Uusia The X-Files: I Want to Believe -kuvia. Jipii! No ei, nämä ovat oikeastaan ensimmäiset XF2:n mainosmateriaalit, jotka eivät oikein jaksa innostaa. Mulder ja Scully turhan lähellä toisiaan, ei hyvä. Xzibit (ja ei, en vieläkään ymmärrä mitä ihmettä mies tekee yhdessäkään itsensä edes kohtuullisen vakavasti ottavassa elokuvassa) kuvassa, ei hyvä. Kahdessa muussa shotissa ei sitten marisemista olekaan, ne ovat ihan perus hyvää settiä. Mitähän FBI:n tutkijat tuolta jään alta (?) mahtavat etsiä.

Ensimmäisen teaserin pitäisi ilmestyä levitykseen 2.5, joten elämme kohtuullisen jännittäviä aikoja.

Linkki: uudet ja vanhat kuvat

Jos joku olisi vuosi takaperin heittänyt tähän suuntaan nimen Richard Jenkins, niin olisin todennäköisesti kysynyt että ‘onko se joku 60-luvun muusikko, josta mun olisi pitänyt ihan yleissivistyksen vuoksi kuulla?’. Yksi Six Feet Underin tekemistä palveluksista on ehdottomasti ollut tämän miehen esitteleminen. Kyseisessä laatudraamassa Jenkins varastaa jokaisen kohtauksen, jossa sattuu mukana olemaan. Isä-Fisheria katselisin mielelläni tiuhempaankin sarjassa.

Se Six Feet Underista. Jenkins sai Thomas McCarthylta (mainion Station Agentin tekijä) uransa ensimmäisen pääroolin valkokankaalla, eikä ohjaajan ole tarvinnut päätöstään katua. The Visitor on saanut Jenkeissä positiivisen vastaanoton. Jenkins ei ole vain hyötymässä vahvasta kokonaisuudesta, vaan hän on ilmeisesti hyvinkin tärkeä syy siihen, miksi draamaa jaksetaan kehua. Näyttelijän suorituksen yhteydessä on useampaan otteeseen mainittu jopa maaginen sana ‘Oscar’. Elokuvan ensi-ilta tosin on auttamatta väärässä paikassa palkintokautta ajatellen, mutta jotain tuo kuitenkin Jenkinsin tasosta kertoo.

Asiaan:

Mel Gibson has signed on to star in Edge of Darkness. Martin Campbell will direct the feature adaptation of the six-hour 1985 BBC miniseries, which Campbell also helmed. Gibson will play a straitlaced police investigator whose activist daughter is killed. He plunges into the case and uncovers systemic corruption that led to his daughter’s death.

Production will start in Boston this August.

Mel Gibsonia ei olla nähty näyttelemässä sitten vuoden 2002 enkä voi sanoa että olisi erityisemmin ollut ikävä. Vika ei ole Melin, näyttelijänä mies on ihan pätevä ja karismaattinen. Jotenkin ohjaajaksi yhä enemmän ja enemmän siirtynyttä Gibsonia vain ei ole jaksanut kaivata. Edge of Darknessin juonisynopsis on kohtuullisen mielenkiintoinen, joskin ohjaaja Campbell ei yhdestä Casino Royalesta huolimatta jaksa oikein innostaa. Sen verran paljon kuraa Campbell on vuosien saatossa valkokankaalle syytänyt, että pidän tuoreinta Bond-elokuvaa pikemminkin onnistuneena sattumana kuin vahvana työnäytteenä. Olen ihan mielelläni väärässä.

Ben Affleckin mollaaminen on samaa sarjaa Johnny Deppin kehumisen kanssa. Työn laadulla ei välttämättä ole adjektiivivalintojen kanssa kovinkaan paljoa tekemistä: toinen nyt vain on parasta ikinä ja toinen ei osaa mitään, ei sitten millään. Gone Baby Gonessa miestä ei kameran edessä nähdä (ellei hänellä sitten ole jotain allekirjoittaneelta ohi mennyttä cameota), mutta hän on sekä elokuvan käsikirjoittaja että ohjaaja. Teatterileffan Affleck on naputellut viimeksi vuonna 1997, ohjauksena Gone Baby Gone on debyytti. Kuinka mies selvisi? Lyhyt vastaus: erinomaisesti. Pitkä vastaus: jatka lukemista.

Patrick Kenzie (Casey Affleck) on kolmeakymmentä lähestyvä yksityisetsivä, jonka ura ei missään uskomattomassa nousukiidossa ole. Häneen ja elämänkumppani Angie Gennaro (Michelle Monaghan) otetaan kuitenkin yhteyttä juopon jakorasian Helene McCready (Oscar-ehdokas Amy Ryan) lapsen jouduttua kidnappauksen uhriksi. Vanhaa, menneisyydessään itsekin kovia kokeneen poliisipäällikön roolin heittää Morgan Freeman ja kentällä tutkimuksia kipparoi Ed Harris.

Gone Baby Gonen ensimmäiset 3 / 4 ovat erittäin hyvää elokuvaa. Tyylillisesti Affleckin ohjaus on kovin samantyyppinen kuin Clint Eastwoodin Mystic River (molemmat elokuvat perustuvat saman kirjailijan alkuperäisteoksiin), joskin sanoisin tulokkaan tekevän puhtaasti katsoen visuaalisesti katsoen parempaa jälkeä. Affleck ei käytä neljääkymmentäkahta kikkaa kertoakseen tarinansa vaan pitäytyy perusasioissa. Premissi on kiinnostava, tarinassa on kerroksia ja Affleck kuljettaa juonta eteenpäin sujuvasti. Yksittäisistä kohtauksista täytyy kehua baarista päivänvaloon astumista. Elokuva jopa selviää useammastakin välilopusta, joka on jo sinällään jonkinlainen saavutus. Varsinkin ensimmäisen näytöksen jälkeen olin hyvin yllättynyt, kuinka nopeasti elokuva sai jälleen kaapattua mielenkiintoni.

Valitettavasti viimeisten 20 minuutin aikana tapahtuu juonessa semmoisia asioita, jotka olisin kovin mielelläni jättänyt näkemättä. En tiedä kuinka uskollisia viimeiset käänteet ovat romaanille, mutta ainakaan ne eivät valkokankaalla toimi. Lopputulos näyttää siltä, että tarina on jo aika lailla kerrottu (ryyppykohtaus olisi ollut erinomainen päätös), mutta Affleckille on tullut epäilys elokuvansa riittävyydestä. Näin ollen koneistoon on pitänyt heittää vielä yksi vaihde lisää ja leikkiä turhan nokkelaa. Raudanluja pienimuotoinen rikoskertomus venyy suuntiin, joihin sillä ei ole edellytyksiä. Kun tapahtumia joudutaan selittämään takaumilla, ollaan lähes aina tehty jotain väärin.

Casey Affleck on seuraava Leonardo DiCaprio: näyttelijäntaidot ovat huippuluokkaa ja joitakuita ääni varmasti ärsyttää. Tänä vuonna on tullut nähtyä jo kaksi erinomaista roolisuoritusta Affleck Jr.:ltä ja jo näillä kahdella tulkinnalla mies on osoittanut pystyvänsä esittämään hyvin erilaisia hahmoja uskottavasti. Muutonkin Gone Baby Gonen näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä onnistuneissa hahmoissaan. Ainoastaan Michelle Monaghan tuntuu useassa kohtauksessa olevan vain Caseyn seurana. Ed Harrisilla keittää ajoittain yli, mutta mies on edelleen tervetullut lukemaan puhelinluetteloani.

Ben Affleck on kasvanut Bostonissa ja omien sanojensa mukaan rakastaa kaupunkia. Samaa sanoo myös Martin Scorsese New Yorkista. Molemmat miehet osoittavat ihastuksensa jokseenkin samoin sävyin. Affleck näyttää Bostonista oikeastaan vain sen rumat kasvot: elokuva on täynnä narkkareita, rikollisia ja korruptoituneita ihmisiä. Karuus kuitenkin toimii ja vaikka elokuva näyttääkin pääasiassa ihmisten huonoja puolia, ei se tunnu täysin toivottomalta. Ainakin valta-osa teoista on jollain tapaa perusteltavissa. Vaikka viimeinen neljännes tai viidennes onkin Gone Baby Gonen heikointa antia, niin loppuhetket ovat kuitenkin onnistuneita.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Stop the Press! Maailman kaunein nainen on kaunis promokuvissa, totta kai se on otsikon arvoinen ilmoitus. The Edge of Lovesta on julkaistu ensimmäiset promokuvat ja pidän näkemästäni. Siis muustakin kuin Keiran kasvoista. Ohjaaja John Maybury ohjaus (turhaan mollatun The Jacketin tekaissut) The Edge of Love näyttää panostavan puvustukseen. Vaikka vaatteet eivät yhtä shottia lukuun ottamatta glamouria tarjoakaan, niin tavanomaisistakin kuteista on saatu erittäin miellyttäviä kokonaisuuksia.

Niin ja kyseessä on tosiaan samainen elokuva, jossa Keiralla ja Sienna Millerilla pitäisi olla jonkin sortin vipinää keskenään. Hyvin epäkiinnostavaa.

Linkki: kuvat

Christopher Nolanin ohjauksen The Dark Knight markkinointikampanja on tähän mennessä ollut viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Gotham Citya ja sen asukkeja esittelevät sivustot, erinomainen ensimmäinen traileri ja Heath Ledgerin hyvin ajoitettu menehtyminen ovat kaikki olleet hienoja oivalluksia. Nyt on kuitenkin otettu ensimmäinen harha-askel. Omaperäisyys on ollut TDK:n markkinoinnin avainsana, mutta nämä viimeiset julisteet ovat kyllä lähes järjestään rimanalituksia.

Viime viikolla nähty ensimmäinen ‘perinteinen’ posteri on kovin tavanomainen ja selvä askel taaksepäin edeltäjiinsä nähden. Olinkin lievästi ilmaistuna hämmästynyt, kun ympäri nettiä kaikki kynnelle kykenevät kehuivat samaista kuvaa. Hupsuja ihmisiä. Aivan uunituoreista postereista tämä on totaalisen hirveä, eivätkä nuo Batman / Jokeri / Harvey Dent -julisteetkaan ole juuri muuta kuin muovisia photoshoppauksia. Niille tosin täytyy antaa pisteitä ihan kivasta yhteisestä ideasta, mutta ei sitten juuri muusta.

Teksti sisältää SPOILEREITA 5. tuotantokaudesta.

Ajallisesti Angelin viiden tuotantokauden läpikäyminen otti pienen ikuisuuden, mutta vika on kyllä pikemminkin minussa kuin sarjassa. Buffy the Vampire Slayerin erinomaisuuden vuoksi tähän Joss Whedonin tuotokseen tuli alunperin tartuttua, mutta spin-off -sarja ei kuitenkaan koskaan päässyt emäntänsä tasolle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Angel olisi ollut jollain tapaa kovan luokan pettymys. Viidennettä kautta lähdin katsomaan vähän ristiriitaisin fiiliksin. Kolmen ensimmäisen seasonin kestäessä laatu oli parantunut kausi kaudelta. Neljäs tuotantorupeama oli kuitenkin kovasta yrityksestään huolimatta paluu 1. kauden tasolle. Neloskauden finaali lupasi suuria muutoksia, ja kuinka sitten kävikään?

Neloskaudella omin jaloin seisovat jaksot olivat selvästi vähemmistössä, ja tähän saadaan 5. kaudella suuri muutos. Vaikka isompia teemoja ja kuvioita sivutaankin käytännössä jokaisessa episodissa, niin mukana on kuitenkin ihan eri tahtiin viikon hirvitys -menoa. Varsinainen pääjuoni ei 5. kaudella ala kuin oikeastaan vasta paketin toisella puoliskolla. Noin yleisenä sääntönä pidän tätä kertomistyylin vaihdosta huonona asiana, mutta Angelin kohdalla muutosta on kuitenkin pidettävä positiivisena seikkana. Neljännen kauden hillitön kiire on historiaa, sarjalla ja eritoten sen hahmoilla on taas aikaa hengittää.

Angelin 5. kausi jaksaa hämmästyttää. Mukana on useita käsikirjoituksia, esimerkkinä vaikkapa meksikolaiset vapaapainijasankarit, joiden ei todellakaan pitäisi alkuideansa perusteella toimia. Angel on kuitenkin laadullisesti ottanut parikin askelta eteenpäin ja tekijäporukan työskentelystä on tullut kauttaaltaan ammattitaitoisempaa. Tuoreet päälavasteet ovat vihdoin ja viimein tuoneet sarjaan edes himpun verran valoa ja taistelukohtauksiakaan ei enää jatkuvasti sijoiteta säkkipimeään. Usein potentiaalinen paskakin on onnistuttu muuttamaan kullaksi. Viides kausi on hyvin usein Angelia parhaimmillaan, tarjoten mielenkiintoisten hahmojen välityksellä toimivan yhdistelmän draamaa, toimintaa ja huumoria.

Hahmona Angel (David Boreanaz) murehtii pitkälti niitä samoja juttuja, joita hän pohti jo sarjan alkaessa. Huvittavasti kaikista päähahmoista oikeastaan juuri sarjan nimikkohenkilö sai viiden kauden ja 110 jakson aikana kaikkein vähiten kehitystä osakseen. Pitkälti Angelin rooli oli vain toimia päivän pelastavana sankarina. Ja ihan ok-tasolla sielullinen vampyyri roolinsa hoitikin, vaikka asiaa Buffyn perusteella vähän epäilinkin.

Muista tärkeistä hahmoista kahdelle jo useamman kauden paitsiossa olleelle nassulle keksitään vihdoin tekemistä. Gunn (J. August Richard) käy heittämässä päähänsä kirjakaupalla lakitietoa ja taisteluista enemmän poissa pysyvä mies toimii synkistelijä-edeltäjäänsä paremmin. Yksi Angel riittää sarjaa kohti. Viides tuotantokausi on kuitenkin lopulta Fredin (Amy Acker). Kauden alkuvaiheessa söpö tyttö jämähtää täysin labraansa, mutta kun hänen elämässään alkaa tapahtua, niin puhutaan ison luokan mullistuksista. Illyriasta hyötyy niin täysin uutta puhtia saava hahmo, kuin yllättävän muuntautumiskykyiseksi näyttelijäksi osoittautuva Amy Acker.

Spike (James Marsters), tuo kettuilun ja muka rankan asenteen perikuva saapuu Sunnydalesta Los Angelesiin. Keksitäänkö hahmolle mitään suurta ja mahtavaa tekemistä? No ei tietenkään, Angelin perussäännöissä lukee että uuden hyvisten puolella tulevan vakiohahmon ei saa alkukikkailujensa jälkeen tehdä ainakaan tuotantokauteen mitään räväkkää. Onko tällä mitään väliä? No ei tietenkään, kyseessä kun on yksi Buffyversen parhaista hahmoista. Käsikirjoittajat rakastavat Spiken huumorintajua ja hänelle onkin kirjoitettu 5. kauden selvästi parhaat vitsit. Blondi-vampyyri viihdyttää pelkällä läsnäolollaan.

Muut uudet ja vanhat naamat toimivat ok. Alexis Denisofin näyttely menee ajoittain hieman yli, mutta hahmo on edelleen yksi sarjan kiinnostavimpia. Ei ole muuten ollut Wesley Wyndam-Prycellä kovinkaan häävit viimeiset kolme kautta. Iso itku-parku-valitus -virsi lähtee Cordelian (Charisma Carpenter) kohtelusta. Joutuivatko tarinoiden naputtelijat niin Spiken lumoihin, että he unohtivat täysin entisen lemmikkinsä? Näin näyttää käyneen, sillä 3-4. kausilla profiiliaan rankasti nostaneen Cordyn viimeinen joutsenlaulu on kyllä sinällään erinomainen, mutta kokonaisuudessaan hahmon sarjasta poistumisen toteutus on ala-arvoinen. Näin varsinkin kun huomioi Cordelian aiemmin saaman huomion käsikirjoittajilta.

Angel loppuu tyylillä. Yhdessä kolmannen kauden kanssa kyseessä on ehdottomasti sarjan paras tuotantokausi. Kovempia huteja 22 jakson sekaan ei ole mahtunut kuin yksi ja vastapainona täysosumia on lähes yhtä monta (4) kuin koko muun sarjan aikana (5). Suuren juonikuvion vähemmälle huomiolle jättäminen oli oikea päätös; nyt hahmojen väliselle draamalle on jäänyt taas selvästi enemmän aikaa. Angelista ja kumppaneista alkaa jälleen välittää, eikä jokaisen jakson tarkoitus ole vain pikavauhtia viedä sankareita seuraavaan suureen yhteenottoon Ison Pahan kanssa. Finaalijakso on erinomainen, jättäen jälkeensä yllättävän haikean, mutta samalla varsin iloisen olon.

1. kausi: 3 / 5
2. kausi: 3½ / 5
3. kausi: 4 / 5
4. kausi: 3 / 5
5. kausi: 4 / 5

IMDB

There Will Be Blood saapuu sitten vihdoin ja viimein kuluvan viikon perjantaina Jyväskylän Finnkinoon. Kyllästyin kuitenkin odottamaan, joten DVD-soitin pääsi töihin. Kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja näistä kaksi voittoa raapinut Paul Thomas Andersonin ohjaus on erinomainen, liki täydellinen elokuva. Täysiä pisteitä en sille kuitenkaan ehkä lähde antamaan, sillä samalla tavalla kuin Coenin veljesten upeassa No Country for Old Menissa (arvostelu), myös There Will Be Bloodissa on pientä korjattavaa. Parhaimmillaan molemmat leffat ovat kuitenkin elokuvaa hienoimmillaan.

Daniel Day-Lewis on ihmisiä vihaava ja rahaa ahnehtiva Daniel Plainview, jonka ainoa linkki inhimillisyyteen tuntuu olevan hänen alle 10-vuotias poikansa / yhtiökumppaninsa (Dillon Freasierille). “If I say I’m an oil man, you would agree. I’m a family man – I run a family business. This is my son and my partner, H.W. Plainview.” There Will Be Blood on ensin hahmotutkielma ja vasta kauan sen jälkeen juonielokuva. Itse tarina tai sen käänteet eivät ole kovinkaan oleellisia, vaikka eittämättä kiinnostavaa seurattavaa ovatkin. Yli kaksi ja puolituntisen elokuvan aikana luodaan syvä ja monin paikoin epämiellyttävä katsaus mieheen nimeltä Daniel Plainview.

Paul Thomas Anderson on sanonut There Will Be Bloodin olevan hänen kauhuelokuvansa. Yhtäläisyyksiä kyseisen genren ja There Will Be Bloodin välillä kieltämättä on. Erityisesti musiikin käyttö on upeaa. Riipivän kauniita sävellyksiä kuullaan, kun öljy on läsnä fyysisesti tai verbaalisesti. Musta kulta on Daniel Plainviewin hirviö, demoni jota hän ei pääse pakoon. Eikä hän haluakaan. Kilpailuvietti ja tarve olla alansa paras menevät kaiken muun edelle. Plainviewin kehitystä voi halutessaan kritisoida siitä, että hahmo ei tarinan edetessä suurestikaan muutu. Ilman suunnanmuutoksia There Will Be Blood saa kuitenkin sanomansa huomattavasti terävämmin perille.

There Will Be Blood kieroutuu liki täysin päähenkilönsä ympärille. Tämä on varmasti ongelma joillekin, sillä Daniel Plainview ei ole perinteisessä mielessä miellyttävä ihminen. Hän on kuitenkin – hieman samaan tapaan kuin vaikka Taxi Driverin (arvostelu) Travis Bickle – erittäin kiinnostava ja traaginen hahmo. Plainviewin toivoo lopettavan tiettyjen asioiden tekemisen, eikä häntä pysty tavanomaisella moraalikäsityksellä varustettu ihminen kovinkaan aukottomasti puolustelemaan. Vaikka Danielin suhde poikaansa onkin ajoittain hempeä, tulee se kuitenkin tiukan paikan tullen vasta toisena isän arvojärjestyksessä.

Daniel Day-Lewisin maanista roolisuoritusta on kehuttu maasta taivaaseen. Eikä syyttä. Oscarinkin tuonut näyttelijätyö on alusta alkaen täydellistä. Kyseessä ei välttämättä ole yksi suosikkirooleistani, mutta Day-Lewisin tulkinta on silti yksi vahvimmista koskaan näkemistäni. Jos jotain kitinää haluaa löytää, niin elokuvan loppuhetkillä Day-Lewis sortuu mielestäni pienoiseen ylinäyttelyyn. Tulkinta on kaiken aikaa äärimmäisen intensiivistä, mutta kuppi ei kuitenkaan mene nurin ennen aivan loppua.

Vaikka Day-Lewis onkin There Will Be Bloodissa virtuoosimainen, ei hän täysin tallo muita näyttelijöitä jalkoihinsa. On totta, että sivuhenkilöihin ei kummemmin uppouduta, mutta se ei ole tarpeellistakaan. Plainview kyykyttää muita ihmisiä, mutta Day-Lewis antaa tilaa vastanäyttelijöillekin pysymällä kuitenkin itse kohtausten keskipisteenä. Erityisesti ensimmäisen elokuvaroolinsa tehneelle Dillon Freasierille Plainview jr:na on nostettava hattua. Hän pystyy pitämään pintansa, vaikka vastanäyttelijä tekeekin yhtä kaikkien aikojen rooleista.

Yksi poikkeuksellinen roolisuoritus on valitettavasti saanut aikaan sen, että monesti tuntuu unohtuvan kuinka hieno kokonaisuus There Will Be Blood on. On sitä ennenkin nähty yhden upean roolin varassa kelluvia leffoja, jotka eivät kuitenkaan lopulta ole sen suurempia merkkipaaluja. Paul Thomas Anderson on aiemminkin ohjannut upeita tarinoita, joten ei ole mikään ihme että There Will Be Blood toimii näin hienosti. Elokuvan ensimmäinen tunti on jotain aivan poikkeuksellisen upeaa. Daniel Plainviewin hahmon peruspiirteet ja elokuvan hengen luova lähes dialogiton ensimmäinen 10-15 minuuttia on välitön klassikkojakso. There Will Be Blood on Paul Thomas Andersonin uran tähän mennessä paras elokuva. Parantamisenkin varaa kuitenkin löytyy. Viimeisillä hetkillä niin Day-Lewisin näyttely kuin hahmon teot ovat hieman yliampuvia.

“I’m finished.”

4½ tai 5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Hengellistä, hyvin hengellistä. The X-Files: I Want to Believesta (näin muutaman yön nukkuneena, tuohan on edelleen erittäin hyvä nimi) on jälleen leijaillut nettiin tuore otos. Tuon ylhäällä näkyvän kuvan kokonaisen version voi käydä tarkistamassa täältä. Tutulta ja turvalliselta näyttää ja hyvä niin.

XF2:sta on viime päivien aikana pyörinyt netissä jos jonkinlaista synopsista. Osa on ollut virallisempia kuin toiset, mutta yhtä kaikki olen niitä tehokkaasti koittanut vältellä. Sen verran olen kuitenkin onkeeni ottanut, että kirkko taitaa jollain tapaa mukana olla, ja tätä arvaustahan tuo tuorekin kuva tukee. Sopii allekirjoittaneelle, uskonnollisia teemoja sisältäneet jaksot olivat aina varsin asiallista settiä The X-Filesissa. Näin ainakin silloin, kun Jeesus-hömppää ei sotkettu mytologia-tarinoihin. Kaikki varmasti muistavat kuinka siinä kokeilussa kävi. Tiivistelmä: helvetin huonosti.

Kun Mulder ja Scully ovat jälleen jos nyt ei agenttipari niin ainakin jonkinlainen etsiväpari, niin on kiva että aiheena on juuri uskonto. Näin Scullylle tulee mahdollisuus tehdä muutakin kuin heitellä moneen kertaan nähtyjä kapuloitaan Mulderin (lopulta aina oikeisiin) teorioihin. Scullylle kun tuntuvat nuo Taivas Oy:n myyntipuheet uppoavan huomattavasti paremmin kuin pieniä vihreitä miehiä etsivälle Mulderille, joka kirkkoon astuessaan muuttuu usein hyvin skeptiseksi.

Kuva: linkki

Blindness on yhden sortin katastrofielokuva. No kiva, niitähän tässä tosiaan lisää kaivataankin. Tällä kertaa New Yorkiin / Los Angelesiin (muuallehan nämä ongelmat eivät iske, kysykää vaikka Jack Bauerilta) ei kuitenkaan iske hyökyaalto, jättiläismäinen lisko tai edes tulivuori. Yksi onnellinen aamu Mark Ruffalo vain herää vaimonsa Julianne Moore vierestä ja huomaa olevansa sokea. Kärsimys rakastaa seuraa, joten lähes koko muukin populaatio alkaa hiljalleen menettää näkökykynsä. Ongelmaa lähdetään purkamaan ohjaaja Fernando Meirelles johdolla, joka hyvin monille tuntuu City of Godin vuoksi olevan arvostettu mies. Itse en kyseisestä keskinkertaisuudesta kummemmin välittänyt, mutta The Constant Gardener oli jo askel oikeaan suuntaan.

Oli Blindness sitten lopulta millaista ajanhukkaa tahansa, niin ainakin sen traileria on pakko hehkuttaa. Trailerin tunnelma on alkuhetkillä hyvin rento, mutta tilanteen vakavuuden ja laajuuden selvitessä paniikki alkoi levitä myös tuolin ja näppäimistön väliin. Mukavasti mystisen ongelman syitä ei lähdetä edes spekuloimaan: tarkoitus on vain kiinnittää katsojien huomio, ja sen Blindness totta vie teki. Toivon mukaan Meirelles uskaltaa pitää katastrofielokuvansa pienen piirin hupina, aivan liian usein tämänkaltaisissa elokuvissa käsitellään turhan monen ryhmän (pari tavisjengiä, sotilaat, hallinto jne.) koettelemuksia. Kun katastrofi-leffat uskaltavat irtautua tästä perinteestä, ne myös yleensä onnistuvat ainakin jollain tasolla.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii, muuta .dll .moviksi)

Jos American Teenin julisteen antaa määrittää odotusarvot Nanette Bursteinin ohjausta kohtaan, niin ei ole mitään epäselvyyttä siitä, mitä on luvassa. Onnistuneen teinidraamakomedian The Breakfast Club uusintafilmatointi, johon ei olla edes välitetty suunnitella uutta julistetta. Näin ei kuitenkaan asian laita ole, sillä kyseessä ei ensinnäkään ole edes remake vaikka paljon samoja elementtejä American Teenissa kieltämättä onkin.

Kyseessä on nimittäin dokumentti, joka näyttää hyvin vahvasti elokuvalta. Pelkän trailerin perusteella olin valmis sanomaan hieman toisin: olisin ollut valmis väittämään, että kyseessä on leffa joka haluaa aika ajoin näyttää dokkarilta. Jälkikäteen ajateltuna moinen harhaluulo lähinnä huvittaa. Olisihan se nyt ollutkin jos lukio-ikäiset oikeasti vaikuttaisivat ikäisiltään finneineen kaikkineen. Harvemmin dokumentteja tulee millään lailla odotettua, niiden täytyy yleensä lyödä itsensä läpi herättääkseen mitään kiinnostusta. American Teen näyttäisi kuitenkin sen verran onnistuneesti vangitsemaan päähenkilöidensä elämäntilanteen, että saatanpa tämän jossain vaiheessa käsiini tarkoituksella etsiäkin.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii, muuta .dll .moviksi)

Frank Millerin ohjaamasta Will Eisner’s The Spiritista on viikonlopun aikana ilmestynyt iloksemme niin ensimmäinen juliste kuin teaseri. Kumpainenkin, erityisesti minuutin pituinen teaseri vahvistavat niitä ennakkoluuloja, joita jo kaksi ensimmäistä – kieltämättä tyylikästä – promokuvaa aiheuttivat. Miller ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen, eikä edes kummemmin muuttamaan sen designiä. Sen sijaan hän on tyytynyt tekemään The Spiritista ainakin tyylillisesti aika lailla hiilikopion Sin Citysta. Kuvaus on samanlaista tyyliteltyä mv-maailmaa, jossa vain harvat värit pääsevät esille. Teaserissa tämä kunnia lankeaa päähenkilömme punaiselle kravatille.

Niin pitkälle on Miller kopioinnissaan mennyt, että käytännössä jokaisen teaserin kohtauksen ja vuorosanan pystyy osoittamaan myös Sin Citysta. Katolla tapahtuvaa juoksemista ei tahdo esikuvasta edes erottaa. Ei nyt kuitenkaan vielä tuomita projektia ihan täysin, on sitä sellaisiakin hyviä leffoja, joissa ei aivan varsinaisesti ole yhtä ainoaa innovaatiota. Mitään ihmeellisempää teaseri ei The Spiritin ulkoasun lisäksi elokuvasta paljastanut, varsinaisesta sisällöstä on hyvin vaikea saada mitään käsitystä. Ei tämä tosin saanut lähelläkään samanlaista wau!-ilmiötä aikaan kuin Sin Cityn ensimmäinen traileri aikanaan. Se ei tosin ole suurikaan häpeä, kyseinen pariminuuttinen kun on ehkä paras näkemäni elokuvamainos.

Juliste: linkki

Teaseri: linkki

Lisää X-Menia = hyvä uutinen.

At the end of the interview, Zak Penn talked about two new projects, one of which is writing and directing an X-Men spin-off film.

“It’s like a young X-Men. It’s a pretty cool idea, actually. I can’t sell you the whole idea, but it involves a younger group of X-Men at the beginning.” He also added that the film will be “getting back to the classic X-Men.” (Movieweb, ComicMix)

Zak Penn on niittänyt mainetta lähinnä käsikirjoittajana, hänen kynästään ovat lähteneet mm. X-Menin molemmat jatko-osat. Jotain hänen siis luulisi ymmärtävän X-Men -universumista. Miehen kumpainenkin ohjaustyö on itselleni nimiä myöten täysiä tuntemattomuuksia, joten tässä kohtaa ei auta oikeastaan muu kuin toivoa, että Pennilla olisi jonkinlaista kykyä myös kuvausten johtamiseen.

Vajaa vuosi sitten Penn ilmoitti, että hänet alunperin palkattiin ohjaamaan elokuva nuorista mutanteista, mutta nuo suunnitelmat on kuitenkin dumpattu. Ajatuksiin on ilmeisesti tullut jälleen muutos ja tällä kertaa siis parempaan suuntaan. Vaikka viime kerralla en kovin innostunut ollutkaan teini-ikäisten Ryhmä Äxäläisten seikkailujen seuraamisesta, niin joudun hieman korjaamaan näkemystäni. Ilmeisesti nälkä uusia X-Men -leffoja kohtaan on noussut sen verran kovaksi, että olisin enemmän kuin valmis vastaanottamaan tämän pienoisen riskinkin.

Mielenkiintoiseksi Pennin kommentin tekee tuo “getting back to the classic X-Men” -kohta. Mitähän mies mahtaa tuolla tarkoittaa. Sisäinen optimistini (vai pessimistini, en ole suoraan sanoen nyt ihan varma) antaa ymmärtää, että kyseessä voisi olla jo nähtyjen hahmojen nuoruusvuodet Xavierin akatemiassa. Toivon tätä lähinnä sen takia, että en todellakaan näe sarjan buuttaamista millään tasolla tarpeelliseksi. Vaikka The Last Stand olikin armoton pettymys ja siinä sivussa keskinkertainen supersankarimättö, niin Bryan Singerin johdolla luotu X-Men -elokuvamaailma on mielestäni erittäin onnistunut tällaisenaan. Sen muuttamiselle ei ole tarvetta.

Jokunen päivä sitten 18 vuotta täyttänyt Emma Watson hyppää varsin suuriin saappaisiin:

Emma Watson is attached to star in Napoleon and Betsy, a period drama being written and directed by Benjamin Ross. Watson will play Betsy Balcombe, a young, impetuous noblewoman trapped on the isolated British Isle of St. Helena who falls in love with Napoleon, who is in exile on the island. Watson is filling the shoes recently vacated by Scarlett Johansson, who stepped aside as the part skewed younger. (Movieweb, The Hollywood Reporter)

Scarlett Johansson kahmi tuossa reilu vuosi takaperin sellaisella ahneudella eri projekteja työn alle, että ihmettelin jo tuolloin että meinaakohan Johansson todella ehtiä kaikissa näyttelemään. No ensimmäinen pois jäänti on nyt tosiasia, tosin tämä ei selvästikään johdu pelkästään Scarlettista itsestään. Vaikka Johansson ei vielä mitään poikkeuksellisen upeaa roolisuoritusta olekaan onnistunut tekemään, niin on hän kuitenkin sen verran osaava näyttelijätär, että mielelläni olisin hänet nähnyt tämän(kin) projektin toisessa pääroolissa.

Aina ei voi kuitenkaan saada haluamaansa, eikä Emma Watson ole lainkaan hullumpi korvaaja Johanssonille. Näin varsinkin jos himpun verran nuoremman näköinen nainen piti rooliin löytyy. Olin kolmannen Harry Potter -leffan jälkeen täysin vakuuttunut, että Watson tulee nousemaan hyvin nopeasti huipulle ihan puhtaasti näyttelijäntaidoillaan. Toisin on kuitenkin käynyt. Vaikka hän on edelleen täysin riittävä Hermione Granger, niin en ole valitettavasti nähnyt samankaltaista kehitystä hänen suoritustasossaan kuin mitä toisen ja kolmannen Potterin välillä koettiin. Prisoner of Azkabanissa hän oli selvästi muita lapsia edellä, mutta nyt Daniel Radcliffe on ottanut elokuva elokuvalta parantuneilla tulkinnoillaan kärkipaikan.

Watsonille ei tule olemaan helppo urakka päästä pois Potter-varjosta. Mahdollista se kuitenkin epäilemättä on, kunhan näyttelijäntaidot ovat sillä tasolla, että Watson pystyy muuntautumaan muuksikin kuin Hermionen toiseksi persoonaksi. Kävi lopulta sitten miten tahansa, niin pääasia on että Watson on kiinnostunut jatkamaan näyttelijän uraansa vielä Potterienkin jälkeen. Tämäkään ei ollut vielä vuosi, pari sitten lainkaan selvää.

Stephen Sommersin tulevaa ohjaustyötä G.I. Joe on tullut odoteltua varovaisen toiveikkaana, vaikka kaikki järki yrittääkin sanoa muuta. Eilen illalla leffasta hyökyi nettiin iso kasa hahmokuvia. Mitähän noista sanoisi …. no, ainakin ne näyttävät noin pääsääntöisesti hirveiltä. Erityisesti Dennis Quaidin asu on kuin ala-asteen naamiaisista. Muutoinkin puvuista tulee pikemminkin mieleen jonkinlainen G.I. Joesta halvalla tehty tv-sarja. En vaivu kuitenkaan vielä täysin epätoivoon, sillä oikealla (eli humoristisella) asenteella varustettuna tästä voi tulla hyvinkin miellyttävä elämys. Muutoinkin G.I. Joen lähdemateriaali on sen kaltaista, että jos sitä lähdetään kovin uskollisesti tulkitsemaan niin lopputuloksesta tulee lähes väistämättä korni. Juuri näin näyttää tapahtuvan.

Kuvat: linkki

Viime viikolla tuli nähtyä kolme elokuvaa teatterissa. Näistä kaksi kokemusta olivat omilla erilaisilla tavoillaan vähemmän miellyttäviä.

I’m Not There (arvostelu) @ Kampuskino: en ollut aiemmin käynyt tuossa Jyväskylän yliopiston oppilaskunnan (?) ylläpitämässä teatterissa, joten en oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Lähtökohdat eivät olleet erityisen vahvat; paikalla on tunnetusti A-oikeudet omaava virvoitusjuomapiste, joka on auki koko elokuvan ajan. Pieneksi yllätyksekseni yleisö oli erittäin runsaslukuista ja onneksi I’m Not Theren alettua myös hyvin hiljaista.

Väen määrä kuitenkin muodosti ongelman. Ilmestyin paikalle n. 15 minuuttia ennen näytöksen alkua, jolloin kansaa oli paikalla jo niin maan pirusti. Lopputulos oli että tuolit loppuivat pahasti kesken. Näin ollen minä ja ehkä kolmisenkymmentä muuta immeistä saivat luvan nauttia reilun kahden tunnin leffan lattialla istuen. Takamuksen alle onneksi sentään irtosi tyyny. Katseluetäisyys ei ollut ongelmana, se oli riittävää luokkaa. Sen sijaan perseen puutumisen ohella probleemaksi muodostuivat edessä olleet istujat. Sain liikutella itseäni vähän väliä nähdäkseni kankaan tapahtumat kokonaisuudessaan. Loppupeleissä näistä ongelmista kuitenkin selvittiin kunnialla, eivätkä ne häirinneet elokuvasta nauttimista. Ensi kerralla olen ajoissa.

The Spiderwick Cronicles (arvostelu) @ Finnkino: kovin suuresti ei ennen elokuvaa naurattanut, kun perheenäidit ja -isät toivat teatteriin jälkikasvuaan. Pelkäsin pahinta, tarjolla saattaisi olla aikamoinen helvetti. Alle 10-vuotta vanhat silmäterät osoittivat kuitenkin poikkeuksellisen aikuista käytöstä: vaikka karkkipussit välillä pikkuisen rapisivatkin, niin muutoin he olivat hyvin hiljaisesti koko leffan keston ajan. Hyvä kakarat, juuri näin!

Sen sijaan se takarivin vallannut neljän teinitytön ryhmä saa mun puolestani kokea onnettomuuksia ja muuta äärimmäisen valitettavaa epäonnea vielä pitkän aikaa. Pieneen jutusteluun moisen ihmisryhmän osalta on valitettavasti jo ehtinyt tottua, mutta nämä tulevaisuuden toivot näkivät oikeudekseen kommentoida elokuvan tapahtumia ja laatua täysin normaalilla puheäänellä. Nelikko vissiin luuli olevansa kotona Makuuni-reissun jälkeen, sen verran äänekästä heidän toimintansa oli. Olin ällistynyt: käsitykseni mukaan leffan alkamisen jälkeen normaalilla puheäänellä kommunikointi ei ole edes mahdollista teatterissa. Voi kun olisikin ollut miestä sanoa heille jotain kaunista. Ja ei.

Nyt sillä penteleellä on nimi:

The sequel has been renamed The X-Files: I Want to Believe. “It’s a natural title,” Chris Carter said in a telephone interview Tuesday during a break from editing the film. “It’s a story that involves the difficulties in mediating faith and science. I Want to Believe. It really does suggest Mulder’s struggle with his faith.”

Omaperäistähän tuosta nimestä ei saa, vaikka minkälaisia fanipoikalaseja nenänsä päällä kannattelisi. Täytyy kuitenkin myöntää, että mielestäni juuri parempaa titleä leffalle ei olisi voinut valita. Järjestysnumerosta on miellyttävästi päästy eroon ja I Want to Believe on kuitenkin yksi niistä sarjan tunnetuimmista sloganeista. Tosin jos leffassa on kyse vain jostain sattumanvaraisen hirviön kohtaamisesta, niin sitten tuo nimi voi olla hitusen turhan eeppinen. Mutta jos mukana on tippaakaan hallituksen tai jonkin muun epämääräisen tahon kiemurtelua, niin nimi on enemmän kuin paikallaan.

Muusikoista tehtyjä elämänkertaelokuvia on 2000-luvulla nähty ihan riittävästi. Ihan kivalla Far from Heavenilla nimeä luonut Todd Haynes halusi myös mukaan karkeloihin ja otti maalitaulukseen 1960-luvulta aina nykypäivään jos jonkinlaista kevyttä sanomamusiikkia säveltäneen, sanoittaneen ja esittäneen Bob Dylanin. I’m Not There on totuttuun tyyliin katsaus miehen elämään aina lapsuusajoista eläkepäiviin saakka. Haynes tekee tarinastaan kuitenkin vahvasti omanlaisensa: Bob Dylanin saappaisiin ei hyppää yksi tunnettu näyttelijä, joka parhaansa mukaan koittaisi matkia staran maneereja. Sen sijaan Dylanin elämän eri vaiheita tulkitsee peräti kuusi näyttelijää.

Christian Bale on Bob Dylan. Heath Ledger on Bob Dylan. Cate Blanchett on Bob Dylan. Ben Whishaw on Bob Dylan. Marcus Carl Franklin on Bob Dylan. Richard Gere on … Bob Dylan. Teknisesti ottaen kenenkään hahmon nimi ei ole elokuvassa Bob Dylan, mikä vain alleviivaa Haynesin tekemää pointtia kuvaamastaan muusikosta. Mies on muuntautunut pitkän uransa aikana moneen otteeseen paitsi lauluntekijänä niin myös ihmisenä. Dylanin urasta en itse tiedä hölkäyksen pöläystä, mutta I’m Not Theren ansioksi voidaan laskea myös se, että nyt saatan jopa kuunnella jokusen Dylanin äänitteen läpi.

I’m Not There on elokuva, jonka ei periaatteessa pitäisi toimia. Se hyppii ajasta ja henkilöistä toiseen eikä eri hahmojenkaan sisäiset tarinat ole kovinkaan kompakteja paketteja. Todd Haynes on kuitenkin kaivanut ohjaajanpussistaan viimeisetkin taikahiput ja saanut elokuvansa rullaamaan. Viisi suurta kokonaisuutta toimivat ja aina kun alkaa tuntumaan siltä, että tiettyä Dylan-persoonaa alkaisi kaipaamaan, saapuu hän valkokankaalle. Vaikka ajallisesti liikutaankin niin Dylanin lapsuudessa kuin periaatteessa myös hitusen tulevaisuudessakin, eivät siirtymät tunnu äkkinäisiltä tai pakotetuilta. Haynesin juonenpätkät toimivat niin omillaan kuin yhdessä.

Haynesin ohjaus on täynnä todella vahvoja roolisuorituksia. Heath Ledger heittää maneerinomaisen pää-lattiaa-kohti-ja-nielee-kiukku-itkunsa -kröhäisyn, mutta onnistuu kuitenkin hienosti luomaan typerimmän / rennoimman Dylanin. Christian Balea voisi syyttää niin halutessaan pienestä yliyrittämisestä, mutta hänen luomansa sympaattisen ujo Dylan jää yhtä lailla mieleen onnistuneena hahmona. Richard Gerestä en normaalisti välitä tippaakaan, mutta tällä kertaa hänellekin on annettava tunnustusta. Ben Whishaw käyttää tehokkaasti hänelle annetut vähät hetket. I’m Not Theren valokeilan varastavat kuitenkin täysin yllättäen erittäin vahvan roolin tekevä lapsinäyttelijä Marcus Carl Franklin sekä jälkikäteen itsestään selvältä valinnalta vaikuttava Cate Blanchett, jonka rooli taitaa olla näyttelijättären uran paras. Ja se on paljon se.

Todd Haynes on luonut I’m Not Thereen kuusi erilaista Bob Dylania ja samalla kuusi erilaista tapaa kuvata heitä ympäröivää maailmaan. Elokuva on joka kerta erinäköinen kun hahmo vaihtuu. Blanchettille suotu mustavalkovaltakunta on selvästi hämärin kolkka ja Geren villilänsi on aikamoinen tyylirikko, jos moista termiä nyt on edes soveliasta I’m Not Theren kohdalla käyttää. Kaikenlaiset sekavuutta luovat seikat huomioon ottaen onkin hämmästyttävää kuinka ehjältä ja loppuun asti suunnitellulta elokuvalta I’m Not There vaikuttaa. Lopputuloksesta päätellen Haynesilla on ollut poikkeuksellisen vahva visio siitä, miltä hänen elokuvansa tulee valmiina näyttää. Oikeastaan ainoa suurempi narina tulee lopusta, jossa on vähän pakon sanelemana useampi päätöskohtaus, jolloin tulee sellainen fiilis, että ‘jo tähän olisi ollut helvetin hieno lopettaa’.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Miksi menin katsomaan Mark Watersin ohjaamaan The Spiderwick Croniclesin. Siis sen saman elokuvan, jonka traileri näytti mielestäni siltä, että kyseessä saattaa hyvinkin olla yksi vuoden paskimmista leffoista. Syitä on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen ja vähemmän tärkeä on positiiviset arviot, elokuvaa on kehuttu vähän joka puolella. Mitään elämää suurempaa on turha odottaa, mutta sujuvaa toimintaseikkailua fantasiaympäristössä kuitenkin. Toinen ja se oleellisempi syy oli Finnkinon 5€:n päivät. On tullut tavaksi pyrkiä katsomaan tuona päivänä vähintään se pari leffaa. Gone Baby Gone oli ilmiselvä valinta toiseksi pätkäksi, mutta muut vaihtoehdot eivät juuri napanneet. Niinpä marssin muiden esiteinien seuraksi The Spiderwick Croniclesin näytökseen.

Jared Grace (Freddie Highmore) kaipaa isäänsä, kun hän sisarustensa kanssa muuttaa keskellä ei mitään sijaitsevaan kaikki kummitustalon tunnusmerkit täyttävään suurikokoiseen asuntoon. Kauaa ei menekään kun seinistä alkaa kuulua kopinaa ja Jared innostuu tutkimaan mistä moinen johtuu. Rannekellon pitkä viisari ei ole hirveästi ehtinyt liikkua, kun ensimmäiset taikaolennot hääräävät valkokankaalla. Arthur Spiderwick (David Strathairn) on kirjoittanut retkioppaan, jonka Jared menee varoituksista huolimatta avaamaan. Virhe: örmyt innostuvat ja alkaa tappelu geneeristä hirviölaumaa vastaan.

Olisikohan aika vihdoin sanoa jotain elokuvan laadustakin? The Spiderwick Cronicles on aika heikko elokuva, vaikka ensimmäisen puolen tuntinsa aikana antaa muuta ymmärtääkin. Tarina etenee starttivaiheessa vikkelästi ja vaikka lasten seurassa on 2000-luvulla useampikin taikamaailma löydetty, onnistuu ohjaaja Mark Waters tekemään Mulgarathin (Nick Nolte) valtakunnan paljastumisesta varsin tyylikkään kokemuksen. Toinen iso plussa on elokuvan alun visuaalinen tyyli: tummat värit, eritoten vihreän ja ruskean eri sävyt muodostavat todella kauniin maailman. Kartano – josta loppupeleissä tehdään aika perinteinen luukku – näyttäytyy alussa taskulampun valokeilassa hyvinkin jännittävänä paikkana.

Pian kaikkien sisarusten hoksattua taikamaailman todellisuus elokuva menettää kuitenkin täysin otteensa. Taianomaisuus katoaa, tilalle tulee miljoonaan kertaan nähty tarina pienistä sankariteoista. The Spiderwick Croniclesin tarina ei viimeisen tunnin aikana tee juuri muuta kuin polje paikallaan: kirjan salaisuus on katsojalla tiedossa jo prologin jälkeen, joten se miten lapset sen selvittävät, ei ole kovinkaan kiinnostavaa seurattavaa. Vastaan tulevat erikokoiset ja näköiset hirviöt eivät onnistu sen kummemmin naurattamaan kuin pelottamaankaan, vaikka molempiin suuntiin yritystä löytyykin. Muutamia tyylikkäitäkin hetkiä mukaan on kuitenkin sattunut, Arthur Spiderwickin kohtaukset edustavat elokuvan loppupuoliskon parhaimmistoa.

Harvemmin näkee yhtä tehokkaasti kaiken momenttuminsa menettäviä elokuvia kuin The Spiderwick Cronicles. Vaikka alkukaan ei kieltämättä juonellisella omaperäisyydellä loista, saa se kuitenkin tutuista kohtauksista irti omanlaisena kerronnan. Valitettavasti tekijäporukalta on tainneet temput loppua hyvin nopeasti, jonka jälkeen on päädytty tekemään tavanomainen fantasiaseikkailu, joita nykyään saa katsoa ihan kyllästymiseen asti jos vain energiaa riittää. Bonuksena Waters on suunnannut leffan täysin lapsille / typeryksille: juonenkäänteet sekä näytetään että selostetaan dialogilla.

2 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Will Eisner’s The Spirit on yksi niistä elokuvista, joihin ei ole tullut kiinnitettyä oikeastaan mitään huomiota. Tämä siitäkin huolimatta, että mukaan on onnistuttu houkuttelemaan varsin nimekkäitä näyttelijöitä. En varmasti ole ainoa, jolle semmoiset heput kuin Samuel L. Jackson, Scarlett Johansson ja Eva Mendes sanovat jotain. Yhtä lailla taidan olla enemmistössä kun väitän, että Frank Miller ohjaajanpaikalla ei mitään valtavia standing ovationeita aiheuta. Miller toki oli mukana ohjaamassa toimivaa väkivaltaeeposta Sin Citya, mutta olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon hän todella hoiti ohjaajan töitä. Epäilen vahvasti Robert Rodriguezin vastanneen jokaisesta tärkeästä päätöksestä kuvauspaikalla.

Nooh, annan toki mielelläni Millerille mahdollisuuden, kyllähän tähän maailmaan aina lisää osaavia elokuvantekijöitä mahtuu. Sarjakuvaan perustuvasta The Spiritista julkaistiin äskettäin parit ensimmäiset kuvat, naamoina tarjotaan pahistelevaa Jacksonia ja jalokivivaras Johanssonia. Ovathan kuvat aika lailla kopioita Sin City -tyylistä, mutta en siltä malta olla kehumatta niitä. Jotain tuollaisessa ylityylitellyssä sarjakuvamaisuudessa yhdistettynä teko-synkistelyyn vain on, mikä saa allekirjoittaneen papereissa suurta kiitosta.

Kuvat: linkki