Lapsuuteni ehdottomiin tähtihetkiin kuuluneet Transformersit ovat siis vihdoin ja viimein saapuneet valkokankaalle. Syystä tai toisesta Jenkit joutuvat robojen saapumista teattereihin vielä odottelemaan, Suomessa on sen sijaan nautittu jo ennakkonäytöksistä. Nooh en valita, mun puolesta voivat ottaa vaikka tavaksikin. Michael Bay on papereissani tekijämiehiä, vaikka ei niin vallattoman paljon monimutkaisista juonikuvioista saati sitten henkilöohjauksesta ymmärräkään. Sen sijaan The Islandin, The Rockin ja Bad Boys 2:n kaltaiset non-stop-rymistelyt piristävät kummasti arkeani. Makuuni Bay oli ‘juuri oikea’ mies Transformersin puikkoihin. Ja kuinkas sitten kävikään …

Robotit. Herranjumala, nehän olivat noin pääosin aivan mielettömän hyvän näköisiä. Ensimmäisen vartin jälkeen olin aivan tulessa ja valmis tarjoamaan tekijäporukalle kaikki mahdolliset pytyt ja prenikat. Jostain ihmeen syystä, joku on kuitenkin saanut päähän, että leffaan tarvitaan liian iso nippu ihmishahmoja. Kun on kerran nähnyt robotin muuttuvan helikopterista tappokoneeksi ja putsaavan yksin lentokentän, ei voisi juurikaan vähempää kiinnostaa miten joku random nörtti selvittää robojen salaisuuksia. Pientä selkään tapatusta on kuitenkin annettava siitä, että Shia LeBeouf haltsaa pääroolin mukavasti, eikä hänen hahmonsa olekaan pientä narinaa lukuun ottamatta ongelma. LeBouf kantaa harteillaan suurta osaa leffan komiikasta ja teinihuumori toimii ihan mukavasti, aikuistuneemmalla yleisöllä voi olla ongelmia sulattaa juttuja. Kaikin puolin leffan ensimmäinen about 30 min on oikein sujuvaa menoa, katsojan tutustuessa maailmaan.

Ekan puolen tunnin jälkeen joku on ilmeisesti saanut hienon idean, että nyt homma pistetään seis. Tapetaan aikaa pyörittelemällä robotteja piilosilla (juu) ja keskittymällä neljään, viiteen eri ryhmään ihmisiä (joista kahden, kolmen kohtalo ei kiinnosta ketään. Mikä ihme sen signaalinpurkajankin rooli lopulta oli, ei sitä olisi tarvittu). Tunnin ajan elokuva on täysin jumissa paria valonpilkahdusta lukuun ottamatta. Erittäin ohuen juonen käynnistämiseen tuhlataan älyttömästi aikaa. Onneksi kaupunkimaisemissa tapahtuva Loppumättö onkin sitten sen sortin efektitykitystä, että oksat pois. Kun kaksi parikymmenmetristä robottia ottaa yhteen, niin wanha Transformers-fanipoika ei voi olla innostumatta. Jos Roboja voi jostain moittia, niin ne kaikki näyttivät vähän liikaa toisiltaan, yksilöinti oli paria johtohahmoa pois lukien vähän hankalaa.

Ja olihan siellä ihan ylimääräistä tunteiluakin. Ja juu, tiedän jo tässä vaiheessa että moitin leffaa ihan liikaa pogoihin nähden, tää olisi vain voinut olla vielä paljon parempi, joten nyt pitää vähän itkeä. Kuitenkin, ei mua kiinnosta katsoa kun pari teiniä huutaa telakalla olevan Autobotin perään. Ja mistä lähtien ihmisillä on minkäänlaista merkittävää roolia robottien välisissä taisteluissa. Kyllä ne ottaa toisistaan mittaa ihan ilman mitään mariini-sidekickejä. ‘Herkkien’ kohtausten ongelmana on vielä bonuksena se, että Bay on niitä käsikirjoituksesta katsoessaan selvästi todennut että ‘well, ok, one take and we are done!’. Jälki on myös sen mukaista, varsinkaan Megan Foxin (hot) ote ei riitä.

Jos sen epämääräisen luuhailutunnin unohtaa, niin käsiin jää ‘keleen viihdyttävä elokuva. Isoja robotteja, vielä isompia efektejä, pääosin toimivaa huumoria ja AAA-tason tappelut takaavat sen, että teinipojat ja kaikki heidän henkisensä viihtyvät takuuvarmasti teattereissa. Josta tulikin mieleeni, että yllättäen Vaasassa ei ollut kuin yksi n. 10v vanhempineen katsomassa pätkää. Oletin, että tämä olisi houkutellut enemmän junioreita paikalle. Eipä sillä, en kyllä jäänyt itkemään niiden perään. En oikein tiedä, miten Michael Bayn ohjaama toimintaräime nimeltä Transformers pitäisi summata: fanipojat tuskin tulevat pettymään ohueen juoneen ja robotteja on ihan riittävästi tyydyttämään odotukset. Ongelmiakin on kuitenkin ihan riittävästi, enkä olisi uskonut että Bay-leffan kohdalla yksi näistä olisi pienoinen toiminnan puute yhdessä kohdin elokuvaa. Hauskaa kuitenkin oli ja lisää Transformerseja teattereihin, kiitos.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Bourne Ultimatumin (tässä kohtaa voisi todeta että Identity on oikein hyvä, Supremacy keskinkertaisuus) teaseri ei näyttänyt juuri mitään, mutta juuri tyrkylle tullut traileri sen sijaan antoi jo huomattavasti enemmän jauhamisen aihetta. Juoni taitaa olla parttiarallaa jokseenkin se sama, joka nyt on kahdesti aiemminkin nähty. No, ei se mitään sillä toiminta näytti hyvältä ja traileri onnistui juuri sopivasti herättämään kiinnostusta Bournen hahmon identiteetin lopulliseen selviämiseen, että pakkohan tämä on käydä teatterissa kurkistamassa.

On muuten mukava nähdä, kun toimintaleffana mainostettavan Bournen kaltaisen elokuvan trailerissa maltetaan edetä rauhallisesti: mukana ei ole miljoonaa sekunnin clippiä, vaan nähdäänpä kerran jopa oikein kunnon vuoropuhelukin. Tekijäporukalta on ollut varsinainen kuningasidea hankkia David Strathairn pahan pojan rooliin, mies tuntuu sopivan rooliinsa kuin valittu ja uhkuu juuri sellaista ilkeän pukumiehen särmää, mitä tulikin tilattua.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii)

Jos kirjoittaa jotain pelielokuvista, kuuluu hyviin käytöstapoihin mainita, että yhtäkään hyvää sellaista ei ole vielä tehty. Ja tuo on totta.

Seuraava yritys kantaa nimeä Hitman ja en ainakaan ensimmäisen teaserin jälkeen olisi valmis lyömään nauloja projektin arkkuun. Ohjaaja Xavier Gens ei listoillani juuri tuntemattomampi olla, joten ei siitä sen enempää. Ennemminkin pelkään, että miten peleissä pirun karismaattisen Agentti 47:n tulkitseminen onnistuu Timothy Olyphantilta, jonka suurin ongelma niissä parissa isommassa roolissa on ollut juuri tuon valkokankaan haltuun ottaminen. Mies kyllä puree huulta, yrittää näyttää ilkeältä ja puhuu vekkulisti, mutta kun ei ole tarpeeksi miestä niin ei ole. Eipä sillä, Girl Next Doorissa tykkäsin hänestä kovasti. vajaan parin minuutin kestoon venytetystä teaserista vielä sen verran, että ne muutamat otot, jotka leffasta oli pöllitty, näyttivät ihan kohtuullisilta. Vähän vain pelkään että herra nro. 47 on pehmennetty Bond-tyyliseksi sanasepoksi, vaikka itse teaserissa hän ei sanaakaan sanonutkaan. En pitäisi ollenkaan pahana jos itse leffassa noudatettaisiin samaa kaavaa.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii, vaihda .dll .mov:iin)

Richard Kellyn seuraava:

Media Rights Capital has tapped Cameron Diaz to star in The Box, a horror film to be directed by Donnie Darko helmer Richard Kelly. Kelly wrote the script based on Richard Matheson short story Button, Button. Diaz will play a young woman given a mysterious box by a stranger. She’s told that certain things will happen depending on which buttons she presses. (Variety)

Mulla ei sinällään ole mitään Cameron Diazia vastaan. Parhaimmillaan hän on oikeinkin kaunis, mutta tuo näyttelypuoli ei vain oikein tahdo olla hallinnassa. Tuossa vuosituhannen molemmin puolin oli jokunen elokuva, missä ajoittain oli yritystä vähän vakavimmaksi näyttelijättäreksi, mutta sitä lopullista niittiä odotellaan vieläkin. Vähän alkaa olla sellainen fiilis, että sitä ei koskaan tule. Varsinkin kun Martin Scorsesen Gangs of New Yorkissakin hän oli se kaikkein heikoin lenkki, ja kyseinen ohjaaja on kuitenkin saanut vähän yhdestä sun toisesta sinällään keskinkertaisuudesta paljon enemmän irti.

Vaikka Diazilla ihan riittävästi vähemmän loistokkaita hetkiä onkin uralle kertynyt, niin tuskinpa hän kuitenkaan elokuvaa yksinään onnistuu pilaamaan. Siihen tullaan tarvitsemaan Richard Kellyn apua. Miestä alkaa jo hieman käydä sääliksi. Loistavan Donnie Darkon jälkeen hän ilmeisesti luuli itsestään liikoja, ja ryhtyi tekemään Southland Talesia. Elokuva oli valmis ainakin jo reilu vuosi sitten, mutta se sai sen sortin vastaanoton, että leffa vietiin uudelleen leikkauspöydälle. Ihan näin sivuhuomautuksena todettakoon, että ei sitä olla sieltä vielä poiskaan päästetty. Voihan olla, että luvassa on seuraava Suuri Mestariteos. En vain millään jaksa uskoa.

Parin Underworld-leffan avulla Die Hard 4.0:n ohjaajaksi päätynyt Len Wiseman tekee ihan mukavan rutiinisuorituksen kesän tähän mennessä ehkäpä viihdyttävimmän leffan puikoissa (miksi mulla on fiilis, että joku pätkä unohtuu nyt ja pahasti). Enpä olisi saliin (pari minuuttia myöhässä, perkele) kävellessäni arvannut, että ensimmäinen asia, josta pitää mainita on Die Hard 4.0:n täysin kaakkoon vedetty poliittisuus. Tulin katsomaan toimintaleffaa, en mitään ontuvaa ja erittäin in-your-face -tyylistä tutkielmaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta, sankaruudesta ja supervallan haavoittuvuudesta / välinpitämättömyydestä omia ongelmiaan kohtaan. Sellaista kuitenkin tarjottiin kohtuullisen ärsyttävän Justin Longin näyttelemän, niin ikään, kohtuullisen ärsyttävän sidekickin suusta läpi elokuvan. Kuorrutus tuntui päälle liimatulta ja oli bonuksena vähän väärässä paikassakin.

Pääasia eli toimintakohtaukset, jättivät suuhun vähän oudon maun. Hyvänä puolena tarjolla on muutamia erittäin näyttäviä tehosteita ja stuntteja. Ensimmäiseen Underworldiin nähden Wiseman on selvästi oppinut kikan jos toisenkin näyttävien action-kohtausten ohjaamisesta. Mitään omaperäistä taikka ihmeellistä niistä on tosin turha toivoa bongailevansa, siinä mielessä 4.0 muistuttaa kovastikin toisen Die Hard -ohjaajan, Renny Harlinin, paukutteluja. Hyvin toteutettua perustoimintaa jaksaa kuitenkin katsoa vain jonkin aikaa ja kun sitä on tarjolla lähes alusta loppuun, niin vähänhän se pistää turruttamaan. En sitten tiedä, onko viime vuosina action-leffojen realismitaso jotenkin noussut, mutta Live Free or Die Hardin pahiksien yli-inhimillinen kestävyys sai mut olemaan ihan varma, että leffassa on joku supersotilas-sivujuoni. No eihän sitä ollut, taisi olla vain tuulahdus toimintaelokuvan kultaiselta vuosikymmeneltä, jolloin etunimet Jean, Bruce, Arnold ja Steven komensivat valkokangasta.

Viihdyttävä Die Hard 4.0 on, siitä ei pääse mihinkään. Tylsistymään ei välillä vähän kupsivan toiminnan ohessa juuri pääse. Huumoria on ehkä hieman liikaa koitettu kirjoittaa Willisin suuhun, mutta ihan kivasti se kuitenkin toimii. Fakta kuitenkin on, että jos elokuvan päähenkilöä ei olisi John McClaneksi esitelty, niin ei tätä Die Hard -elokuvaksi olisi tunnistanut. Se tietty omalaatuinen tyyli ei toisaalta ole kyllä ollut aiemmissakaan jatko-osissakaan samalla tavalla följyssä, vaan McClane on leffa leffalta muuttunut enemmän perinteiseksi run, joke & shoot -sankariksi. Näyttelijöistä jokunen sana, ne ovat vähän ongelma. Timothy Olyphant ei vain hyvin yksinkertaisesti riitä alkuunkaan pahikseksi, ei ainakaan kun hahmo itsessään on jo kovin tylsä. Maggie Q on nätti, siitä bonusta. Kevin Smith ihan kiva, mutta lievästi turha. Paljon tuli pahaa Wisemanin ohjauksesta sanottua, mutta en mä siellä teatterissa kärsinyt, ihan kivaa oli.

Die Hard: 5
Die Hard 2: 3-
Die Hard: With a Vengeance: 4-
Die Hard 4.0: 3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Paras-uutinen-ikinä-missään (Leffablogi.com saattaa silloin tällöin sortua liioitteluun):

Leonardo DiCaprio is getting some new company in his upcoming Body of Lies. According to Variety, Russell Crowe has joined the cast of the Ridley Scott drama. The story revolves around a CIA boss, played by Crowe, who teams up with an operative played by DiCaprio.

Orkesteri, pyydän. *Orkesteri alkaa soittaa juhlallista musiikkia*. Juuri näin! On hyviä elokuvauutisia ja sitten on niitä, jotka saavat hymyilemään vielä ensi viikollakin (ja eletään kuitenkin vasta torstaita). Jo AIEMMIN keräilin itseäni superlatiivi-boxista, mutta tuolloin Russell Crowen mukana olosta ei ollut edes huhuja tarjolla. DiCaprio ja Crowe, molemmat kaverit löytyvät näyttelijälistani ihan terävimmästä kärjestä, top4 sijoitukset irronnevat molemmille. Mahtavaa nähdä kaksikon työskentelevän yhdessä. Luvassa ei voi olla kuin poikkeuksellisen hienoja oppitunteja laadukkaasta näyttelemisestä. Body of Lies on muuten neljäs elokuva, joka on tulossa Ridley Scott / Crowe -duolta. Ja jos (kun) multa kysytään, niin tuossa ei ole ensimmäistäkään liikaa.

Vuoden 2008 (tai 2009) odotuslistaa on ihan turhaa jopa mun täysin hairahtaneella hehkutusinnollani tehdä vielä tässä vaiheessa, mutta jos Body of Lies ei sen listan kärjestä löydy, niin siihen tarvitaan pieni ihme, varsinkin kun James Cameroninkin seuraava mestariteos (niinpä niin) taitaa siirtyä vuodelle 2009.

Näitä sukkia pyörittäviä trailereita on viimeisen parin kolmen viikon aikana tullut luvattoman paljon. Eastern Promises kuuluu loppuvuoden odotuslistan ehdottomaan kärkipäähän, vaikka en itseäni varsinaisesti ohjaaja David Cronenbergin suurimpiin fanipoikiin laskekaan. Ilmeisen osaavalta kaverilta taiteilija-tukan omistava Cronenberg on kuitenkin niiden parin nähdyn pätkän perusteella on vaikuttanut. Lisää kaavaan ihastuttavan hyvä näyttelijätär Naomi Watts sekä elämänsä roolin juuri Cronenbergin ohjauksessa tehnyt Viggo Mortensen, niin paketti alkaa olla valmis.

Ja sitten itse traileriin. Sehän näytti vallan upealta. Venäläinen mafia, tylysti murhattu ruumis, äijäileviä miehenköriläitä, mysteeriä selvittävä Watts, tappajia ja rujoa väkivaltaa. Voiko Eastern Promises edes epäonnistua? Tuskinpa. Omalla tavallaan tämä näytti selvästi History of Violencen sisarteokselta, taas oltiin tavalla tai toisella kadonnen identiteetin perässä. Mafia-menosta tuli sen sijaan mieleen poliisisarjojen kingin, Wiren, 2. tuotantokausi. Ei muuten ollenkaan hullumpi yhdistelmä. Pikanttina lisänä Cronenbergin maailma ei tälläkään kertaa ole sieltä kaikkein sliipatuimmasta päästä, vaan tietty väkivaltaisuus leimasi paitsi trailerin tapahtumia niin myös visuaalista ilmettä. Me likes.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii)

Haluaisin kehua AI:n maasta taivaisiin. Steven Spielbergin elokuvassa on nimittäin paljon asioita, joiden pohjalta sille tekisi mieli lätkäistä ihan minimissään neljä tähteä. Valitettavasti niin isoja kuin pieniä ongelmia on kuitenkin niin paljon, että ne pakostakin raahaavat elokuvaa kohti keskinkertaisuutta. Plussa-sarakkeessa on kuitenkin sen verran wahvoja argumentteja, että ne pitävät Artifial Intelligencen voiman valoisalla puolella. Spielbergin ohjauksesta voisi käyttää sanapartta ‘epäonnistut mestariteos’. Ennemmin näitä kuitenkin katsoo kuin kaikin puolin kunnianhimotonta tusinatoimintaa. Ruudulle on nimittäin loihdittu muutamia hyvinkin koskettavia ja ajatuksia herättäviä kohtauksia ja elokuvan käsittelemät teemat ovat hyvinkin mielenkiintoisia.

AI:n visuaalinen ilme on paikka paikoin upea, ja pääsee käsittelyyn jo tässä vaiheessa sen takia, että se puoli peilaa oikeastaan koko leffaa. Osan ajasta elokuva näyttää järkyttävän hyvältä, erityisesti ‘kuun’ nouseminen Jude Lawn hahmon takaa ja tulevaisuuden New York ovat henkeäsalpaavia. Tuntuu vähän siltä, että nämä mestariotokset luonut sakki on kuitenkin pitänyt turhan pitkiä kahvitaukoja ja välillä kuvauspaikalle on päästetty D-tason osaajista koostettu kuvausryhmän kuvatus. Heidän käsialaansa ovat mm. robottien teloitusjuhla sun muut jumalattoman värikkäät ja kuin täysin eri maailmasta revityt neonväritykset. Hieman Blade Runnerilta tuoksahtava visuaalinen ilme haukkaa välillä pahastikin paskaa. Tunnelmahan siinä kärsii, kun lavasteet tuntuvat olevan kuin toisesta elokuvasta.

AI alkaa erittäin lupaavasti, William Hurtin näyttelyllä ryyditetty ‘intro’ Spielbergin elokuvan maailmaan toimii hienosti. Kun mukaan on Hurtin lisäksi saatu aikansa ylivertainen lapsitähti Haley Joel Osmont ja Jude Law muiden mukana, niin näyttelyn luulisi olevan kuosissa. Valitettavasti Osmentin hahmon vanhempina toimivat Sam Robarts ja Frances O’Connor eivät toimi rooleissaan mitenkään päin. Näyttely on sen verran pökkelöä muuhun porukkaan nähden, että kehitin mielessäni heille jonkinlaista ‘hei, mekin ollaan koneita’ -twistiä. Sitä ei onneksi näkynyt. Tällä erittäin huteralla aasinsillalla päästään sinällään kiinnostavaan tarinaan, jolla on sekä ylä- että alamäkensä. Patentoitu ja toivon mukaan pian kokonaan kiellettävä Spielberg-loppu (jossa on tosin upeaa CGI:tä / hahmosuunnittelua) tekee kaikkensa ollakseen helvetin siirappinen ja yliherkkä, mutta ei ihan onnistu pilaamaan kokonaisuutta. Yrityksestä miinusta kuitenkin. Eräs jeppe aina puhuu ‘Ridley Scottin elokuvien kylmyydestä’. Olisin kaivannut nyt juuri sitä ja samalla oltaisiin saatu myös tasaisesti laadukas visuaalinen ilme.

3 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Jumalauta! Sean Pennin ohjaustöistä on 2 / 3 nähtynä, eivätkä ne ole tehneet erityistä vaikutusta, vaikka ihan hyviä elokuvia ovatkin olleet. Juuri tyrkylle tullut Into the Wildin traileri sen sijaan heitti itsensä kahden ja puolen minuutin voimalla niin lähelle odotuslistan kärkeä kuin vain American Gangsterin varjossa voi päästä. Emile Hirch pääosassa pelotti ennakkoon pirusti, mutta trailerin perusteella huoli on täysin turha. Kyllä huippunäyttelijä näemmä kaltaisensa tunnistaa ja Pennilta on varmasti löytynyt nippu hyviä vinkkejä elokuvauraansa tosissaan vasta käynnistelevälle Hirchille. Hehkutusloppu: Into the Wild onnistui koskettamaan jo pelkän trailerin aikana enemmän kuin valta-osa elokuvista koko kestonsa aikana (silmien kostumista en tietenkään myönnä), kuvaus oli kerta kaikkiaan henkeäsalpaavan lumoavaa, enkä pitkänkään arpomisen jälkeenkään keksi mitään negatiivistä sanottavaa trailerista.

Olisipa jo marraskuun 30. päivä.

Traileri: linkki

Varsin epä-filmaattisella ulkonäöllä siunattu (no on se paljon luuseri / erikoisuusrooleja tuonut, joten ei kai se nyt ihan päätöntä ole siunauksesta puhua) Steve Buscemi ainoa teatterielokuvaohjaus ei ole tuttu, mutta sen sijaan miehen Sopranos-jakso Pine Barrens oli paitsi pieni riuhtaisu pois sarjan vakiotunnelmasta niin myös oiva näyte siitä, että Buscemi ei ole ainoastaan pätevä näyttelijä, vaan myös osaava mies kameran takana.

Interview on matkustellut elokuvafestereilta toiseen, eikä vastaanotto ole ollut lainkaan hullumpaa. Hieman turhaan tahtiin leikattu, mutta muutoin hyvin kasassa pysyvä traileri antaa odottaa, että hypen takana on myös ihan miellyttävä katselukokemus. On hankala sanoa, kantaako elokuvan luustona ja lihana yhtä aikaa toimiva haastattelu-tarina loppuun asti. Niin ikään Buscemin ja Sienna Millerin mahdollinen romanssi vaikuttaa pikkuisen kaukaa haetulta, pelaavat kuitenkin ihan pikkuisen eri sarjassa. Nooh, on sitä valkokankaalla (kuin myös sen ulkopuolellakin) hullumpaakin nähty. Kaiken kaikkiaan traileri jätti jälkeensä positiivisen kuvan, olen virallisesti kiinnostunut. Paljolti dialogin varaan rakentuvat chatti-leffat kun ovat usein olleet makuuni sopivia.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii)

Juhannus piti poissa koneelta. Upeita hetkiä, upeita muistoja. Love U All.

Menipäs herkäksi. Ja niin voi mennä myös heinäkuun puolivälissä. Kuluvan kesän (ja vuoden) virallisen ™ superviikonlopun aloittava Harry Potter and the Order of the Phoenix näyttää aina vain paremmalta, mitä enemmän maistiaisia elokuvasta julkaistaan. Tuo yllä oleva kuva antaa napakan kuvan siitä, kuinka pitkälle Potter-sarja on tullut ensimmäisistä filmatisoinneistaan. Toivoa sopii, että elokuva elää luomiensa odotusarvojen tasolla. Ottaen huomioon romaanin tason ja kaiken sen, mitä leffasta on tähän mennessä näytetty, niin odottelen hyvin simppelisti sarjan tähän mennessä parasta elokuvaa. Sen kuudes osa puolestaan kepittää ylivertaisen lähdemateriaalinsa turvin 2-1.

Kuvat: linkki

Aina silloin tällöin käydään keskustelua, että onko mielekästä lopettaa elokuva, joka ei ensimmäisen, sanotaan vaikka puolen tunnin aikana vaikuta hyvältä. Järkimiehen vastaus on ‘ei’, vaikka ihan heti mieleen ei tulekaan montaa heikosti alkavaa leffaa, joiden toinen puolisko olisi selvästi starttia parempi. No, William Friedkinin ohjaama rikosleffa The French Connection menee tähän kategoriaan. Ja heti on tarkennettava, että ei se ensimmäinenkään 40 minuuttia nyt tosiaan mitään kuraa ollut, jälkimmäinen puolisko vain oli niin paljon parempi.

Tuntuu, että tekijäporukalla ei oikein ollut käsitystä siitä, mitä ensimmäisen reilun puolen tunnin aikana olisi tarkoitus tapahtua. Pääosakaksikko Gene Hackman ja Roy Scheider säntäilee paikasta toiseen ilman sen suurempaa kiinnostusta herättämättä. Samalla elokuvan pääjuonta hiljakseltaan – liian hitaasti – käynnistellään. Tunnelma on näennäisesti vahva, mutta sitä tukemaan ei oikein ole kunnon juonta mistä pitäisi innostua. Jossain vaiheessa The French Connection heittää aivan uuden vaihteen silmään ja leffa todella lähtee käyntiin. Metroon päättyvä takaa-ajokohtaus oli oikeastaan se ensimmäinen todellinen paukku, joka sai mielenkiinnon heräämään. Ei ole turhaan tämän leffan takaa-ajoista ja autoiluista puhuttu, molemmat ovat loistavia eivätkä ole vanhenneet päivääkään lähes neljässäkymmenessä vuodessa. Enpä keksi ihan heti leffaa, missä moiset olisi paremmin tehtyjä. Narc pääsee alun juoksunsa kanssa lähelle, mutta ei tarvitse olla suuri nero tajutakseen, mistä se on oppinsa ammentanut.

Sitten siihen jälkimmäiseen puoliskoon. Tiukkaa tunnelmaa, pieniä mutta näppäriä käänteitä ja ronskia tapahtumia uhkuvat kohtaukset seuraavat toinen toistaa ja oikeastaan koko elokuvan viimeinen 45 minuuttia (arvio) mennään eteenpäin karmealla intensiteetillä, joka ei juuri hengähdystaukoja tarjoa. Eikä niitä kaipaakaan, sen verran tehokkaasti alku pääsi puuduttamaan. Tässä on sitä usein hehkuttamaani ‘tekemisen meininkiä’, jota tämmöisissä pätkissä pitääkin olla. Viimeisen varsinaisen kohtauksen loppukuva oli yksinkertaisuudessaan tyylikäs ja leffan olisikin pitänyt hoksata heittää end titlet siihen. Tekstiä ja still-kuvia yhdistelevä aftermath on vähän turhan alleviivaava ja tarpeeton. Sen voi kuitenkin helposti antaa anteeksi, varsinkin jos jaksaa muistella tarkka-ampujan hutilaukauksesta alkavaa pitkää kaupungin läpi etenevää takaa-ajoa. Hienoja minuutteja.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Martin Scorsese ja Robert De Niro ovat papereissani se kaikkein paras ohjaaja / näyttelijä -parivaljakko. Kahdeksan kertaa De Niro on Scorsesen ohjauksessa nähty ja yleensä jälki on ollut tuhoisaa. Samalla molemmista on tullut ammattiensa arvostetuimpia harjoittajia. Ikään kuin puolivahingossa duon yhteistyön tuloksena on tekaistu kolme top30-listani elokuvaa. Ei huonosti. Sitten vuoden 1995 heitä ei ole kuitenkaan saman elokuvan kuvauspaikalla nähty, mutta tähän on mahdollisesti tulossa muutos.

De Niro has long had lined up The Winter of Frankie Machine, based on the book about a retired hit man, and now I’m told that Scorsese is set to direct it for Paramount under his deal there. There’s no announcement yet, but I’ve heard this from a good source. (Deadline Hollywood).

Kultaa. Puhdasta, kiillotettua ja arvossaan pidettyä kultaa. Jos olisin uskonnollinen heppu, niin liittäisin tämän huhun todenperäisyyden pikaisen vahvistumisen iltarukoukseni ykköstopikiksi. Suhteet yläkertaan eivät kuitenkaan taida olla sillä tasolla, että käsien ristiminen sen suuremmin tällä haavaa auttaisi. No ei se mitään, jotain sadetanssin sukulaista tässä pitää kuitenkin tehdä. Olin jo pelkästä De Niron mukaan tulosta varsin innostunut, siitä ilmoituksesta taitaa tosin olla jo useampi kuukausi. Mutta että Scorsese ohjaisi (taas) yhden rikosteemalla siunatun elokuvan, niin eihän tässä voi millään olla hihkumatta. Jokainen Scorsesen uusi elokuva on automaattisesti odotuslistan kärkikamaa, mutta tämmöiselle De Nirolla sävytetyllä pätkällä ei yksinkertaisesti ole kilpailua. Ehkä De Niroltakin saataisiin piiiitkästä aikaa ulos kunnon roolisuoritus.

Jösses. Voin olla totaalisen väärässä, mutta jotenkin mulla on semmoinen kuva näistä James Bond -elokuvista, että niitä ei noin varsinaisesti ole tekijämiehet ohjailleet. Tai jos ovat, niin siitä viimeisestä (ja ainoasta) laatuelokuvasta alkaa olla jo vuosikymmen, usein enemmänkin aikaa. Martin Campbell palautti (tai oikeastaan toi ensimmäisen kerran, kuinka asian sitten haluaakaan nähdä) 007-agentin huipulle, mutta eihän kyseinen kaveri ole tuota leffaa lukuun ottamatta tehnyt oikein mitään varsinaisesti suosittelemisen arvoista.

Marc Forster has signed on to direct the next installment in the James Bond franchise for Columbia Pictures and MGM. (Hollywood Reporter)

Sanotaan vaikka, että enpä olisi uskonut. Forster on kuitenkin tähän mennessä tehnyt varsin rauhallisia ja hiljalleen eteneviä elokuvia, jollaista uudesta Bond-leffasta tuskin on tulossa. Finding Neverland ja Monster’s Ball ovat molemmat lähes erinomaisia elokuvia ja tällä haavaa jälkituotannossa oleva The Kite Runner on yksi niistä tekeleistä, jotka jo tässä vaiheessa vuotta ovat keränneet runsaasti Oscar-hypeä ympärilleen. Stay (arvostelu) nyt oli enemmän tai vähemmän heikohko, mutta jos sen unohtaa niin Forsterin urakehitys ei todellakaan huutanut ennen tätä ilmoitusta suoraviivaista toimintaelokuvaa.

Kolme Paul Thomas Andersonin elokuvaa on tullut nähtyä ja jokainen niistä on ollut vähintäänkin ‘oikein hyvä’. Tuo yksi näkemätönkin kiinnostaa kovasti, mutta syystä tai toisesta Sydneyta on ollut pirun hankala saada kohtuullisella hinnalla (DVDPacifissa tuo olisi näemmä kympillä tällä haavaa, joka alkaa olla jo ihan maksettavissa oleva rahasumma). No joka tapauksessa, neljään vuoteen mies ei ole tehnyt yhtään mitään valkokankaalle päätyvää. Andersonin seuraavan, nimeä There Will Be Blood kantavan öljyteollisuuteen keskittyvän leffan teaseri on eksynyt Utubeen. Ja voi pojat, vaikka puolentoista minuutin aikana ei ihmeitä näytetä, niin olen nyt jo erittäin kiinnostunut. Daniel Day Lewis valitsee harvakseltaan rooleja, ja teki Gangs of New Yorkissa lähtemättömän vaikutuksen. Muutoin Bloodin näyttelijäjoukko onkin poikkeuksellisen nimekästä Andersonin ohjaustyöksi. Teaserin tunnelma on jotain poikkeuksellista ja mielenkiintoisesti elokuvan päähenkilöistä maalataan ankara ja epämiellyttävä kuva, joka tuskin myy kovinkaan paljoa tikettejä. Eiköhän sieltä ole jälleen huippuleffa tulossa.

Traileri @ Utube: linkki

Tämmöistä tällä kertaa:

Jude Law and Forest Whitaker have joined The Repossession Mambo. The script centers on artificial organ replacements that can be bought on credit. If you default on your bill, repo men can come and take those organs back, killing you instantly. The Repossession Mambo marks the directorial debut of Miguel Sapochnik.

Sen lisäksi, että Jude Law on monien naisten päiväunilistalla varsin korkealla, osaa mies näytellä. Bonuksena Law tuntuu osaavan valita projektinsa vallan mainiosti, vaikka pakollisia huteja toki sattuu hänellekin. All the King’s Men (arvostelu) oli se viimeisin, mutta tuon projektin epäonnistumista ei varmastikaan ollut kovinkaan helppo arvailla. Romaani on tässä osoitteessa vielä pahasti kesken, mutta tavatun perusteella kyseessä on viimeisen päälle loistava tiiliskiviteos (no okei, ei se ole kuin vajaat 600 sivua, joka on varmasti hyvinkin vähän lakiopuksia työkseen lukevien mielestä) All the King’s Men on.

Vajaan vuosikymmen ajan huipulla ollut Law on tuossa ajassa ehtinyt olemaan jo about kymmenessä laatuelokuvassa, toki jossain Aviatorissa (arvostelu) tai Lemony Snicketissa (arvostelu) hänen roolinsa on hyvin minimaalinen. Viivan alle kuitenkin jää, että Lawn mukana oloa voi pitää jonkinlaisen laadun merkkinä, eikä mies itse ainakaan petä roolinsa kanssa. En tarkalleen ottaen osaa sanoa, mikä miehessä miellyttää, ehkä se on jonkinlainen pienen äijämäisyyden (jota vahva britti-aksentti ei tosin lisää) ja naisiin vetoavan charmin toimiva yhdistelmä. Law pystyy myös näyttelemään varsin laajalla skaalalla hahmoja, eikä hän kompuroi nyyhkykohtauksissakaan. Myös puhdas kovan jätkän rooli on jo nähty.

Lisää urheilua. Tällä kertaa kuitenkin komediana, pääosissa Vince Vaughn ja Ben Stiller. Jo tässä vaiheessa pitäisi olla selvää, että Dodgeball: A True Underdog Story ei mitään maagista elämän tarkoituksen pohtimista tarjoa. Naurattaako se? Ajoittain, säilyttäen läpi elokuvan kivan perusvireen. Löytyykö elokuvasta se seuraava taso, joka nostaa komedian vakavammin otettavaksi pätkäksi? No ei. Arvostelu ohi. Rawson Marshall Thurberin ohjaama ja käsikirjoittama leffa myöntää realiteettinsa hyvinkin nopeasti, eikä edes yritä olla mitään muuta kuin päätön hauskuttaja.

Sellaisenaan se onnistuukin varsin hyvin. Hieman yllättäen huumoria ei niinkään revitä urheilusta sinällään, vaan pikemminkin päivänsä kuntosalilla viettävistä fitness-intoilijoista sekä kaiken maailman teen-elämästäsi-paremman-viikossa -tyypeistä. Vitsit eivät sinällään ole mitään erityisen loisteliaita taikka kekseliäitä, mutta kiitos Vaughnin ja Stillerin ajoituksen ja yleisen käsityksen komiikan tekemisestä Dodgeball toimii paremmin kuin sen paperilta katsottuna pitäisi. Stillerin fanipoikiin en ole koskaan suuremmin kuulunut, mutta Vaughn tuntuu olevan hauska joka leffassa. Tarina ei ihmeitä tarjoa, pikkuisen pakollista romanttista sivujuonta on mukaan ängetty, mutta ei siitä sen enempää. Dodgeball on sujuva puolitoistatuntinen, josta voi hyvinkin nauttia jos ei odota mitään ihmeellistä.

3 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Urheiluleffat noin yleisesti ottaen eivät ole erityisen hyviä. Tyypillinen esimerkki on joku voittajajoukkueen / yksilön tarinan kertova tv-elokuva, jossa on kivoja opetuksia elämästä enemmän kuin vähänkin varttunut katsoja jaksaa parin tunnin aikana vastaanottaa. Toki niitä poikkeuksiakin on, mutta nuo elokuvat yleensä ymmärtävät pitää lajiaan vain kehyksenä, eivät pääkohteenaan. Oivana esimerkkinä vaikkapa Martin Scorsesen Raging Bull (arvostelu). IMDB:n mukaan peräti kolmen ohjaajan yhteistyönä tehty Friday Night Lights kuuluu tuohon parempaan kategoriaan. Amerikkalainen jalkapallo on laji, osavaltiona Texas, joukkueena Odessa Panthers ja vuosi 1988.

Tositapahtumiin perustuvaa tarinaa en tuntenut alkuunkaan. Friday Night Lights kuitenkin onnistuu välttämään urheiluleffojen kliseitä oikein urakalla, ja pari kertaa pääsee pelitapahtumissa jopa yllättämään katsojan. Pisteitä irtoaa myös pelaajien ja valmentajien muuhun elämään keskittymisestä, mitä on paikoitellen antoisaa seurata. Samaan hengenvetoon on kuitenkin mainittava, että siviilipuolen käsittely etenee vähän turhan tuttuja kaavoja noudatellen, eikä sinällään tarjoa mitään uutta pureskeltavaa. Kaupungin luomat paineet menestyksestä ja elämänsä urheilulle uhraamisesta ovat ne mielenkiintoisimmat teemat. Sen sijaan isä-poika -suhteen käsittely oli turhan tavanomainen. Positiivisesti pelaajat kuitenkin tuntuivat ihmisiltä, joilla oli oikeita ongelmia myös kentän ulkopuolella.

Futis-ottelut oli elokuvassa toteutettu oikein hyvin. Pelin taktisiin puoliin ei niin paneuduttu, eikä usein lähikontakteihin keskittyvä kameratyöskentely olisi niiden ymmärtämiseen mahdollisuutta antanutkaan. Mitään sekasortoa pelikuvaukset eivät kuitenkaan ole, vaan kaiken aikaa pysyy mukana mikä nyt on homman nimi. Erityisesti the matsin toteutus on upea niin teknisesti kuin tunteellisesti. Billy Bob Thornton jengin valmentaja on oiva ja jopa hengennostatuspuheet toimivat poikkeuksetta. Sen sijaan elokuvan musiikkivalinnat eivät useinkaan puolla paikkaansa. Liian usein kohtauksissa alkaa soida joku epämääräinen kitararämpytys, jolla ollaan ilmeisesti haettu etelävaltio-meininkiä. En tiedä onko tuo paikallisten mielestä oikea ratkaisu, mutta tunnelman se ainakin tappoi. Friday Night Lights on mukava perusdraama amerikkalaisella jalkapallolla terästettynä.

3+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Jos American Gangsterin muuten mainion trailerin kohdalla tuli pikkuisen maristua siitä, että eilen Ykkösen Inside the Actors Studiossa vieraillut Russell Crowe ei saanut tarpeeksi sekunteja osakseen, niin 3:10 to Yuman kohdalla mokomaa ongelmaa ei ole. Muutoinkin James Mangoldin western-remake näyttää pirun hyvältä. Crowe mustaan pukeutuneena pahana poikana ja Christian Bale tämän vartijana partansa kanssa näyttää kovasti kellertävältä jalometallilta. Kaksikolla tullee olemaan rutkasti yhteisiä kohtauksia, mikä jo sinällään lupaa hyvää elokuvaa. Toivoa sopii, että villin lännen kuvaus olisi mahdollisimman karua ja muutamat välähdykset trailerissa tähän suuntaan viittaavatkin. Kuluvan vuoden odotuslistalla 3:10 to Yuma löytyy hyvinkin korkealta ja traileri oikeastaan vain lisäsi odotuksia, toivon mukaan lopullinen tuote ei petä.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

Rumor Has It … (tästä lähtien nuo kolme pistettä saavat luvan unohtua johonkin elokuvan nimen tullessa puheeksi) muistuttaa lähtökohdiltaan kovasti pari päivää sitten katsomaani keskinkertaisuuden suohon vajonnutta The Family Stonea (arvostelu). Rob Reinerin ohjauksessakin rakastavaiset tulevat ensimmäistä kertaa tapaamaan toisen osapuolen perhettä ja sähellystähän siitä syntyy, tuskinpa tätä muuten olisi filmattukaan. Kokonaisuutena Rumor Has It on jonkin verran laadukkaampi elokuva kuin The Family Stone, kiitos pitkälti tasaisuutensa.

Aloitetaan hyvistä puolista. Jennifer Aniston on Frendit-porukasta se ainoa jäsen, joka on tähän päivään mennessä saanut rakennettua itselleen edes jonkinlaisen elokuvauran. Erikoisemmin en ole hänestä välittänyt, ja vaikka en tämänkään roolisuorituksen perusteella lähtisi Oscar-palkintoa ex-mr-Pittin kaveriksi antamaan, niin hän on kuitenkin kantaa leffaa eteenpäin. Tuli jokin aika sitten puolihuolimattomasti vähän mollattua Mark Ruffaloa, mutta tässä leffassa hän pienestä roolistaan huolimatta heittää hyvän roolisuorituksen Anistonin mielitiettynä. Rumor Has Itin suurin ongelma on Kevin Costner. Miehelle on (ihan vain vaihteeksi) jälleen hieman urheilutaustaa. Roolisuoritus menee aika lailla rutiinilla ja Costnerin tapauksessa se tarkoittaa varsin hyvää tasoa, josta ei näennäisesti pitäisi olla napottamista. Hänen ja Anistonin välillä ei ole kuitenkaan minkäänlaista kemiaa, sähköstä puhumattakaan. Tämä vaikuttaa kovasti elokuvan tarinan uskottavuuteen, sillä heidän välistä peliään ei jaksa kotikatsomosta seurattuna ymmärtää.

Rob Reiner ohjaa elokuvansa varsin varovaisesti, omalaatuisuuksia tai upeita sommitelmia on turha odottaa. Kerronta ajaa kuitenkin tehtävänsä ja vie pohjimmiltaan kohtuullisen toimivaa tarinaa eteenpäin muutamaa töyssyä lukuun ottamatta letkeästi. Rumor Has Itin seurassa viihtyy ihan mukavasti, Shirley MacLaine tarjotessa muutamat hymyt. Costnerin ja hänen välisen kohtauksensa alustus on hieno, mutta samankaltaiseen tyylittelyyn Reiner ei elokuvassaan muutoin innostu. Leffan tarina on sen verran tavanomainen, että tuommoinen vapaampi lähestyminen käsikirjoitukseen olisi ehkäpä ollut juuri se, mitä Reiner olisi kaivannut. Rumor Has It tarjoaa jonkin verran pohdintaa avioliitosta, rakkaudesta ja ihmissuhteista yleensä. Turhan syvälliseksi leffa ei kuitenkaan ala missään vaiheessa, vaan pitää sujuvan sirkushuvipuolensa näkyvillä koko puolentoista tunnin kestonsa ajan.

3 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes