Lue arvostelu.

Keira Knightley ja korsetti alkaa olla sellainen yhdistelmä, josta ei kovinkaan paljoa tuoretta materiaalia löydy sanottavaksi. Ilo silmille se on aiemminkin ollut, eikä tilanne ole muuttunut. Ikinä-kuullutkaan-mutta-toivon-mukaan-se-jotain-osaa -luokan Saul Dibb hoitaa The Duchessin ohjauksen. Jos traileria ihan sellaisenaan katsoo, niin alku on vahvaa tunnelman luontia, mutta toivon todella sopii että pariminuuttiseen valitut dialoginpätkät eivät edusta käsikirjoituksen parhaimmistoa. Oikeastaan kertaakaan mitään odotuksia kohottavaa ei tapahtunut, kun joku näyttelijöistä suunsa avasi. Kauniit puvut, tunnelmoiva musiikki ja Ralph Fiennes miespääosassa tekevät trailerista kuitenkin helposti katsomisen arvoisen.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii)

Persepolis osui silmiin vasta äskettäin Oscar-puheiden lisääntyessä. Ranskalainen animaatioelokuva vaikuttaa trailerin perusteella hyvin mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea erilaiselta ‘genrensä’ edustajalta. Jos studiolle tuodaan keskinkertainen käsikirjoitus, jossa on jokunen kiva vitsi ja paljon opetuksia elämästä, siitä tehdään hitti vaihtamalla ihmiset eläimiksi ja lavasteet animaatioksi. Persepolis ei aiheeltaan, tyyliltään taikka tunnelmaltaan muistuta juuri lainkaan Hollywood-serkkujaan. Politiikkaa ja kantaa ottavuutta tuntuu olevan tarjolla kuin kyseessä olisi George Clooneyn sänki-leffa. Tällaisiin toivoisi törmäävän useamminkin.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii, vaihda .dll .moviin)

Hulk kuuluu niihin universaalisti niin ryttyyn haukuttuihin elokuviin, joita en ole edes uskaltautunut katsomaan. Sinällään tuo edellinen ei pidä edes paikkaansa, että leffan kriitikkovastaanotto on aikanaan ollut niukasti positiivisen puolella. Ehkä ne negatiivisesti Hulkiin suhtautuneet ovat vain sitten pitäneet kovin suurta melua. The Incredible Hulk ei kerää sekään juuri minkäänlaista luottamusta, mitä nyt Edward Nortonin läsnäolo tekee projektista edes periaatteessa kiinnostavan. Vieläkään allekirjoittaneelle ei ole tosin auennut, että mitä Nortonin kaltainen kaveri tekee Hulk-leffassa. Ainoa järkevä perustelu olisi se, että Norton haluaisi pikku hiljaa siirtyä huippunäyttelijästä elokuvatähdeksi. Niin tai näin, tuskinpa tällä kertaa luvassa on kuitenkaan niin karmeaa CGI:tä kuin Ang Leen ohjauksessa.

Ensimmäiset kuvat: linkki

Ihqudaaa! huudahtaisi teinityttö, jos sattuisi hyvän päälle ymmärtämään. Animaatioiden parissa uraa luoneen Kevin Liman ohjaus Enchanted on erittäin miellyttävä ‘kokoperheen elokuva’, josta ei oikein edes viitsi lähteä negatiivisia seikkoja miettimään. Giselle (Amy Adams) asustaa arkenaan satumaisessa animaatiomaailmassa, josta hän joutuu julmaan reaalimaailmaan. Prinsessan arki menee pahasti sekaisin, mutta onneksi uljas prinssi Edward (James Marsden) sentään lähtee pelastamaan häntä. Sillä välin pitäisi selvitä lakimies Patrick Dempseyn nurkissa.

Enchanted on pitkäksi venyneen syksyn piristäjä. Tarinassa on pieniä ongelmia sekä alussa että erityisesti lopussa, mutta moitteita ansaitsevat jaksot ovat onneksi niin lyhyitä, etteivät ne pääse suuremmin ihastuttavaan kokonaisuuteen vaikuttamaan. Parhaimmillaan Enchanted on silloin, kun se keskittyy täysillä positiivisuuteensa. Vitsit ovat pääosin hyvin simppeleitä ja ennalta arvattavia, mutta kuitenkin toimivia ja sydämmellisiä. Talouden pienimmilläkään ei ole ongelmia nauttia Enchantedin huumorista, mutta hauskutus on kuitenkin sellaista, että aikuisempikin katsoja voi niistä täysin nauttia.

Näyttelijäsuoritukset ovat pääosin ihan kelvollista tasoa. James Marsden väläyttelee ajoittain, mutta elokuvan ehdoton tähti ja selkäranka on kuitenkin Amy Adams. Vasta parin viime vuoden aikana nimensä tunnetuksi tehnyt Adams loistaa jokaisessa kohtauksessa. Hän tekee liki mahdottomasta mahdollisen luoden hahmon, jonka voi uskoa tulleen animaatioiden parista kiireiseen New Yorkiin. Prinsessa Giselle on sopivan hölmö, mutta ei kuitenkaan niin idiootti, etteikö häntä voisi hyvällä omalla tunnolla sympatisoida. Hahmon ja leffan yltiöpäisestä söpöilystä ei oikein voi olla pitämättä. Enchanted on musikaalielementteineen kaikkineen sokerinen elokuva, mutta tämänkaltaisia välipaloja voisin nauttia useamminkin.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Åke Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen ohjaama Tali-Ihantala 1944 kertaa nimensä mukaisesti jatkosodan ratkaisutaistelun vaiheita. Elokuva pyrkii vahvaan dokumentaarisuuteen, joka käy ilmi mm. useampaankin kertaan kuvassa vilahtavista tilannekartoista sekä siellä täällä käytetystä arkistomateriaalista. Varsinaisia päähenkilöitä elokuvassa ei ole, vaan tyrkyllä on karmea määrä puherooleja sekalaiselta seurakunnalta. Käytännössä kaikki henkilöt ensin esitellään, jonka jälkeen he joko pian a) kuolevat b) haavoittuvat tai c) katoavat muuten vain leffasta ilman selitystä. Kenenkään henkilön kohtalo ei jaksa kiinnostaa.

Tali-Ihantala 1944 ei turhia jahkaile, vaan elokuva alkaa sotimisilla ja siihen myös päättyy. Välissä ei ole draamaa kuin korkeintaan mausteeksi. Vähäinen dialogi koostuu pitkälti itsestäänselvyyksistä. Näyttelijät ovat pääosin nuoria, joten siinä mielessä homma on hoidettu hyvin; ongelmaksi vain muodostuu osin kornit keskustelut, jotka eivät vähemmän laadukkaiden näyttelijöiden suusta kuulosta kovinkaan uskottavalta. Tottahan se on että äitiä ja perkelettä huutavat sotilaat tuntuvat ‘kotoisammilta’, mutta aikamoiset sinivalkolasit sää silmien edessä olla, jos Tali-Ihantalasta millään lailla koskettavan elokuvan haluaa löytää.

Toimintakohtaukset ovat pitkälti erittäin konservatiivisesti kuvattuja ja leikattuja. En nyt vihjaa, että olisin halunnut nähdä jatkuvaa kameranpyöritystä ja käsivaraa, mutta näin lepsu ote olisi joka tapauksessa pitänyt kieltää. Monin paikoin sotiminen ei tunnu sotimiselta, kun meno vaikuttaa pikemminkin puolustusvoimien järjestämältä kuivarataharjoittelulta. Lisäksi suurtaisteluhenki tavoitetaan vain harvoin, pikemminkin meno vaikuttaa pienten ryhmien yhteenotoilta. Pisteet kuitenkin aidon panssarikaluston käytöstä. Tali-Ihantala on kuin vieläkin ohuemmilla henkilöhahmoilla varustettu Black Hawk Down ilman Ridley Scottin ohjausta.

2+ … ½ / 5

IMDB

Will Smithin johdolla hirmuiset avausviikonlopputulot kasannut I am Legend on miellyttävä kokemus. Richard Mathesonin klassikko-asemaa nauttivaan, kerrassaan upeaan romaaniin perustuva I am Legend on siinä mielessä remake, että tarina on filmatisoitu aiemminkin. Francis Lawrencen ohjauksen lähtökohdat ovat kutkuttavat: virusperäinen tauti on tehnyt hirmuista jälkeä muuttaen lähes kaikki Telluksen asukit zombievampyyreiksi. New Yorkissa asustava huipputiedemies Robert Neville (Will Smith) on imuuni taudille. Vain koira seuranaan hän elelee autiossa suurkaupungissa, tarkoituksenaan kehittää vastalääke sivilisaatiot tuhonneelle taudille.

Lawrencelle on edellisen elokuvansa, Constantinen, tapaan annettu käsiin upea maailma. Puitteet ovatkin kunnossa, autio New York on karu paikka. Karmeasta budjetista huolimatta CGI-efektit eivät ole viimeistä huutoa, erityisesti hirviöt tuntuvat muovisilta maalitauluilta. Nopeasti kiipeilevät ja hyppivät lihansyöjät eivät ole edes ulkoiselta olemukseltaan erityisen omaperäisiä tai kauhua herättäviä. Hirviö-pelkoa koitetaan luoda lähinnä säpsäyttelyllä. Nevillen ja hänen uskollisen saksanpaimenkoiransa lisäksi muita kiinnostavia henkilöitä ei elokuvasta löydy. Heidän välinen dynamiikkansa toimii kivasti, koiraa ei lähdetä inhimillistämään vaikka hän erittäin tärkeä Smithin hahmolle onkin.

Tarinan alkupuoli sujuu tunnelmaa kohotellessa, maailman tilaa ja Nevillen jokapäiväistä selviytymistaistelua esitellessä. Hirviöitä ei osaa kaivata, vaikka he läsnä ovatkin. Alusta lähtien romaanista otetaan pieniä vapauksia. En sano, että romaanin jokainen sivu pitäisi valkokankaalle sellaisenaan kääntää, eihän siitä mitään tulisi. On kuitenkin surullista katsoa kun juuri käsikirjoittajien omat oivallukset muodostavat selvästi suurimmat ongelmat. Viimeinen 30 minuuttia on lähes tauotonta räiskintää ilman kunnollista sisältöä. Loppuratkaisukin tuntuu kovin vesitetyltä. Kun ensimmäisen 1h 45min on luotu kuvaa menetetystä toivosta ja loppuun heitetään tökerö pelastusköysi, niin sitä tuntuu joutuneensa kusetetuksi. Parempaa loppua ei tarvitse kuvitella, sen voi lukea kirjasta.

Will Smith pääosassa kantaa suuren vastuun elokuvan kiinnostavuudesta ja tekeekin hyvää työtä. Elokuvan humoristisemmat kohtaukset eivät mielestäni tunnu päälle liimatuilta kevennyksiltä, vaan ne kertoivat hyvinkin paljon Nevillen hahmosta. I am Legend tekeekin ajoittain oivallista työtä tutkiessaan ääriolosuhteiden vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Lopun potentiaalin vapaaehtoisesta hukkaan valuttamisesta huolimatta Lawrencen ohjaus on onnistunut post apocalypse -elokuva. Tunnelma voisi tietysti olla epätoivoisempikin, mutta tällaisenaankin I am Legendin ensimmäinen puolisko toimii hienosti. Loppu taas ei, mutta kuten arvosanastakin voi päätellä, niin kokonaisuus jää voiton puolelle.

3+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

The Golden Compass on roikkunut odotuslistallani pitkään. Romaani oli varsin elokuvaystävällinen, kaiken aikaa ollaan liikkeessä eikä tapahtumista todellakaan ole puutetta. Mikään mestariteos Philip Pullmanin kirja ei ole, eikä Chris Weitzin ohjaama elokuvasovitus pärjää sen paremmin. USA:ssa rankasti flopannut trilogian ensimmäinen osa tuskin tulee saamaan jatkoa, vaan kaksi viimeistä tarinaa His Dark Materials -setistä täytyy elokuvanystävienkin kokea kirjan muodossa. Tarinan keskipisteenä on Lyra (ensikertalainen Dakota Blue Richards), tyttö joka saa vastuulleen totuuden kertovan kultaisen kompassin. Pohjoiseen suuntautuvaa lasten pelastusretkeä koittaa hidastaa Magisterium, joka muistuttaa enemmän kuin vähän uskonnollista järjestöä.

Elokuvan ensimmäisen n. 30-40 minuutin aikana tapahtuu hirvittävästi. Kirjan lukeneena kohtauksista ja pikavauhtia esitellyistä henkilöistä ja asioista sai sentään jotain irti. Alku muistutti kuitenkin ihan liikaan The Golden Compassin mainosta, jossa vain esitellään nopeasti maailma mihinkään sen tarkemmin pureutumatta. Kun Lyran jalkojen alle alkaa ilmestyä lunta, kerronta rauhoittuu. Seurauksena Weitzin ohjauksesta tulee huomattavasti kiinnostavampi, jännittävämpi ja seikkailullisempi. Kaiken kaikkiaan trilogian ensimmäinen osa tuntuu kuitenkin liikaa vain lähtölaukaukselta, joka ei edes tee valmistelevaa työtään hyvin. Hahmoista ei kerrota oikein mitään, ainoastaan Lyrasta saadaan pientä pohjatietoa.

CGI:tä roppakaupalla hyväksikäyttänyt The Golden Compass on pääosin todella kaunista katsottavaa. Puvustukseen on panostettu tunteja säästämättä, ja lavastus on ilo silmille. Muutama heikompi tietokoneella luotu efekti mukaan on päässyt: trailerienkin pohjalta mollaamani karhulla ratsastus ei vieläkään vakuuta. Muutoin jättiläismäiset jääkarhut ovat The Golden Compassin paras osa-alue. Heidän konseptinsa on kiinnostava, Ian McKellanin ääni sopii Iorek Byrnisonin mörinäksi täydellisesti ja mesikämmenet ovat muutoinkin kunnioitusta herättävää sakkia. Karhujen välienselvittelyt ovat Compassin parasta mättöä, muutoin taistelut tuntuvat jonkin verran tylsänpuoleisilta.

Seikkailufiilistä on varsinkin elokuvan toisella puoliskolla tarjolla ihan mukavasti, vaikka ongelmat tuntuvatkin ratkeavan usein joko liian helposti tai sitten juoniaukkojen avulla. Alun liian nopean kerronnan lisäksi toinen The Golden Compassin suuri ongelma on sen dialogi: aivan liian suuri määrä puheesta on puhdasta kärsimystä korville. Mitä lahjattomampi näyttelijä, sitä suuremmissa ongelmissa ollaan. Nicole Kidman, Sam Elliott ja Daniel Craig selviytyvät kunnialla, mutta pääosassa nähtävä Dakota Blue Richards on aika ajoin suurissakin ongelmissa. Eva Green täytyy mainita suomenkielisen hahmonimensä ja kauneutensa vuoksi. Isoista ongelmistaan huolimatta The Golden Compass on ihan viihdyttävä elokuvakokemus, jonka jatko-osatkin olisi varmasti tullut teatterissa katsastettua.

3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Tagit: jouluaatto

Jälleen tositapahtumia. Clyde Barrow (Warren Beatty) ja Bonnie Parker (Faye Dunaway) muodostivat 1930-luvun lama-Yhdysvalloissa ryöstelevän ja silloin tällöin myös tappavan kaksikon, josta taitaa olla liikkeellä yhtä paljon totuuksia kuin totuuksina pidettyjä legendoja. Arthur Pennin ohjaus ei ota aihepiiriään turhan vakavasti, vaan keskittyy pieneen romantisointiin ja erityisesti viihteellisyyteen. Jos hieman samantyyppisen tarinan haluaa kokea ilman huumoria, kannattaa kääntyä Terrence Malickin erinomaisen Badlandsin puoleen.

Pennin ohjaus ei vehtaile juonensa käynnistämisessä, vaan hyppää suoraan asiaan. Ensimmäisessä kohtauksessa alastomana ikkunasta pälyilevä Bonnie tapaa juuri vankilasta vapautuneen Clyden. Pari ottoa lisää ja vastarakastuneet ovat jo karkuteillä. Autot ja maisema vaihtuvatkin läpi elokuvan kestävän matkan aikana tiuhaan tahtiin, eikä leffa pahemmin jää polkemaan paikallaan. Kerronnalliseksi ongelmaksi muodostuu pikemminkin se, että tarinassa on itseään toistavia syklejä. Koslan takapenkille tulee lisää seuraa ja mukaan mahtuu turhan monta ihmepelastumista. Varsinkin loppuvaiheessa ammuskelut tuntuvat kovasti jo nähdyn toistolta. Voi olla, että tulitaistelut ovat tapahtuneetkin, mutta eihän Bonnie and Clyde mikään dokumentti ole.

Nimikkokaksikon lisäksi Bonnie ja Clyden mukana roikkuu sekalainen remmi. Gene Hackman on virtaa täynnä, Michael J. Pollardille ei oikein keksitä auton korjaamisen lisäksi tekemistä ja ärsyttävän vaimon roolissa nähtävä Estelle Parsons tekee työtä käskettyä. Pääosin olin aina vähän pessimistinen, kun remmiin liittyi uusia persoonia, mutta joka kerta niistä tuntui kuitenkin olevan enemmän iloa kuin surua. Pääosakaksikko ei jää väen lisääntymisestä huolimatta kertaakaan hoilaamaan taustoja. Faye Dunaway on yhtä hyvä kuin kauniskin. Warren Beatty ilmeilee ajoittain turhan runsaasti, mutta on pääosin asiallinen.

Humoristinen ja viihteellinen lähestymistapa hieman askarruttavat. Toisaalta reipas meininki tuo omat ansionsa elokuvaan, mutta eräät kohtaukset eivät oikein toimi pehmennettyinä. Niin ikään toimintaa ja räminää on turhan paljon. Bonnie and Clyde on parhaillaan silloin, kun se malttaa keskittyä henkilöidensä syventämiseen ja ryöstäjien tuntojen kuvaamiseen. Liian negatiivisuuden välttämiseksi on kuitenkin todettava, että monet kevyistäkin kohtauksista ajoivat hienosti asiansa; epäonnistunut pankkiryöstö tästä yhtenä esimerkkinä. Bonnie and Clyde ansaitsee kehuja myös siitä, että ohjaaja Penn on ymmärtänyt laittaa viimeisen leikkauksen ennen lopputekstejä juuri oikeaan paikkaan. Ei siis viisitoista minuuttia tarinan päättymisen jälkeen, kuten on silloin tällöin nähty.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Tositapahtumiin perustuva Breach kertoo Yhdysvaltojen kaikkien aikojen pahimmista poliittisesta vakoilujupakasta. FBI:n arvostettu agentti Robert Hanssen (loistava Chris Cooper) tarjosi pitkän uransa aikana arkaluontoista informaatiota niin Neuvostoliitolle kuin sittemmin Venäjälle. Oivallisen Shattered Glassin (arvostelu) kuvannut ohjaaja Billy Ray jatkaa osittain samoilla teemoilla myös Breachissa. Elokuva ei ole Hanssenin elämänkerta, vaan hänen tarinastaan käsitellään ainoastaan kiinnijäämiseen johtaneita viikkoja. Hanssenin juoksupoikana toimiva Eric O’Neill (Ryan Phillippe) on oikeastaan elokuvan päähenkilö, sillä tapahtumat kuvataan pitkälti hänen näkövinkkelistään.

Poliittinen trilleri kiehtoo aina, eikä Breach tee perusasioita väärin. Se ei tosin kuvaa käytännössä lainkaan tapauksen vaikutuksia tai anna liian dramatisoitua kuvaa Hanssenin toimista. Tom Clancymaista meininkiä vaativat tulevat pettymään. Politiikan poissaolo on toimiva ratkaisu, sillä Breach keskittyy kuvaamaan Hanssenin ja O’Neilin välistä suhdetta. O’Neill määrätään vakoilemaan uuden pomonsa toimia, mutta pomppuisen alkuvaiheen jälkeen hän löytääkin esimiehestään paljon pidettäviä ominaisuuksia. Hanssen ei ole hirviömäinen isänmaanvihaaja: vaikka hänen tekojensa motiivia ei voidakaan yksiselitteisesti listasta ympyröidä, ovat ne kuitenkin selitettävissä.

Viime aikoina on tullut katsottua useampi leffa, joissa on ollut sama ongelma kuin Breachissa. Ensimmäisen ison paljastuksen tai käänteen jälkeen elokuva menettää hieman otettaan ja keskittyy epäolennaisuuksiin. Rayn ohjauksen kohdalla tämä tarkoittaa O’Neillin perhettä. Breach kuitenkin palaa varsin nopeasti raiteilleen, vaikka ei alun loistokkuuteen koskaan palaakaan. Juonen käynnistysvaiheessa sekä jännitys että tietämättömyys ovat korkeimmillaan ja syöttävät vieläpä mukavasti toisiaan. Iso kiitos Breachin laadukkuudesta kuuluu sen näyttelijöille. Chris Cooper on erinomaisessa iskussa ristiriitaisena Hanssenina. Ryan Phillippe joutuu kovaan paikkaan Cooperin pääasiallisena vastanäyttelijänä, mutta hän hoitaa roolinsa kunnialla, vaikka tekemisestä timanttisuus puuttuukin. Breach ei ole mikään elämää suurempi vakoojajännäri, mutta miellyttävä draama kuitenkin. Breachin juonen käytännössä sulkeva kohtaus on samalla sen paras.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Parrasvaloja vältelleen ohjaajan Gavin O’Connorin tekeleen Pride and Glory traileri ei mitenkään mahdottoman mielenkiintoiselta näyttänyt. Poliisiperheen elämästä ja sitä hajottavasta tapauksesta kertova leffa kuitenkin kiinnostaa kovasti tasan kahdesta syystä. Molemmat heistä löytyvät yllä olevasta kuvasta. Pääosissa nähtävät Edward Norton ja Colin Farrell ovat kumpainenkin nimiä, joilta odotin jokunen vuosi sitten paljon enemmän kuin mihin he ovat tähän mennessä urallaan pystyneet. Farrellissa vain ei tunnu olevan tarpeeksi potkua, kun taas Nortonin ongelmana on ollut pikemminkin projektien valinta. Haluan kuitenkin ajatella, että en ole aikanaan ihan puuta heinää kuvitellut, joten odottelen mielenkiinnolla kaksikon yhteisiä kohtauksia. Hyvässä lykyssä tarjolla on kahden huippunäyttelijän kohtaaminen.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii)

Aina ne ikuisuusprojektitkin näemmä joskus valmistuvat. Australia on ollut esituotannossa jo hyvin pitkän aikaa, pääosissa on pyörinyt vuorollaan useampikin tähtinäyttelijä, ohjaajana sen sijaan on tainnut projektin synnystä lähtien ollut musikaaleistaan runsaasti kiitosta kerännyt Baz Luhrmann. Jos en ole aivan väärin merkkejä tulkinnut, niin Australia on kuitenkin selvästi perinteisempi draama-elokuva, jossa ei juuri hoilata.

1930-1940 -luvuille sijoittuvasta elokuvasta tiedetään verrattain vähän. Luhrmann on kuvaillut ohjaustaan ‘Australian Gone With the Windiksi‘, joten siinä mielessä ei olla kovinkaan kaukana ohjaajan edellisistä töistä. Budjetiksi on kuitenkin merkitty 120 miljoonaa dollaria, joka suoraan sanottuna haiskahtaa tuotantoyhtiön kannalta itsemurhalta. Nicole Kidman ja Hugh Jackman ovat toki tunnettuja ja pidettyjäkin nimiä, mutta ei heistä kumpikaan ole oman statuksensa voimalla pystynyt elokuvia millään valtavilla tuloilla siunaamaan.

Ylipäätään pidän sitä aina turhan kovana riskinä, jos perinteistä draama-elokuvaa lähdetään tekemään edes 60 miljoonan budjetilla. Vaikka leffa olisi kuinka kriitikoiden rakastama ja ylistämä, niin hyvin harvoin palkintokauden menestyneimmätkään elokuvat yltävät lähellekään todellisten kassamagneettien tuloja. Menestyi Australia sitten miten tahansa lippuluukulla, niin mielenkiinnolla tätä tulee kuitenkin odoteltua. Kidmanin lisäksi Jackman vaikuttaa partansa kanssa kovasti Jude Lawlta Cold Mountainissa (arvostelu), joten mielikuvat ovat ihan positiiviset.

Ensimmäinen promokuva: linkki

Will Smith yhdistettynä supersankarielokuvaan taitaa olla aika varma viidenkymmenen miljoonan dollarin avausviikonloppua USA:ssa. Keskinkertainen traileri ei suuremmin odotuksia Hancockia kohtaan nosta. Lähinnä traileri vain osoittaa, kuinka kovassa huudossa Smith tällä hetkellä maailmalla on. Näyttelijälistalta pitäisi löytyä myös muuan Charlize Theron, mutta hänestä ainakaan minä en nähnyt edes vilausta vajaan parin minuutin aikana.

Peter Bergin ohjaus näyttää olevan paitsi tarina rappioituneesta supersankarista, niin myös hitusen genreveljilleen naureskeleva leffa. Jo trailerissa osoitetaan oivasti monien sankari-leffojen hölmöys: maita ja mantuja voidaan pistää mäsäksi korttelikaupalla, mutta kukaan ei sankarille valita, kunhan hän neljän kerrostalon hinnalla pelastaa orpolapsen varmalta kuolemalta. Jos ei mitään muuta, niin ainakin tämän luulisi olevan erilainen lentelyleffa. Melkein voisi tosin lyödä omaisuutensa vetoa, että jossain vaiheessa Hancock alkaa ottamaan itsensä liian vakavasti, ja Smithin hahmo parantaa tapansa.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii)

Ridley Scott on hieno mies. Paitsi erinomainen ohjaaja, niin hän myös tuntuu haluavan panostaa suuresti elokuviensa – ainakin niiden onnistuneiden – DVD-julkaisuihin. Tuorein esimerkki tästä saataneen American Gangsterin kohdalla:

Universal Home Video has revealed some early details on a new extended edition of American Gangster which stars Denzel Washington, and Russell Crowe. This new cut of the film will contain around 20 minutes of additional footage, bringing the runtime to 2 hours 56 minutes.

A 3-disc collector’s edition will also be available. The street date has yet to be confirmed for this one, but we’ll bring you further details just as soon as Universal make them available to us. (DVDActive tarjoaa myös 2:n ja 3:n levyn julkaisuiden kansikuvat)

Helvetin hienoa, ja mukavaa että kaikki julkaisut tulevat ilmeisesti saman aikaisesti ostettaviksi. Nykyisin on kovasti muotia, että heitetään aluksi tarjolle yhden levyn rupujulkaisu, jossa mukana on hyvä kun elokuva. Noin puolen vuoden kuluttua extra-nälkäiset sitten joutuvat ostamana suosikkileffansa uudelleen hyllyyn, kun kahden levyn Super Extended Special Hyper Edition vihdoin saadaan kauppoihin myytäväksi.

Tihrustamalla selvisi myös, että noista kolmesta levystä kaksi on uhrattu lisämateriaaleille, ja näin ollen elokuvalle jää yksi levy. Epäilin hieman toista ratkaisua, kun selvisi että Gangsterista on tulossa 20 minuuttia pidempi versio. Jos silmäni eivät valehtele, niin 3:n levyn julkaisu sisältää molemmat leikkaukset samalla levyllä. Tämä tuskin vaikuttaa kuvanlaatuun heikentävästi, elokuvan runko on levyllä varmasti vain kertaalleen, johon nämä lisäkohtaukset sitten upotetaan kun valikosta extended edition -kohtaa napautetaan.

Onneksi 3:n levyn julkaisussa on mukana myös tuo teatteriversio, sillä vaikka R. Scottin ohjaajan versiot ovatkin olleet vallan mainioita, niin ainakaan Gladiatorin extended edition (arvostelu) ei ollut mitenkään maata mullistava. Jotkut lisäkohtaukset olivat erittäinkin hyviä, mutta mukana oli myös heikompia hetkiä, jotka tekivät kokonaisuudesta hitusen löysemmän kuin mitä teatterileikkaus oli. Tällaisista ‘ehkä nämä olisi teidänkin mielestä kiva nähdä’ -tason lisäyksistä taitaa tälläkin kertaa olla kyse, kun Scott ei ole uutta leikkausta director’s cutiksi antanut nimetä. Pakkaus on näemmä mukavasti normista hieman poikkeava, vaikka jollain tapaa tuo 2:n levyn kansi on oikeastaan komeampi. Olisi se itse elokuvakin tietysti kiva nähdä, nimimerkillä 25.1.2008 voisi olla vaikka huomenna.

Terminator 4:n tuotanto vaikuttaa katastrofilta. Ensin McG:n ilmoitettiin olevan ohjaaja, ja nyt fanipojille heitetään lisää kuraa nassulle. Tarjolla on spoilereita Terminator 4:sta, kuten jossain määrin myös viidennestä osasta.

When Ain’t It Cool broke the story that Christian Bale was in Terminator 4, playing John Connor, one of my sources became confused. That couldn’t be true, I was told – John Connor is barely in the movie. Turns out that it’s true, and that yes, John Connor is barely in the movie.

John Connor is not the main character of Terminator 4; that character is someone named Marcus. Marcus was put ‘out of commission’ before the nuclear holocaust on Judgment Day and he wakes up about 15 years before the future we see in the original Terminator films, which puts the movie at about 2015 or so. (lisää juoni-infoa tarjoaa CHUD)

Jos tältä pallolta löytyy joku käsikirjoitusporukan ulkopuolelta, joka väittää että tuo on hyvä idea, niin onnea, olet väärässä. Voisi tietysti sanoa, että ‘eihän Connor ole aiemminkaan ollut päähenkilönä’. No ei ole ei, mutta nyt ollaankin (siitä sentään pisteet) vihdoin ja viimein pääsemässä ydintuhon jälkeiseen sotaan, jolloin Connorin roolin pitäisi kolmen ensimmäisen Terminator-elokuvan perusteella olla valtava. Erityisen harmittavaa tämä on siinä tapauksessa, että Christian Bale oltaisiin tosiaan saatu kiinnitettyä Connorin rooliin. Parempaa vaihtoehtoa en tähän hätään nimittäin keksi: miehellä on kaikkea roolin vaatimasta karismasta näyttelijänlahjoihin. Onneksi CHUD:n jutun perusteella Connorille annetaan runsaammin liikkumatilaa T5:ssa.

Sinällään tämä koko kuvio vain vaikuttaa äärimmäisen idioottimaiselta, sillä Terminatoreissa on tähän mennessä oikeastaan ainoa isompi juonijuttu ollut juuri Connorin elossa pitäminen, oli hän sitten vasta pilke silmäkulmassa, teini tai 20+ säheltäjä. Terminator 3:ssa mukaan eloonjäämisleikkiin otettiin vieläpä nainenkin mukaan, jolle vielä luvattiin suurta roolia tulevaisuudessa. Nytkö tämä kaksikko sitten unohdettaisiin lähes täysin ja keskityttäisiin johonkin täysin tuntemattomaan robottien lahtaajaan. Se nyt olisi vielä mennyt oikeinkin kivasti, että ensimmäinen osa uudesta trilogiasta olisi keskittynyt vaikkapa muuan Kyle Reesen hahmoon.

Näillä kuitenkin mennään. Ohjaaja on suoraan takamuksesta, enkä todellakaan ole innostunut Connorin asemasta elokuvassa. Siitä huolimatta ajatus parituntisesta scifi-sodasta tuntuu liian hyvältä unohdettavaksi. Tulen varmasti jatkossakin nuuhkimaan hyvin tarkkaan joka ainoan Terminator-uutisen, joka ilmoille saadaan. Ja aivan yhtä varmasti myös marisemaan jokaisesta pienestäkin yksityiskohdasta, jotka eivät satu kulloistakin ajatusmaailmaani miellyttämään.

Näyttelijöiden kattojärjestö Screen Actors Guild on ilmoittanut ehdokkaansa vuoden 2007 parhaiksi roolisuorituksiksi. Oscar-gaalastakin tuttujen kategorioiden lisäksi SAG palkitsee myös parhaan kokonaiscastin. Lisäksi mukana ovat tv-sarjat, jotka on näppärästi jaoteltu komedioihin, draamoihin ja minisarjoihin / tv-elokuviin. Ehdokkaita siis riittää, joten en tosiaankaan ala niitä tähän laajemmin kopioimaan. Linkki ehdokaslistoihin löytyy tästä.

Elokuvapuolella parhaiten pärjäsivät Golden Globe -ehdokasasettelussa pahoin laiminlyöty Into the Wild sekä palkintokauden ykkössuosikin viittaa tärkeimmissä kategorioissa tällä haavaa kantava No Country for Old Men. Ensemble-cast ehdokaslistan leffoista neljä viidestä kiinnostavat mahdottomasti, kun mukaan on jo mainitun kaksikon lisäksi eksynyt niin American Gangster kuin 3:10 to Yuma. Josta tulikin mieleeni, että tuota odotuslistaa ei varmasti kannattaisi pitää edes mielessä, sillä nyt 3:10 to Yuma ei ole tulossa Vaasan teattereihin. Jyväskylään se – totta kai – saapuu, mutta enhän minä siellä joulun aikana ole. Jos Zodiac-merkit (arvostelu) yhtään pitävät paikkansa, Russell Crowe ja Christian Bale jatkavat matkaansa ennen kuin minä pääsen JKL:ään takaisin.

Jos ehdokaslistoista nyt aivan väkisin haluaa yllätyksiä etsiä, niin sellaisena voisi pitää Johnny Deppin nimen puuttumista miespääosa-kategoriasta. Häntä on kuitenkin pidetty oikeastaan vakavimpana haastajina Daniel Day Lewisille. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin pikemminkin siltä, että ehkäpä uransa parhaan roolin Michael Claytonissa (arvostelu) tehnyt George Clooney saattaa hyppiä Day Lewisin silmille. Tuskinpa kuitenkaan vain, eivätköhän palkintokauden tärkeimmät pystit matkaa There Will Be Bloodin tähdelle.

Linkki: SAG-ehdokkaat

Kaupungin lähiöön tarinansa sijoittava Little Children imee mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Todd Fieldin ohjaama ja yhdessä Tom Perrottan kanssa vääntämä käsikirjoitus keskittyy tarkemmin viiteen elämään. Kate Winslet kaipaa elämäänsä säpinää, Patrick Wilson on reputtanut lakimiestutkintonsa jo kahdesti ja hoitaa kotona hänen ja uraraketti Jennifer Connellyn jälkikasvua. Little Childrenin viisikon täydentävät vankilasta juuri vapautunut pedofiili Jackie Earle Haley ja häntä vihaaja ex-kyttä Noah Emmerich. Ihmiset eivät ole täydellisiä kuin korkeintaan omasta mielestään, ja tämä näkyy myös Little Childrenin henkilöhahmoissa. Vaikka ihmiset tekevät paljon pahaa läheisilleen, toivoo heille silti Fieldin käsissä onnellista elämää.

Oletin Todd Fieldin ohjauksen olevan äärimmäisen vakava ja surumielinen. Yllättäen näin ei kuitenkaan ole, vaan elokuvan tunnelma on ajoittain hyvinkin kepeä ja vapautunut. Kertojaäänen läsnäoloa alkuun hieman vierastin, mutta juuri sen keventävä vaikutus ja oivalliset pohdinnat tuovat Little Childreniin sen uniikin tunnelman. Winsletin ja Connellyn ulkoisten avujen vertailukohtaus on erityisen nokkela, ja muutoinkin elokuvan huumori on verrattain omaperäistä. Pääasiallisesti Little Children on kuitenkin vakavaa draamaa, joka käsittelee yksinkertaisesti elämää. Kevyet jaksot ja vetistely sulautuvat ehjäksi kokonaisuudeksi, eikä Field ole niitä lähtenyt turhaan toisistaan erottelemaan.

Osaavan näyttelijäkaartin johtotähtenä nähdään perinteitä noudattaen erinomaisessa iskussa oleva Kate Winslet. Hänen hahmollaan on tälläkin kertaa enemmän munaa kuin valta-osalla elokuvan miehistä. Toisessa suuremmassa naisroolissa nähtävän Connellyn urakehitys alkaa hiljalleen huolestuttaa. Vaikka hänen työskentelyssään ei Little Childreninkaan kohdalla ole nipottamisen varaa, on hän pikkuisen jämähtämässä sivuosarooleihin. Tiedä sitten kuvittelenko vain, mutta mielestäni Jenniferissa olisi ainesta vastuullisempiinkin osiin. Patrick Wilson on Hard Candyn (arvostelu) tapaan varsin hyvä, eikä Oscar-ehdokkuuden saaneesta Jackie Earle Haleystakaan löydy kuin kehuttavaa.

Toimivan näyttelijätyön läsnäolo onkin välttämätöntä Little Childrenin tapauksessa, sillä niin vahvasti Fieldin ohjaus hahmoihinsa nojaa. Tarinaa etenee rauhallisesti tarjoten kuitenkin jatkuvasti uusia haasteita pureskeltavaksi. Oikeastaan ainoastaan aivan viimeiset tapahtumat tuntuivat hitusen hätäisiltä. Kameratyöskentelystä ja leikkauksesta sen verran, että ne sopivat elokuvan tyyliin: pienet kikkailut toimivat järjestään, eikä kameraa lähdetä pyörittelemään turhan tähden. Harvemmin kuvakulma täysin samana kohtauksen läpi pysyy, mutta usein se kulkee matkansa lähes huomaamatta. Tarina pysyy kaiken aikaa kerronnan keskipisteenä. Todd Fieldin ohjaamaa Little Childrenia voi surutta ja ilman poikkeuksia suositella kaikille laatuelokuvan ystäville.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Shaun of the Dead (arvostelu) oli aiemmin tänä vuonna erittäin positiivinen yllätys. Zombie-leffojen suurimpia tukijoita en ole, mutta Edgar Wrightin ohjaus toimi paitsi genrensä parodiana, tavallisena komediana kuin myös aivot narikkaan action-leffana. Saman tekijäporukan toimintaleffakomediaa Hot Fuzzia tuli odoteltua varsin innokkaasti. Trailerit olivat aika heikkoja, mutta luotto Wright & companyyn oli niin vahva, että innolla heitin elokuvan pyörimään. Tuloksena pahan luokan pettymys ja muutenkin keskinkertainen elokuva.

Nicholas Angel (Simon Pegg) on superpoliisi, joka tyylikkäästi elokuvan ensimmäisen minuutin aikana esitellään. Tässä vaiheessa kaikki näyttääkin vielä hyvältä. Hot Fuzzin suurin probleema on sen tarina ja kliseiden käsittely. Tiivistettynä sen voisi selittää vaikkapa seuraavasti: leffa keskittyy olemaan enemmän kliseinen toimintaelokuva, kuin toimintaelokuvien kliseistä huumoria tekevä komedia. Miljoonaan kertaan kierrätettyjä action-kliseitä kyllä käytetään, mutta niistä ei juurikaan saada vitsiä irti vaan ne näyttävät yhtä puhki kuluneilta kuin aikaisemminkin. Loppupuolella mukana on sentään joukko erinomaisia oivalluksia, kuten Nick Frostin lippaan tyhjennys, lihatiskin lasin luodinkestävyys ja päähenkilöiden äänenmurros.

Hupaisat hetket ovat kuitenkin lähes kaikki elokuvan ensimmäisen ja viimeisen 15 minuutin aikana, joten väliin ujutettu 1½ tuntia olisi voinut edetä sukkelamminkin. Tuossa välissä toimintapätkien kliseistä ei oikeastaan muistuteta kuin Bad Boys 2:n ja Point Breakin DVD:tä katsojan naaman edessä heiluttamalla. Tappokohtauksetkin ja koko pahisjuoni muistuttavat pikemminkin tusina-slasheria kuin testosteroni-myllytystä. Sinällään tämä hämmästyttää, koska Shaun of the Deadissa genren pienet ja suuret hölmöydet oltiin niin hykerryttävästi tuotu esille. Hot Fuzzin kohdalla puolestaan tuntuu siltä, että käsikirjoituskaksikko Wright / Pegg eivät ole oikein niitä action-pätkien kliseitä edes tunnistaneet.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Huonoja, erittäin huonoja uutisia.

Edward Norton has left the Kevin Macdonald drama State of Play due to a prior commitment. According to Variety, Ben Affleck is in talks to replace the actor. Brad Pitt left the film earlier in the year, eliciting legal action from Universal Pictures. Due to the delay in filming that it caused, Norton has had to exit so that he could make the start date of his independent comedy Leaves of Grass. (Variety)

Jo alunperin olin hyvin innostunut State of Playsta. Poliittinen trilleridraamasta ei genremääritelmä juurikaan paremmaksi muutu. Niin ikään lehdistön ympärillä pyöriviä elokuvia on tullut viime aikoina nähtyä useampikin onnistunut, ja lisääkin mielelläni katsoisin. Kun Brad Pitt jätti tuotannon ja hänet korvattiin Russell Crowella, odotukset sen kuin nousivat. Onhan Crowe sentään tällä haavaa työskentelevistä näyttelijöistä selvä suosikkini. Norton ja Crowe samassa kohtauksessa ensimmäistä kertaa olisi varmasti ollut hieno hetki.

Valitettavasti tuota herkkua ei nyt kuitenkaan päästä kokemaan, vaan Nortonin tilalla nähdään huomattavasti lahjattomampi Ben Affleck. Vaikka miestä paljon onkin turhaankin mollattu, niin ei hän kuitenkaan missään nimessä ole Nortonin tasoinen virtuoosi. Toisaalta voisi sanoa, että Affleckin maine huonona näyttelijänä johtuu pikemminkin hänen elokuvavalinnoistaan (mukana sellaisia mestariteoksia kuin Gigli, Pearl Harbor ja Daredevil) kuin varsinaisista roolisuorituksistaan. Ei niissäkään tosin aina ole suuremmin ollut hurraamista. Juuri tällä hetkellä Affleckista on tosin mielessä ihan positiivinen kuva, sillä Hollywoodlandissa (arvostelu) nähty rooli oli varmaankin miehen tähänastisen uran onnistunein.