. Mies herää sairaalasta ja järkytyksekseen huomaa että ympäröivä maailma ei selvästikään kuule häntä. Liikkuminenkaan ei tunnu onnistuvan. Pedissä lojuvan kehoa kutsutaan nimellä Jean-Do (Mathieu Amalric). Ajatus luistaa, mutta kokovartalorampautuminen on tosiasia. Ainoastaan vasen silmä on pelikunnossa.

Le scaphandre et le papillon yllätti. Se ei ollut lainkaan niin ankaran väkinäistä itkettämistä kuin aihepiirin perusteella oletin. Koskettavia kohtauksia on mukana jokunen, mutta suurimmaksi osaksi ne syntyvät luonnollisesta kanssaturhautumisesta ja kärsimyksestä. Erityisesti se, että Jean-Do ei menettänyt huumorintajuaan kokovartalopuudutuksen myötä, lämmitti kovin. Varsinkin petivangin huomiot ympärillä hääräävistä naisista ovat piristäviä.

Elokuvan ansiokas kuvaus on mielestäni selvästi parhaimmillaan silloin kun näkövinkkeli on Jean-Don oma. Erityisesti elokuvan ensimmäisellä puoliskolla tästä ei luovuta kuin takaumien ajaksi. Todettakoon että en ole suuri menneisyyden tapahtumien penkomisen ystävä, mutta Schnabel puhaltaa näihin tuokiopaloihin mukavasti liekkiä. Eritoten isän (Max von Sydow) parranajo on hieno kohtaus. Takaisin kuvaukseen: elokuvan kuvakieli meni mielestäni rikki joka kerta kun vammautunutta päähenkilöä ihmeteltiin ulkopuolisen kameran silmin. Se rikkoi elokuvan tyylin ja tuntui niin kovin tavanomaiselta.

Le scaphandre et le papillon elää ja hengittää pitkälti päähenkilönsä ajatusten ja kommenttien varassa. Sivuhenkilöt eivät tuo tarinaan kovinkaan paljoa omillaan, he toimivat lähinnä tunnekatalyytteina erinäisissä kohtauksissa. Tämän roolin he myös onnistuneesti täyttävät. Eritoten Jean Don ja hänen ”puheenopettajansa” Henriette Roin (Naomi Watts Marie Josée Croze) välillä on muutama erittäin yksinkertainen, mutta sydäntä kivistävä hetki. Valitettavasti Schnabel on joutunut osin pakostakin sijoittamaan valta-osan elokuvan hienoimmista hetkistä elokuvan alkupuoliskolle. Pannukakku täytyy kuitenkin vaivata jonkin muun elokuvan loppuoliskon ainesosista, Le scaphandre et le papillon ei lässähdä.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kenneth Lonerganin oman käsikirjoituksen pohjalta ohjaama esikoinen You Can Count on Me on erittäin ihmisläheinen elokuva. Sammy (Laura Linney) ja Terry (Mark Ruffalo) ovat sisaruksia, jotka kasvoivat yhdessä mutta eivät ole viime vuosina nähneet toisiaan turhan usein. Kas kummaa, Tony pakkaa kapsäkkinsä, ottaa bussin Sammyn kotikulmille ja asettuu taloksi.

Mark Ruffalo on nykyisin hyvin rutinoitunut päähän potkitun, pikkuisen vässykkämäisen kolmikymppisen ikisinkun näyttelijä. You Can Count on Me taitaa olla hänen läpimurtoroolinsa, eikä suotta. Ruffalo tuo renttuveljeen sopivan yhdistelmän elämäniloa ja menneisyyden haikeutta. Kumpaakaan ominaisuutta ei tarvitse pukea sanoiksi, ne näkyvät Ruffalon koiranpentukasvoilta. Laura Linney vastanäyttelijänä on aito ja luonteva niin pikkuleipiä leipoessaan kuin Terrya ripittäessään.

Lonergan on luonut pikkukaupungidraamaansa maltillisen tunnelman. Tarina on perussävyiltään vakava, mutta melodraamaan ei lopetusta lukuun ottamatta kallistuta. Bussipysäkkipenkkikohtaus on siinä rajoilla, mutta kahden sitä edeltävän tunnin tapahtumat kantavat nuoruuden muistelujen taakan. Huumoria viljellään sopivasti, tämän verran sitä on huonona päivänä oikeassakin elämässä. Erityisesti Sammyn parisuhdekohlaus on sellaista seurattavaa, että hän ei malta olla itsekään nauramatta toilailuilleen.

You Can Count on Me kuohuu rehellisyyttä. Tyypillisesti Lonerganin ohjauksen juonipuoli nidottaisiin kaikki ongelmat ratkovaan kimppuun, joka päättyisi kaikkien osapuolien jaettuun riemuun. Lopetus on ennen muuta elämältä tuoksuva. Kaksi samalla oksalla kasvanutta, mutta eri suuntiin loikannutta ihmistä eivät ratko parissa päivässä kaikkia ongelmiaan. Sammy ja Terry suhtautuvat elämään eri tavoin, eikä Lonergan näe tehtäväkseen tuomita kumpaakaan selkeäksi voittajaksi.

Surumielisyyden ja hymyilyn välillä onnistuneesti liikkuva You Can Count on Me on pienen skaalan henkilödraamaa parhaimmillaan. Sen peruspalikat ovat tutun muotoisia, mutta niistä pystytetään sinällään vaatimaton, mutta huomiota herättävä ihmisuhdetorni. You Can Count on Me:n henkilöt eivät ole virheettömiä arjen seilareita, mutta ristiriitojen läsnäolo ei tee heistä elokuvan konnia. Virheiden tekeminen on sallittua ja ennen muuta inhimillisyydessään arkipäiväistä. Sisarusten välisen siteen kuvaus on lukuisista kiistoista huolimatta lämmintä ja huolehtivaista.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Testosteronilta haisevien kasaritoimintojen timantti-liigaan kuuluva Predator ei vanhene. John McTiernanin vuonna 1986 ohjaama onelinerien ja isojen miesten täyttämä räime alkaa geneerisenä sissijahtina, mutta muuttuu hyvin nopesti epätoivoiseksi selviytymiskamppailuksi avaruuden rastaletin laajentaessa palkintokaappiaan. Nostalgian ohella Predatorissa viehättää sen kärsivällisyys. Vaikka tappaminen nopeasti alkaakin, niin uhkaa ja mysteeriä maltetaan rakentaa tyylillä.

Predator on häpeilemättömästi oma itsensä. Heti alun hauis-otoksilla ja muilla nippa nappa hyvän maun tällä puolilla pysyvillä hetkillä McTiernan tekee selväksi elokuvan tyylin. Näyttelijäkaarti on miehitetty toinen toistaan karismaattisemilla äijänköriläillä. Arnold Schwarzeneggerin ja kumppaneiden näyttelijäntaidoista voidaan keskustella pitkään, mutta karismasta ei. Ryhmä suorastaan huokuu läsnäoloa. Predator on tungettu täyteen klassisia (ja joitain surkeita) onelinereita, joita köriläät laukovat hymyä herättävällä miehisyydellä. ”I ain’t got time to bleed” on ikivihreä.

Vaikka henkilögallerian kehitys onkin lähinnä heidän aseistuksensa (minigun!) ja yksittäisten anekdoottien varassa, niin iskuryhmään syntyy yllättävän vahva side. Eritoten Mac (Bill Duke) on jopa sympaattinen hahmo, eikä Blainin (Jesse Ventura) tarvitse kuin seistä kohtauksessa tehdäkseen vaikutuksen. Predatorin hurme tiivistyy sissileirin vyörytyksessä. Bensaräjähdys saa Blainin huolettomasti vilkaisemaan taakseen. Pari sekuntia tämän jälkeen hän lakaiseen gatling-kiväärillään pari kommaria autuaammille vallankumousmaille. Ah ihanuutta.

Toisella puoliskollaan Predator muuttuu yllättävän jännittäväksi elokuvaksi. Näkymätön saalistaja ei menetä missään vaiheessa uhkaavuuttaan, vaan vaikuttaa liki loppuun saakka täysin ylivertaiselta vastustajalta. Pääkallojenkeräilijästä ei hirveästi tiedetä, mutta riittävästi kuitenkin. Predatorissa on tarpeeksi persoonallisuutta ja ennen muuta erilaisuutta. Keskiverto avaruuskuolaajan sijaan hänestä muodostuu yksi kaikkien aikojen parhaista hirviöistä. Arskan ja Predatorin lopullinen kohtaaminen on toimintakohtausklassikko sisältäen riittävästi vaihtelua, tunnelmaa ja jopa sopivasti hengähdystaukoja.

Predator on John McTiernanin paras elokuva.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Olipa kerran aikakausi jolloin Oliver Stone ohjasi liki poikkeuksetta laadukkaita, keskustelua herättäviä ja pistämättömällä visuaalisella silmällä kuvattuja elokuvia. Tuolloin syntyivät mm. Platoon, JFK (arvostelu), Natural Born Killers ja Salvador. Vuonna 1991 Stone tekaisi elokuvan herrasta nimeltä Jim Morrison (Val Kilmer). Ensimmäinen ehta rock-jumala, josta ennen elokuvan katsomista en tiennyt oikeastaan muuta kuin lopputuloksen. Elokuvan nimi on The Doors, mutta sen ei kannata antaa hämätä. Kyse on nimenomaan Jim Morrisonin tarinasta.

Vaikka Val Kilmer tunnetaan lööpeissä nykyään parhaiten isosta mahastaan ja hän on urallaan tehnyt paljon täysin yhdentekeviä rooleja, niin on pakko myöntää että parhaimmillaan hän on loistava. Jim Morrisonin roolissa Kilmer on ehtaa tavaraa. Roolisuoritus huokuu sekoilustaan huolimatta rehellisyyttä ja elämänmakuisuutta. Morrisonin maneereja en edes väitä tuntevani, mutta Kilmerin roolisuoritus tuntuu enemmän aidolta asialta kuin imitoinnilta. Oliver Stonen rock-legendasta antama kuva ei silmiä hivele. Morrison on eittämättä mielenkiintoinen tapaus, mutta myös yksi etovimmista ja keskenkasvuisimmista päähenkilöistä joita valkokankaalla on nähty. Tämä ei ole moite.

Musiikkimaailman suurista nimistä nähtiin edellisellä vuosikymmenellä varsin monta filmatisointia. Stone ei jaa tarinaansa tyypilliseen nousu-uho-tuho –kaavaan ihan niin selkeästi kuin monet myöhemmin tulleet elämänkerrat. Bändin kasaaminen ja sen nousu suosioon käsitellään hyvin nopeasti, ikään kuin pakollisena pahana. Stone ei ole niinkään kiinnostunut kuvaamaan The Doorsin vaikutusta musiikkimaailmalle, vaan tutkimaan miestä nimeltä Jim Morrison. Rappio, egomaanisuus ja huumekierre ovat Jimin arkea. Tämä huomioon ottaen on pienoinen ihme että elokuva turruttaa näinkin vähän. Jatkuvan, visuaalisesti  aistikkaan huumekoheltamisen seuraamiseen väsyy aikaa myöten, mutta se tapahtuu kohtuullisen myöhäisessä vaiheessa.

Elokuvan historiallisesta tarkkuudesta en tiedä kuin sen, että lopun tapahtumia hieman siloitellaan. Tämä ratkaisu osittain toimii, osittain ei. Morrisonin Ranskaan lähtöä edeltävä kohtaus on ilahduttava muistuttaessaan siitä että The Doors oli sitten kuitenkin kaveriporukka, jonka menestys ja yhden miehen hulluus oli kuitenkin liki tuhonnut. Edelliset kaksi tuntia ovat kuitenkin niin tehokkaasti olleet vapaita positiivisista tuntemuksista, että lopun meno tuntuu jonkin verran irralliselta.

The Doors on raskas elokuva. Sen juonettomuus, näennäinen päämäärättömyys ja epämiellyttävä päähenkilö tekevät siitä potentiaalisesti vaikean katselukokemuksen. Oliver Stonen ohjaus jauhaa kuitenkin sen verran paljon paikallaan, että vaikka mukana onkin joitain erittäin purevia ja paljastavia kohtauksia, niin kokonaisuus ei nouse impotenssi- ja valokuvaus-hetkien tasolle kuin harvakseltaan.

3+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kesän Isoihin Elokuviin lukeutuva Christopher Nolanin ohjaamaa ynnä käsikirjoittamaa Inceptionia on tälläkin tietokonetuolilla odotettu jos nyt ei erityisen pitkään niin ainakin hartaasti. Tarinasta en tiennyt ennen saliin marssimista oikeastaan mitään muuta kuin minkä ”your mind is a crimescene” –tagline antaa ymmärtää. Unien kanssa leikitään, sen tarkemmin en juonen koukeroita lähde paljastamaan.

Inception vie erittäin tehokkaasti mukanaan heti ensimmäisistä kuvista alkaen. Katsoja potkaistaan suoraan tapahtumien keskelle ja ensimmäinen paukuttelukohtaus käynnistyy hyvin sähäkkään. Varsin nopeasti sokkelo alkaa kuitenkin avautua ja pelin henki selviää. Valitettavasti Nolan ei ylläpidä tätä yllätyksellisyyttä ja löytämisen riemua kovinkaan pitkään. Sen sijaan saamme kuunnella monologeja siitä, mitä skenaariossa X tapahtuu tai mitä seuraavaksi tehdään. Tämän jälkeen luonnollisesti tapahtuu juuri näin. Näytä, älä kerro, kiitos.

Nolan on luonut mielenkiintoisen maailman, jota on ilo katsella. Yksityskohdat ovat hiottuja ja tyylitajua on käytetty kuin Armanin pukumallistossa. Erikoistehosteita on pakko kehua erikseen, sen verran näyttävää CGI:tä on tarjolla. Varsinkin unimaailman rajojen kokeilukohtaus on puhdasta silmänkarkkia, jossa budjetin revittelylle on edes kohtuullisen siedettävä tarinallinen pointti. Nolanin silmässä on vain yksi ongelma. Vaikka hidastusten käyttö ajoittain onkin erittäin perusteltua, niin vähempikin olisi riittänyt ja ajoittain se on vain esittelemässä efektien fotorealistisuutta.

Vaikka kokonaisuus onkin koristeltu ajattelua vaativalla maailmalla, on Inception pohjimmiltaan hyvinkin tavanomainen ryöstö-rallattelu. Tiiminkeräysvaihe ei onneksi kestä ihan niin kauaa kuin pelkäsin. Kasaan saatava sakki on komea, charmikas ja ammattitaitoinen. Sääli vain että oikeastaan jokaista henkilögallerian jäsentä pitää kuvailla juuri heidän erikoisosaamisen kannalta. Hahmot eivät nimittäin – päähenkilönä toimivaa Cobbia (Leonardo DiCaprio) lukuun ottamatta – kehity tarinan edetessä yhtään mihinkään. Jokainen heistä on vain täyttämässä jotain tiettyä ruutua tarinassa ilman että heistä ollaan kiinnostuneita ihmisinä.

Leonardo DiCaprio elokuvan pääroolissa tekee jälleen hyvin samantyylisen kärsivän miehen tulkinnan kuin mitä ollaan nähty mm. Shutter Islandissa (arvostelu). Tuon elokuvan tasolle ei päästä, mutta laatua rooli silti on. Muustakaan castista ei nipottamista ole, hahmot vain eivät anna mahdollisuuksia juuri muuhun kuin coolina patsasteluun. Marion Cotillard on kuitenkin pakko mainita erikseen, hänen kohtauksensa ovat liki poikkeuksetta elokuvan parasta antia. Syytäkään ei ole vaikea etsiä: niissä on mukana tunnetta ja tärkeämpää on hahmo kuin jonkin uuden unikoukun selittäminen. Näitä hetkiä on kuitenkin aivan liian vähän. Dialogin ei-selittelevät tai –suunnittelevat kohdat ovat aivan liian harvinaisia.

Jumalan kiitos Christopher Nolan on hiljalleen oppinut ohjaamaan toimintaa. Sitä Inceptionissa nimittäin riittää. Paljon. Varovaisesti arvioiden elokuvan jälkimmäinen puolisko on kenttiin jaettu pitkä toimintaputki jossa ei hengähdystaukoja hirveästi ole. Lumimaisemissa pyssyn paukuttelu alkaa jo aidosti puuduttamaan, muutoin viihde-arvot pysyvät ihan kelvollisella tasolla. Joseph Gordon-Levitt johtoista The Matrix-lainailu -käsirysyä on kehuttu laajalti. Itse en ollut mitenkään vaikuttunut. Loppupeleissä Inceptionin toiminvaihe kestää niin tolkuttoman pitkään, että jouduin välillä muistuttamaan itseäni että ”mitä tällä hylsyhelvetillä nyt taas haluttiinkaan saavuttaa?”. Tuo ei liene hyvä merkki.

Luotibaletti-painotteisuudestaan huolimatta Inception on kuitenkin ns. ajattelevan miehen toimintaelokuva. ”Ai siis mitä?” –efekti iskee päin kasvoja hyvin kipakkaan, jos ei yleensä Cobbin sylkemää höpötystä paina tiukasti mieleensä. Nolan tuntuu kuitenkin olevan enemmän kiinnostunut unimaailman sääntöjen luomisesta kuin itse zzz-ilmiön tutkimisesta. Ohjaaja esittelee aihetta käsitteleviä teemoja, jotka eivät (minua) kuitenkaan inspiroi pohtimaan juuri muita kuin elokuvan tarinaan suoraan liittyviä seikkoja. Netti on toki täynnä Inceptioniin liittyvää spekulaatiota / analysointia, mutta nekin keskittvät liki totaalisesti lopun tapahtumiin ja niiden merkitykseen. Sivurooleille olisi tässä kohtaa ollut käytön paikka, nyt he jäävät vain kasaksi hyvin näyteltyjä toimijoita.

Inceptionin raikkainta antia ovat Cobbin menneisyyden tragedioihin pureutuvat kohtaukset. Niissä on tunnetta ja vaikka eräänkin hotellihuone-kohtauksen lopputulos on tiedossa jo ennen oven avaamista, oli se kuitenkin minulle elokuvan koskettavin hetki. Kipu ja kärsimys ovat nähtävissä ja aistittavissa. Kun vielä unimaailma on paitsi ideana hieno niin myös toteutukseltaan mielenkiintoinen, niin voi sanoa että Nolanin työssä tarinan kehykset ovat rakkaudella ja ennen muuta hahmokeskeisesti suunnitellut. Kokonaisuutta katsellessa henkilöt jäävät kuitenkin auttamatta soittamaan taustamusiikkia.

Tiedän tekstin painottavan turhan paljon negatiivisia puolia. Näin kuitenkin käy kun elokuva on pettymys. Christopher Nolan on kuitenkin ohjannut jälleen hyvän, pääosin viihdyttävän, älykkään ja henkilöihin keskittyessään myös koskettavan elokuvan. Liian usein valkokankaalle kuitenkin vyörytetään puzzlea ja toimintakohtausta toisensa perään.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Nimród Antalin ohjaama Predators on aikamoista kuraa. Nätisti sanottuna se on kuin kiillotettu versio muutaman vuoden takaisesta Doom-räimeestä (arvostelu). Paljon kohteliaampaa kuvausta en sitten haluakaan leffasta antaa. Tarina alkaa nopeasti ja tehokkaasti: karismaton päähenkilö Royce (Adrien Brody) herää vapaasta pudotuksesta. Pienen kohelluksen jälkeen löytyy lisää karismattomia sotilaita sekä ulkopuoliselta vaikuttava lekuri. Viidakossa ollaan ja jos sitä nyt ei joku arvannut, niin mukana menossa on myös jokunen avaruuden kunniallinen metsästäjä kera plasmatykin ja käsiterien.

Predatorsin kaltaisen mestariteoksen kohdalla täytyy totta kai aloittaa paketin purkaminen kehuista. Elokuvateatteri oli mukavan viileä. Tapahtumaympäristönä toimivalla viidakolla oli hetkensä. Toimintakohtauksissa on kourallinen onnistuneita hetkiä. Hmph, tämä on oikeasti hankalaa. No, ainakaan Predatorsia katsoessa ei varsinaisesti tylsistyttänyt, pauke ja rähinä sinällään rullasivat ihan sukkelasti eteenpäin. Pientä jännitystäkin oli ilmassa: ehkä tämä vielä jossain vaiheessa muuttuu edes ajoittain aidosti jämäkäksi elokuvaksi.

Erilaisista palkkasotilaista ynnä muista veitsitemppujen esittelijöistä koottu ryhmä rämä on yksi munattomampia, karismattomampia ja yksinkertaisesti epäkiinnostavimpia ryhmiä joita olen ihan lähimuistiin valkokankaalla nähnyt. Minigun vetänee porukan vahvimman tulkinnan äijämäisyydestä. Joku kaunis päivä varmaan joku hoksaa, että Adrien Brody ei vain yksinkertaisesti ole toimintatähti. Draamarooleissa hän voi oikein castitettyna toimiakin, mutta jostain syystä Hollywoodissa uskotaan tällä hetkellä että Brody pystyy näyttelemään nuotin tai kaksi kovempaa jätkää. Ei onnistu. Esimerkki 1: King Kong. Esimerkki 2: Hollywoodland. Esimerkki 3: Predators. Sinällään Brody Batman-äänensä kanssa on kuitenkin valovuoden uskottavampi kuin Alice Braga, jonka säälittävä yritys esittää kick ass –typykkää lähinnä nolostuttaa.

En ole Nimród Antalin muita ohjauksia nähnyt, mutta Predatorsin perusteella hänellä ei ole tuon taivaallista ymmärrystä siitä miten toiminnasta tehdään tasaisen näyttävää. Mukana on joitain yksittäisiä onnistuneita otoksia, mutta pääasiassa shotit ovat geneerisyydessään puuduttavia. Parhaat ideat varastetaan suoraan alkuperäisestä Predatorista, mitä nyt niistä tehdään halkopinon verran laiskempia tulkintoja. Valitettavasti Predatorit itsessään jäävät elokuvassa ilman rakkautta: heistä puuttuu kaikki se uhka joka John McTiernanin alkuperäisessä ryminässä on läsnä heti alusta lähtien. Mikä hämmästyttävää, hirviöiden aatelia edustava Predator ei edes näytä elokuvassa millään lailla hyvältä.

Predators näyttää ja tuntuu halvalta. Se menisi ”tyhmä, mutta viihdyttävä” –kategoriaan erittäin sujuvasti; ongelma vain on se että pätkä ei ole erityisen viihdyttävä. Erikoistehosteissa näkyy budjetin rajoitukset ja varsinkin the räjähdys on tuulahdus ysäri-CGI:tä. Viidakko on sinällään mielenkiintoinen tapahtumaympäristö, mutta pian alun jälkeen sen avoimuus alkaa tympiä. Siellä pomppivat metsästyskoirat ovat huonoin idea sitten AvP-leffojen pyramidi-sähläyksen. Predatorsin juoni on lähinnä tekosyy mätön aikaansaamiseksi, mutta se on Predatorsin ongelmista vikkelimmin anteeksiannettu. Tunnelman, jännityksen ja intensiteetin liki totaalinen puute sen sijaan ei saa synninpäästöä.

1½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes