Hohoo! Enpä olisi muutamaa marginaalista kauneusvirhettä lukuunottamatta pystynyt parempaa käsikirjoitusta Oscar-gaalalle tekemään. Martin Scorsese voitti vihdoin – ja täysin ansaitusti – pitkän uransa ensimmäisen Oscar-pystin. Turhat pulinat säälipystistä voi lakaista maton alle jo sillä, että Akatemia antoi myös parhaan elokuvan palkinnon The Departedille. Elokuva oli ehdolla viidessä kategoriassa, ja ainoastaan Mark Wahlberg joutui kävelemään kotiin tyhjin käsin. Thelma Schoonmaker sai kolmannen Oscarinsa leikkauksesta ja William Monahan ensimmäisensä käsikirjoituksesta.

Viime vuosien trendiä jatkettiin siinä suhteessa, että jälleen kerran palkinnot jakaantuivat laajalle. Jokainen viidestä best picture -nominaatista sai jotain kotiin kannettavaa. Pahiten joutui pettymään Babel, jolle ei lohjennut kuin parhaan alkuperäisen scoren palkinto. Jälleen nähtiin, että parhaan elokuvan palkinnon viedäkseen pitää olla myös ohjaus-ehdokkuus: Little Miss Sunshine voi kuitenkin olla ylpeä itsestään. Ilman levittäjää kuvattu elokuva vei parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen palkinnon. Alan Arkin vastasi ehkäpä illan suurimmasta yllätyksestä: sivuosapalkinto meni sitten kuitenkin hänelle, eikä Eddie Murphylle. Dreamgirls sai laulu-kategoriassakin lunta tupaan, sillä kolmesta ehdokkuudesta huolimatta se jäi ilman Oscaria.

Gaalan ainoan pienen pettymyksen koin, kun Children of Men ei voittanut Oscaria kuvauksesta. Minuuttitolkulla kestäneet otokset olisivat ehdottomasti ansainneet tunnustusta. Ja ai niin, vaikka en ole Carsia tai Monster Housea nähnytkään, niin ne ovat takuuvarmasti parempia kuin kaikin puolin heikko Happy Feet. Cars sai kyseenalaisen kunnnian olla ensimmäinen Pixarin animaatio, joka ei voita Oscaria. Muutoin yllätyksiä ei juuri nähty.

Jokunen kommentti gaalasta palkintojen ulkopuolelta. Pituutta kertyi varmastikin lähes neljä tuntia. Vaikka se ei sinällään ole pahasti liikaa, niin trimmaamisen varaa olisi ja ennen kaikkea se olisi helppoa. Montaaseista kaikki muut paitsi memorial-osuuden voisi jättää pois. 15 minuuttia säästetty. Ei olla Grammyissa, joten lauluesitykset pois. Toiset 15-20 minuuttia pois. Ellen DeGeneres ei ollut hullumpi juontaja, mutta ei millään lailla loistanutkaan. Piikittelyvitsejä olisin kaivannut enemmän, ne vain taitavat parin agressiivisen juontajan jälkeen olla hetken pannassa. DeGeneres sijoittuu juontajarankingissa johonkin Chris Rockin ja Jon Stewardin välimaastoon – tuskin saa toista tilaisuutta.

Punaisesta matosta sen verran, että vaikka eritoten alkuvaihetta on tylsähkö seurata, on sillä kuitenkin oma arvonsa. En minä sitä väliinkään jättäisi. Mainoskatkoja oli toki aivan järkyttävän paljon, ja haastattelut ovat käytännössä yhtä tyhjän kanssa, mutta staroja on silti kiva nähdä. Neloselle suuri kiitos gaalan lähettämisestä, vähemmän suuri kiitos vieraista. Ennen Oscar-gaalaa voisi tehdä jonkinlaisia kotiläksyjä, että ne ehdokkuusvuodet ja ennakkosuosikit menisivät edes jokseenkin sinne päin. Moitteista huolimatta, varsinaisen gaalan aikana kommentoimassa ollut sakki oli selvä parannus edellisiin vuosiin. Miinusta irtoaa lähinnä “ja sitte takaisin matolle hehheheheh” -juontajasta.

Tilastopaketti palkintokaudesta: Jos voittaa DGA:n, WGA:n ja Eddien (leikkaajat) niin voittaa myös parhaan elokuvan ja parhaan ohjaajan Oscarit (6 / 6 so far). Parhaan elokuvan palkintoa ei voiteta ilman ohjaus ja leikkaus -nominaattia. Jo kolmatta vuotta peräkkäin sekä PGA että Golden Globe -voittajat jäävät ilman pääpalkintoa Oscar-gaalassa. DGA sen sijaan pitää edelleen kutinsa (53 / 59). Vuoden paras ‘ennustaja’ isoista gaaloista oli Critics Choise Awards.

On pieni helpotus, että lokakuusta lähtien jokapäiväistä huomiota vaatinut palkintokausi on ohi. Toki eri Oscar-sivustot julkaisevat vielä analyyseja kappalekaupalla. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että vähän on haikeakin fiilis. Palkintokautta on helvetin hauska ja jännittävä seurata. Nooh, semmoiset kahdeksan kuukautta kun tamuaa, niin taas mennään!

Veikkauksistani osui 15 / 24 = 63%. Top8-kategoriat (elokuva, ohjaus, käsikirjoitukset, näyttelijät) sujuivat huomattavasti paremmin, 7 / 8 tuloksella.

Loppuun pieni yhteenveto:

Hyvää: The Departedin jokainen pysti, erityisesti Eva Green ja Cate Blanchett punaisella matolla, Clint jätettiin ilman pystejä.

Huonoa: Children of Men ei saanut kuvaus-Oscaria, alkuintro oli huonoin vuosiin, montaaseja liikaa

KAIKKI VOITTAJAT

IMDB:n kuvagalleria

Oscarwatchin jälkipyykki

Press room -haastattelut + Thank You -cam

E! Onlinen red carpet -sivut

Tagit: Martin Scorsese, Oscar-veikkaus, Oscarit / palkintokausi, The Departed, Thelma Schoonmaker, William Monahan

Aah, odotus alkaa olla vihdoin ohi. Lokakuusta lähtien on palkintokausi-sirkusta tullut seurattua. Vuoden piti olla Dreamgirlsin, joka ei lopulta saanut edes parhaan elokuvan -ehdokkuutta. Niin ikään toinen suuri ennakkosuosikki, Flags of Our Fathers jäi ilman ehdokkuutta. Tämä ei kuitenkaan tullut yllätyksenä siinä vaiheessa kun nominaatteja jaettiin. Little Miss Sunshine lähti kauteen mustana hevosena, nyt se on yksi ennakkosuosikeista. The Departedin ei pitänyt pärjätä, mutta Martin Scorsesen Oscar-voitto on nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Eniten ehdokkuuksia best picture -nominaateista on Babelilla, yhteensä seitsemän. Suomessa Oscar-gaala nähdään suorana Neloselta. 00:25 alkavan lähetyksen ensimmäiset 2,5 tuntia ovat pyhitetty punaiselle matolle. Järjestyksessään 79. Oscar-gaala alkaa klo. 03:00 Suomen aikaa. Nelonen on varannut lähetysaikaa aamuseitsemään saakka. Viime vuonna gaala loppui aikaisemmin, mutta en kuollaksenikaan muista tarkkaa päättymisajankohtaa.

Ja sitten ne viralliset veikkaukset / toiveet The Departed -kohdissa:

Picture: The Departed
Director: Martin Scorsese (The Departed)

Actor: Forest Whitaker (The Last King of Scotland)
Actress: Helen Mirren (The Queen)
Supporting actor: Eddie Murphy (Dreamgirls)
Supporting actress: Jennifer Hudson (Dreamgirls)

Original screenplay: Little Miss Sunshine
Adapted screenplay: The Departed

Foreign film: Pan’s Labyrinth
Best animated feature film: Cars

Cinematography: Children of Men
Editing: The Departed
Art direction: Pan’s Labyrinth
Costume design: Man cheng jin dai huang jin jia
Makeup: Pan’s Labyrinth

Original score: Pan’s Labyrinth
Original song: Dreamgirls (‘Listen’)

Sound: Dreamgirls
Sound editing: Letters From Iwo Jima

Visual effects: Pirates of Caribbean: Dead Man’s Chest

Documentary feature: An Inconvenient Truth

Animated short: The Little Matchgirl
Live action short: Binta and the Great Idea
Documentary Short: The Blood of Yingzhou

En malta odottaa.

Loistonäyttelijä Sean Penn ei ole toistaiseksi yltänyt ohjaustöillään roolisuoritustensa tasolle. The Indian Runner on tosin vielä näkemättä, mutta ilmeisesti nämä Pennin työt ovat kaikki hyvin tasalaatuisia. Ainakin The Pledge ja The Crossing Guard ovat. Kumpikaan ei ole missään nimessä heikko leffa, mutta draamoja pienillä trilleri-mausteilla on laadukkaamminkin tehtynä tarjolla. The Crossing Guardin perusidea on kuitenkin oikein maittava: David Morse otti viinaa, ajoi autoa ja tappoi Jack Nicholsonin tyttären. Nicholson käyttänyt kuluneet viisi vuotta viinan kittaamiseen, irtosuhteissa kiehnaamiseen ja päivien laskemiseen. Morsen vapauduttua hän kävisi ampumassa perheonnen pilaajan.

The Crossing Guard yrittää haukata isoa palaa. Penn kuvaa käsikirjoitus / ohjauksessaan syyllisyyttä, läheisen menettämisen tuskaa, elämän tyhjäkäyntiä, katkeruutta ja vankilan jälkeistä elämää. Monet teemat jäävät turhan pieneen osaan, kun Morsen hahmo ei kasva potentiaalinsa tasolle, vaikka näyttelijä hyvää työtä tekeekin. Tarina on kaikin puolin semi-kiinnostava, mutta ne isoimmat vaihteet jäävät kuitenkin käyttämättä. Lopputulos on samankaltainen kuin The Pledge: kertakäyttökamaa.

Jack Nicholson, kuten koko muukin näyttelijäryhmä on oivassa iskussa. Miehen muutamat maneerit ovat varpailleen nousua myöten paikallaan, mutta ne eivät ole koskaan itseäni häirinneet. Nicholsonin karisma yhdistettynä miehen tyyliin ottaa rähjäisiä roolia ovat kunnioitusta herättävää. David Morse on niin ikään oiva elokuvan toisena päähenkilönä. On sääli, että miestä ei useammin näe laatutuotannoissa.

3 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Humphrey Bogart on äijä. Tupakan kun laittaa miehen suuhun niin jopa minä ymmärrän, mikä näissä Bogartin tähdittämissä klassikoissa viehättää sen 5 / 5 -arvosanan edestä. Siitä ei ole kuin jokunen kuukausi, kun Bogart tuli ensimmäistä kertaa liikkeessä nähtyä. Leffa oli Casablanca. Pian perään katsottu Big Sleep vakuutti tämän mustavalkoelokuvia tiukasti karsastavan immeisen Bogartin loistavuudesta. Mies on käytännössä ainut näyttelijä, jonka nimi saa jonkinlaista positiivista vastareaktiota aikaan, kun mv-leffoja tulee IMDB:stä selailtua. Ja loistihan mies taas The Maltese Falconissakin, vaikka näyttely ei aina ihan parasta A-luokkaa ollutkaan.

Tarina oli oikein mielenkiintoinen, mutta näin jälkikäteen pitää ihmetellä suureen ääneen, että kenen lahopään idea oli pistää patsaan historiikki elokuvan alkuun. Ihan kivaa taustatietohan se toi, mutta sama faktalaatikko tuli dialogin muodossa myöhemmin. Nyt tuolta muutoni hienolta kohtaukselta katosi osittain tarkoitus, kun katsoja tiesi jo valmiiksi kaiken oleellisen. Sydney Greenstreetin pitämä puhe oli sitä paitsi tunnelmaltaan paljon parempi kuin vierivä teksti. Ei näin. Kerronnalliselta puolelta täytyy vielä antaa sapiskaa editoinnista. Muutaman kerran kohtausten sisällä leikkaukset olivat sellaisia, että vaikka teoriassa seurattiin yhtä ja samaa tapahtumaa ‘reaaliajassa’, olivat leikkaukset katkonaisia ja ihmisten asennot muuttuneet. Pieni ja sinällään mitätön seikka, joka kuitenkin pisti silmään turhan usein.

The Maltese Falconin tarina käynnistyy vähän hitaasti ja vaikka juonen katsojalle avaaminen selityskohtauksilla onkin vähän turhan helppo ratkaisu, toimii kerronta muutoin oivasti. Elokuvan tarina kerää mukavasti vauhtia edetessään ja laadullisesti käyrä on aivan loppua lukuun ottamatta tasaisesti nouseva. Näiden katsomieni Bogart-elokuvien perussynti on jälleen mukana: naisnäyttelijät eivät ole lähelläkään miesten tasoa. Ilman sovinistilaseja ‘nainen hädässä’ aka Mary Astor on välillä ärsyttävän huono, kun taas Peter Lorre ja jo mainittu Greenstreet ovat sivuosissa mainioita.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kolme päivää aikaa Oscar-gaalaan. Neloselta su-ma välisenä yönä klo. 03:00 alkaen suorana lähetyksenä tuleva elokuvamaailman seuratuin ja tärkein palkintogaala kerää yhteen vuoden onnistuneimpien (pääasiassa amerikkalaisten) elokuvien tekijät. Eniten ehdokkuuksia on Babelilla. Tällä kertaa voittomahdollisuuksia punnitaan nelinkertaisen Oscar-voittajan Clint Eastwoodin ohjaaman Letters From Iwo Jiman osalta.

Clintin elokuvalla ei ole kuin neljä Oscar-ehdokkuutta, mutta ne ovat yhtä lukuun ottamatta kaikki tärkeissä kategorioissa. Letters From Iwo Jiman tie nelinkertaiseksi ehdokkaaksi on poikkeuksellinen. Flags of Our Fathersin piti olla Eastwoodin tämän vuoden Oscar-hevonen, mutta sen petettyä kriitikoiden silmissä, aikaistettiin Lettersin alunperin helmikuulla olevaa ensi-iltaa loppuvuoteen. Jälki näyttikin äärimmäisen vakuuttavalta: heti palkintokauden starttivaiheessa napsahti koriin pari tärkeää kriitikkopalkintoa. Kiltat lyttäsivät elokuvan kuitenkin täysin: edes ohjaajat eivät nominoineet Clinttiä. Vallitsevia selityksiä on kaksi: joko jäsenet eivät ehtineet nähdä Lettersia tai sitten he eivät vain yksinkertaisesti tykänneet siitä. Golden Globe -gaalasta tuli lohdutuspalkinto parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa.

Tällä hetkellä Iwo Jima onkin gaalan virallinen musta hevonen. Osa pitää sitä selkeänä ‘viidentenä ehdokkaana’ kun taas harvojen näkemyksen mukaan sitä voi pitää jopa ennakkosuosikkina viemään parhaan elokuvan palkinnon. Muun kuin englannin kielinen elokuva ei ole aiemmin tainnut voittaakaan kyseistä palkintoa. Eastwoodia ei sovi kuitenkaan koskaan aliarvioida, sillä akatemia selvästi rakastaa miestä ja on nominoinut hänet viime vuosina aina tilaisuuden tullen. Pystyykö Akatemia vastustamaan mahdollisuutta antaa samassa gaalassa Oscar niin Martin Scorseselle, Clint Eastwoodille kuin Steven Spielbergille (Iwo Jiman tuottaja?). Uskon näin.

Parhaan ohjaajan kategoriaa käsitellessä oikeastaan kaikkiin muihin kuin Scorseseen pätee sama liturgia. Jos Clint vie parhaan ohjaajan palkinnon, on Iwo Jima varma best picture. Parhaan elokuvan palkinto on todennäköisempi kuin ohjaus-Oscar. Käsikirjoittaja Paul Haggis on mielenkiintoisessa tilanteessa. Viime vuonna Crashin ohjannut ja käsikirjoittanut mies on kolmatta vuotta peräjälkeen ehdolla. 2004 hän käsikirjoitti Million Dollar Babyn. Kuten fiksummat jo päättelivätkin, niin jos Iwo Jima voittaa tänä vuonna, kyseessä on kolmas vuosi peräjälkeen kun Haggisin käsikirjoituksesta on tehty Akatemian suosikkielokuva. Haggisin voittoon en toisena peräkkäisenä vuotena usko, ja lisäksi alkuperäinen käsikirjoitus -kategoria on tänä vuonna harvinaisen kovatasoinen.

Iwo Jiman neljäs ehdokkuus on ääni-editoinnista. Sen kommentoinnin jätän muille.

Vahvoilla: -

Haastaja: elokuva, ohjaus, ääni-editointi

Ei mahdollisuuksia: käsikirjoitus

Valtaosa Sin Cityn nähneistä piti elokuvaa reippaana väkivaltaleffana, josta oli helppo nauttia parin tunnin ajan. Robert Rodriguezin ja Frank Millerin ohjaustyöllä oli kuitenkin myös erittäin kovaääninen vastustajajoukkonsa. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään, ja näin ollen Sin City 2:sta tulee odotettua innolla, varsinkin kun Frank Millerin Sin City -sarjakuvista on useampikin laatutarina tulossa jatko-osaan. Scifi.com tarjoaa tämän:

Frank Miller, who wrote and co-directed Sin City based on his popular graphic novels, told SCI FI Wire that Sin City 2 is a go and that he hopes to be in Texas to shoot the film by late spring.

“The script is largely done, and now we’re in that limbo zone where we’re casting and making script adjustments as we go.”

Miller kertoi haastattelussa myös, että Sin City 2:n pohjana tulee olemaan A Dame To Kill For -albumi. Tämä toki tiedettiin jo aikaisemmin, mutta se ei tee asiasta yhtään sen huonompaa uutista. Kyseessä nimittäin sattuu olemaan yksi parhaista Sin City -tarinoista, ja selvästi jämäkämpi kertomus kuin minkä Clive Owenin tulkitsema Dwight sai osakseen ensimmäisessä SC:ssä. Ilahduttavaa on myös, että Miller vahvisti ‘Blue Eyes’ -tarinoiden mukanaolon. Sinihuulinen salamurhaajanainen on hahmona varsin mielenkiintoinen (= seksikäs) ja hänen tarinansa ovat lyhyydestään huolimatta loistavia.

Mutta jotain huonoakin, tai ainakin negatiivisia ajatuksia herättävää. Kolmas tarina tulee pyörimään Jessica Alban tanssija-hahmon ympärillä. Tarina ei perustu sarjakuvaan. Albaa on kiva katsella ja kaikkea, mutta tyttö ei valitettavasti osaa näytellä kuin korkeintaan välttävästi. Pääroolissa hän voi olla hyvinkin pelottava ilmestys, sillä Sin City 2:ssa seurataan hänen elämäänsä ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Sen lisäksi, että Alba ei ole häävi näyttelijä, hahmokaan ei ole läheskään mielenkiintoisimpia mitä Sin City -maailmasta löytyy. Niin elokuvassa kuin sarjakuvassa Nancyn sisältänyt tarina meni eteenpäin nimenomaan Hartiganin (Bruce Willis) voimalla.

Battle Royale oli pari vuotta sitten paha pettymys. Loistavasta lähtökohdista ei saatu kunnon leffaa aikaiseksi. Ennen kaikkea elokuva olisi kaivannut isompaa budjettia ja jämäkämpää otetta. Väkivaltaa sen sijaan oli senkin edestä, mutta valta-osaan tapoista ei oltu saatu puhtia. Uusintaversiot eivät erityisen usein nostatuta suuria ennakko-odotuksia, mutta heti BR:n loputtua toivoin että tästä tulisi Jenkki-versio. No onhan se tulossa, mutta sitä ennen teattereihin saapuu Condemned, joka vaikuttaa aika lailla samankaltaiselta.

Kymmenen murhasta tuomittua jannua kuskataan saarelle, viimeisenä hengissä oleva saa palkkioksi vapauden. Simppeli, loistava idea toimintaleffalle. Traileri näyttää aluksi helvetin hyvältä, mutta lopun surkea musiikkivalinta valitettavasti latistaa tunnelmaa. Bonuksena mukana näyttää olevan nippu kohtauksia, joista tulee mileen lähinnä Arskan toimintaklassikko Commando. Toivon mukaan Condemnedin värkkääjät ovat ymmärtäneet tehdä joko alusta loppuun asti vakavan elokuvan tai sitten ‘niin huonon, että on jo hyvä’. Mitään mestariteosta en tästä missään nimessä odota, mutta Scott Wiperin ohjaus voi parhaillaan olla erittäin viihdyttävä. Todennäköisesti ei.

Traileri: HQ – HD 480P – HD 720P – HD1080 (save as -toiminto peliittää)

Kaksi päivää aikaa Oscar-gaalaan. Neloselta su-ma välisenä yönä klo. 03:00 alkaen suorana lähetyksenä tuleva elokuvamaailman seuratuin ja tärkein palkintogaala kerää yhteen vuoden onnistuneimpien (pääasiassa amerikkalaisten) elokuvien tekijät. Eniten ehdokkuuksia on Babelilla, jonka voittomahdollisuuksia olisikin tarkoitus seuraavassa veikkailla.

Ennen Golden Globe -gaalaa Babeliin uskoneita oli hyvin vähän. Elokuvan vastaanotto oli odotettua heikompi, metacriticissa ainoastaan 69% oli antanut positiivisen arvosanan. Luku on tasan sama kuin viime vuoden parhaan elokuvan Oscarin voittaneella Crashilla. Kriitikkopalkintojakaan ei ollut juuri näkynyt, mitä nyt jokunen runner-up -sijoitus. Golden Globe -gaalassakaan voittoja ei tullut kuin yksi, mutta se tuli siinä tärkeimmässä sarjassa: paras draama-elokuva. Toki on otettava huomioon, että kansainvälinen tarina iski varmasti hyvin kansainvälisen lehdistön makuhermoon. Oscar-gaalaan mentäessä Babel on yksi kolmesta suosikista voittamaan tärkeimmän palkinnon: The Departed (Oscar-ennakko) ja Little Miss Sunshine (Oscar-ennakko) ovat ne kaksi muuta.

Parhaan ohjaajan palkinto on tänä vuonna vahvasti matkaamassa Martin Scorsesen hyllyyn, ja Alejandro González Iñárritun mahdollisuudet lepäävät lähinnä siinä, että Akatemia on täysin rakastunut Babeliin ja antaa sille kaiken mahdollisen. Jos sunnuntain ja maanantain välisenä yönä González Iñárritu voittaa parhaan ohjaajan palkinnon, ei mene kauaa kun samaa miestä ylistetään tuottajien taholta.

Jos ei malta odottaa toiseksi viimeisenä jaettavaan ohjaajan pystiin, esimakua illan lopputuloksesta voi haistella jo leikkaus ja alkuperäinen käsikirjoitus -palkintoja jaettaessa. Käsikirjoituksella on hieman lohdutuspalkinnon maine: Oscar annetaan elokuvalle, josta Akatemia piti, mutta jolla ei ole mahdollisuuksia voittaa parhaan elokuvan palkintoa. Vanha uskomus on sinällään väärä, että hyvin usein juuri paras elokuva ja paras käsikirjoitus kulkevat käsi kädessä. Babel on Little Miss Sunshinen ohella vahvin ehdokas käsikirjoitus-Oscaria ajatellen. Leikkauspalkintoa monet pitävät tänä vuonna parhaan elokuvan pystin ennakkomatsina: The Departed ja Babel ovat vastakkain. Babelilla lienee pieni etu puolellaan, sillä The Departedin editoinut Thelma Schoonmaker voitti pari vuotta sitten.

Alkuperäisen scoren kommentoinnin jätän siihen, että jos Akatemia haluaa antaa Babelille runsaasti pystejä, se on vahvoilla myös tässä kategoriassa. Seitsemän ehdokkuutta tulee täyteen kun nominaatit annetaan Adriana Barrazalle ja Rinko Kikuchille. Molemmat ovat ehdolla parhaasta naissivuosasta. Kumpikaan ei tule voittamaan, mutta Kikuchia pidetään kuitenkin Jennifer Hudsonin vaarallisimpana haastajana. Golden Globe -voiton takia Babel on gaalaa ajatellen kaikille hieman kysymysmerkki. Luulisin, että se on joko gaalan suurimpia voittajia (elokuva, leikkaus, käsikirjoitus) tai sitten käteen ei jää yhtään mitään. Tämän vuoden palkintokausi on kuitenkin jo useasti osoittanut yllätyksellisyytensä.

Vahvoilla: elokuva, käsikirjoitus, leikkaus

Haastaja: ohjaus, score, naissivuosa (Kikuchi)

Ei mahdollisuuksia: naissivuosa (Barraza)

Jos Tom Hanks hattu päässä erinomaisessa Road To Perditionissa miellytti, niin samaa lookkia on tarjolla jälleen ensi vuonna. Lähes sukupuutossa oleva, mutta viime aikoina pieniä elonmerkkejä osoittanut lännen-elokuva -genre on nimittäin saamassa uuden yrittäjän. Tarkemmat tiedot ja synopsis, olkaa hyvä:

Tom Hanks is set to produce and star in along side Julianne Moore; the film centers on a headstrong woman (Moore) who drags her family on a rickety wagon from Boone’s Lick, Mo., to the Wyoming fort where her husband lives. Her brother-in-law (Hanks) escorts her on the dangerous journey. (Hollywood Reporter)

Tom Hanks ei suuria ilonkiljaisuja aiheuta. Kaksinkertainen Oscar-voittaja osaa kieltämättä näytellä reippaasti keskiverto hollywoodilaista paremmin, mutta suosikkeihin mies ei ole koskaan päässyt. Tosin Road To Perditionin tyylisiä edes vähän epä-sankarimaisia rooleja tekemällä status lähtisi nousukiitoon. Valitettavasti koko kansan suosikilla on ollut suurinpiirtein kaksi eri tehtävää uransa aikana: alkuaikojen komedioiden jälkeen ylväs sankari tai kärsivä mies.

Julianne Moore sen sijaan on toista maata. Viittäkymppiä lähestyvä nainen osaa näytellä ja vaikka ei Hollywoodin kauneimpiin ilmestyksiin kuulukkaan, katselee häntä valkokankaalla enemmän kuin mielellään. Syykin on yksinkertainen, hänellä on jotain mitä hyvin harvoille suodaan, ja mitä ei voi opiskella tai ostaa: karismaa. Vaikka punapää ei varsinainen laatuelokuvakone olekaan, niin Moore osoittaa todeksi vanhan faktan: näyttelijän loistaminen ei vaadi hyvää elokuvaa.

Toivon mukaan Barry Levinsonin ohjaus onnistuisi, sillä viimeisestä kunnollisesti westernistä on aikaa ja paljon. 2000-luvulla on ulkomuistista repäistynä tullut kolme merkittävää tapausta: The Proposition, The Missing ja Open Range. Kaksi niistä on kerännyt kehuja varsin runsaasti, mutta kaikki vaipuvat papereissani keskinkertaisuuteen. The Propositionin lähestymistapa oli tosin virkistävän karu ja elokuva jäikin hyllyyn odottamaan uusintamahdollisuutta. Eipä sillä, en tykännyt myöskään Clint Eastwoodin ohjailemasta Unforgivenista.

Hmph, ei tässä nyt taas näin pitänyt käydä. Olisin ihan tyytyväinen jos Next olisi Tony Scottin seuraavan elokuvan traileri. Sellaiselta se nimittäin ainakin näytti: nopeita leikkauksia, hidastuksia, nopeutuksia ja visuaalista kikkailua yhdistettynä erittäin terävään kuvaan. Mutta olisin kaivannut vähän fiksumpaa, ehkäpä psykologisempaa lähestymisotetta Nextiin. Tämä siksi, että kyseessä sattuu olemaan Philip K. Dickin (loistava Minority Report ja ajatuksia herättävä Blade Runner) kirjoituksille perustuva tarina:

A man who can see into his own future has to avoid capture by a government organization and win the love of a woman who will be the mother of his child.

Mielenkiintoiselta ja samalla paljon Deja Vu:lta vaikuttava tarina näyttää olevan väännetty varsin puhtaaksi scifi-mausteille varustetuksi toimintatrilleriksi. Nicolas Cage juoksentelee ympäri maan, Julianne Moore jahtaa häntä hallituksen nimissä ja upeaa vartaloaan trailerissa esittelevä Jessica Biel pitäisi jossain vaiheessa ehtiä pelastamaan. Vähän tyhmäksihän tässä tosin pakostakin itsensä tuntee, kun tältä jotain muuta kuin puhdasta actionia odottaa: ei kai ohjaajaksi muutoin olisi valittu mm. xXx:ää ohjannutta Lee Tamahoria.

Cate Blanchett pääsee pian taas nojailemaan George Clooneyn olkapäähän. Tällä kertaa tosin vain äänistudiossa, sillä parivaljakko on allekirjoituksia vaille The Fantastic Mr. Fox -animaation pääosakaksikko. Wes Andersonin ohjaaman tarinan synopsis on seuraavanlainen:

The film is an adaptation of Roald Dahl’s classic children’s story, which centers on a clever fox who must outwit three mean, dimwitted farmers who try their hardest to hurt Mr. Fox and his family (Hollywood Reporter).

Kuten on aiemminkin tullut todettua, en todellakaan ole animaatioelokuvien ylin ystävä, vaan ne kaikki tuntuvat vajoavan samaan keskinkertaisuuteen. Ovathan ne ihan puolihauskoja, mutta tarinat ovat aina hyvin yksinkertaisia samoine moraalisine opetuksineen. Hollywoodin pienoisiin outolintuihin kuuluva Wes Anderson on kuitenkin odotuksia nostava tekijä. Lähinnä sen takia, että vaikka tarina onkin mallia klassinen, on Andersonin ote siihen varmasti vähemmän perinteinen.

Neljästä Wes Andersonin ohjaamasta draamakomediasta on tullut nähtyä kolme ja oikeastaan vasta viimeisin niistä osui kunnolla maaliinsa. The Life Aquatic With Steve Zissou loi omanlaisensa vaihtoehtoistodellisuuden, jossa oli niin huumoria kuin draamaakin juuri sopivalla suhteella. The Royal Tenenbaums ja Rushmore olivat molemmat valtavirrasta poikkeavia, mutta kumpainenkin jäi vähän keskinkertaisiksi: päämäärätön hapuilu yhdistettynä aika ajoin laahanneeseen tarinaan ei ole hyvä yhdistelmä.

Suosikkiohjaajani Martin Scorsese on seuraavaksi koittamassa ‘jotain ihan muuta’. Lähinnä väkivaltaisilla rikoselokuvilla maineensa luonut Scorsese on nimittäin tarttumassa lastenkirjaan The Invention of Hugo Cabret. Kirkossa asiaa ei ole vielä kuulutettu, mutta Variety jauhaa hyvin harvoin sitä itseään:

Warner Bros. and Graham King’s Initial Entertainment Group have acquired screen rights to bestselling Brian Selznick children’s novel, The Invention of Hugo Cabret; they’re hoping Martin Scorsese will direct.

John Logan is writing the screenplay, which follows a 12-year-old orphan who lives in the walls of a Paris train station in 1930 and a mystery involving the boy, his late father and a robot

Tuota tuota. Ainahan se on positiivinen uutinen kun kuulee Scorsesen tarttuneen uuteen projektiin, mutta tällä kertaa on kuitenkin sanottava, että toivon mukaan Scores Easyn vastaus on ‘ei kiitos’. Kaikki kunnia lastenelokuville ja niiden tekijöille, mutta en oikein näe mitään järkeä miksi elämänsä ehtoopuolella porskuttavan Scorsesen pitäisi tehdä tälläinen elokuva. Kirjaa en (vähemmän yllättäen) ole lukenut, mutta perusidea ei kuulosta mitenkään erityisen maagiselta. Tosin tuoreimmat Harry Potterit (kolmas ja neljäs) sekä Lemony Snicket (arvostelu) ovat kyllä oikein hyviä, jopa erinomaisia elokuvia. Ehkäpä Scorsese tosiaan haluaa kokeilla jotain ihan muuta.

Elokuvalla ei ole vielä tuotantoaikataulua. Käsikirjoitusta tekee John Logan, jonka The Aviator (arvostelu) ja Gladiator (arvostelu) ovat loistavia työnäytteitä. Tämä onkin oikeastaan se seikka, joka saa uskomaan tähän projektiin. Näitä pienellä scifi / fantasia -mausteella varustettuja lastenelokuvia on nyt vain muutenkin tulossa aimo kasa. Jo tässä vaiheessa pidätän kuitenkin oikeuden perua kaikki pahat puheeni ja nostaa The Invention of Hugo Cabretin odotuslistani piikkipaikalle, jos Martin Scorsese elokuvan ohjaa.

Tällä hetkellä Rolling Stones -dokumenttiaan viimeistelevällä Scorsesella on useampikin rauta tulessa: viimeisestä laillisesta kaksintaistelusta kertova Last Duel on hänen kontollaan, Leonardo DiCaprion kanssa olisi tarkoitus kuvata Theodore Roosevelt -elokuva sekä jossain välissä pitäisi hankkia rahoitus ikuisuusprojekti Silenceen.

Kolme päivää aikaa Oscar-gaalaan. Neloselta su-ma välisenä yönä klo. 03:00 alkaen suorana lähetyksenä tuleva elokuvamaailman seuratuin ja tärkein palkintogaala kerää yhteen vuoden onnistuneimpien (pääasiassa amerikkalaisten) elokuvien tekijät. Eniten ehdokkuuksia on Babelilla. Tällä kertaa voittomahdollisuuksia punnitaan avioparin Jonathan Dayton / Valerie Faris ohjaaman Little Miss Sunshinen osalta.

Jo kesällä teattereihin saapunut Little Miss Sunshine oli pieni yllätyshitti keräten 60 miljoonaa dollaria. Taitavilla näyttelijöillä, hauskalla käsikirjoituksella ja positiivisella energialla pakattu elokuva lähti palkintokauteen mustana hevosena. Kuten dollarienkin jahtauksessa, se on yllättänyt kaikki: kivasta ‘ehkä ehdokkaasta’ on muovautunut yksi gaalan suurimmista ennakkosuosikeista, joka saattaa hyvinkin viedä mukanaan parhaan elokuvan -palkinnon.

Juhlapuheen tiellä on kuitenkin vakavia ongelmia ja ne koskevat muutamien avain-kategorioiden ehdokkuuksia. Niitä ei nimittäin ole. Neljän ehdokkuuden Little Miss Sunshine jäi ilman ohjaaja ja leikkaus -nominaatteja. Vähintään toisen voittaminen näistä on Oscar-historiassa ollut erittäin tärkeää, jos haluaa sen tärkeimmän palkinnon. Viimeisin elokuva joka voitti parhaan elokuvan palkinnon ilman ohjaaja-nominaattia oli Driving Miss Daisy. Vuosi oli 1989. Aikaisempia tapauksia on (jos muistan lukemani oikein) tasan yksi. LMS:n onneksi Oscareita ei jaeta tilastojen perusteella. Ne ovat kuitenkin hyvin pitkälti se apuväline, johon veikkailuissa on nojauduttava.

Aurinko kuitenkin paistaa täydellä voimalla kun katsotaan kiltojen jakamia palkintoja. Screen Actors Guildin mielestä Little Miss Sunshinen kokonaiscast oli vuoden paras. Tähän kun vielä yhdistetään täytenä yllätyksenä tullut tuottajien kiltan PGA-palkinto, niin ollaan hyvin pitkälti saavutettu se, mitä parin ehdokkuuden puutteella menetetään. Ainakin matemaatikon mielestä. Käsikirjoituksensa osalta LMS on vahva ennakkosuosikki, joskin se saa vastaansa sekä The Queenin (oscar-ennakko) että Babelin. WGA-palkinto meni kuitenkin LMS:lle, joten se on pienoinen ennakkosuosikki.

Neljästä ehdokkuudesta ne kaksi jäljelle jäävää löytyvät sivuosista. 11 vuotta huhtikuussa täyttävä Abigail Breslin saa olla ikäonnellinen pelkästä nominaatista ja vaikka Akatemia on aiemminkin osoittanut rakkautta pikkutyttöjä kohtaan, en jaksa uskoa hänen voittoonsa. Jennifer Hudson / Dreamgirls ovat liian kova yhdistelmä. Alan Arkin saa vastaansa lähinnä niin ikään Dreamgirlsin avulla kunniaa hakevan Eddie Murphyn. 70+ vuotias Arkin on nyt kolmatta kertaa ehdolla, eikä palkintoa ole vielä koskaan kohdalle osunut. Olisiko tässä elämäntyöpalkinnon paikka? Murphy on kuitenkin ennakkosuosikki.

Vahvoilla: elokuva, käsikirjoitus

Haastaja: miessivuosa

Ei mahdollisuuksia: naissivuosa

Loistavan Fight Clubin ja vielä paremman Se7enin ohjannut David Fincher kuuluu ohjaajalistani kärkipäähän jo pelkästään noiden kahden teoksen ansiosta. Leppoisalla tahdilla elokuvia teattereihin puskevan Fincherin vireessä on kuitenkin ollut pientä hakemista. Pari vuotta Se7enin jälkeen teattereihin tullut The Game oli kaikessa keskinkertaisuudessaan pettymys, joskin sekin ansaitsisi hiljalleen uusintamahdollisuuden. Panic Room oli ihan mukava viihdejännäri, mutta ei yhtään enempää. Kun ohjaajana toimii David Fincher, ‘ihan kiva’ ei riitä. Ei alkuunkaan. Seuraava elokuva kantaa nimeä Zodiac ja tositapahtumiin perustuva synopsis on seuraava:

We follow the investigators and reporters in this lightly fictionalized account of the true 1970′s case as they search for the murderer, becoming obsessed with the case. Based on Robert Graysmith’s book, the movie’s focus is the lives and careers of the detectives and newspaper people. (IMDB)

Zodiac oli pitkään odotuslistani elokuva nro. 1 ja on yhä edelleen kärkipäässä. Siinä missä vielä puolisen vuotta sitten uskoin, että saamme Se7enin tyyliin mestarillisen kuvauksen sarjamurhaajasta ja tämän jahtaajista, tänä päivänä lähinnä toivon sitä. Pelko Zodiacin keskinkertaisuuteen vajoamiseen on hiipinyt puseroon ja onpa mielessä käynyt täydellisen pannukakunkin vaihtoehto. Tähän on käytännössä kaksi syytä: ensi-iltapäivä ja traileri.

Sinällään lopputulosta ajatellen merkityksettömiltä tuntuvat seikat ovat tässä kohtaa molemmat tärkeitä. Aloitetaan ensi-iltapäivästä. Zodiacin piti alunperin saapua teattereihin jo vuoden 2006 syksyllä. Tuon jälkeen ensi-iltaa lykättiin tammikuulle, eli Oscar-kauden yli ja pian uudelleen 2. päivään maaliskuuta 2007 (puhun siis kaiken aikaa USA:n ensi-illoista). Viralliset syyt olivat niitä perinteisiä, ‘haluamme antaa Fincherille ja kamuille tarpeeksi aikaa viimeistellä elokuvan’.

Tämä sama Fincher on kuitenkin jo kuvaamassa uutta elokuvaa Brad Pittin kanssa. Ei saa ymmärtää väärin, jos elokuvan ensi-ilta siirretään esim. kesältä marras tai joulukuuhun, se yleensä tarkoittaa että studio näkee elokussa Oscar-potentiaalia = leffa on hyvä. Valitettavasti siirto alkuvuoteen tarkoittaa lähes aina sitä, että käsissä on kasa paskaa ja se dumpataan muiden kaltaistensa seuraan, jolloin sillä on edes jotain menestymismahdollisuuksia. Optimistit voisivat toki todeta, että todellinen laatuelokuva voisi tehdä paljonkin rahaa heikkojen kilpailijoiden kerätessä haukkuja ympärillä. Niinpä niin.

Ja sitten se traileri. Hyvä traileri ei takaa hyvää elokuvaa, se on nähty useammin kuin kukaan haluaa muistaa. Mutta huono traileri ei myöskään lupaa hyvää elokuvaa. Zodiacin traileri oli varsin heikko, mikä ei sinällään ole katastrofi mutta sen ongelmat olivat outoja. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen kevyt katsaus Zodiacin epäonnistuneisiin kiinnisaantiyrityksiin. Liioitellusti ilmaistuna tunnelma oli kuin toimintakomedian trailerista. Toivon todella, että Fincher on pitäytynyt itselleen ominaisessa ankeassa lähestymistavassa.

Tästä huolimatta, Zodiac on edelleen odotuslistalla korkealla. Vaikka David Fincher ei olisikaan ohjaamassa, on pelkästään näyttelijäluettelo vakuuttava: Jake Gyllenhaal ei kuulu suosikkeihini, mutta osaa ehdottomasti näytellä. Robert Downey Jr. on ongelmaisesta taustaan huolimatta pätevä mies, Mark Ruffalo on muuntautumiskykynsä lisäksi erinomainen näyttelijä ja Hollywoodista ei löydy montaa Brian Coxia karismaattisempaa kaveria. Käsikirjoittaja James Vanderbilt ei juhlia aiheuta: Basic loisti lähinnä sekavuudelleen ja ylivedetyllä tarinallaan.

Itseään 35 vuotta nuoremman naisen kanssa naimisissa oleva Woody Allen on jälleen työstämässä uutta elokuvaa. Kunnioitettavat 70 vuotta täyttänyt Allen ei selvästikään ole jäämässä eläkkeelle, sillä kolminkertainen Oscar-voittaja on tähän mennessä tehnyt 2000-luvulla kahdeksan elokuvaa. Vaikka valta-osaa näistä ei pidetäkään miehen parhaimpiin kuuluvana, mainio Match Point keräsi kriitikoilta kehuja. Allenia paremmin tuntevien mielestä kyseessä on kuitenkin ‘se erilainen elokuva’ miehen tuotannossa. Seuraavasta elokuvasta tiedetään tämä:

Javier Bardem has joined Penelope Cruz in the cast of Woody Allen’s upcoming, untitled drama. Cruz and Bardem have been asked to keep dates free for the summer.

Also, its plot features foreigners in the Spanish city and turns on a love entanglement, Allen has declared.

Tuosta ei voi suuria päätellä, mutta ilmeisesti Allen on kyllästynyt hänen kahdessa viimeisessä elokuvassa näytellesseen Scarlett Johanssoniin, jota mies muusakseenkin jo kutsui. Penelope Cruzia ei ole tullut nähtyä kuin parissa elokuvassa, ja niistäkin mieleen on jäänyt lähinnä ulkonäkö. Oscar-ehdokkuuden tuonut Volver pitäisi jossain välissä tarkistaa. Javier Bardemin kohdalla tilanne on vielä huonompi: kovaa mainetta hän silti näyttelijänä nauttii.

Neljä päivää aikaa Oscar-gaalaan. Neloselta 03:00 alkaen suorana lähetyksenä tuleva elokuvamaailman seuratuin ja tärkein palkintogaala kerää yhteen vuoden onnistuneimpien (pääasiassa amerikkalaisten) elokuvien tekijät. Eniten ehdokkuuksia on Babelilla. Tällä kertaa voittomahdollisuuksia punnitaan Stephen Frearsin ohjaaman The Queenin osalta.

Yksi asia on täysin varmaa. The Queenin tekijöillä on ainakin jotain juhlittavaa Gaalan päätteeksi. Helen Mirren on nimittäin parttiarallaa 99%:sti varma parhaan naispääosan voittaja. Dame on vienyt niin valta-osan kriitikoiden palkinnoista, SAG:n kuin Golden Globen. Jotain hänen ennakkosuosikin asemastaan kertoo se, että nyt uransa kolmatta kertaa ehdolla olevan Mirrenin kerroin on vedonlyöntitoimistoissa hyvin usein 1.01.

Peter Morganin tehtailema alkuperäinen käsikirjoitus on myös vahvoilla, mutta sillä on vastassaan niin Little Miss Sunshine kuin Babel, joten voitto ei ole mitenkään varma. Morgan voitti kuitenkin Golden Globen (ja hävisi WGA:n LMS:lle), joten se on hyvissä taisteluasemissa. Parasta scorea en ala sen enempää edes kommentoimaan, se kun voi mennä vähän kenelle tahansa. Pukusuunnittelussa The Queen olisi vahvoilla jonain muuna vuonna, mutta tällä kertaa voitto taitaa mennä ohi suun, kilpailu on liian kovaa.

Parhaan elokuvan ja parhaan ohjaajan titteleihin en usko Elizabeth II:n elämästä kertovan elokuvan paukkujen riittävän. Yllätyksiä toki tapahtuu aina silloin tällöin, ja kuten viime vuoden Crash vs. Brokeback Mountain osoitti, kaikki on mahdollista. Siinä missä Crash oli kuitenkin se vakavin haastaja, on The Queen jäänyt Brittipalkintoja lukuun ottamatta ilman tunnustusta. Sen rooli onkin hyvin pitkälti ollut olla ‘viides ehdokas’. Sama koskee pitkälti myös ohjaaja Stephen Frearsia, jonka voittoon en usko (tai ainakaan halua uskoa) edes siinä skenaariossa, että parhaan elokuvan palkinto menisi The Queenille.

Vahvoilla: naispääosa, käsikirjoitus

Haastaja: elokuva, score, pukusuunnittelu

Ei mahdollisuuksia: ohjaus

Uusia ja vanhoja Hämähäkkimieskuvia: linkki

Spider-Man -elokuvat ovat olleet järkyttävän suosittuja. Ensimmäinen Spider-Man pitää kakkossijaa kaikkien aikojen parhaita avausviikonloppuja laskettaessa. 114 miljoonaa dollaria kolmen päivän aikana USA:ssa on sen luokan tulos, että vaikka elokuvat paljon maksavatkin, jatko-osa oli selviö.

Enpä ole tuota kyseistä jatko-osaa nähnyt, mutta sen sijaan sarjan aloittanut ensimmäinen osa tuli vuonna 2002 teatterissa katsottua. Ihmeitä en odottanut, mutta enpä olisi uskonut että valkokankaalla pyöri niinkin surkea tuotos. Sam Raimin ohjaamassa elokuvassa oli erittäin siirappista USA:n lipun heiluttelua, ‘hyvä me’ -hehkutusta ja lapsellista tarinaa enemmän kuin yhden ihmisen tarvitsee kestää. Kovin sitä kriitikot kuitenkin ylistivät ja jatko-osaa vielä enemmän. Ehkä se Spider-Man 2 sitten jossain vaiheessa pitäisi vuokrata tai jotain.

Näistä lievästi sanottuna laimeista ennakko-odotuksista huolimatta kolmas elokuva näyttää ihan mielenkiintoiselta. Sarjakuvaelokuvat kiinnostavat noin yleisesti ja näen vain hyvänä asiana että nykyisin viljellään tätä ‘synkempää’ lähestymistapaa aiheeseen. Jos kolmannen Hämähäkkimiehen promokuvista tai trailereista voi mitään päätellä, tummia värisävyjä ja nuoren miehen angstia on roppakaupalla. Paljon pauhattu Venom ei sinällään suurempia tuntoja herätä, en ollut pienenä Spider-Man -sarjakuvan lukijoita. Ihan kivaltahan tuo kuitenkin näyttää, ainakin selvästi mielenkiintoisemmalta kuin ensimmäisen osan vihreä lentelijä.

Tuleeko näitä sitten lisää? Varmasti, jos studio voisi yksin asian päättää. Kolmikko Sam Raimi, Tobey Maguire ja Kirsten Dunst ovat sopimuksiensa kautta pakotettuja tekemään kuitenkin vain kolme elokuvaa. Jokainen heistä on enemmän tai vähemmän suorasti sanonut, että tämän jälkeen voisi olla oikea aika lopettaa. Dunst on vahvistanut poisjääntinsä. Onkin huhuttu, että hahmolta lähtisi henki kolmannessa elokuvassa, varsinkin kun Bryce Dallas Howardin näyttelemä Gwen Stacy tulee mukaan elokuvasarjaan. Tähän mennessä Dunstin juonikaari on ollut vastaavanlainen kuin Stacylla sarjakuvissa, joka siis päättyi kyseisen hahmon kuolemaan.

Teattereihin Spider-Man 3 saapuu Suomessa 4. päivä toukokuuta 2007.

Italialaisen Bernardo Bertoluccin ohjaama The Dreamersin tarina on lyhyesti seuraava: vuosi on 1968, paikkana Pariisi ja vasemmistoradikalismi elää kulta-aikaansa. Eva Greenin ja Louis Garrellin vanhemmat lähtevät lomalle ja heidän kerrostaloasuntoonsa muuttaa seuraksi Michael Pitt. Seuraa vajaa kaksi tuntia mustavalkoklassikkojen muistelua, paljon alastomuutta sekä mukamas säväyttävää filosofisointia ihmisistä ja maailman tilasta.

The Dreamers alkaa erittäin lupaavasti, mutta jäkikäteen mietittynä ojaan mennään siinä vaiheessa, kun varsinainen tarina alkaa. Kolmen ‘vapaamielisen’ opiskelijan seksileikkejä ja fantasiointia ei ole erityisen kiinnostava seurata. Elokuvalla on ison luokan uskottavuusongelmia. Vaikka henkilöt kaikessa järjettömyydessäänkin vielä läpi menevätkin, dialogi pitää huolen siitä, että ote reaalimaailmasta irtoaa tuon tuostakin. Bertoluccin ohjaus on malliesimerkki siitä, kun yritetään liikaa ja ammutaan vähän joka suuntaan osumatta varsinaisesti mihinkään. Pari kohtausta The Dreamers käyttääkin pelkästään siihen, että hahmojensa kautta puolustelee elokuvan tyyliä ja rakennetta.

Eva Green tuli ensimmäistä kertaa nähtyä Kingdom of Heavenissa, mutta vasta Casino Royalessa olin täysin myyty. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että neidin näyttelijäntaidoilla ei ollut asian kanssa erityisen paljoa tekemistä. Ja kyllä, The Dreamers tarjosi Eva Greeniä ulkoisesti kauniina. Alastomuutta ei ole säästelty yhdenkään pääosanesittäjän osalta vaan kuvaruutuun pääsevät niin Greenin alapää, rinnat kuin miesnäyttelijöiden taistelusauvat. Green on kaunis nainen, mutta ei pelkästään hänen vartalonsa avulla laatuelokuvaa tehdä. Lähtökohtana se on tosin ihan hyvä.

Varsinaista tarinaa The Dreamersissa ei ole, ja lopun epätoivoinen ‘tällä elokuvalla oli tarkoitus’ -huutaminen katsojalle on tarpeetonta ja hyödytöntä. Tunnelmointina leffa toimii aikansa, mutta kun ensimmäiset oudot kohtaukset on saatu pois alta, ei mikään oikeastaan enää yllätä. Samalla elokuvan kortit alkavat olla lopppuunpelatut. Mainitaan vielä, että pääosakolmikon mustavalkoklassikkojen muistelut toimivat varsin hyvin, mutta vain tasan siihen saakka kunnes väliin aletaan leikata pätkiä kulloinkin kunnioitettavasta elokuvasta. En minä niitä uudelleennäyteltyjä kohtauksia olisi alkuperäisteoksiin osannut yhdistää, mutta ei lyhyillä pätkillä ollut tälläisenään mitään arvoa. Kunhan rikkoivat kerronnan.

2 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Viisi päivää aikaa Oscar-gaalaan. Neloselta 03:00 alkaen suorana lähetyksenä tuleva elokuvamaailman seuratuin ja tärkein palkintogaala kerää yhteen vuoden onnistuneimpien (pääasiassa amerikkalaisten) elokuvien tekijät. Eniten ehdokkuuksia on Babelilla. Gaalaa käsittelevän mietiskelysarjani aloitan kuitenkin Martin Scorsesen The Departedilla.

Scorsese ja Oscar-akatemian suhde on valta-osalle elokuvaihmisistä tuttu. Jatkuvasti kaikkien aikojen paras ohjaaja -listojen kärkipäässä keikkuva Scorsese on ollut ehdolla ennen The Departedia seitsemän kertaa. Joka ainoa kerta palkinto on mennyt jollekulle muulle, kolmesti ohjaaja / näyttelijälle. Taxi Driver ei ollut edes ehdolla parhaasta ohjauksesta. Myöskään yksikään Scorsesen elokuva ei ole voittanut parhaan elokuvan palkintoa. Tällä kertaa mahdollisuudet mr. kulmakarvan ensimmäiselle voitolle ovat kuitenkin paremmat kuin koskaan. Scorsese on tänä vuonna voittanut ylivoimaisesti eniten kriitikkopalkintoja, jonka lisäksi myös uran toinen Golden Globe -voitto ja ensimmäinen Directors Guild Award napsahtivat palkintohyllylle. DGA:n voittaja on pitänyt kiitospuhetta Oscar-gaalassa 52 kertaa 58 mahdollisesta.

Puhtaasti tilastoja katsomalla The Departed on erinomaisessa asemassa myös parhaan elokuvan palkintoa arvottaessa. Ainoastaan kuusi elokuvaa on voittanut ACE:n (leikkaajat), DGA:n (ohjaajat) ja WGA:n (käsikirjoittajat) palkinnot. The Departedin lisäksi muut elokuvat ovat Forrest Gump, Schindler’s List, Dances with Wolves, Patton, ja The Sound of Music. Koko viisikko vei mukanaan niin parhaan elokuvan kuin parhaan ohjaajan kultaiset patsaat. The Departedin leikannut Thelma Schoonmaker olisi vahvemmassa asemassa pystinsä voittajaksi, jollei häntä oltaisi pari vuotta sitten palkittu The Aviatorista. ACE ei ilmeisestikään ole Schoonmakerin ylistämiseen kyllästynyt, sillä häntä muistettiin myös Gangs of New Yorkin editoinnista.

Elokuvan, ohjauksen ja leikkauksen lisäksi The Departedilla on kaksi muuta nominaattia. William Monahan saanee uransa ensimmäisen Oscar-palkinnon, sillä The Departedin muokatulla käsikirjoituksella ei ole juurikaan haastajia. Borat lienee sen vakavin haastaja, mutta tuskinpa akatemia sitä palkitsee. Neljä viidestä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaasta on käsikirjoitukseltaan alkuperäisiä. The Departedin viides ehdokkuus heitettiin Mark Wahlbergille, joka tarvitsee keskikoisen ihmeen voittaakseen. Muutoinkin The Departedin näyttelijäkalusto koki kovia ehdokkuuksien julkistuksessa: optimistisimmat odottivat niin Leonardo DiCaprion kuin Jack Nicholsonin nimien tulevan esille.

Vahvoilla: elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus

Haastaja: –

Ei mahdollisuuksia: miessivuosa

Shattered Glassin ohjannut ja käsikirjoittanut Billy Ray on saanut toisen elokuvansa teattereihin. Kuten Glass, niin myös Breach perustuu tositapahtumiin. Elokuvissa on paljon muitakin samankaltaisaaksia. Molempien elokuvien juoni pyörii luottamuksen ja valehtelun ympärillä. Bonuksena kummankaan elokuvan pääosamies ei juuri odotuksia nosta. Hayden Christensen oli alkuelokuvassa hieman hukassa, mutta kasvoi Glassin rooliin tarinan edetessä. Toivon mukaan Ryan Philippe pystyy tekemään saman Breachissa. Höpötys sikseen, IMDB tarjoaa synopsiksen:

Based on the true story, FBI upstart Eric O’Neill enters into a power game with his boss, Robert Hanssen, an agent who was ultimately convicted of selling secrets to the Soviet Union.

Koko leffasta en ollut juuri kuullut, mutta Rotten Tomatoesissa elokuva on saanut kovia kehuja ja niiden innostamana tuli katsottua traileri. Hei, tämähän näytti erittäin hyvältä. Poliittiset elokuvat aina olleet mieleeni ja Robert Hanssenin tarina on pääpiirteiltään tuttu. Arvosteluista päätellen tapahtumien kulkua ei ole turhaan lähdetty pyörittämään toimintapainotteikseksi, vaan kyseessä on ennemminkin draamaelokuva. Philippen lisäksi cast-listalta löytyy mm. Laura Linney sekä Chris Cooper. Kumpikaan ei ole huonoa roolisuoritusta silmieni edessä näytellyt.

HQ – HD 480P – HD 720P – HD1080P (save as -toiminta peliittää)