Top20-lista on pysynyt samankaltaisena koko Leffablogin lyhyen elinajan. Viime aikaiset katsomiset ovat kuitenkin pakottaneet tekemään luetteloon pari muutosta. Mukaan olen ottanut kolme uutta elokuvaa, joista yksi on roikkunut kynnyksellä jo pidempään (17. Raging Bull, arvostelu), toisen arvo nousi juuri riittävästi uusintakatselulla (18. Fight Club, arvostelu) ja kolmas oli kokonaan uusi tuttavuus (20. Annie Hall, arvostelu). Listalta joutuivat lähtemään ex-16. Garden State (arvostelu), ex-18. The Others sekä ex-20. Lilja 4-ever.

Kuten pois tiputettujenkin elokuvien sijoista voi päätellä, lista ei ole mikään sementoitu kokonaisuus. Kun vain 20 elokuvaa ‘saa’ nimetä, lista voi hyvinkin vaihdella vähän mielentilasta riippuen. Niin tai näin, tällä hetkellä Top20-lista näyttää tältä:

01. Mulholland Drive
02. Aliens
03. Godfather Part 2
04. Godfather Part 1
05. Terminator 2
06. Alien
07. C’era una volta il West
08. Das Boot
09. Gladiator
10. L.A. Confidential

11. Se7en
12. Almost Famous
13. Moulin Rouge!
14. Eternal Sunshine of the Spotless Mind
15. Lost in Translation
16. Casino
17. Raging Bull
18. Fight Club
19. Traffic
20. Annie Hall

Luvassa spoilereita tv-sarjasta.

Rooma (1. kauden arvostelu, 2. kauden arvostelu) on yksi parhaista tv-sarjoista, joita on DVD-soittimessa tullut pyöritettyä. A-luokan toteutus yhdistettynä kiinnostaviin tapahtumiin ja kohtuulliseen historialliseen tarkkuuteen on tehnyt Roomasta kiehtovaa seurattavaa. Kahden tuotantokauden jälkeen erittäin kallis tuotanto laittoi lapun luukulle, mutta jatkoa saattaa sittenkin olla luvassa:

I also have to ask about Rome. Have there been any talks about…

Ray Stevenson: I hate to say anything, but yes. Bruno Heller, the writer and director of the show, and Bill MacDonald are in talks now for a Rome movie project. (Movieweb)

Erinomainen uutinen, joskin sen joutuu vastaanottamaan varsin ristiriitaisin fiiliksin. Ensinnäkin, kannatan ehdottomasti elokuvan tekemistä. Historiallisesta Rooman valtakunnasta löytyy mielenkiintoisia tapahtumia vaikka kymmeneen tuotantokauteen, eikä tuolloinkaan olla kuin käsitelty ne tunnetuimmat tarinat. Tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että elokuvalla on selvästi heikommat lähtökohdat kuin 2. tuotantokaudella. Siinä missä toinen kausi sai lähtökohdikseen paitsi monta vuosikymmentä poliittista valtapeliä niin taustalla vaani myös yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista rakkaustarinoista. Huonoimmatkin aloituskortit oltaisiin käsikirjoittajille voitu jakaa.

Nyt elokuvaa käsikirjoittamaan lähdettäessä tilanne on kuitenkin kovin erilainen. Tuntuu järkevältä, että kun kerran Stevenson on tietoinen leffaprojektin edistymisestä, niin hän on mukana. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että elokuvan tarina jatkaa siitä mihin 2. tuotantokausi päättyi. Augustus sai kieltämättä paljon hyvää aikaiseksi Roomassa, mutta tämä on myös jonkinlainen ongelma. En epäile ollenkaan etteivätkö Rooman tekijät pystyisi tekemään hänenkin valtakaudestaan jännittävää, mutta luonnostaan 1. ja 2. kauden veroisia kuvioita mukana ei ole. Jos vapaasti saisi valita, niin luultavammin sijoittaisin Rooma-elokuvan kristinuskon valtaannousun paikkeille.

Vaikka Jon Stewartin esiintyminen Oscar-gaalan juontajana onkin pääasiallisesti kerännyt kehuja, niin katsojia gaalalla oli ennätyksellisen vähän:

According to overnight fast national ratings, the awards averaged a 10.7 rating among adults 18 to 49 and was seen by 32 million viewers. In the demo, that’s down a sharp 24% from last year and the lowest on record. Among viewers, that’s a 20% drop. (Hollywood Reporter)

Syytä tähän ei ole vaikea löytää. Oscar-gaalan katsojamäärät ovat kovasti riippuvaisia siitä, minkälaiset leffat sattuvat olemaan ehdolla. Jos tarjolla on tämän vuoden kaltainen kattaus, ei matti meikäläisiä saada kovinkaan laajalti houkuteltua näköradion ääreen. Titanicin ja Lord of the Ringsien kaltaiset mammuttielokuvat taas yleisesti ottaen tietävät hyvää katsojamäärille. Tämän vuoden paras elokuva -ehdokkaista ainoastaan Juno (arvostelu) on ylittänyt 100 miljoonan dollarin rajan USA:n teattereissa. Eivät muutkaan missään nimessä huonosti ole pärjänneet – varsinkin kun ottaa huomioon elokuvien tyylin – mutta mistään hittimateriaalista ei voida kuitenkaan puhua.

Se7enin (arvostelu, top5-kohtaukset) jälkeen pienoisen hutin The Gamen muodossa ohjannut David Fincher palasi seuraavan projektinsa merkeissä sinne, mistä oli esikoiselokuvansa jälkeen ovet paukkuen lähtenyt. 20th Century Fox oli studion, Fight Club elokuvan nimi. Tuloksena Fincherin uran toinen klassikkoelokuva ja siinä sivussa yksi parhaiten aikamme mentaliteetteja kuvaava leffa.

Kertojana toimiva Edward Norton on tukevasti kraka kaulassa töitä paiskova toimistorotta, jonka elämä kuluu oravanpyörää polkiessa ja Ikean kuvastoa selatessa. Hänen elämänsä järkkyy pahanpäiväisesti, kun rakkaudella sisustettu kerrostaloasunto syttyy palaman. Kaasuhana jäi auki, palokunta totesi. Kertoja lannistuu, mutta ottaa kuitenkin puhelun lentokonematkallaan tapaamaansa saippuakauppias Tyler Durdeniin (Brad Pitt), jonka elämänfilosofia on länsimaisen kulttuurin mukaan yksinkertaisesti väärä.

Fight Club on monellakin tapaa vinksahtanut elokuva. David Fincherin aivot ovat hyrränneet tosissaan kuvauspaikalla, visuaalisissa ratkaisuissa on roppakaupalla omaperäisyyttä. Joissain ihmeellisistä kamera-ajoista CGI on turhan selvästi esillä. Huvittavasti kommenttiraidalla Norton toteaa Fincherille pariinkin kertaan, että ‘eiköhän tässä kohtauksessa olisi voinut käyttää hitusen enemmänkin valaistusta?’. Fight Club on kieltämättä visuaalisesti varsin tummasävyinen elokuva, vaikka en ole sitä sellaiseksi varsinaisesti mieltänytkään.

Fincherin ohjaus on elokuva, jota on lähes mahdoton sijoittaa mihinkään yksittäiseen genreen. Se voisi yhtä hyvin olla draama, toiminnan puutteesta kärsivä action-pläjäys kuin satiiri. Fight Club on kuitenkin myös hyvin, hyvin musta komedia. Huumoria on paljon, vaikka sitä ei suoraan sormella osoitetakaan. Elokuvassa ruhjotaan kasvoja pariinkin kertaan, mutta lähes jokaisessa kohtauksessa on jotain – usein sairaan – huvittavaa. Fight Club tuntuu raaemmalta elokuvalta, kuin mitä se on. Väkivaltaa löytyy, mutta sitä on vähemmän kuin luulisi. Ehkä tappeluiden tietty inhorealistisuus on tuonut Fincherin ohjaukselle sen maineen.

Fight Club ei ole elokuva tappelukerhon perustamisesta, eikä välttämättä edes siitä toisesta jutusta (elokuvan nähneet kyllä tietävät mistä puhun). Pikemminkin se on tekijöidensä kommenttiraita länsimaisten ihmisten luonteenlaadusta ja siitä omalla tavallaan oudostakin elämäntavasta, jonka valta-osa hyvinvointiyhteiskunnissa asuvista kansalaisista on itselleen adoptoinut. Fight Club kritisoi avoimesti nykymenoa; se tekee pointtinsa selväksi kuitenkin niin räikeästi ja humoristisesti, että Fincherin ohjausta ei voi millään pitää ‘vääryyksistä itkevänä’ teoksena.

Brad Pittin ja Edward Nortonin välillä on kemiaa, tämä käy selväksi jo heidän hahmojensa ensitapaamisesta. Kertoja on kaksikosta se näennäisesti normaalimpi, mutta silti Durdenilla on enemmän annettavaa ‘suhteelle’. Molempien roolisuoritukset ovat parasta A-luokkaa, Pitt tuntuu olevan aina parhaimillaan Fincherin ohjauksessa. Helena Bonham Carterin faneihin en todellakaan itseäni laske, mutta on myönnettävä että Fight Clubissa hän tuntuu juuri oikealta näyttelijältä hahmolleen, johon suhtautuu täysin toisella tavalla Fight Clubin katsomiskertojen kasvaessa.

Fight Club on mestariteos, siitä ei ole päässäni minkäänlaista epäselvyyttä. Allekirjoittaneelle on kuitenkin kerrottu, että vaikka kuinka rakastaisi näkemäänsä, jotain kritiikkiäkin täytyy löytyä. Niinpä totean, että erään hotellihuonekohtauksen jälkeiset tapahtumat eivät kaikilta osin ole muun elokuvan tasolla. Niitä vaivaa lievä tavanomaisuus, vaikka tapahtumien toteutus hyvää tasoa onkin. Siihen asti Fight Club tarjosi joka kohtauksessa jotain uutta ja erilaista. Viimeiset minuutit ovat kuitenkin taas niin upeaa elokuvaa, että jo pelkkä laadukkuus vetää herkäksi. Loppupamausten alkaessa soimaan rävähtävä musiikki kruunaa erikoisen upean kokonaisuuden.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Aika tarkalleen vuosi sitten huhuttiin Martin Scorsesen lisänneen työlistalleen satukirjaan perustuvan The Invention of Hugo Cabretin. Nyt nuo huhut ovat käyneet toteen:

Martin Scorsese has recently signed on to direct the feature film adaptation to The Invention of Hugo Cabret. The children’s book adaptation will be written by John Logan.

The Invention of Hugo Cabret was written by Brian Selznick and is about a 12-year-old orphan living in a Paris train station in 1930. He becomes embroiled in a mystery involving his father and a robot. No word on when production for The Invention of Hugo Cabret is scheduled to start. (Movieweb, Variety)

Martin Scorsese on, jos yksi nimi täytyy mainita, suosikkiohjaajani. Miehen jokainen elokuva on aika lailla automaattinen odotuslistan ykkösnimi, ensi vuonna tosin saattaa tehdä tiukkaa kun myös James Cameronin ensimmäinen ohjaustyö reiluun kymmeneen vuoteen saapuu teattereihin. Tämä projekti ei kuitenkaan suurempia intohimoja herätä, ainakaan jos tarkoitus on lapsille suunnattua tarinaa ruveta värkkäämään. Aikaisemmin tuli kirjoiteltua niitä näitä, eivätkä näkemykset ole tuosta juuri muuttuneet. Sanotaan kuitenkin vielä lisäyksenä, että vaikka kyseessä ilmeisesti onkin yösaduksi kelpaavan romaanin filmatisointi, toivoisin että Scorsese lähtisi tekemään siitä vähän aikuisempaa versiota.

Ehdottomasti suosikkiohjaajiini kuuluva David Fincher on napannut jälleen yhden krediitin ‘tulossa sitten joskus’ -listalleen.

David Fincher has signed on to direct Black Hole. The film has been at the studio for quite some time, with Alexandre Aja at one time set to direct.

The film, based off Charles Burns’ graphic novel, revolves around a bug that gets passed on from teenager to teenager through sexual means. Roger Avary and Neil Gaiman were originally set to adapt this graphic novel back in 2006, but it’s unclear if they are still attached to the project. No production schedule has been announced as of yet. (Variety, Movieweb)

Luotto Fincheriin hipoo taivaita siitäkin huolimatta, että mies on kieltämättä uransa aikana pari ei-niin-mahtavaakin leffaa jo ehtinyt ohjaamaan. Black Holen tarina kuulostaa noiden parin rivin perusteella lähinnä joltain japanilaisen kauhuelokuvan remakelta, eikä sinällään herätä kummempaa innostusta. Fincher ohjaajanpallilla taannee kuitenkin selkeästi keskivertonäkemystä jämäkämmän otteen.

Sarjakuvasta en ollut ennen elokuvaprojektin julkistamista mitään kuullutkaan. Pieni tutkimus internetin ihmeellisessä maailmassa tarjosi varsin positiivia näkemyksiä työn jäljestä. Juonessa tuntuu olevan kerroksia huomattavasti enemmän kuin tuosta Varietyn uutisesta voisi yht’äkkiä päätellä. Tarina myös tuntuu sopivan mystiseltä, joten Fincherin poikkeukselliset tunnelmanluontikyvyt pääsevät varmasti oikeuksiinsa.

AICN haastatteli James Cameronia ja sai miehestä ulos yhtä sun toista Avatariin liittyen. Vasta joulukuussa 2009 ensi-iltansa saavan elokuvan kuvaukset on saatu jo päätökseen:

Things are going well on Avatar, or at least as well as can be expected on such a ridiculously complex project. We’ve wrapped principal, and most of the live action portion of the movie is already cut. (AICN, koko haastattelu)

No siinä ei kauaa nokka tuhissut, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka kauan ensi-iltaan vielä on. Harvemmin kuvauksia taidetaan saada kaksi vuotta ennen ensi-iltaa päätökseen. Lähinnä kai tämä kuitenkin kertoo siitä, kuinka valtavasti Cameronin elokuva nojautuu CGI-materiaaliin. Ohjaajaguru on kaiken aikaa puhunut vain motion capture -kuvauksista, joten ilmeisesti lähes tulkoon kaikki kuvattu materiaalia tullaan kuorruttamaan CGI:llä. Tietokone-efekteissä ei oletusarvoisesti ole mitään vikaa, toivon mukaan jälki vain on uskottavan näköistä.

Amerikkalaisen elokuvan tärkein, arvostetuin, odotetuin jne. palkintogaala on jälleen ohi. Kahdeksattakymmenettä kertaa järjestetty Oscar-gaala sisälsi niin pieniä yllätyksiä kuin itsestäänselvyyksiä. Toissa vuonna hitusen hukassa ollut Jon Stewart teki tällä kertaa juontajana oikein hyvää työtä, alkumonologi oli lievästä ylipoliittisuudestaan huolimatta hyvin hauska. Väliläpät eivät mitään mullistavaa sisältäneet, Jack Nicholsonille suunnattu raskaus-heitto edusti parhaimmistoa. Vissiinkin tänä vuonna mukaan tulleet gaalan ‘sisäiset’ mainokset eivät oikein olleet mieleeni.

Punainen maton kuningatar oli silmissäni ehdottomasti Keri Russell. Monet potentiaaliset haastajat tosin olivat maha pitkällä, joka pikkuisen rajoittaa loistamisen mahdollisuuksia. Koska en lukuisista pyynnöistä huolimatta aio muuttaa Leffablogia Muotiblogiksi, siirtyy tämäkin teksti seuraavaksi itse Oscar-palkintoihin. Niitäkin nimittäin jaettiin.

Oscar-gaalan ykköstykki oli tänä vuonna No Country for Old Men (arvostelu), jolle voitot mielellään soikin. Coenit rohmusivat yhteensä peräti kuusi patsasta (elokuva, ohjaus, käsikirjoitus). Veljekset eivät show-miehiä olleet, vaan puheet olivat aika peruskauraa. Ethan tyytyi joka kerta ainoastaan toteamaan notta ‘thank you’, Joel oli sentään hitusen monisanaisempi. Klassikkopuheita ei taidettu nähdä, naispääosasta palkittu Marion Cotillard (ihan vaihteeksi ei-fiktionaalisen henkilön näyttelemisestä) ja Junon (arvostelu) käsikirjoituksen vääntänyt Diablo Cody taisivat vastata tunteellisimmista esiintymisistä. Markéta Irglován kutsuminen takaisin lavalle pitämään kiitos-puheensa oli todella hieno liike gaalasta vastaavien taholta.

Määrällisesti toiseksi eniten pystejä vei The Bourne Ultimatum (arvostelu), mikä varmasti muodostuu ajan myötä jonkinlaiseksi trivia-kysymykseksi. Kaiken kaikkiaan pystit jakaantuivat kovin tasaisesti, kaikki paras elokuva -ehdokkaat veivät mukaansa vähintään yhden patsaan. 1990-luvulla paras elokuva -voittaja sai ainoastaan kahdesti alle viisi pystiä. 2000-luvulla näin on käynyt jo viidesti. Kertooko se sitten kärjen leventymisestä vai ‘superelokuvien’ puuttumisesta, sen voi jokainen itse päättää.

Isosta Kahdeksikosta (elokuva, ohjaus, käsikirjoitukset, näyttelijät) oikeastaan kaikki pystit naissivuosaa lukuun ottamatta menivät ennakkoarvioissa parhaiten pärjänneille. Tilda Swintonin voittoa voi pitää suurimpana hölmistyksen aiheuttajana, joskaan ei sekään varsinainen yllätys ollut. Swinton napannee myös jokusen ‘rumin puku’ -palkinnon. Oikeastaan gaalan suurimpana yllätyksenä pitäisin Transformersin (arvostelu) sorsimista tehoste-kategoriassa. En suoraan sanoen nähnyt mitään muita vaihtoehtoja kuin robottimätön voiton. Kaiken lisäksi pystin vei mukanaan The Golden Compass (arvostelu), jossa oli mielestäni ehdokaskolmikon selvästikin heikoimmat tehosteet.

Kaiken kaikkiaan gaala ei tapahtumana ollut mitenkään erikoinen. No Country for Old Men otti lopulta omansa, eikä suuria yllätyksiä siinä mielessä koettu. Montaaseja oli ainakin mutu-fiiliksen perusteella vähennetty, siitä pisteet. Tänä vuonna ei tullut vahvasti oltua minkään elokuvan puolella, joka tuo tapahtuman seuraamiseen tietysti omanlaistaan selväjärkisyyttä. Objektiivisempi lähestymistapa ei tosin näyttänyt auttavan veikkauksissa: 13 / 24 (6 / 8 Ison Kahdeksikon osalta) oli tulos, kun viime vuonna vastaavat luvut olivat 15 / 24 ja 7 / 8.

Kaikki voittajat: linkki

Kuvia: IMDB / Yahoo

Thank You -cam: linkki

Hip hip hurraa! Ei ole enää paljoa aikaa siihen hetkeen, kun Jon Stewart aloittaa yleisön rentouttamiseen tähtäävän monologinsa Kodak-teatterissa. Viimeksi ei mennyt ihan putkeen, toivon mukaan tällä kertaa paremmin. Nelonen lähettää tänäkin vuonna (kiitos siitä) Oscar-gaalan suorana lähetyksenä. Kattaus alkaa 00:55 ja itse palkintojenjakotilaisuus starttaa käsittääkseni 03:30. Perinteisesti nukkumaan on päässyt siinä seitsemän maissa.

Tänä vuonna suuri ennakkosuosikki on No Country for Old Men (arvostelu). Kriitikkopalkintoja se ja There Will Be Blood rohmusivat jokseenkin tasavertaisesti: kiltojen tuki on ollut kuitenkin lähes täydellisesti Coen-veljesten takana. Coenit ovat henkilökohtaisesti ehdolla peräti neljässä kategoriassa: elokuva, ohjaus, leikkaus ja käsikirjoitus. Sitten Walt Disneyn kukaan ei ole voittanut samassa gaalassa neljää palkintoa, yhdestä leffasta ennätys taitaa olla kolme pystiä.

Heittääkö Akatemia Coenin pojille yhteensä peräti kahdeksan Oscaria? Tekisi mieli sanoa, että kyllä. Leikkaajat valitsivat kuitenkin The Bourne Ultimatumin (arvostelu) editoinnin parhaaksi, joten veikataan nyt sitten että Coenit joutuvat tyytymään kolmeen pystiin per mies. Ei sekään ihan huono tulos ole. Tänä vuonna tilanne on paras elokuva -kategoriassa erinomainen: vaikka There Will Be Blood onkin näkemättä, niin Atonementia (arvostelu) lukuun ottamatta kaikki vaihtoehdot kelpaavat oikein hyvin.

Vuoden ‘kivalle indie -leffalle’ on yleensä tapana heittää käsikirjoitus-Oscar, ja näin uskon käyvän tänäkin vuonna. Muutoin Junolle (arvostelu) tulleekin tylsänpuoleinen gaala. Michael Clayton (arvostelu) sai peräti seitsemän ehdokkuutta, mutta kuten George Clooney sanoi, vain naissivuosasta se voi realistisesti haaveilla. Isosta Kahdeksikosta (elokuva, ohjaaja, käsikirjoitukset, näyttelijät) juuri parhaan naissivuroolin Oscar onkin hankalin arvottava. Periaatteessa kukaan Saoirse Ronania lukuun ottamatta ei olisi yllätys. Cate Blanchettia tarjoaisin muuten, mutta hän voitti juuri pari vuotta sitten. Ruby Dee tuskin saa enää uutta mahdollisuutta, joten onnittelut pystistä.

Miesnäyttelijöiden puolella Oscarit ovat selvääkin selvempiä. Daniel Day-Lewis on hallinnut kategoriaansa näytöstyyliin, eikä Javier Bardem ole pärjännyt juuri heikommin. Naispääosa lienee kahden kauppa; Marion Cotillard on ehdolla oikeasta elämästä tutun henkilön tulkitsemisesta, ja tästähän tunnetusti näyttää irtoavan lisäpisteitä. Julie Christie voitti viimeksi yli 40 vuotta sitten, joten eiköhän tänä vuonna irtoa toinen pysti.

Huvittavasti listaani katsomalla näyttää siltä, että Michael Bayn ohjaus Transformers (arvostelu) on määrällisesti illan toinen suuri voittaja. Vaikka No Country for Old Men veikin äänipuolen tekijöiden keskuudessa pidetyn äänestyksen nimiinsä, niin Akatemian veikkaan arvostan enemmän meteliä kuin hienovaraisuutta.

Ehdokaslista: linkki

Viralliset veikkaukset:

Picture: No Country for Old Men
Director: Joel & Ethan Coen (No Country for Old Men)

Actor: Daniel Day-Lewis (There Will Be Blood)
Actress: Julie Christie (Away from Her)
Supporting actor: Javier Bardem (No Country for Old Men)
Supporting actress: Ruby Dee (American Gangster)

Original screenplay: Juno
Adapted screenplay: No Country for Old Men

Foreign film: The Counterfeiters
Best animated feature film: Ratatouille

Cinematography: No Country for Old Men
Editing: The Bourne Ultimatum
Art direction: There Will Be Blood
Costume design: Sweeney Todd
Makeup: La Vie en Rose

Original score: Atonement
Original song: Once

Sound: Transformers
Sound editing: Transformers

Visual effects: Transformers

Documentary feature: No End in Sight

Animated short: Madame Tutli-Putli
Live action short: Le Mozart des pickpockets
Documentary Short: Sari’s Mother

Huippusuosittu, lukuisia kansainvälisiä tunnustuksia kerännyt Plazavisa saa tänään jatkoa. En osaa sanoa tarkkaa kellonaikaa ensimmäisten kuvien ilmoille tulemiseen, sillä vetovastuun Plazavisa vol. 4:ssa kantaa DVDPlazan moderaattorina kunnostautunut Samppa.

Plazavisa vol. 4:n osoite on: plazavisa.leffablogi.com

Säännöt löytyvät täältä: linkki

Plazavisa vol. 4 -keskustelu käydään täällä: linkki

Jos tulee ongelmia vastaamisen kanssa tai on muuta kysyttävää / kommentoitavaa visaan liittyen, niin asia kannattaa suunnata tänne: linkki

Onnea kaikille tasapuolisesti!

Vakava Coen, kevyt Coen. Laatu Coen, paska Coen. Ohjaaja / käsikirjoitus / leikkaaja / tuottaja / ties-mitä-muuta -duon elokuvat voi jakaa aika lailla kahteen kategoriaan. Sävyltään humoristiset elokuvat – Big Lebowski, Intolerable Cruelty, O Brother, Where Art Thou? – ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaista viihdettä. Draamaan enemmän suuntautuneet leffat puolestaan ovat Fargon ja Miller’s Crossingin johdolla selvästi vahvempia teoksia. Sääli että miehet eivät ole itse tätä epäsuhtaa vielä hoksanneet. Veljesten tuorein elokuva, kahdeksankertainen Oscar-ehdokas No Country for Old Men on Coenien paras elokuva kymmeneen vuoteen.

Meksikolaisten huumekauppa menee reisille, lopputuloksena useampi autollinen miehiä makaa raatona. Metsästysreissulla oleva Llewelyn Moss (Josh Brolin) työntää nokkansa tapaukseen ja kerää kaksi miljoonaa dollaria käteistä parempaan talteen. Moiselle summalle on luonnollisesti muitakin ottajia. Anton Chigurh (Javier Bardem) on omaperäisen aseensa, hämärien periaatteidensa ja sekaisin olevan päänsä kanssa kuolettavan vaarallinen. Ed Tom Bell (Tommy Lee Jones) on No Country for Old Menin moraalisesti kunnioitettavin hahmo ja hänen vastuullaan on toimia tarinan henkisenä tarkkailijana.

Harvemmin näkee yhtä onnistuneita henkilöhahmojen esittelyitä kuin No Country for Old Menissa. Erityisesti Llewelyn Mossin pitkä, tarinan aloittava jakso on upeaa katsottavaa. Kauniita maisemia, vähäeleistä mutta vakuuttavaa näyttelyä ja loistavaa tunnelman kohottamista. Coenit ottavat katsojasta ensiminuuteilta lähtien tukevan niska perse -otteen, vaikka alkumonologi hitusen liian perinteiseltä kuulostaakin. No Country for Old Menin tarina kulkee trillerimäisenä draamana. Mitään ihmeellisiä juonenkäänteitä mukaan ei ole tuputettu, tarinaa pikemminkin ohjataan hienovaraisilla tönäisyillä.

No Country for Old Menin äänimaailma on lumoava. Musiikkia ei juurikaan käytetä, ympäristön äänet vastaavat tunnelmoinnista. Tuulen vinkuminen, puhelimen soiminen, lähestyvät askeleet ja ruuvin avaaminen ovat vain muutamia esimerkkejä hienosta äänen käytöstä. Coenit ovat muutoinkin tehneet teknisesti moitteettoman elokuvan. Vaikka maisemien puolesta kuvaus onkin kauneimmillaan alun puoli-aavikolle sijoittuvissa kohtauksissa, ovat kuvakulmien valinnat loppuun asti paitsi omaperäisiä niin myös erinomaisesti toimivia. ‘Vähemmän on enemmän’ pitää kutinsa; oikeassa kohtaa pelkän oven lukon tai kenkien kuvaaminen riittää.

Dialogin osalta elokuva on linjassa muiden äänien kanssa. Vaikka elokuvassa onkin useita keskusteluntäyteisiä hetkiä, on myös hiljaisuudelle annettu oma tärkeä roolinsa. Eritoten Josh Brolinin hahmo on usein kovin vaitonainen. Sanaton kerronta toimii. Ei sillä että Cormac McCarthyn romaaniin perustuvassa käsikirjoituksessa dialogin osalta mitään moittimista olisi: pääosin jutustelu on klassikko-kamaa. Anton Chigurh on häiriintyneellä tavalla hauska ja Tommy Lee Jones saa lausuttavakseen niin kevyempää legendaa kuin viisauksiakin. Ja jos haluat jonkun näyttelijän puhumaan elämän kovuudesta, kuka olisi parempi vaihtoehto kuin Tommy Lee Jones?

Näyttelijät tekevät kaikki mainiota työtä. Bardemin hahmo on jotain uutta, Tommy Lee Jones ei petä koskaan ja Josh Brolin näyttää, miksi hänet olisi kannattanut löytää laatuprojekteihin jo ennen vuotta 2007. No Country for Old Menin loppua on paljon kritisoitu. On sanottu, että se on ohi liian nopeasti; tämä mielessä odottelin ja odottelin että koskahan se hätäily alkaa. Sitten lopputekstit jo pyörivätkin. Vaikka juonen olisi varmasti voinut päättää perinteisemminkin, niin lopusta esitetyt marinat ovat mielestäni pääosin turhia. Tuntuu, että on ennen kaikkea valitettu erilaisuudesta. Chigurhin viimeinen kohtaus tosin jättää pientä narinan varaa, vaikka silläkin on periaatteessa tarkoituksensa.

Täysin ilman kritiikkiä No Country for Old Men ei selviä: muutamat kohtaukset ja henkilöt tuntuivat vähän ylimääräisiltä. Pahimpana esimerkkinä tästä Woody Harrelsonin hahmo sekä Mossin anopin mukaan ujuttaminen. Nämä pikkumoitteet eivät kuitenkaan ole niitä seikkoja, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen No Country for Old Menista. Kyseessä on helvetin hyvä elokuva, jolle tekisi mieli antaa täydet pisteet, mutta tällä kertaa on tyytyminen tähän:

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

X-Men Origins: Wolverinen mutanttigalleria on saanut pari miellyttävää lisäystä:

Ain’t It Cool News has confirmed that Ryan Reynolds is slated to appear in the film as the mutant mercenary Deadpool.

Gambit will be appearing in the upcoming X-Men Origins: Wolverine, and now we know who’s playing him. Taylor Kitsch has signed on to play this explosive mutant. (Movieweb, IESB, AICN)

Ah, tämä on niin monella tavalla loistava uutinen etten oikein tiedä edes mistä aloittaa. Ryan Reynoldsia on tullut useampaan kertaan kehuttua, enkä ole tämän asian suhteen mieltäni muuttanut. Deadpool on hahmona täyskaheli, mutta silti humoristinen. Reynolds vaikuttaa nappivalinnalta rooliinsa, varsinkin kun Blade 3 osoitti että mies pystyy tarpeen niin vaatiessa hankkimaan reippaasti lihasmassaa. Deadpoolilla on miekkojensa ja vinksahtaneen huumorintajunsa lisäksi kolmaskin hauska ominaisuus: hän nimittäin tietää olevansa sarjakuvassa, ja antaa asiasta aika ajoin kommenttia. Tätä piirrettä tuskin sellaisenaan tuodaan elokuvaan, ja hyvä näin; joku pieni viittaus olisi kuitenkin kiva.

Gambittia X-Men -fanit ovat huutaneet elokuvasarjaan sen käynnistymisestä saakka. Eihän tuo tietysti ihme ole, kyseessä on hieno hahmo. Hänen poisjättämistään on tähän mennessä perusteltu pääasiassa sillä, että hänen ja Wolverinen välillä on liikaa samankaltaisuuksia. Vähemmän loogisesti Gambit nyt kuitenkin tekee debyyttinsä juuri Wolverineen keskittyvässä leffassa. Taylor Kitsch on itselleni totaalisen tuntematon näyttelijä, mutta ainakin ulkoisesti mies sopii rooliin.

Wolverine, Gambit, Beast, Stryker ja Deadpool. Koko kööri hyvin miehekkäitä hahmoja. Tiedän, että sana synkkä alkaa joidenkin suussa olla aika lailla kirosana, mutta en malta olla käyttämättä sitä. Wolverinen syntyhistoriaa kertaavaan elokuvaan on otettu selvästi muita X-Men -leffoja enemmän antisankareita, pahiksia ja tavalla tai toisella hulluja hahmoja. Vaikka tämä saattaakin lopulta kostautua tietynlaisena elokuvan yksipuolisuutena, niin ainakaan oletusarvoisesti en asiasta rupea valittamaan. Parempi näin kuin, että mukaan olisi kaavittu pakolla ryhmä sinisilmäisiä mutantteja. Wolverine kun ei itsekään ole mikään hilpeä otus.

Vaikka Deadpoolin ja Gambitin mukaantulosta olenkin hyvin onnellinen, niin tavallaan he herättävät kuitenkin epäilyksiäkin. Kun nyt ei vain taas sorruttaisi eritoten kolmannen X-Men -leffan syntiin: liikaa hahmoja, liian vähän ruutuaikaa. Tällä hetkellä hahmogalleria on jo ihan kohtuullisen kokoinen, joten täytyy toivoa että suuria lisäyksiä ei enää nähtäisi. Tähtäin Wolverinessa, eikä mitään sinne tänne häröilyä. Tämä juttu ansaitsee kuitenkin ehdottomasti positiivisen loppukaneetin: odotukset X-Men Origins: Wolverinea kohtaan ovat reippaasti lisääntyneet viime aikoina.

Yhdysvaltojen lippuluukuilla monille megabudjetilla kuvatuille räimeille luun kurkkuun lyönyt Juno on tämän vuoden Se indie-elokuva. Maailmanlaajuisesti 155 miljoonaa dollaria, neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva) ja Ellen Pagen tähtikartalle nostaminen ovat Junon kolme näkyvintä saavutusta. Jason Reitmanin ohjaama draamakomedia on myös ansainnut kaiken menestyksensä, kyseessä on kertakaikkiaan ihastuttava elokuva.

Juno (Ellen Page) ei varsinaisesti kaipaa elämäänsä piristysruisketta, mutta sellainen kuitenkin paukahtaa raskaustestin yhteydessä. Tenava on tulossa, seksipartnerin isänlahjoihin ei usko kukaan ja perhekään tuskin riemastuu. Vaihtoehtoja on vähän: a) pidetään lapsi tai b) tehdään abortti. Juno valitsee c:n ja päättää saattaa ipanan maailmaan, jonka jälkeen äidin vastuun ottaa kakaraa iät ja ajat halunnut Vanessa (Jennifer Garner).

Juno on sekä hahmona että elokuvana nokkela. Heitä voi pitää aika lailla toistensa synonyymeina, sillä Ellen Page nähdään lähes jokaisessa Junon kohtauksessa. Dialogi hakee läpi elokuvan – mutta varsinkin alkuvaiheessa – tarkoituksellisesti epätavallisia keinoa ilmaista asiansa. Keskustelut toimivat, ja huumori rakentuu pääasiallisesti sulavalle ajatustenvaihdolle eikä niinkään punchlinejen varaan. Niitäkin kuullaan, mutta ne ovat pikemminkin oivia päätöksiä keskusteluille kuin itsetarkoituksellisia naurattajia.

Diablo Codyn (hänen yhteydessään pakolliset sanat: ex-strippari, ensimmäinen käsikirjoitus, menestystarina, cool etunimi) naputtelema tarina etenee todella nopeasti ilman kiirehtimistä. Raskausajalle sijoittuvan elokuvan täytyy pakostakin harrastaa varsin reipasta aikahyppelyä, mutta ohjaaja Reitman hanskaa tämän puolen hienosti. Ajoittain tosin tuntuu, että Reitman oli hieman liiankin tietoinen siitä faktasta, että nyt tehdään hitusen omalaatuista indie-leffaa: alkutekstit, musiikkivalinnat ja ensimmäinen sekä viimeinen kohtaus ovat lähes klisee-kamaa.

Hellyttävän elokuvan kruunaavat erinomaiset roolisuoritukset. Ellen Page vakuutti jo Hard Candyssa (arvostelu). Junossa tämän päivän syntymäpäiväsankarilla (onnea myös itselleni *hymiö*) on täysin erilainen hahmo tulkittavanaan, ja Page osoittaakin olevansa hyvin muuntautumiskykyinen näyttelijä. Muutkin pelurit ovat iskussa: Jennifer Garner vastaa ylivoimaisesti suurimmasta yllätyksestä. Hänelle osuu yksi elokuvan vaikeimmista kohtauksista, josta muovautuu ehkäpä koko pätkän koskettavin hetki. J.K. Simmons on pienessä sivuosassaan erinomainen. Hän tuo annettuun materiaaliin aina oman pikantin lisänsä. Uskomatonta että kyseessä on sama mies, joka terrorisoi Ozissa muita vankeja.

Juno on erinomainen elokuva, josta en nyt tähän hätään keksi mitään isoa valittamista. Jason Reitmanin Thank You For Smoking (arvostelu) ei ollut mieleeni, mutta Juno palautti uskon miehen lahjoihin.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

HD-sota on ohi:

Toshiba Corp is planning to stop production of equipment compatible with the HD DVD format for high-definition video, allowing the competing Blu-Ray camp a free run.

The format war between the Toshiba-backed HD DVD and Sony Corp’s Blu-Ray, often compared to the Betamax-VHS battle in the 1980s, has slowed the development of what is expected to be a multibillion dollar high-definition DVD industry. (Movieweb, Reuters)

Hienoa! HD-DVD:lle oikeastaan koko vuosi 2008 on ollut yhtä takaiskujen jatkuvaa vastaanottamista. Toshiballe hatunnosto siitä, että eivät jääneet kitumaan markkinoille ihan vain kiusaa tehdäkseen. Näin ollen HD-markkinat pääsevät kasvamaan vapaammin ja kuluttajilla on vain yksi järkevä vaihtoehto kun HD-kuva ja -ääni alkavat kiehtoa.

Vähän sääliksi käy niitä, jotka HD-DVD:n kelkkaan hyppäsivät varsinkin nyt loppuvaiheessa. Studioiden tuki alkaa olla pian lähes 100%:sti vain Blu-Raylle, joten HD-DVD -katalogi jää kovin vaatimattomaksi. Monet ovat kuitenkin jo ehtineet ostaa useamman sata euroa maksaneen HD-DVD -soittimen, joka nopeassa tahdissa muuttuu enemmän tai vähemmän menneisyyden laitteeksi.

Nyt kun HD-sota on ohi ja selkeä voittaja on saatu, olisi tietysti hyvä aika hypätä HD-aikaan. Itse en kuitenkaan aio näin toimia. Syyt löytyvät pitkälti rahalliselta puolelta. Siinä missä HD-hifistit ovat iloisia, kun elokuvia sattuu jostain alesta saamaan 15-20€:lla, minä en kovin mielelläni maksa leffasta edes 10€:a. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta ne ovat selkeässä vähemmistössä.

The X-Filesin mukaan maailmanloppu saapuu vierailulle 21.12.2012. Roland Emmerich on samaa mieltä:

Roland Emmerich and Harald Kloser, who collaborated on 10,000 B.C., have just finished the new 2012 script. Studios are hungry for fresh material after the writer’s strike, and getting the chance to round out 2009 with an Emmerich-directed feature film will be a tempting proposition.

2012 revolves a family who goes on vacation in December 2012, just as the Mayan calendar is coming to a close. Over the decades, many have prophesized that the world will end when the ancient calendar ceases on Dec. 21, 2012. Emmerich plans on having 2012 ready for a summer 2009 release. (Movieweb, Variety)

Maailmanloppu on – olettaen että se tapahtuu elokuvassa – aina hyvä idea. Roland Emmerich ei varmasti ole elokuvakerhojen suosikkiohjaajia, mutta vaikka en itsekään miehen tukijoihin kuulu, niin jokusen kauniin sanan hänkin ansaitsee. Independence Day on valtavista ongelmistaan huolimatta hyvin viihdyttävä elokuva jos sen katsoo oikealla asenteella. Presidentin puhe joukoilleen on ylittämättömässä korniudessaan kiistaton klassikko. IE4 osaa myös viihdyttää, efektit ovat isoja ja meno on sopivan reipasta. Miinuspuolella on tietysti juonelliset hölmöydet ja uskottavuudessa on laivueen mentäviä aukkoja.

2012:sta lähtökohdat ovat kiinnostavat. Maailmanlopusta saa halutessaan erinomaisen elokuvan. Pidän myös ajatuksesta että tämmöinen kohtuullisen merkittävä tapahtuma kuvattaisiin tiukasti yhden perheen kautta. Emmerichin tuntien mukana on tosin niin presidenttiä, sotilaita kuin yksinhuoltajiakin. Kaikilla tämänkaltaisilla ‘loppu on lähellä’ elokuvilla on luontaisia etuja puolellaan: niissä on pakosta muutamia kohtauksia, joita on hyvin vaikea mokata. Kalenterin päättymisen hoksaaminen, maailmanlopun merkkien ilmestyminen ja jännitteen laukeaminen ovat kaikki lähtökohtaisesti hyvin kiinnostavia kohtauksia.

Jo pitkään 22.2.2008 on ollut merkattuna kalenterissa. Parin päivän päästä Suomen ensi-iltansa saa nimittäin Paul Thomas Andersonin ylistetty There Will Be Blood. Valitettavasti elokuva on ilmeisesti tulossa Suomeen vain kolmen kopion saattelemana. Näin ollen Jyväskylässä leffaa ei ainakaan vielä ole mahdollista nähdä. Odotuslistan kärkipäässä olevan elokuvan olisi niin kovin mielellään nähnyt heti kun mahdollista. Suolaa haavoihin lisää se, että sunnuntain ja maanantain välisenä yönä järjestetään Oscar-gaala. Paras elokuva -ehdokkaista on nyt neljä nähtynä, There Will Be Bloodin ollessa se ainoa puuttuva palanen. Tänäkään vuonna en siis näe koko viisikkoa ennen voittajan julkistamista.

Sääli.

The Sisterhood of the Travelling Pants tuli aikanaan hankittua kohtuullisen luottavaisena; olihan kriitikoidenkin vastaanotto teinityttötaustan huomioon ottaen erinomainen. Mutta vaikka kuinka olen Alexis Bledelille valmis antamaan anteeksi kaikkea maan ja taivaan väliltä, niin Sisterhoodista ei hyvää elokuvaa saanut edes fanilasit päässä katsoen. Epätasainen tarina, nippukaupalla kliseitä ja teennäinen söpöily eivät ole menestysreseptin osia.

Jatko-osa vaikuttaa trailerin perusteella tarjoavan lisää sitä samaa. Monessa kohtaa en ollut ihan varma katsonko edes jatko-osan traileria, niin tutulta kaikki tapahtumapaikkoja myöten vaikutti. Tämän ei tarvitse olla huono asia, mutta pientä vaihtelua olisin kuitenkin kaivannut. Toivon mukaan tyttökvartetti pidetään ykkösosaa tiiviimmin kasassa, heidän välillään ne parhaat kohtaukset ainakin viimeksi nähtiin.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii)

GI Joe etenee, kuvaukset ovat jo käynnissä ja Cobra Commanderin näyttelijän nimi on juuri julkistettu:

News from The International Toy Fair 2008 in New York confirms that Joseph Gordon-Levitt will be taking on the role of Cobra Commander in the upcoming GI Joe movie from Paramount Pictures. (ENI)

Tuota tuota. Joseph Gordon-Levittilta tuli viime vuoden aikana nähtyä Brick (arvostelu), jossa mies täydeksi yllätyksekseni osoitti näyttelijänlahjoja. Oli mukava nähdä, että aikaisemmin oikeastaan vain tv:ssä esiintynyt Gordon-Levitt pystyi kantamaan leffaa, jossa esiintyi käytännössä jokaisessa kohtauksessa. Miehen paria muutakin roolisuoritusta – eritoten Mysterious Skinissa ja The Lookoutissa – on kovasti kehuttu, joten nuorehkon näyttelijän voisi olettaa pystyvän heittämään vähän roolin kuin roolin.

Kehujen jälkeen on kuitenkin todettava, että kyseessä on mielestäni ehdottomasti virhevalinta Cobra Commanderin rooliin. On tietysti vaikea sanoa, millainen Stephen Sommersin näkemys yhdestä lapsuuteni suosikkipahiksista on. Toivon ainakin kovasti, että klassista rättiä ei olla unohdettu. Niin tai näin, olisin kuitenkin ilman muuta odottanut että Cobra Commanderin rooliin olisi hankittu joku reippaasti vanhempi kaveri. Ei terroristijärjestön pomomies sarjakuvissakaan seniili ole, mutta teinivuosista on kuitenkin jo kovasti aikaa. Gordon-Levittin kasvoilla varustetusta Commanderista tulee ensisijaisesti mieleen joku nuorisorikollinen.

Zack Snyderin ohjaaman klassisen sarjakuvan elokuversion kuvaukset on saatu päätökseen. Täältä voi halutessaan käydä lukemassa vastaavan tuottajan Herb Gainsin täysin vilpitöntä (köh) kehumista Watchmen-projektin sujumisesta.

Missäs välissä ne kuvaukset aloitettiin?

Watchmenista tiedän valitettavan vähän. Paikallisesta kirjastosta olen sitä koittanut väijyä, mutta muidenkin Alan Mooren kirjojen tapaan saatavuus vaihtelee huonosta olemattomaan. Muutamien näytesivujen perusteella ei mitenkään mahdottoman vallattomalta näytä, mutta opuksen läpi plaranneiden kommenttien perusteella kyseessä on sarjakuvaksi poikkeuksellisen syvällinen teos, jonka ei ole tarkoituskaan avautua parin ensimmäisen sivun jälkeen.

Odotukset elokuvaa kohtaan eivät ole hirmuiset. Alan Mooren sarjakuvatöistä on filmattu monentasoista elokuvaa, parhaana esimerkkinä onnistumisesta V for Vendetta (arvostelu). Moore tosin itse ei perusta senkään valkokangasnäkemyksestä, vaan on irtisanoutunut koko leffasta. Hän ei myöskään ole millään lailla mukana Watchmenin tuotannossa. Vaikea uskoa, että tämä Zack Snyderin vision laatua heikentäisi, parhaimmillaan se saattaa aurata tietä elokuvamaisemmalle näkemykselle tarinasta. Snyder on aiemminkin osoittanut pystyvänsä ohjaamaan ihan kohtuullisen laadukasta elokuvaa, vaikka en 300:n ylimenevää hehkutusta täysin ymmärräkään.

David Fincherin ohjaama Se7en (arvostelu) on yksi parhaista elokuvista, joita olen sattunut katsomaan. Brad Pittin ja Morgan Freemanin näyttelemien etsivien murhatutkintoja seuraava tarina sisältää lukuisia upeita hetkiä muodostaen poikkeuksellisen hienon kokonaisuuden.

Koska jutun seuraavat kappaleet sisältävät runsaasti spoilereita, olen laittanut koko paketin alla olevan linkin taakse.

Lue loput jutusta »