Magnolia on kaikin puolin erittäin hieno elokuva. Heitetään marinat heti alkuun, niin pääsee keskittymään siihen pääasiaan lopputekstin ajan. Toistamiseen tuli tämä Paul Thomas Andersonin mestariteos katsottua ja päähän pikkuisen otti se, kuinka hallitsevassa osassa sinällään kauniit musiikit olivat muutamissa kohtauksissa. Ne ikäänkuin tulivat draaman tielle, joka oli huomattavasti vahvempaa silloin kun sävelet vain viipyilevät taustalla tai ovat kokonaan käyttökiellossa. Muuta isompaa itkemistä ei sitten olekaan, vaan nyt alkaa kehuminen. Sitä inhoavat voivat lopettaal lukemisen tähän.

Näitä ‘yksi elokuva, monta tarinaa samasta aiheesta’ -pätkiä on viime vuosina tullut varsin paljon ja Magnolia on kyllä genren parasta osaamista. Tarinoista osa yhdistyy toisiinsa, osa taas ei. Teematkaan eivät ole kaikissa samankaltaisia, kuten vaikkapa Crashissa. Se ei kuitenkaan estä kokonaisuutta pysymästä eheänä kokemuksena. Vaikka varmasti jokaisella Magnolian katsojalla on omat suosikkinsa monista leffan tarinoista, en minä ainakaan löydä ryppäästä varsinaista heikkoa lenkkiä, vaan kaikki tarinat kiinnostavat tarjoten sopivaa vaihtelua toisiinsa nähden. Tunnepuolella Magnolialla on pari huippuhetkeään, mutta mitään suurta nessu-festivaalia elokuva ei järjestä.

Erittäin osaava näyttelijäjoukko, mm. Tom Cruise, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman ja John C. Reilly tekevät kaikki loistavaa jälkeä ja Oscar-sivuosaehdokkaat olisivat mun puolesta voineet kaikki tulla tästä elokuvasta. Hahmot ovat kiinnostavia ja puhtoisia ihmisiä ei tästä elokuvasta liiemmälti löydy. Ohjaaja Anderson on onnistunut tekemään niin monissa elokuvissa hengettömäksi jäävistä ‘mitättömistä’ draamakuvioista koskettavia ja tuntuvat mittakaavaltaan paljon suuremmilta kuin todellisuudessa ovat. Kokonaisuuden kruunaa läpi elokuvan kulkeva rauhallinen kerronta ja synkistäkin juonenpätkistään huolimatta elämänmyönteinen jälkimaku.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Olipas hienosti kasattu traileri Harry Potter and the Order of the Phoenixilla. Sen suuremmitta läpikäymisittä keskityn vain niihin juttuihin, jotka erityisesti lämmittivät mieltä. Voldemortia oli tarjolla suhteellisesti enemmän kuin lopullisessa elokuvassa varmasti nähdään. Makuuni yleensä niin loistokas Ralph Fiennes ei ollut aivan niin hyvä Goblet of Firessa (arvostelu) kuin salaa toivoin, mutta jotenkin jo näiden sekuntien perusteella erityisesti ääni tuntui olevan viritetty juuri oikealle taajuudelle. Hagrid oli ruudussa harvoin, se on ehdottomasti bonusta.

Toimintakohtaukset näyttikin kauttaaltaan erinomaisilta ja tunnelma oli saatu juuri oikeanlaiseksi. Sitä taas ehkä hieman rikottiin lopun action-pläjäyksellä, mutta ei kuitenkaan liikaa. Visuaalista tyyliä on joutunut edellisten pätkien perusteella hieman arpomaan, mutta nyt on selvää että fanittamani ‘synkkyys’ ja sinisyys ovat molemmat pelikentällä ja vahvempina kuin koskaan aiemmin. Toivon mukaan lopputuloksessa ne viidennen Potter-kirjan filmatisoinnin kannalta erityisen tärkeät jutut eli tunnelma ja hahmot on saatu kuntoon. Tämä on kuitenkin Pottereista ehkäpä se vähiten seikkailullinen kokemus.

30. päivä heinäkuuta ei voi tulla liian nopeasti.

Linkki: Order of the Phoenix -traileri

Latino Review.com, tuo yksi netin ehdottomasti parhaista leffasivustoista, on tehnyt sen taas. Monet nettisivut väittävät, että heillä on suhteita Hollywoodiin, mutta näillä jepeillä todella on. He tietävät usein ensimmäisenä kuka näyttelee ketäkin missäkin isossa roolissa (erityisesti sarjakuvafilmatisoinnit) ja bonuksena heillä on aika ajoin erittäin mielenkiintoisia käsikirjoitusarvosteluja. Ne ovat kovin asiantuntevan oloisesti tehtyjä, sen verran usein heidän hehkuttamansa kässärit ovat myös valkokankaalla herkullista katsottavaa. Tällä kertaa arviossa oli Martin Scorsesen seuraavan (?) elokuvan, The Long Playn käsikirjoitus.

En koko arvostelua uskaltanut lukea, se luultavammin sisältää spoilereita, joten varoituksen sana on paikallaan. Arvosana on kuitenkin ‘A’ + ‘A Masterpiece’, joka lupaa hyvää. Sanallisesti käsikirjoitusta verrataan The Last Waltzin ja Goodfellasin yhdistelmäksi, muutenkin yhteyksiä Goodfellasin tyyliin vedetään runsaasti. Scorsese on myös ilmeisesti vakavissaan tekemässä tätä leffaa, sillä käsikirjoituksessa oli jo hänen muistiinpanojaan. Kertojaäänikin tekee jälleen paluun Scorsese-tuotantoihin.

Linkki: Latino Review arvostelee The Long Playn käsikirjoituksen.

Valitettavasti The Golden Agen traileri vedettiin varsin nopeasti pois nähtäviltä, jahka se oli jonkin aikaa ehtinyt UTubessa pörrätä. Onneksi se ei kuitenkaan missään määrin estä kommentoimasta 2½ minuuttista. Vasta loppuvuodesta teattereihin saapuvan Elizabethin (arvostelu) tavallaan harvinaislaatuinen (en minä ainakaan muista, että tämmöisiin period piece -leffoihin kovinkaan usein olisi jatko-osia tullut) jälkeläinen näytti oikein hyvältä. Kuvanlaatu ei luonnollisestikaan ollut mitään wow-tasoa, mutta se ei estänyt nauttimasta onnistuneesta tunnelmasta, komeasta lavastuksesta & puvustuksesta sekä kiinnostavasta aiheesta.

Clive Owen näyttää jo vähän nähdyn perusteella oivalliselta lisältä näyttelijäjoukkoon ja kiva, että Geoffrey Rush on saatu raahattua myös mukaan, mies oli jo Elizabethissa erittäin vahva. Cate Blanchett on kuitenkin se elokuvan kuningatar (niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti) ja tämä jos joku haiskahtaa Oscar-ehdokkuudelta. Tuskinpa voitolta kuitenkaan, viime vuonna Britti-kuningatar sai jo palkinnon, ei kai nyt kuitenkaan kahdesti peräkkäin. Taisteluakin on näköjään mukaan saatu, siitä tosin saatiin ainoastaan erittäin lyhyitä pätkiä nähtäville. Olisihan se kiva isoja joukkokohtauksia nähdä, tosin Elizabethissa ne lähes kokonaan kierrettiin, joten saas nyt sitten nähdä. Odotellaan innolla.

Tästä ei sen laajemmin, mutta kuitenkin:

Sienna Miller is replacing Lindsay Lohan in The Best Time of Our Lives, the John Maybury-directed drama. It stars Keira Knightley, Cillian Murphy and Matthew Rhys

Yhtäkään Sienna Millerin sisältänyttä elokuvaa ei ole tullut nähtyä, mutta taitaapi muutenkin olla niin että kaunokainen on paremmin tunnettu Jude Lawn exänä kuin näyttelijänä. Factory Girlin roolisuoritusta tosin muistelen varsin laajasti kehutun, joten eiköhän tässä ole enemmän kuin pätevä vaihtoehto Lindsay Lohanille. Hänet on jo aiemmin todistettu useammankin työnäytteen perusteella vähemmän maagiseksi lahjakkuudeksi.

Yleistä Scrubs-hehkuttelua voi lukea täältä, en ala perusjuttuja sen enempää kertaamaan.

On se vain loistava, ei siitä mihinkään pääse. Scrubsin kolmas tuotantokausi on kuitenkin jopa merkittävällä tavalla erilainen kuin edeltäjänsä. Siinä missä 1. ja 2. kausi ovat varsin puhtaita sitcomeja, jossa hahmonkehitys menee hyvin selkeästi ‘siinä ohessa’ ja aina välillä hieman puolihuolimattomasti, on kolmas 22:n jakson paketti hieman vakavempi. Muutospelkoiset immeiset kuten minä eivät äkillisistä tyylikikkailuista yleensä juuri perusta, ja sellaiseen ei Scrubskaan onneksi sorru. Kyseessä on edelleen jokseenkin puhdasverinen komedia, mutta kun verinäytettä tarpeeksi kauan katsoo, alkaa siinä näkyä edellisiä kausia selkeämpiä draaman merkkejä. Ero on parhaiten huomattavissa siinä, että mukana on reippaasti enemmän kohtauksia, joissa ei edes pyritä olemaan hauskoja, vaan vakavoidutaan hetkeksi.

Nessupaketti kannattaa kuitenkin jättää kotiin, sillä nauraa kolmannen tuotantokauden parissa saa edelleen paljon. Eri kausien välisiä eroja arvioitaessa tulee lähinnä mieleen, että 3. kausi on ehkä kokonaisvaltaisena katsomiskokemuksena sarjan paras, joskin huumorissa se ehkä hieman jää edeltäjiensä jälkeen. Tappio kuitenkin maksetaan korkojen kera takaisin onnistuneena draamana. Oudosti tuotantokauden puoliväliin on sattunut viiden Scrubs-asteikolla hieman heikomman jakson putki, kun edellisillä siisoneilla kyseinen väli on ollut loiston aikaa.

Scrubsin sekalaiselle väellä 3. kausi on muutosten aikaa ja se vaikuttaa myös osaltaan huumorin tyyliin. Sähellys alkaa kokemuksen karttuessa vähentyä ja näin ollen komiikkaa revitään entistä enemmän ihmisten välisistä suhteista. Tv-söpöliinien top-listojen kärkipaikkoja koluava Elliot Reid heittää ahkera-ja-taitava-mutta-pompoteltavissa-oleva -imagonsa nurkkaan ja parturin kautta hakee itselleen niin seksikkyyttä kuin itseluottamusta. Reidin hahmo on selkein esimerkki muutoksesta, mutta muutoinkin 3. kausi on iästä ja sukupuolesta välittämättä jonkinlaista aikuistumisen aikaa Sacred Hearthin sairaalan hoitohenkilökunnalle. Toivon mukaan sarja kuitenkin jatkossakin pitää yllä positiivisen yleissävynsä ja loistavan tasonsa. Parasta komediaa tämä edelleen on, mitä minä tv-sarjoissa olen todistanut. Pitääkin laittaa se 4. kausi tilaukseen pikimmiten.

4½ / 5

IMDB / TV.COM

Olemattomalla budjetilla kuvattu Zero Day julkaistiin vuonna 2003 eli samaan aikaan jolloin Gus Van Santin Cannes-menestyjä Elephant saapui teattereihin. Jälkimmäisestä tykkäilen varsin kovastikin, vaikka sillä lieviä pitkäveteisyyden piirteitä onkin. Zero Day ei kuitenkaan tunnu sen toistolta vaan on selkeästi erillinen elokuva, tosin samalla myös heikompi kokonaisuus. Jos Elephant-vertailua haluaa jatkaa, niin Zero Day on ehkä hieman rankempi, tunteettomampi ja kaikin puolin rosoisempi siinä missä Elephant on selvästi ‘taiteellisempi’. Zero Dayn kaltaisia elokuvia voi kuvata käytännössä kuka tahansa.

Virginia Techin valitettava tapaushan se innoittaja oli, joka tämän kiekon sai vihdoin katsomattomat-hyllystä soittimeen lentämään. Elokuvan päähenkilöt ovat kaksi teini-ikäistä yksinkulkijaa, joiden tiet yhdistyvät ja alkaa pitkä matka kohti koulussa tapahtuvaa lahtausta. Zero Dayn on henkilökuvaus, mutta se myös painottaa ihmisten tietynasteista typeryyttä siinä vaiheessa, kun murhien syyllisiä aletaan etsiä. Perinteisesti elokuvat ja väkivalta-pelit ovat varsin korkealla listalla. Onko se sitten yllätys, kun yleensä ne jotka asioista ‘päättävät’, eivät kumpaakaan harrasta. Ikävä tuomita golffareita, jos taskusta löytyy masters-turnausta historiikki.

Zero Day ei ole kuin puolentoista tunnin pituinen, mutta jo siinä on ainakin 10-15 minuutin verran liikaa. Kun kaikki tietävät mihin elokuva päättyy, tuntuvat jotkin hieman sivujuonimaiset viritykset turhalta pidentämiseltä ja erityisesti varsinaisen lopun jälkeiset kuviot olisi surutta voinut poistaa. Elokuvan kumpikaan pääosakasvo ei ole alalla ennen tätä työskennellyt, mutta molemmat onnistuvat olemaan riittävän uskottavia touhuissaan. Pienen budjetin tuottamat ongelmat on onnistuttu kiertämään keskittymällä digi-kamerakuvaukseen ja ahtaisiin sisätiloihin. Murhaajakaksikosta pyritään luomaan syvällistä kuvaa, mutta Zero Day jää kuitenkin hieman pintapuoliseksi tutkiskeluksi koulumurhien valmistelusta ja käytännön toteutuksesta.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Coenin veljekset Ethan ja Joel ovat kyvykkäitä elokuvantekijöitä. Miller’s Crossing, Fargo ja The Man Who Wasn’t There ovat kaikki makuuni joko hyviä tai vielä vähän parempia elokuvia. Sen sijaan Coen-kaksikon komedioista en oikein tykkää yhdestäkään, niistäkin paras eli Big Lebowski on korkeintaan keskinkertainen suoritus. Pari viimeistä yritystä ovat olleet jo suoraan sanottuja paskoja elokuvia. Miesten tulevat projektit kuitenkin kiinnostavat aina ja No Country For Old Menin (jonka pitäisi olla sitä vakavempaa tuotantoa) jälkeen on jälleen tarjolla huumoria, ilmeisesti kyseessä ei kuitenkaan ole ns. idiootti-trilogian kolmas osa, josta myös jossain vaiheessa on ollut puhetta.

Brad Pitt has signed on to join George Clooney in the Coen brothers black comedy, Burn After Reading. Frances McDormand is also part of the cast that centers on a CIA agent who loses the disc of the book he is writing, says The Hollywood Reporter. Joel and Ethan Coen co-wrote the screenplay, while Joel will direct. Pitt will start shooting Burn After Reading in August.

Idea vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, ja näyttelijälista on tähän mennessä sekä nimekäs että pätevä. En kuitenkaan jaksa vielä oikein innostua, Coenien huumori ei vain tunnu allekirjoittaneelle uppoavan. Näyttelijäkaksikosta sen verran, että hyvin tuntuvat toimeen tulevan, kun Ocean’s xx -elokuvien lisäksi pitää vielä muutakin kehitellä. Eipä sillä, hyvinhän he yhteen pelaavat ja näyttelijäntaitojakin löytyy. Molemmat vain ovat vuosien saatossa – erityisesti Pitt – olleet ulkonäkönsä uhreja. Kun on liian komea, ei oteta vakavasti. Tosin erityisesti Pitt on pääasiassa tehnyt viime vuosina sen kaltaisia elokuviakin, että eivät ne juuri ihmeitä ole näyttelijältä vaatineet. Sen sijaan 90-luvun puolelta löytyy jo huomattavasti haastavempia ja monipuolisempia rooleja.

Suoraan asiaan:

Meryl Streep and Philip Seymour Hoffman will star in the adaptation of the Broadway hit, Doubt for Miramax Films. From writer-director John Patrick Shanley, Streep will play Sister Aloysius, a nun and principal of a New York Catholic school who accuses a priest (Hoffman) of sexually abusing one of his students, leading to an escalating debate over his guilt or innocence

No kauan siinä kestikin, että pappien ynnä muiden harras-uskovaisten arveluttava käyttäytyminen lapsia kohtaan saa tuoreen kuvauksen. Aihe on kuitenkin viime vuosina ollut aika ajoin varsin näkyvästikin esillä mediassa, mutta ainakaan minä en yht’äkkiä muista, että aiheesta olisi tullut mitään erityisen tunnettua elokuvaa ainakaan 2000-luvulla. Mielenkiintoista nähdä, kuinka ‘rankka’ lähestysmistapa aiheeseen otetaan vai käsitelläänkö elokuvassa enemmänkin ulkopuolisten suhtautumista aiheeseen. Jälkimmäiseen jossain määrin viittaisi se, että oikeusistuimessa väittelyltä tuo synopsis pikkuisen haiskahtaa.

Ohjaaja John Patrick Shanley ei nimenä kelloja kolkuta (vaikka näköjään Oscarin 80-luvun loppupuolella onkin mennyt voittamaan, tosin käsikirjoituksesta), joten ei siitä sen enempää. Philip Seymour Hoffman rappiopartansa kanssa näyttää jo valmiiksi lapsiinsekaantujalta, joten sinällään mies on oiva valinta. Ja osaapahan hän erinomaisesta näytelläkin – ja erittäin monipuolisesti. Pitkän aikaa laadukkaista sivuosarooleistaan tuttu Hoffman on hiljalleen noussut – erityisesti tietysti aivan maagisen Capote-suorituksen jälkeen – varteenotettavaksi pääosanassuksi. Aikaisemmin varmasti ainoastaan anti-kansikuvapoika -ulkonäkö oli se ainoa estävä tekijä.

Meryl Streep on outo tapaus. Oscar-ehdokkuuksia toistakymmentä kerännyt näyttelijätär on käytännöllisesti katsoen aina hyvä tai erittäin hyvä, mutta syystä tai toisesta hän ei ole koskaan noussut minkäänlaisen suosikin asemaan, pikemminkin hieman päinvastoin. Hän kuuluukin jossain määrin siihen kategoriaan, että ‘no kyllä se varmaan ihan hyvä on, mutta ennemmin mä olisin tähän jonkun muun ottanut’. Eipä sillä, Streep nunnan roolissa ei varmaankaan ole hullumpi vaihtoehto.

Tuorein tv-rakkauteni Scrubs eli Tuho-osasto on edennyt katsomislistalla nopeasti, ja toinen tuotantokausi tuli sekin ahmittua muutamassa päivässä. Lopputulos on vähintään samaa tasoa kuin 1. tuotantokausi, kehut ja ongelmat edeltäjään nähden tulevat aika perinteisistä suunnista. Hyvänä puolena korkea rutiinitaso alkaa näkyä ja sarja on selvästi uponnut ‘muottiinsa’. Ensimmäisen kauden alussa suurta roolia näytelleen liioitellut ääniefektit ovat jääneet lähes kokonaan pois, josta joudun kyllä pikkuisen rokottamaan, ne olivat valtaosaltaan hauskoja.

Scrubs oli alusta asti varsin ‘valmis’ sarja, ja esimerkiksi näyttelijäsuoritukset olivat alusta asti korkealla tasolla. Toinen tuotantokausi ei juurikaan uutta tarjoaa, vaan on hyvin pitkälti ‘lisää sitä samaa’ kuin ensimmäisetkin 24 jaksoa. Tosin tällä kertaa episodien määrä on tiputettu 22:een, mikä tulee ilmeisesti olemaan kuvio tulevillakin tuotantokausilla. Huumorin taso pysyy korkeana läpi tuotantokauden ja erityisesti rupeaman puolivälissä oleva viiden jakson rypäs on äärimmäisen vahvaa komediaa.

17 / 22 jaksoista saa arvosanaksi vähintään nelosen 0-5 asteikolla, joten se kertoo kaiken oleellisen sarjan tasaisuudesta. Vaikka 2. kausi tavallaan onkin puhtaasti parempi kuin edeltäjänsä, puuttuu tästä yksi oleellinen asia: uutuudenviehätys alkoi lähteä jaksonumeron suurentuessa, mikä on tietysti aivan luonnollista. Kauden juonikuviot toistavat monia 1. kauden teemoja, mutta tuoreitakin juttuja on sen verran paljon, että kyllästymään ei todellakaan pääse. Ryan Renoldsin vierailusta lisäpisteitä, miehelle ei voi olla nauramatta.

Sen enempää en Scrubsin 2. tuotantokautta jaksa hehkuttaa, käytännössä joka ainoa 1. kauden arvostelussa ollut kehu pätee, joten TÄSTÄ klikkaamalla on tarjolla lisää mietteitä parhaasta sitcomista, jota olen koskaan katsonut.

4½ / 5

IMDB / TV.COM

Studion ja Lord of the Rings -elokuvat ohjanneen Peter Jacksonin tapellessa rahasta (mistäs muusta), New Line Cinemalla alkaa hiljalleen olla kiire kuvata The Hobbit, jonka oikeudet raukeavat ilmeisesti jossain vaiheessa vuotta 2008. Spider-Man -elokuvista parhaiten tunnettu ja siinä sivussa kaikkien aikojen hirvitys-listalla kadehdittavan hyvin pärjäävän Evil Deadin värkännyt Sam Raimi on ollut jo jonkin aikaa vähän kaikkien suosikki The Hobbitin tekijäksi. Raimi itse ei ole kommentoinut asiaa, mutta Spider-Man 3:n promo-kiertueella asia tuli puheeksi:

“First and foremost, those are Peter Jackson and Bob Shaye’s films. If Peter didn’t want to do it, and Bob wanted me to do it – and they were both okay with me picking up the reins – that would be great. I love the book.”

Niin LotRit kuin The Hobbit ovat lukematta, mutta opukset läpi tavanneet ovat kertoneet, että kirjat eroavat varsin merkittävästi toisistaan. Joka tapauksessa, olisi asia sitten näin tai toisinpäin, niin Raimi olisi varmasti ihan toimiva vaihtoehto Jacksonin paikalle. Molemmilla on taustaa zombien kanssa örveltämisestä, mikä tuntuu olevan nykyään aika lailla pop, top ja rock. Mutta ennen kaikkea Spider-Manit ovat olleet isoja projektia: on varmasti ihan erilainen vastuu vetää 150 miljoonaa maksavan elokuvan kuvauksia, kuin värkätä naapurin Sepon kahvilassa dialogi-vetoista elokuvaa, joka kustannetaan opintotuesta.

Spider-Man 3 tulee ihan tässä just parin viikon sisällä teattereihin ja elokuvan tähtikatras antaa haastatteluja kaikille New York Timesin ja Laihian R-Kioskin väliltä. Kolmannen Hämähäkkimies-elokuvan budjetti on muuten studion mukaan noin 100 miljoonaa dollaria. Hulppea summa, mutta silti vähemmän kuin mitä edeltävien osien rummutukseen käytettiin. Yli 100 miljoonan avausviikonlopputulos Jenkeissä olisi kauniisti sanottuna ‘toivottava’. Nyt ei ole kuitenkaan tarkoitus pohtia elokuvan tuottamaa dollarilukua, vaan naureskella Kirsten Dunstille:

She (Dunst) says she can’t imagine returning for Part 4 (of Spider-Man series) without both her director and her costar: “It’s disrespectful to the whole team, I think, to do that. And audiences aren’t stupid. It’d be a big flop without me, Tobey, or Sam.

Tuota tuota, Dunst taitaa olla niitä näyttelijöitä, jotka eivät todellakaan lehtiä taikka muitakaan arvioita lue. Monethan näin väittää, mutta jos minä olisin panostanut johonkin projektiin 6-12kk elämästäni ja se arvosteltaisiin joka ikisessä mediassa, niin voipi olla, että kiinnostaisi jonkin verran, mitä siitä sanotaan. Jos Dunst olisi myös tehnyt näin, hän tietäisi vallan hyvin, että suurimmaksi osaksi hänen roolisuorituksestaan ei olla tähän mennessä pidetty. Tiedä sitten minkälaisessa Oscar-iskussa Dunst Spider-Man 3:ssa on, mutta ainakin kahden ensimmäisen elokuvan perusteella hänen suurin saavutuksensa elokuvasarjassa on märkä t-paita ja siitä johtuvat luontaisedut.

Sinällään mulla ei ole mitään Kirstenia vastaan, jollain tapaa Dunst + Hämis -yhdistelmästä tulee mieleen Katie Holmes ja valta-osa hänen leffoistaan. Molempia pidän jossain määrin lahjakkaina näyttelijöinä, mutta ovat vain pahasti väärissä rooleissa. Dunst oli oikein hyvä Marie Antoinettessa ja rooli oli selkeästi hankalampi kuin lähinnä söpöltä näyttävän ja välillä kiljuvan Mary Janen homma. Joka tapauksessa, pointti oli se, että vaikka Spider-Man -sarja menettäisikin Dunstin, en usko että se yleisöä hirvittävästi häiritsisi. Spekuloimalla omalla osuudellaan mahdollisessa neljännessä osassa Dunst muuten aikasti hyvin tappaa ne sitkeät huhut, joiden mukaan häneltä lähtisi henki kolmosessa. Saas nähdä onko Dunst ovelampi kuin oletankaan.

Asiaan:

New Line has set Eric Bana and Rachel McAdams as traveling companions in The Time Traveler’s Wife, the Robert Schwentke-directed adaptation of the bestselling Audrey Niffenegger novel. Film is about a Chicago librarian with a genetic disorder that causes him to time-travel when he is under duress. Though his disorder causes him to vanish for long periods, he tries to build a life with the woman he loves. She’s a young heiress struggling with the arrangement. Shooting’s set to start in August.

Mollatun Flighplanin ohjannut Robert Schwentke ei heretä sen suurempia tuntemuksia, joten ei hänestä pidempään. Eric Bana puolestaan on tekijämiehiä. Hän ei ole ollut kuin puolessatusinassa elokuvassa, mutta silti Bana on onnistunut luomaan itsestään jonkinlaisen tähden, eikä ansiotta. Black Hawk Down ei aivan tarkalleen ottaen ole näyttelijöiden paratiisi, mutta silti Banan muistaa elokuvasta muita näyttelijöitä paremmin, Troyssa hän taasen osoittaa, että elokuvan ei tarvitse olla hyvä, että näyttelijä voi loistaa. Munichissa lienee kuitenkin miehen paras roolisuoritus tähän mennessä. Miehellä on kyky olla ‘läsnä’ ruudulla.

The Time Traveler’s Wife vaikuttaa mielenkiintoiselta ja suoraan sanottuna luulin, että elokuvaa kuvattaisiin jo, siitä on nimittäin jo jonkin aikaa kun Rachel McAdamsin ilmoitettiin olevan elokuvan naispääosassa. Nooh, joskus filmaamisen aloittaminen kestää vähän kauemmin. Kysykää vaikka Indiana Jones 4:n tekijäporukalta. Vaikka elokuvan juoni ei yhtäläinen The Fountainin kanssa olekaan, niin jotain samaa näissä synopsiksen perusteella kuitenkin on.

LUE ARVOSTELU

Edward Norton on hieno näyttelijä, ehdottomasti yksi sukupolvensa parhaista. American History X, Fight Club ja 25th Hour ovat paitsi elokuvina loistavia jokainen, niin myös esimerkkejä Nortonin näyttelijäntaidoista. Kaksinkertaisessa Oscar-ehdokkaassa on kuitenkin yksi iso vika näin elokuvankatselijan näkökulmasta: mies tekee ihan liian vähän töitä, tosin nyttemmin tahti on näyttänyt pieniä kohentumisen merkkejä. Mielikuva laiskottelusta johtuu myös siitä, että Norton on sen luokan osaaja, että miestä näkisi vuoden aikana mielellään vähän joka roolissa.

Edward Norton has nailed the role of Bruce Banner in The Incredible Hulk for Marvel Studios and Universal Pictures. Louis Leterrier is directing the comic book adaptation, the follow-up to Hulk, where Eric Bana played the green guy. Zak Penn wrote the script; The Incredible Hulk will start shooting this summer in Toronto for a June 13, 2008 release. (Movieweb)

Mä en nyt ymmärrä ollenkaan, en sitten yhtään. Onkohan Nortonilla pelivelkoja tai jotain? Minkä helvetin takia noilla lahjoilla siunattu näyttelijä menee tekemään Hulkin. Kyseessä tulee olemaan tuottajien mukaan jonkinlainen ‘sarjan’ uudelleenbuuttaus, ilmeisesti Ang Leen ohjaus (joka kieltämättä näytti aika karmealta, kun jonkin verran sitä tuli kaverin luona nähtyä) halutaan unohtaa mahdollisimman nopeasti. Tarjolla on enemmän toimintaa ja ryskäämistä ja oletin, että Hulkin rooliin otetaan joku mr. Never Heard, mutta että Norton. Luulisi, että miehelle löytyisi parempiakin hommia, toivon mukaan tästä edes maksetaan hyvin. Jotenkin en nimittäin jaksa uskoa, että elokuva mikään unohtumaton klassikko tulee olemaan.

Paljon parjattu, mutta makuuni useammankin oikein onnistuneen toimintaleffan tekaissut Michael Bay on hankittu ohjaamaan Prince of Persia: The Sands of Time -elokuva. Niinpä niin, taas yksi pelielokuva lisää, genre jonka ensimmäistä onnistumista yhä odotellaan. Jotenkin on kuitenkin sellainen fiilis, että tästä se voisi vaikkapa tullakin, ainakin ohjaaja on useampaa luokkaa osaavampi, kuin mitä genren elokuvissa yleensä on nähty.

The IESB was able to confirm with Disney Studios that they are hopeful that Michael Bay will indeed direct the picture right after he is done with this Summer’s blockbuster, Transformers. Jerry Bruckheimer has teamed up with Michael Bay, who is directing Prince of Persia: The Sands of Time for a Summer ’09 release. (IESB)

Bayn nopeat leikkaukset, jatkuvat hidastukset ja päättymätön värifiltterien käyttö ärsyttää monia, ja itseänikin usein, mutta jotenkin juuri Bayn elokuvissa ne toimivat poikkeuksellisen hyvin. Draamasta mies ei niin välitä ja se myös näkyy elokuvissa, pääpaino on visuaalisuudella ja toiminnalla, joka myös yleensä näyttää ei ehkä niin realistiselta, mutta muuten erittäin hyvältä. Onhan mies ohjannut semmoisen kurakasan kuin Pearl Harbor, mutta tuonkin jälkeen on tullut jo kaksi osumaa.

Mainoskatkot on hieno juttu. Niille voisi itse asiassa perustaa jonkinlaisen fanclubin. Joskus aikanaan tuli n. 1½ minuutin verran katsottua Gilmoren tyttöjä (arvostelu) YLE:ltä F1:n lomassa. Ensimmäinen tuotantokausi tuli hankittua, kun mainoskatkokohtaus näytti ‘ihan hyvältä’ (ja painostusta sen hankkimiseen oli harrastettu nettikavereiden taholta about puoli vuotta). Tätä nykyä tilanne on se, että en osaa luetella kuin yhden sarjan, joka menee ehdottomasti rankingissa Gilmoren ihastuksien edelle. Pari viikkoa sitten tuli katsottua jotain Maikkarilta. Mainoskatko, vaihto neloselle: Scrubs – sarja jolle en tapojeni mukaisesti ole oikeastaan antanut edes mahdollisuutta – pyöri ja siinähän se MTV3:n ohjelma unohtuikin kun jakson puolikas oli ihan pakko katsoa loppuun. Vaikutti oikein reippaalta huumoripläjäykseltä.

Nyt on 1. tuotantokausi kokonaisuudessaan pulkassa, eikä siinä mennyt kuin kaksi vuorokautta ostoksen jälkeen. Tosin jaksojen vaatimaton pituus, eli noin 20 minuuttia ilman mainoskatkoja, helpottaa tuotantokausien nopeaa läpikäymistä. Ja jösses, lopputulos on parttiarallaa parasta puhdasta komediaa koskaan, tosin Weeds on oikeastaan se ainoa varteenotettava kilpailija. Ja senkin komedia-statuksesta voi vääntää ja kääntää muutaman tunnin verran. Lääkärisarjoista tykkään vielä vähemmän, mutta potilaiden hoito ei sinällään ole sarjassa pääasia, vaan ihmisten elämät ja sähellykset niin töissä kuin ihmissuhteissa. Huumori on pääsääntöisesti varsin v*ttuilu-pohjaista, mikä on vain ja ainoastaan bonusta. Tunnelma on kuitenkin pääsääntöisesti kovin pirteä ja ilahduttava, joten mustaksi komediaksi en tätä sanoisi.

Hyvien ja erinomaisten sarjojen välillä on usein yksi merkittävä ero. Jälkimmäisissä hahmoihin enemmän tai vähemmän rakastuu, kun taas esimerkiksi muuten hienon Battlestar Galactigan henkilö-galleriassa ei ihan ole sitä tarvittavaa vetoa. JD on Scrubsin päähenkilö. Selkärankaa ei yleensä juuri ole, mutta potilaista hän välittää ja lahjakkuuttakin on. Hän katsoo ylöspäin Coxiin, kokeneeseen lääkäriin, joka jakaa mielipiteensä tiukkaan sävyyn ja vihaa sydämensä pohjasta ylilääkäri Kelsoa. Tunne on molemminpuolinen. Elliot Reed puhuu paljon ja usein väärässä kohdassa; talenttia löytyy, potilasrakkautta ei. Yritys on kuitenkin hirveä ja muiden miellyttäminen + sähellys on äärimmäisen söpöä. Pakan täydentää kirurgi-rookie Turk, ja tämän mielitietty Carla. Porukka on erittäin ihastuttavaa, eikä mukana ole oikeastaan yhtään ärsyttävää sivuhenkilöä.

Scrubs on erittäin hauska: letkeän yleisfiiliksen lisäksi 20 minuuttiset sisältävät aina useampia kunnon naurattajia. Varsinaista draamaa on hyvin minimaalisesti, se hoidetaan yleensä näpäkän kommentoinnin ohella. Onkin pikkuisen hämmästyttävää, missä vaiheessa sitä hahmonkehitystä oikein tehdään, mutta tapahtuuhan sitä, vaikka alussa vähän muuta pelkäsinkin. Pieni miinus joka jakson lopussa olevasta ‘mitä opin tänään’ -tyyppisestä yhteenvedosta. Ilmankin pärjättäisiin. Liioitellut ääniefektit ja vertauskuvalliset kohtaukset, joissa vierailevat niin Hulk kuin Batman, sopivat sarjaan loistavasti. Zach Braffin kertojaääni toimii valtaosan ajasta yllättävän mukavasti. Näyttelijät ovat erittäin hyvin ajantasalla, eritoten John C. McGinley Coxina on hulvaton. Sarjan taso on kohtuullisen tasainen, tähtiasteikolla tämä tarkoittaa vaihtelua 3:n ja 5:n välillä, keskiarvon asettuessa hieman vaajaaseen neloseen. Loistava komedia, jonka parissa viihtyy erinomaisen mukavasti vaikka pidempiäkin sessioita kerrallaan.

4½ / 5

IMDB / TV.COM

Asiaan:

Harry Potter moviemakers are trimming the next installment of the fantasy franchise, fearful it’s too long and will turn moviegoers off. Following the failure of Quentin Tarantino and Robert Rodriguez double-bill Grindhouse, which is more than three hours long, studio bosses at Warner Bros have ordered director David Yates to cut the running time of Harry Potter And The Order Of The Phoenix. (Starpulse.com)

Joopa joo, tämä nyt ei ole ollenkaan kultainen uutinen. Tiedä sitten, voihan olla että elokuvan lyhentäminen ja vauhdin lisääminen tekee lopputuloksesta nautittavan, mutta tällä kertaa ainoa syy leikkauksille on varsin selkeästi raha. Viimeinen versio oli jo tehty, mutta kun pitkä elokuva ei pärjännytkään erinomaisesti teattereissa, niin pätkitään nyt sitten tätäkin. Logiikka on selkeä, mutta ei siitä huolimatta aukea. Oli Harry Potter -elokuva kuinka pitkä tahansa, vetää se salit täyteen katsojia. Tokikaan illassa ei pääse yhtä moni katsomaan leffaa, kuin silloin jos pätkän kesto on vaikkapa pari tuntia. Potteri on kuitenkin Potteri, huikea tulos sieltä tulee, kesti elokuva sitten 2h 40min tai 2h 20min. Toivon mukaan siellä ei nyt painettu paniikkinappia ihan pohjaan asti, sillä ainakin kirjan perusteella juuri tunnelman rakentaminen on poikkeuksellisen tärkeää lopputuloksen onnistumisen kannalta.

Premiere lehden kuoltua pois lukuisten top100-listojensa kanssa (mm. Hollywood powerlist), on lehden nettisivut kuitenkin pidetty yhä pystyssä ja sinne on ilmestynyt jotain oikein kiinnostavaa selattavaa. Tarjolla on nimittäin joka ainoan ilmestyneen numeron kansikuva – myös kaikki spesiaalit sun muut viritykset – ihan kohtuullisen mukavalla resoluutiolla. Kuvagalleria ei ole kaikkein nopein taikka käytännöllisin, mutta vuosien varrelta löytyy mm. muutama erittäin edustava otos Kiefer Sutherlandista, joka nykyään paremmin Jack Bauerina tunnetaan. Kaikki vuosikerrat tuli plärättyä ja laitoin merkille, että Premieren toimituksella on selvästi muutamia suosikkeja: Kevin Costner, Tomit Hanks ja Cruise, Mel Gibson, Keanu Reeves sekä erityisesti Jodie Foster viihtyvät kovasti kansissa. Oli sielä muutamalla muullakin reippaanpuoleisesti esiintymisiä, mutta eivät nyt vain satu tulemaan mieleen.

Linkki: Premiere-kannet 1987-2007

Tämän planeetan kauneimmat kasvot omistava, mutta jääkaapin ovea turhan harvoin availeva Keira Knightley nähdään jälleen pukudraamassa, tällä kertaa se kantaa nimeä Atonement. Keira on nähty ja tullaan tänäkin vuonna näkemään sen verran monta kertaa korsetissa, että koko kombinaatiosta alkaa hiljalleen mennä uutuudenviehätys. Parempi kuitenkin ehkäpä näin, kuin että Keirasta olisi tullut jälleen yksi teinileffojen vakionaamoista. Ehkäpä se sitten menee vähän sillä lailla, että ne oikeasti kykenevät näyttelijättäret – kuten vaikka Scarlett Johansson tai Natalie Portman (josta erittäin suurella lämmöllä vastaanotettu tyttörakkaus-kuvio täältä) – eivät jää jumiin teinipätkiin, kun taas kaiken maailman Lindsay Lohaneiden kohtalo on kovin erilainen. Tosin Lohan pyrkii tekemään räväkällä viikonloppuelämällään Disneylle mahdottomaksi hänen palkkaamisensa.

Takaisin Atonementiin, köyhällä kuvanlaadulla varustettu traileri on vuotanut nettiin ja se näyttää varsin hyvältä. Nämä ‘period piece’ -leffat kun eivät ennen koko elokuvan katsomista juuri kerro itsestään. Trailereissa on aina ne samat jutut: dramaattisia kohtauksia yhdistettynä laadukkailta tuntuviin, yleensä jotain aksenttia mongertaviin näyttelijöihin sekä komea musiikki. Voisi tietysti sanoa, että samaa voisi sanoa kaikista trailereista, mutta erityisesti tämäntyyppisten leffojen kohdalla erojen löytäminen on poikkeuksellisen vaikeaa. Kun taas vaikkapa toimintaleffoista voi usein sanoa huomattavasti enemmän, varsinkin silloin jos jälki näyttää valmiiksi huonolta. Atonementin on ohjannut varsin mukavasta Pride & Prejudicen vuoden 2005 -versiosta vastannut Joe Wright, joten kyllähän tämä tuorekin tuotos on nähtävä.

Traileri: LQ