Soutaminen ja huopaaminen (eipä ole häävi sananlasku kyllä tuokaan) taitaa vihdoin ja viimein olla ohi. Hobbit-elokuvia on tulossa kaksi ja ne ohjaa Guillermo Del Toro:

Guillermo del Toro may be getting ready to enter Middle Earth as the Spanish director is in talks to direct The Hobbit and The Hobbit Sequel. No writer has been hired as of yet, due to the writers strike. The films will shoot back-to-back, with shooting tentatively set to commence in 2009, with the first film to hit theaters in 2010, and the second to follow in 2011. (Hollywood Reporter, The Hollywood Reporter)

Parempi vaihtoehto tämä ehdottomasti on kuin viime aikoina kovasti tarjolla ollut Sam Raimi, joka parin onnistuneen elokuvan lisäksi on ohjannut lähinnä ämpärillisen sitä itseään. Guillermo Del Toro ei ole tosin mielestäni sekään mikään ‘kuin rahaa pankkiin laittaisi’ -kategorian ratkaisu. Pan’s Labyrinth (arvostelu) oli erinomainen ja siinä sivussa yksi vuotensa parhaista elokuvista. Tästä olen monen kanssa samaa mieltä. Sen sijaan Blade 2 ja Hellboy eivät ole onnistuneet ihan kiva -tasoa korkeammalle nousemaan. Bladen jatko-osaa näkee aina silloin tällöin kehuttavan. Ovat tainneet nähdä eri version kuin minä. Se leikkaus joka meikäläisen DVD-kieputtimessa aikaani tuhlasi, ei kapoinen ollut.

Del Toro on kuitenkin osoittanut aika ajoin uskallusta yrittää jotain omaa, mistä luonnollisesti täytyy – melkeinpä lopputuloksen laadusta riippumatta – antaa jokunen irtopiste. Hirviöelokuvat ne taisivat Peter Jacksoninkin tausta olleen, eikä jälki ollut lainkaan hullumpaa. kovin paljon Guillermon ei kuitenkaan varmastikaan anneta kuvauspaikalla omiaan sävellellä: nyt ei olla tekemässä pikkubudjetilla kivaa fantasiaa, joka saattaa menestyä tai sitten ei. Jos tässä sopivasti pari vuotta ennen ensi-iltaa pitäisi jotain veikata, niin sanoisin että toista yhtä riskittömästi muotoiltua elokuvaa kuin The Hobbit ei aivan lähiaikoina tulla näkemään.

Tarkoitus ei ole muuttaa Leffablogia Heath Ledger Memorial -blogiksi, mutta menkööt nyt tämä ainakin vielä. Newsweekissa julkaistussa tekstissä The Dark Knight -ohjaaja Christopher Nolan muistelee Heath Ledgerin kanssa työskentelyä:

One night, as I’m standing on LaSalle Street in Chicago, trying to line up a shot for “The Dark Knight,” a production assistant skateboards into my line of sight. Silently, I curse the moment that Heath first skated onto our set in full character makeup. I’d fretted about the reaction of Batman fans to a skateboarding Joker, but the actual result was a proliferation of skateboards among the younger crew members. If you’d asked those kids why they had chosen to bring their boards to work, they would have answered honestly that they didn’t know. That’s real charisma—as invisible and natural as gravity. That’s what Heath had. (koko artikkeli)

Koko teksti on ensimmäisestä sanasta viimeiseen pisteeseen koskettavan kauniisti kirjoitettu. Suosittelen ehdottomasti lukemaan, oli Nolanista tai Ledgerista sitten mitä mieltä tahansa.

Sunnuntain ja maanantaina välisenä yönä pidetty Screen Actors Guildin palkintojenjakotilaisuus on saanut palkintogaalaksi yllättävän paljon positiivista julkisuutta. Vuoden parhaita roolisuorituksista palkittiin elokuvapuolella seuraavat henkilöt (ja elokuva):

Miespääosa: Daniel Day-Lewis, There Will Be Blood
Naispääosa: Julie Christie, Away from Her

Miessivuosa: Javier Bardem, No Country for Old Men
Naissivuosa: Ruby Lee, American Gangster

Paras kokonaissuoritus: No Country for Old Men, Javier Bardem, Tommy Lee Jones, Josh Brolin, Garret Dillahunt, Tess Harper, Woody Harrelson, Kerry Macdonald (SAG)

TV-puolella juhlimaan pääsi lähinnä Sopranos, joka viimeisen esitysvuotensa kunniaksi on putsannut palkintopöytää vähän jokaisessa tilaisuudessa. Takaisin kuitenkin elokuviin. Suurin yllätys oli tietysti Ruby Leen palkitseminen American Gangsterista (arvostelu). Iäkäs rouva on ehdolla Oscar-gaalassakin, mutta laskisin hänen edelleen ennakkokaavailluissa menevän kuitenkin ainakin Amy Ryanin sekä Cate Blanchettin. Muille voittajille juhlapuheiden pitäminen alkaa olla aika lailla rutiiniluontaista ohjelmistoa.

Daniel Day-Lewisin maasta taivaaseen kehuttu roolisuoritus alkaa olla yhtä varma rahojensijoituskohde kuin viime vuotinen Helen Mirrenin vuosi. Day-Lewis ei voi ainakaan kertaakaan väittää, ettei tehnyt puhetta kun ‘en odottanut voittavani’. SAG-gaalassa Day-Lewis halusikin muistaa äskettäin menehtynyttä Heath Ledgeria. Puhe meni hienosti, potentiaalisesti kornin puolelle lipsuva suunvuoro pysyi nätisti aisoissa.

Gaalassa nähtiin myös – ainakin luettuna – hauskalta vaikuttavia hetkiä. No Country for Old Men palkittiin parhaasta kokonaiscastista, ja Josh Brolin taisi olla aika lailla tulessa kiitospuhetta muun näyttelijäryhmän puolesta pitäessään. Tuon ja muutaman muun puheenparren voi käydä lukaisemassa täältä.

Adrienne Shellyn ohjaus / käsikirjoitus Waitress sai USA:n ensi-iltansa toukokuussa 2007. Saman vuoden marraskuussa hänet murhattiin. Ainakin Shelly päätti uransa positiivisella elokuvalla, sillä Waitressia katsellessa elämä maistuu. Jenna (Keri Russell) on ykkösluokan piirakoiden tekijä. Leipomisen lisäksi oikein mikään muu ei sitten sujukaan: Jenna on jumissa avioliitossa totaalihirveän miehen kanssa ja ikään kuin bonuksena hän paukahtaa raskaaksi. Jonkinlaista lohtua elämään tuo tohtori Pomatter (Nathan Fillion), jota Jenna käy tapaamassa tulevan tenavansa merkeissä.

Yleisestä pirteydestään ja lukuisista hymyn huulille nostavista hetkistään huolimatta Waitress sisältää varsin paljon synkkiä hetkiä. Jennan elämä on pienimuotoinen helvetti, ja hyvät uutiset ovat hänen kohdallaan kovin harvassa. Aviomies Earlia tekisi mieli tempaista lekalla kuonoon, sen verran vastenmielinen tapaus on kyseessä. Aluksi kuvittelin että mies on ihan täysi vitsi, sen verran tehokkaasti kaikki huonon aviopuolison piirteet häneen on onnistuttu liittämään. Elokuvan kannalta olisi ollut ehkä hitusen toimivampi ratkaisu, jos Earlilla olisi ollut edes yksi tekoja anteeksiantava piirre.

Keri Russell on tälle raapustajalle tuttu lähinnä Felicityn 1. kaudelta. Söpö nainen, joka kaiken lisäksi osaa ihan hyvin itkudraamailun. Pitkälti Felicitysta tutulla tyylillä mennään nytkin, ja hyvinhän se tulkinta sujuukin. Muutkin näyttelijät ovat ihan kelvollisessa vireessä. Kuppilan muihin työntekijöihin käytetään ehkä hitusen liikaa aikaa. Heistä oikeastaan vain paikan omistaja (Lew Temple) onnistuu säväyttämään, muut sekä ihastuttavat että ärsyttävät. Nathan Fillion on erittäin miellyttävä kasvo, hän tuntuu tarjoavan täysin huomiotta jääviä pikkukivoja rooleja elokuvasta toiseen.

Waitressin tarinalla on ongelmansa, mutta yhdeksän kertaa kymmenestä se kuitenkin onnistuu sanomaan asiansa. Osaapa tarina kerran tai pari mukavasti yllättääkin. Mustista hetkistään huolimatta Waitressista jää hyvä mieli, sitä on ilo katsella; kun Jenna saa aihetta kestohymyyn, en voinut olla iloitsematta hänen rinnallaan. Ohjaus-, kuvaus- tai leikkauspalkintoja Shellyn elokuva ei keneltäkään varasta, mutta ei niitä ole lähdetty hakemaankaan. Söpöistä laatudialogilla piristetyistä draamakomedioista nauttiville Waitressia voi huoletta suositella, nihilistit katsokoon maalin kuivumista.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Faktat ensin:

Laurence Fishburne and Jean Reno have signed deals to star in Armored. They will join fellow cast-mates Matt Dillon, Columbus Short, Fred Ward, Milo Ventimiglia and Skeet Ulrich. Nimrod Antal will direct this action heist project based on a screenplay written by James V. Simpson.

The story revolves around a young man working for an armored transportation company who finds himself in a scheme to rob a truck for $10 million worth of cargo. Armored will be shot in Los Angeles and is scheduled for release in 2010. (Variety, Movieweb)

Jean Renosta ei koskaan tullut toimintatähteä Hollywoodiin. Tämä kuuluu papereissani … En oikein jaksa ymmärtää, miksi näin kävi. Okei, eihän Reno AAA-luokan englantia taida puhua, mutta häneltä kuitenkin löytyy ominaisuuksia jota ah niin moni pyssyjen paukuttelija kivuliaan selkeästi tarvitsee. Ensinnäkin, Renolla on elämää nähneen miehen kasvot. Kun hänen näyttelemänsä hahmo sanoo käyneensä helvetissä ja rökittäneensä kaikki vastaan tulleet, asiaan ei sen suurempia perusteluja kaipaa. Karisman ohella mies osaa myös näytellä. Oscar-palkintoa en ole Leonista tai Roninista miehelle kuskaamassa, mutta ei hän toimivan draaman este ole.

No Country for Old Men otti menneen viikonlopun aikana kaksi isoa askelta kohti menestyksekästä Oscar-gaalaa. Huonojakin uutisia elokuvan suuntaan kuitenkin viskattiin. Ainakin R1-julkaisun kansitaide on nimittäin suoraan helvetistä. Muutoinhan tuo on ihan ok-tasoa, mutta kolme leijuvaa päätä onnistuvat lähes täysin pilaamaan muutoin tyylikkään kokonaisuuden. Nyt julkaisun paketista tulee mieleen lähinnä joku b-luokan suoraan DVD:lle ilmestyvä tusinatoiminta, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.

Extroja on mukaan pakattu kuitenkin sen verran köyhänpuoleisesti, että jokunen kuukausi karvalakkijulkaisun ilmestymisen jälkeen Buena Vista ilmoittanee kahden levyn editionista, jossa on paitsi runsaammin extroja niin myös erilainen kansitaide Oscar-patsailla koristeltuna. Toivon mukaan tuolloin sisältö saataisiin pakattua vetävämmän näköisiin kuoriin.

Kuten kaikki elokuvamaailmaa edes jonkin verran seuraavat tietävät, Heath Ledgerin viimeiseksi (tai toiseksi viimeiseksi, riippuen miten Terry Gilliamin ohjaukselle käy) rooliksi tullee jäämään The Dark Knight Jokeri. Tällä postauksella ei ole oikeastaan mitään varsinaista info- tai mielipiteenilmaisuarvoakaan, mutta menköön.

Warner Bros. (TDK:n levittäjä) muistaa Heath Ledgerin perintöä kahdella sivustollaan. The Dark Knightin sivut ovat kokonaisuudessaan vedetty alas, tilalle on tullut yksinkertainen muistokirjoitus. Kerrankin elokuvan viralliset sivut eivät ole yhtä flash-hässäkkää. Markkinointikampanjan pääsivu, WhySoSerious.com, on pysynyt lähes entisellään. Jokerin tuoreimman tulkitsijan muistoa kunnioitetaan surunauhalla. Tyylikäs ele sekin. Toivon mukaan Jokerin voimalla jyllännyt markkinointi pysyy linjallaan, tavallaan sekin olisi hieno kumarrus Ledgerin suuntaan.

Martin Scorsesen tulevan ohjauksen nimi on muutettu. Shutted Island -romaaniin perustuva filmatisointi tullaan teatterilevityksensä aikana tuntemaan nimellä Ashecliffe (lähde). Kyseessä on tarinan kannalta oleellisen mielisairaalan nimi. Kaikella kunnioituksella pytingin nimeäjää kohtaan, mutta olisihan sitä voinut tietysti jotain helpomminkin muistettavaa keksiä. Typotan kyllä paljon muutenkin, niin sitten vielä tuollainen Ashecliffe. Jos minä olisin saanut päättää niin The Most Anticipated Film of 2009 olisi ollut varsin korkealla listalla. Vähän pitkähän tuo olisi ollut, mutta ainakin hyvin kuvaava.

Odotuslistan kärkisijaa koko viime vuoden hallussaan pitänyt Ridley Scottin ohjaus American Gangster suvaitsi vihdoin perjantaina saapua Suomeen. Turhankin korkeat odotukset eivät onneksi jääneet palkitsematta, vaan Frank Lucasin (Denzel Washington) tarina autonkuljettajasta New Yorkin huumekaupan kuninkaaksi vei mukanaan. Lucasin uran loppumista koittaa parhaansa mukaansa jouduttaa etsivä Richie Roberts (Russell Crowe), joka sanoo ‘ei’ lahjuksille ja helpoille ratkaisuille. American Gangsterin tarinassa ei sinällään ole mitään uutta, rikollisten nousuja ja tuhoja on nähty ennenkin. Ridley Scott on vain kertonut ja toteuttanut tarinan keskimääräistä selvästi paremmin.

1970-luvun New Yorkiin sijoittuva elokuva on miellyttävää katsottavaa. Kameran käyttö ei ole niin maalailevaa ja kauniita kuvia tarkoituksellisti hakevaa kuin Scottin elokuvissa yleensä. Rauhallista ja sulavaa kuvausta ynnä leikkausta tukee viimeisen päälle toteutettu puvustus ja lavastus. American Gangster on lähes kokonaisuudessaan kuvattu aidoissa paikoissa, pelkästään Harlemissa filmiä tuhlattiin n. 50-60:ssä kulmassa. Ridley Scottin New York ei ole Taxi Driverin tyylinen maanpäällinen likakaivo, mutta kaukana paratiisista kuitenkin. Asuista sen verran, että kauluspaidoista, nahkatakeista ja pilotti-laseista koostuva tyyli miellyttää kovasti silmääni.

Yhä elossa oleva Frank Lucas on ollut yhdessä Richie Robertsin kanssa konsulttina American Gangsterin teossa. Tästä huolimatta ensin mainittu on todennut elokuvasta vain noin 20%:n olevan totta. Joillekin tämä on varmasti suurenkin itkuraivarin paikka, itselleni ei. Tärkeintä on tapahtumien uskottavuus. Se puoli onkin erinomaisessa kunnossa, asiat tapahtuvat loogisesti ja ovat aina selitettävissä. Jonkin aikaa kovasti muodissa ollut cliffhanger-lopuilla kikkailu tuntuu olevan ainakin hieman väistymässä. Niin American Gangster, Zodiac (arvostelu) kuin Michael Clayton (arvostelu) malttavat viedä tarinansa rauhassa loppuun. Jännityksen kohottamiseen ei tarvita kiihtyvää juonenkuljetusta tai halpoja tehokeinoja. Osaava kerronta riittää.

American Gangster ei ole virheetön elokuva. Reiluun kahden ja puolen tunnin kestoon on mahtunut muutamia hetkiä, jolloin tarina ei oikein etene. Lucasin palkintovaimo (Lymari Nadal) jää vähän tarpeettomaksi hahmoksi, mutta muut sivuhenkilöt toimivat järjestään erinomaisesti. Hahmoja on kohtuullisen runsaasti, mutta heistä jokaisesta annetaan juuri riittävästi – usein minimaalisesti – tietoa, että heidän osansa toimivat. Autoaan rakastava, omantuntonsa jo ajat sitten myynyt etsivä Trupo (Josh Brolin) olisi ansainnut vaikka oman elokuvansa. Jokainen hänen kohtauksensa on täynnä vaarallista tunnelmaa, jota ei elokuvasta muutoinkaan puutu.

Denzel Washington ja Russell Crowe, kaksi sukupolvensa Oscar-palkittua huippunäyttelijää. Washingtonin riittävällä vimmalla tulkitsema Frank Lucas on tarinan keskipiste; elokuvan nimi on American Gangster, ei American Cop. Hyvässä tikissä olevan Crowen Richie Roberts on kuitenkin selkeästi toisessa pääroolissa. Elokuva luo Lucasista ja Robertsista kuvan ristiriitaisina miehinä, heillä on niin hyveensä kuin paheensa. Lucas rakastaa perhettään, mutta voi tylysti murhata kenet tahansa. Roberts on lahjomaton kyttä, jonka siviilimaailmaa ympäröi petos ja epäonnistunut avioliitto. Osaamattomissa käsissä Lucasin riemunhetkiä usein säestävät kuvat elämäänsä tuhoavista narkkareista saattaisivat tuntua saarnaavilta ja päälle liimatuilta. Ne kädet eivät kuitenkaan kuulu Ridley Scottille, joka on jälleen tehnyt pienen mestariteoksen.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Teksti sisältänee spoilereita The X-Files 2:sta.

Joblo sai käsiinsä muutamia kuvia The X-Files 2:n kuvauspaikalta. Chris Carterin nauravien kasvojen lisäksi niissä näkyi miehen ylle laitettu jonkinlaisen ihmissusipuvun yläosa. Valitettavasti nuo kuvat eivät ole enää Joblon sivuilla nähtävissä, Foxin isokenkäisten näkemysten mukaan ne eivät olleet soveliasta materiaalia julkaistavaksi. Tämä myös taannee niiden aitouden.

Jos The X-Files 2:ssa todella on vastassa ihmissusia niin, no, enpä oikein tiedä mitä mieltä tuosta pitäisi olla. Nuo karvakasat ovat sinällään ehdottoman hellyyttäviä otuksia, fantasiamaailman ehdottomia timantteja yhdessä kauloja imevien torahampaiden kanssa. En vain ole niinkään vakuuttunut, että he kuuluvat Mulderin ja Scullyn seikkailuihin. Sellaisiakin huhuja kun on kuulunut, että vaikka XF2 ei varsinaisesti wanhaan mytologiaan koskisikaan, niin hallituksen hämärätouhut olisivat edelleen tärkeässä osassa. Tuskinpa tupakkamiehen henkiset perilliset nyt sentään ihmissusiarmeijaa ovat kasvattamassa.

Joel ja Ethan Coen ovat DGA-voittajia. Suomen aikaa viime yönä pidetyssä palkintotilaisuudessa heidät palkittiin viime vuoden parhaina ohjaajina elokuvasta No Country for Old Men. Miekkoset komeiden laattojensa kanssa löytyvät täältä, kun taas lista muista voittajista löytyy tämän linkin takaa.

Ohjaajien kiltan suosio antaa Coenin veljeksille suuren etulyöntiaseman Oscar-gaalaa silmällä pitäen. Palkinto on jaettu vuodesta 1949 alkaen ja vain kuudesti sen voittaja ei ole vienyt myös Oscar-pystiä mukanaan. Näistä sattumista kaksi on tosin osunut 2000-luvulle, joten välttämättä Paul Thomas Andersonin peli ei vielä ole pelattu.

There Will Be Blood ja No Country for Old Men saapuvat molemmat Suomessa teattereihin helmikuun aikana, joten laatuelokuvan ystäville pitäisi luvassa olla makoiset ajat. Toivon mukaan vähän joka kulmalla ylistetyt leffat pitäisivät kutinsa, eivätkä tuota pettymystä. Kun vielä Junokin saapuu – ainakin pääkaupunkiseudulle – helmikuun alussa, on suomalaisilla kerrankin oiva tilaisuus nähdä kaikki paras elokuva -ehdokkaat ennen varsinaista gaalaa.

Steven Spielberg osaa sittenkin! Kolmas kerta toden sanoo, sillä Indiana Jones and the Last Crusade on arkeologi-trilogian vahvin lenkki. Surkean jatko-osan Temple of Doom (arvostelu) alkuasukas-houhotukset ollaan unohdettu ja korkeajännitys-natsit lahjottu jälleen lietsomaan eripuraa. Viimeistä ristiretkeä vauhdittavat legendaarinen graalin malja sekä henkilökohtaista panosta Indylle tuova isäukon katoaminen. Seikkailu alkakoon.

Last Crusade on Indiana Jones -trilogian selvästi ehjin kokonaisuus. Nuoren ruoskasankarin partiopoikaseikkailuilla aloitetaan ja ne edustavatkin elokuvan heikointa antia. Niihin ei onneksi elokuvan edetessä palata. Spielbergin ohjaus tekee varsin nopeasti selväksi, että nyt on pyritty palaamaan Raiders of the Lost Arkin (arvostelu) henkeen. Varsinainen tarina potkaistaan jälleen käyntiin yliopistolla, josta tie vie usean välietapin kautta kohti Jeesuksen ryyppykuppia. Matkan varrella ehditään tintata useampaakin natsia päin näköä, käydä hakemassa Aatulta nimikirjoitus ja pelastua monenlaisesta kiipelistä. Juonikuvio on paitsi kolmikon sulavimmin kerrottu niin myös tähän mennessä nähdyistä esinejahdeista kiinnostavin.

Mitään kovin klassisia action-kohtauksia ei Last Crusadea katsoessani silmiini osunut. Natsien komennossa olevaan linnaan sijoittuvat tapahtumat erottavat kattauksesta edukseen. Nekin tosin pikemminkin tilannekomiikkansa vuoksi. Mäiskeen taso on kuitenkin takuuvarmaa, eikä paukuttelu tunnu turhanpäiväiseltä laukaustenvaihdolta. Toiminnan ja rauhallisemman menon välinen rytmitys on sopiva. Poikkeuksena tähän liian pitkäksi venyvä tankkijahti. On mukaan yksi totaalinen aivopierukin mahtunut, lopun ritarista tuli mieleen lähinnä Monty Python, joka ei tosiaankaan ole hyvä asia.

Sean Connery Indiana Jonesin isänä on erittäin miellyttävä piristysruiske trilogialle. Vihdoinkin Indylla on joku vertaisensa seikkailukaveri. Isä ei välttämättä osallistu natsien vähentämiseen samalla innokkuudella kuin poikansa, mutta tuo kuitenkin tilanteisiin oman lisävärinsä. Conneryn ja Fordin väliset naljailut kuuluvat elokuvan tähtihetkiin. Huumorin määrä on ehkä hitusen lisääntynyt, laadullisesti se ainakin on parempaa. Indyn isä ei ole ainoa onnistunut sivuhenkilö: Dr. Elsa Schneider (Alison Doody) on Indyversen onnistunein pahis, jota ei tosin kovinkaan valtavana kehuna voi pitää. Indiana Jones and the Last Crusade on trilogian kepein elokuva, siinä on reipasta menoa ja aitoa seikkailun tuntua.

3½ … 4- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Raiders of the Lost Ark (arvostelu) maksoi 18 miljoonaa dollaria ja tuotti vaatimattomat 384 miljuunaa. 21-kertainen voittomarginaali huutaa jatko-osia ja sellainen saatiin kolme vuotta alkuperäisen elokuvan ensi-illan jälkeen. Indiana Jones and the Temple of Doom palauttaa Harrison Fordin hatun ja ruoskan ääreen sekä Steven Spielbergin ohjaajan pallille. Paljon Raidersissa nähtyä on kuitenkin dumpattu natseista ja vanhoista sivuhahmoista lähtien. Tarina sijoittuu vuoteen 1935, eli kyseessä on esiosa Raidersille. Ford tipahtaa Intiaan, jossa paikallinen heimo on apua vailla. Naapurit ovat vieneet raukoilta jonkin sortin taikakiven ja se pitäisi hakea takaisin. Edessä on pitkät kaksi tuntia.

Temple of Doomin tarina on tylsä, tapahtumaköyhä ja kirsikkana juhlakakun päällä epäkiinnostava. Kivessä ei ole mitään jännittävää, eikä Intiassa asustavien heinäkatto-asukkien väliset kärhämät kiinnosta vähääkään. George Lucasin suunnittelema tarina ei kanna. Alun James Bond -kohtaus on pienoinen tyylirikko, mutta siltikin jälkikäteen ajateltuna yksi elokuvan huippuhetkistä. Kun Indy ensimmäisen kerran laittaa kurkistaa Tuomion Temppeliin, saa juoni pienen piristysruiskeen. Noususuhdanne on nopeasti ohi, sillä temppeliin sijoittuva varmaankin liki tunnin kestävä, lähes tauoton toimintavaihe on hengetön ja puhditon.

Tunnelma ja seikkailufiilis ovat pääosin täysin hukassa. Maisemat eivät juuri vaihdu, vaan tapahtumat sijoittuvat kovin yksitoikkoiseen ympäristöön. Ajoittain tarjoillaan ihan kauniita kuvia, mutta sisältöä ei ole lainkaan. Lopun lasten juoksukohtaus on jo sellainen antikliimaksi, että teki mieli tarjota DVD-soittimelle stop-nappia. Toinen v-käyrän nousu koetaan heimolaisten uhraustilaisuudessa: seremonia kestää ja kestää – varmuuden vuoksi sen sisältö koetaan käytännössä kahteen kertaan – mutta mitään mielenkiintoista ei tapahdu koko aikana.

Hahmona Indiana Jones on sama toimiva itsensä kuten Raidersissakin. Muita tuttuja kasvoja ei sitten näykään. Pahiksia on turha käsitellä, ne ovat yksinkertaisesti niin typeriä ja vähälle huomiolle jääviä statisteja. Jos joskus teen ‘top10 kaikkien aikojen ärsyttävimmät sidekickit’ -listan, niin Temple of Doomista sinne pääsee kaksi hermosolujen tuhoajaa. Ensinnäkin diiva laulajatar Willie Scott (Kate Capshaw) on yksinkertaisesti turha ja käsittämättömän ärsyttävä. Samaa sarjaa on kakara Short Round (Jonathan Ke Quan), jolle toivoo valitettavaa onnettomuutta ensitapaamisesta lähtien. Indiana Jones and the Temple of Doomia ei voi suositella kenellekään. Se ei tarjoa yhtään mitään Indiana Jones -jatkumoon ja itsenäisenä elokuvana se on vielä heikompi. Välttäkää.

1½ … 2- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Klassikko, kaikkien aikojen paras seikkailuelokuva ja puhtaasti viihdyttävin leffa koskaan. Siinä muutamia varsin pätevältä tuntuvia perusteluja sille, miksi minut pakotettiin katsomaan Indiana Jones -trilogian avausosa Raiders of the Lost Ark näin vanhemmalla iällä uudelleen. Aikanaan tv:stä on nuorena poikana tullut Steven Spielbergin arkeologi-elokuvat nähtyä, mutta muistikuvat olivat kovin hataroita.

Raiders of the Lost Arkin tarinan kertaaminen lienee suurimmalle osalle lukijoista rivien tuhlausta, mutta teen sen kuitenkin: vuonna 1936 natsit etsivät kuumeisesti salaperäistä arkkia, jonka ilmeisesti olisi tarkoitus edesauttaa sotaponnisteluja. Tämä ei hyviksille käy, vaan professori / arkeologi Indiana Jones lähetetään hakemaan kuolemaa hönkivä arkku parempaan talteen. Kieli poskessa -tyylivalinnasta huolimatta allekirjoittaneella oli ajoittaisia uskottavuusongelmia arkin voimien sulattamisen kanssa. Kertauksen vuoksi: ‘yliluonnollinen’ ja ‘epäuskottava’ eivät ole synonyymeja.

Seikkailun tuntu on alussa vahva. Vähän sääli, että viidakkoon sijoittuva – päätarinasta täysin erillinen – jakso on elokuvan parasta antia. Tunnelma on katossa Indyn väistellessä ansoja ja petollisia yhteistyökumppaneitaan. Luolasto-kohtaukset viitoittavat siinä mielessä tulevaa, että jatkossakin Raiders of the Lost Arkin hienoimmat hetket sijoittuvat maan alle. Arkin kaivauspaikalla tapahtuva käärmekammion löytyminen palauttaa Spielbergin ohjauksen hetkeksi huipulle. Löytyypä Raidersista kolmaskin erittäin vahva osio, rekka-autoihin sijoittuva yhdistetty takaa-ajo / turpaanveto on erittäin onnistunutta toimintaa. Enpä muista juuri parempaa vastaavaa nähneeni.

Näiden kolmen onnistuneen välietapin ympärille on kuitenkin kasaantunut aivan liikaa tarpeetonta ja tunteetonta toimintaa tai muuten vain hitusen ponnettomia hetkiä. Maisema vaihtuu ja yleensä jokaista paikkakuntaa kohden on vähintään yksi toimintakohtaus, kovasti Indy-elokuvien rakenteesta tulivat 007-filmatisoinnit mieleen. Monin paikoin tarina jauhaa paikallaan tarjoten ainoastaan tekosyitä mihinkään johtamattomille toimintakohtauksille. Loppuratkaisu saa omaperäisyydestään plussaa, mutta miinusta sen sijaan tulee oliko-tämä-nyt-tässä -tunteesta. The X-Files on plagioinut Raidersin viimeisen kohtauksen pariinkin kertaan sen verran suoraan, että se lienee pakko mainita.

Harrison Ford Indiana Jonesina on tietysti käsite, ja hänen kritisoimisensa taitaa tietyissä piireissä olla verrattavissa jumalanpilkkaan. Siihen ei tarvetta olekaan, sekä näyttelijä että hahmo toimivat. Sivuhenkilöt ei valitettavasti onnistu yhtä nohevasti. Karen Allen pääasiallisena apurina vielä menettelee. Pahoista pojista ranskalainen arkeologi Belloq saa runsaasti ruutuaikaa, mutta hahmo jää kuitenkin kovin kasvottomaksi. Hellboysta karannut sadistinen natsi Toht on elokuvan tyyliin sopiva sarjakuvamainen ilkiö. Ihan mielellään tämän konkkaronkan menoa kuitenkin seurasi, Raiders of the Lost Ark onnistuu viihdyttämään muutamista hoh hoijaa -hetkistään huolimatta.

3 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Heath Ledger on kuollut:

Heath Ledger was found dead Tuesday of a possible drug overdose in a Lower Manhattan apartment, the New York Police Department said. The Academy Award nominated actor was 28. “Pills were found in the vicinity of the bed,” police spokesman Paul Browne told CNN. “This is being looked at as a possible overdose, but that is not confirmed yet.” (CNN)

Aika sanattomaksi vetää. 28-vuotias Ledger oli pariinkin kertaan osoittanut olevansa erittäin hyvä näyttelijä, jota olisi varmasti odottanut pitkä ja menestyksekäs ura. The Dark Knightin Jokeri jää hänen viimeiseksi roolikseen. Surullista.

R.I.P. Heath Ledger.

Kaikki Oscar-ehdokkaat: linkki

Best Picture:

Atonement (7 ehdokkuutta)
Juno (4)
Michael Clayton (7)
No Country for Old Men (8)
There Will Be Blood (8)

Näillä siis mennään. Kovasti olen veikkaillut, että Atonement (arvostelu) ei selkeästä Oscar-elokuva -statuksestaan huolimatta viiden ehdokkaan joukkoon lopulta päätyisi. No mukanahan se perhana on, ilmeisesti Akatemia ei katsonut elokuvasta kuin ensimmäisen 40 minuuttia. Ohjaaja-ehdokkuuden puute ei tosin ennakoi sille hyvää parhaan elokuvan pystiä ajatellen. Junolla on viisikosta vähiten ehdokkuuksia, mutta ne ovat kaikki ns. tärkeissä kategorioissa (naispääosa, elokuva, ohjaus, käsikirjoitus). Viisikon kevyt vaihtoehto lienee kuitenkin mukana lähinnä osallistumisen ilosta.

Michael Claytonia (arvostelu) ei voi enää tässä vaiheessa pitää minkäänlaisena yllätyksenä, mutta ennen palkintokauden alkamista kovin harvat sitä viisikkoon ehdottivat. Hyvä kuitenkin näin, kyseessä on mielestäni viime vuoden toiseksi paras elokuva. Paras eli Zodiac (arvostelu) ei saanut yhtä ainutta ehdokkuutta, jokunen jämänominaatti olisi saattanut irrota jos David Fincherin ohjaus olisi saapunut teattereihin alkuvuoden sijaan vaikka marraskuussa.

Jos järjellä ajatellaan niin tärkeimpien palkintojen kohtalot tulevat ratkaisemaan Paul Thomas Andersonin ohjaama There Will Be Blood (Suomeen 22.2) sekä Coenin veljesten No Country for Old Men (15.2). Yleensä ennakkosuosikin viittaa kantaa eniten ehdokkuuksia saanut elokuva, nyt tilanne on nominaattien suhteen tasan. Herkullisesti Blood ja Country ovat vastatusten niin käsikirjoituksessa, leikkauksessa, kuvauksessa kuin äänileikkauksessa ennen kahden viimeisen kategorian (ohjaus, elokuva) julkistamista. Silmänsä gaalan ajan auki pitäville siis tippuu varsin luotettavia vihjeitä jo ennen viimeistä vihellystä. Mitenkään mahdottomana en pitäisi sitäkään, että Coenit veisivät parhaan ohjaajan Oscarin kun taas Blood palkittaisiin vuoden elokuvana.

Yllätyksiä, niitähän aina tarvitaan. Atonementin voi ehkä sellaiseksi laskea. Pahimpana pettymyksenä voi kuitenkin pitää Into the Wildin lähes totaalista unohtamista. Monien asiantuntijoiden papereissa Sean Pennin elokuvalle oli ennustettu laajaa valikoimaa ehdokkuuksia: leikkaukseen ja miessivuosaan on kuitenkin tyytyminen. Onkohan Akatemia vieläkään antanut Pennille anteeksi parin vuoden takaista Ö-luokan naispääosaehdokkaiden esittelyä. Miespääosakategoriassa Tommy Lee Jones (jee) ja Viggo Mortensen (jee nro. 2) eivät ole varsinaisia yllätyksiä, mutta ei heitä kirkossa oltu kuulutettu.

Cate Blanchett taitaa olla ainoa tuplaehdokas ohjaaja / tuottaja / käsikirjoittaja -yhdistelmien ulkopuolelta (There Will Be Blood, No Country for Old Men). Jos tämän hetkiset ennakkosuosikit pitävät pintansa, saa Blanchett keskittyä illan aikana nauttimaan lähinnä kuohujuomasta. Ridley Scottin American Gangsterille (perjantain ensi-iltaa odotellessa) olisin toivonut enemmän ehdokkuuksia, mutta kaikkea ei voi saada. Oscar-nominaatit alkavat olla osaltani käsitelty, joten on aika siirtyä odottamaan kiltojen – eritoten ohjaajien – valintoja.

Ryan Gosling ja Kirsten Dunst antautuvat esikoisohjaajan armoille:

Andrew Jarecki is about to make his directorial debut with All Good Things. Ryan Gosling is set to star in the film, while Kirsten Dunst is currently in negotiations to co-star in the film.

Based in the 1980′s, All Good Things is the story of a rich young man (Gosling) from an important and wealthy real estate family, who falls in love with a pretty girl (Dunst) from a poor neighborhood. Everything is fine until the poor girl winds up missing, while a bumbling detective attempts to solve the puzzle.

Filming for All Good Things is scheduled for April of 2008.

Tarinan lähtökohdat voisivat olla paljon heikommatkin. Jos tämä elokuva sijoittuisi 1800-luvulle, niin tarinakuvauksen viimeinen lause menisi varmasti jokseenkin näin: ‘Goslingin vanhemmat tekevät kaikkensa pitääkseen Dunstin kaukana perinnöstään’. Tosin, eihän tuo ylläolevakaan kuvaus tuota vaihtoehtoa pois sulje. Melkeinpä pitäisi tuota jopa todennäköisimpänä juonikuviona.

Ryan Gosling taisi tulla ensimmäisen kerran nähtyä The Notebookissa (arvostelu). Siitä lähtien olen pitänyt miehen projekteja jollain innokkuudella seurannassa. Kohtuullisen harvakseltaan Gosling on läpimurtonsa jälkeen elokuvia tehnyt, mutta osoittanut kuitenkin että pystyy tekemään varmaa työtä elokuvasta toiseen.

Goslingin vastanäyttelijänä nähtävä Kirsten Dunst sopii ulkonäkönsä vuoksi oikein hyvin naapurintytöksi-jota-kellään-ei-ole. Dunstia tekisi mieli mollata, sillä kovinkaan mairittelevaa kuvaa minulla ei hänestä ole. Tämä johtuu kuitenkin pääosin Spider-Man -elokuvista, jossa hän näyttelee totaalisen väärää hahmoa. Vaikka en Dunstille Oscareita muistakaan rooleista ole tyrkyttämässä, niin ihan riittävän hyvin hän on niistä kuitenkin selvinnyt säästyäkseen turhalta läksytykseltä.

Oliver Stone ohjaa elokuvan Yhdysvaltojen nykyisestä kipparista George W. Bushista:

Oliver Stone wants his next film to be Bush, a biopic based on the presidency of George W. Bush. Josh Brolin is attached to play the president. Stone is currently shopping the screenplay, which was written by Stanley Weiser, around to different studios. Stone says that he is not looking to make an anti-Bush polemic. He wants to use the seminal events in Bush’s life to explain how he came to be in power.

The film will go into production this coming April. Stone hopes that the film is finished in time to coincide with the upcoming inauguration or election. (Variety, Movieweb)

Kun kiehtovan oloinen elokuvauutinen osuu kohdalle, aloitan tämän toisen kappaleen usein sanalla ‘mielenkiintoista’. Se sopisi tähänkin kohtaan vallan erinomaisesti. Olen kovin yllättynyt, että Bushista lähdetään jo nyt tekemään jonkinlaista elämänkertaelokuvaa. Mieshän saa mennä valkoisen talon päättäjäisistä suoraan leffateatteriin. Tosin ilmeisesti presidenttivuosien tapahtumat eivät tule näyttelemään pääroolia.

Oli George W. Bushista persoonana tai presidenttinä sitten mitä mieltä tahansa, niin on vaikea kieltää etteikö aihe olisi suorastaan kutkuttava. 9 / 11:n jälkeisten tapahtumien vähemmälle huomiolle jättäminen on sekä hyvä, että huono asia. Stone ei halua tehdä ‘anti-Bush -elokuvaa’, joten siinä mielessä ratkaisu on järkevä. Kun tilanne on tällä hetkellä Irakissa kevyesti ilmaistuna kehno, olisi presidenttikausien aikaisista päätöksistä ollut hyvin vaikea tehdä kovinkaan mairittelevaa tulkintaa.

Kritiikkiä ei siis suuremmin nähdä. Tätä ei kuitenkaan tarvitse kääntää negatiiviseksi seikaksi. Bushin yksityiselämästä – mm. presidentin poika – löytyy varmasti paljon ammennettavaa. Nykyiseen poliittiseen linjaan vaikuttavia seikkoja voidaan niin halutessa käsitellä runsaastikin. Tuskin G. W. muuttuneena miehenä valkoiseen taloon marssi. Bushin maalaaminen yhdeksi neljästä ratsumiehestä ei sekään todennäköisesti olisi elokuvallisesti järkevää.

Aiemmin tuli kirjoitettua Josh Brolinin supervuodesta 2007. Nyt hänet on kiinnitetty päärooliin elokuvaan, joka kaiken järjen ja kohtuuden mukaan tulee keräämään todella runsaasti julkisuutta. Presidentin maneerien kopioiminen ei varmastikaan ole suuri haaste ja Akatemia tunnetusti rakastaa historiallisten henkilöiden tulkitsijoita. Sanoiko joku jossain Oscar? Kiellän kaiken.

J. J. Abramsin tv-sarjarepertuaari on laajentumassa:

J.J. Abrams has found the cast for his upcoming Fox crime series Fringe. Kirk Acevedo and Tomas Arana will play the two leads in the one-hour drama. The plot will revolve around a female FBI agent who teams up with a troubled scientist to hunt for paranormal phenomena. Alex Graves will be directing the pilot.

Siis hetkinen. Vaihdetaanpas kahden sanan paikka: The plot will revolve around a troubled FBI agent who teams up with a female scientist to hunt for paranormal phenomena. Jännä juttu, vaikuttaa jotenkin kovin kovin tutulta tv-sarjaidealta. Tosin, jos halutaan kopioida niin miksei sitten otettaisi mallia parhaasta koskaan tuotetusta tv-sarjasta. Jos tuo juonikuvaus ei vaikuta tutulta, niin onnittelut. Sinulla on katsomatta vielä yhdeksän tuotantokautta The X-Filesia. Ollapa yhtä onnekas.

Jos otetaan – ihan hetkeksi vain – ne Filu-lasit pois päästä, niin eiköhän tämä ole jotain muutakin kuin puolittainen kopio 90-luvun hittisarjasta. Abramsin tv-sarjoilta osaa kuitenkin odottaa laatua. Felicitya en ole vieläkään katsonut kuin yhden tuotantokauden, sen DVD-julkaisut kun eivät kirveelläkään ymmärrä tulla alennukseen. Lostin (arvostelu) kohdalla pää ei kestä aleja odotella, vaan heikkouksistaan huolimatta todella koukuttava sukkien pyörittäjä pitää saada hyllyyn heti tilaisuuden ilmaannuttua.

Deadwoodin (arvostelu) ja NYPD Bluen käyntiin potkaissut David Milch työstää jälleen uutta tv-sarjaa:

David Milch is gearing up to produce his fifth drama pilot for HBO in the last five years. This one is entitled Last of the Ninth. The show is said to be set at a New York Police Department in 1972.

Milch stated, “It is about an older detective’s mentoring of a young detective returned from Vietnam in a department fiscally crippled, under attack by revolutionaries, and which has been brought by allegations of systemic corruption into public disrepute.” The show will begin production after the end of the current writers’ strike. (The Hollywood Reporter, Movieweb)

Viides sarja viidessä vuodessa. Toisilla tuota energiaa riittää. Näistä yrityksistä tosin vain kaksi on päätynyt HBO:n ohjelmistoon saakka. Tähän kun vielä lisätään se fakta, että John from Cincinnati tapettiin kymmenen ensimmäisen jakson jälkeen, niin voinee varsin hyvällä syyllä todeta, etteivät Milchin viime vuodet ole yhtä menestystarinaa olleet. HBO:n johtoportaassa varmasti odotellaan Milchin pilottia innolla, erinomainen The Wire (arvostelu) kun on parhaillaan viimeisillään.

Korruptiota ja 1970-lukua sisältävä juonitiivistelmä vaikuttaa kiinnostavalta. Hollywood on viimeisen vuoden, parin aikana palannut jonkin verran 70-luvun tunnelmaan. Tiedä sitten onko kyseessä sattuma vai elääkö 70-luku pienoista renessanssia. Ilolla kuitenkin vastaanotan tämän kehityksen, sillä paitsi että esikuvat ovat tuolloin ihan asiallista materiaalia, niin tyylikin on mukavan jämäkkä. Vaikka 70-luku nyt ei tietysti mitään Raamatullista aikaa olekaan, niin ainakin kaiken maailman CSI-ratkaisut jäävät huomattavasti vähemmälle rikosten selvittämisessä.