Body of Lies on odotuslistani alfauros, eikä sitä siltä paikalta tulla enää tämän vuoden kuluessa syrjäyttämään. Viimeistään toinen traileri sementoi Ridley Scottin ohjaukseen kohdistuvat (turhan suuret) odotukset; nooh, tuskin tuolla tekijäporukalla nyt täydelliseen epäonnistumiseen ollaan pystytty.

Elokuvan ensimmäinen juliste ei kaikessa rutiinimaisuudessaan suuremmin herätä fiiliksiä. Ihan mukavaltahan tuo nyt näyttää, mutta ‘omaperäisyys’ ei selvästikään ole ollut yksi suunnittelutiimille annetuista avainsanoista. Elokuvan hyvin The X-Filesmaisesta taglinesta tosin pidän suuresti, ihan pätevän elämänfilosofian on joku kehittänyt. Lisäksi värimaailma on silmää miellyttävä ja se tuntuu olevan hyvin synkassa itse elokuvan tyylin kanssa. Itse asiassa eniten häiritsevä seikka koko julisteessa on tuo alhaalla oleva ‘Warner Bros. Pictures’ -sanoilla alkava tuoteseloste, joka on tietysti enemmän tai vähemmän pakollinen. Se ei valitettavasti kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mokoma lähinnä ärsyttäisi julisteessa kuin julisteessa.

Otsikko on sinällään huono, että kehyksiin pääsevät julisteet tulee pikemminkin valkattua elokuvan laadun, ei niinkään posterin visuaalisen viehättävyyden perusteella.

Juliste: linkki

Buffy the Vampire Slayer on helkutin hyvä tv-sarja. Itse asiassa olisin tätä nykyä aika lailla valmis nostamaan sen kakkospaikalle heti Mulderin ja Scullyn tutkimusten vanaveteen. Upean eläväinen hahmogalleria, poikkeuksellisen nokkela dialogi, mielenkiintoiset koko kauden kestävät tarinat, järkevästi mutta kliseitä välttäen kehittyvät ihmissuhteet ja reipas riskinotto ovat kaikki ihan kivoja bonuksia Buffyn pistesarakkeessa.

Joss Whedonin osittain käsikirjoittamaa sarjakuvamuotoista kahdeksatta tuotantokautta en vieläkään rohjennut tilaamaan, taidanpa odotella että koko komeuden saa ostettua kerralla, jolloin siitä pääsee nauttimaan samaan tyyliin kuin tv-sarjan kausista aikanaan. Lisää herkkua on kuitenkin ilmeisesti luvassa, sillä nettiin on livennyt Buffysta tekaistu animaatio-pilotti, jonka tapahtumat sijoittuvat ensimmäiselle tuotantokaudelle.

1. kauden ottaminen ajankohdaksi on ihan fiksu veto tekijöiltä, näin sarja on – kuten tekijät haastattelussa (<-- spoilereita sarjasta) totesivat - varsin viaton vielä. Lisäksi Dawn on ilmeisesti napattu mukaan, joka hieman aiheuttaa allekirjoittaneessa narinaa ottaen huomioon kyseisen hahmon käytön varsinaisessa sarjassa. Vaikka animaatiosarja selvästi onkin lapsille suunnattu, tuntui se silti mukavan tutulta: Buffy vaikuttaa olevan vähän liikaa kick ass -typy, mutta muutoin hahmojen luonnepuoli on kunnossa ja mikä tärkeintä, dialogi toimi kuin unelma.

Pilotti (alle 4min):

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=mnUvZP7-5LM[/youtube]

Tagit: animaatio, Buffy the Vampire Slayer, Tv-sarja

Kukaan ei ole miehelle vielä roolia tarjonnut, mutta MTV:lle antamassaan haastattelussa Vin Diesel yhtä kaikki totesi olevansa halukas tulkitsemaan ‘monitahoista superpahista’. Hän ei halua päätyä seuraavaan Spider-Man -elokuvaan, vaan tarkoitus olisi nimenomaan olla jonkin uuden superantisankari-elokuvan päähenkilö.

Onko idea hyvä? No totta helvetissä se on, jo jonkun kerran on tullut hinguttuakin tuollaisen elokuvan perään. Henry Hill totesi Goodfellasissa Jimmy Conwayn olevan “the kind of guy that rooted for bad guys in the movies” – ja täytyy myöntää että listaan itseni hyvin usein samaan kategoriaan. Toki kaiken maailman tylsistyttävät paperipahikset ja äärimmäiset masokistit jätän rauhaan, mutta kyllä mielenkiintoinen konna aina moraalisella erinomaisuudellaan loistavan sankarin saisi hautaan toimittaa. Tekopyhyys on perseestä.

Se, että onko Vin Diesel oikea naama tähän(kään) rooliin, ei olekaan lainkaan niin selvää. Siitä on kulunut jo hämmästyttävän pitkä aika, kun mies oli Hollywoodin ehdotonta A-listaa eikä tuolloinkaan varsinaisesti riipaisevien näyttelijäsuoritustensa vuoksi. Ihan aiheellista on kysyä, että mihin mies oikein katosi – pariin vuoteen kaveri ei tehnyt yhtään mitään. Kaikkia Vin Dieselin työnäytteitä en ole nähnyt, mutta katsomieni elokuvien perusteella on ylipäätään aika mahdoton sanoa, onko Dieselilla lahjoja muuhun kuin slow motion -juoksemiseen.

Miehen iät ja ajat työn alla olleen Hannibal -elokuvan ainakin toivon onnistuvan, aihepiiri on aivan liian herkullinen mokattavaksi.

Remaket ja vanhojen elokuvasarjojen uudelleenkäynnistykset eri tyylisinä ovat tällä hetkellä kovasti muotia Hollywoodissa, mutta tämä alkaa olla jo jokseenkin huvittavaa:

“Superman didn’t quite work as a film in the way that we wanted it to,” says Mr. Robinov. “It didn’t position the character the way he needed to be positioned.” “Had Superman worked in 2006, we would have had a movie for Christmas of this year or 2009,” he adds. “But now the plan is just to reintroduce Superman … We’re going to try to go dark to the extent that the characters allow it,” Robinov said. (Movieweb)

Hih, eihän tuolle uutiselle oikein voi olla hymyilemättä. Siitä olen kyllä herra Robinovin kanssa täysin samaa mieltä, että Superman Returns ei ollut onnistunut elokuva. Mikään täydellinen katastrofi kyseessä ei ollut, mutta kovin tyhjältä ja pintakiiltoon keskittyneeltä keskinkertaisuudelta se silti tuntui. En ole kuitenkaan kovinkaan vakuuttunut siitä, että Supermanista ylipäätään voitaisiin tehdä onnistunut elokuva. ‘Synkempään’ suuntaa lähteminen ei ole huono idea (tuen sitä lähes aina), mutta se ei poista sitä tosiasiaa että sinirikoista Supermania tylsempää (herra täydellisyys, moraalinen ylivertaisuus ja lähes lyömätön taistelussa) hahmoa ei aivan heti ole löytymässä.

Ohjaaja Bryan Singerin kannalta pitäisin tätä hyvänä asiana, häntä kun tuskin tullaan näkemään sarjan uudelleenkäynnistyksen kuvauspaikalla. Kyseessä on aivan liian pätevä kaveri temmeltämään näinkin kuivan materiaalin parissa. X-Men 4 odottaa sitä paitsi tekijäänsä, ja Singer on jo kahdesti osoittanut olevansa kuin kotonaan mutanttien parissa.

Brandon Routhia käy puolestaan vähän sääliksi. Hän teki hienoa jälkeä niin Clark Kentina kuin Supermanina, ja olisi ehdottomasti ansainnut jatkoaikaa roolissa. Voihan toki olla, että mies saa jatkaa maailman pelastamista, mutta seuraavan elokuvan luonteen huomioon ottaen tämä ei ole kovinkaan todennäköistä.

The Dark Knight on innoittanut fanipoikia maalailemaan (haave)kuviaan jatko-osasta. Netti on varmasti pullollaan jos jonkinlaista räpellystä, mutta DeviantART-sivustolla töitään julkaisevan nimimerkin Josh MC Gotham City -julisteet ovat poikkeuksellisen hienoa jälkeä. Tarjolla on kuvia niin kissanaisesta (Marion Cotillard), arvuuttajasta (David Tennant) kuin Harley Quinnista (Kristen Bell). Kannattaa käydä katsomassa, jälki on hyvin vakuuttavaa ja puvustus on sen kaltaista, mitä voisi Christopher Nolanin Batman-elokuvissa kuvitellakin näkevänsä.

Tämmöistä tällä kertaa:

It seems that Kristen Bell‘s popular TV series might be getting the big screen treatment. Veronica Mars creator Rob Thomas recently talked with series star Kristen Bell about a Veronica Mars movie.

“Kristen and I ran into each other, and we did discuss a Veronica movie,” Thomas said. He also added that he has had, “a few conversations” with Veronica Mars executive producer Joel Silver about a possible movie. (Movieweb)

Veronica Mars ei ole huono sarja, pidän sitä varsin viihdyttävänä ‘kyllähän tuota nyt paremman puutteessa katsoo’ -osastoon sujahtavana pakettina. Samalla se on kuitenkin yksi tv-sarjahistoriani rankimpia pettymyksiä. Pilottijakson perusteella odotin loistavuutta, mutta 1. tuotantokauden edetessä kävi valitettavan selväksi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin ongelmaton tv-sarja. Erityisesti päähenkilön liiallinen nokkeluus, moraalinen hyveellisyys ja totaalisen täytemäiset irtojaksot rappioittivat Veronica Marsin perustuksia.

Veronica Mars -elokuvaa en kuitenkaan pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena, joskin minä en sitä missään nimessä lähtisi rahoittamaan jos tarkoitus olisi voittoakin kerätä. Toisaalta Veronican uudet seikkailut eivät kovin suuria puitteita vaadi, ja tv-tähtösen siirtyminen valkokankaalle voisi osaltaan auttaa muutamien tv-sarjan pahimpien ongelmien karsimisessa. Potentiaalia Rob Thomasin luomassa sarjassa nimittäin on: kuvaustyyli on varsin omanlaisensa, päähenkilö on potentiaalisesti kiinnostava eivätkä isommat kuviotkaan mitenkään hölmöjä olleet, päinvastoin.

Erinomaisen Moulin Rouge!:n ohjannut Baz Luhrmann kipparoi Hugh Jackmania ja vaihtelun vuoksi onnistunutta elokuvaa filmografiaansa metsästävää Nicole Kidmania. Pelimerkit ovat siis ainakin teoriassa kunnossa. Yksinkertaisesti nimeä Australia kantavan rakkaustarinan on kerrottu olevan saarivaltion oma Casablanca. Vai oliko se Gone With the Wind. No, joku näistä suurista rakkauskertomuksista joka tapauksessa.

Projekti on pyörinyt odotuslistani tuntumassa koko olemassaolonsa ajan, ja se löytyisikin varmasti tuolta sivupalkissa lymyävästä top10-listasta jos alkuperäinen miespääosan tulkitsija Russell Crowe olisi vielä mukana remmissä.

Traileri ja promokuvat näyttävät sinällään oikein hyviltä, joskin ne jättävät pienen epäilyksen jälkeensä. Luhrmann on saattanut onnistuessaan luoda lupaamansa eeppisen rakkaustarinan, jossa yhdistyvät upeasti niin massiiviset puitteet kuin yksittäisten ihmisten kohtalot. Sisäinen pessimistini kuitenkin varoittaa suuren luokan epäonnistumisesta, Australia nimittäin näyttäisi ainakin kuvastoltaan pyörivän varsin lähellä kornia. Toki vahva tarina ja ohjaus voivat kääntää maalaukselliset kuvat voitoksi, mutta jos kokonaisuus ei toimi, saattaa elokuva olla hyvinkin tuskallista katsottavaa.

Kuvat: linkki

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=EB8hBwl4jyk[/youtube]

Edit: nyt myös Youtube-ruudussa näkyy oikea traileri, eikä muista elokuvista yhdistelty viritys.

Vajaa viikko sitten annoin Body of Liesin -trailerijutussa ymmärtää, että Warner Bros. saisi pikkuhiljaa julkaista uusia promokuvia Ridley Scottin terrorismin vastaista sotaa ruotivasta ohjauksesta. Mitään kuvavyöryä ei nytkään ole tarjolla, mutta kaikesta päätellen luomani paine oli sen verran kovaa luokkaa, että markkinointiosasto oli pakotettu julkaisemaan muutaman tuoreen otoksen loppuvuoden odotetuimmasta elokuvasta.

Promokuvista voisi jokseenkin 90%:sti sanoa, että ‘mitään ihmeellistä ne eivät tarjoa’, mutta kovinkaan usein tämä ei varsinaisesti pidä paikkaansa. Aina niistä jonkinlainen fiilis jää, ja Body of Liesin otokset näyttävät – kuten odottaa sopiikin – oikein asiallisilta. Huvittavasti sekä Body of Liesista että Scottin edellisestä elokuvasta, erinomaisesta American Gangsterista (teatteriversio ja extended edition -arvostelut) julkaistiin ensimmäisten kuvien joukossa hyvin samankaltainen otokset: Body, Gangster.

Kuvat: linkki

Okei. Saatan olla hullu, mutta en vain malta olla innostumatta tästä huhusta:

It seems that there might be more life for Mulder and Scully, but only on DVD. Dread Central received word from an insider that plans are in motion for a third X-Files film, although it would probably go straight to the video shelves. “I understand – there was room for improvement … and there still might be. I work for Screaming Death Monkey and (Frank) Spotnitz told us this week that the team have already spoken about the next X-Files film. It’s likely the next release will go direct to DVD – but they’re working on the assumption they’ll have a similar budget.” (Movieweb)

Tuota tuota, vaikka kyseessä onkin täysin huhu-asteella liikkuva idea – jota kaiken lisäksi pidän varsin epätodennäköisenä – niin mielenkiintoista siitä huolimatta. 30 miljoonan dollarin budjetin Spotnitz ja kumppanit saavat tosin saman tien unohtaa, suoraan DVD:lle menevälle elokuvalle ei kukaan tule tuollaista rahaa antamaan. Ei varsinkaan kun I Want to Believe (katkera arvostelu) floppasi erityisesti USA:ssa pahasti.

Tämä nyt ei sinällään ole ongelma – jollei päänäyttelijöiden palkkiopyynnöt ole tähtitieteellistä luokkaa – sillä parhaat The X-Files -jaksot tehtiin reippaasti tuota mainittua 30 miljoonaa edullisemmin. Oletetaan hetken aikaa, että XF3 on saanut vihreän valon. Mitä sen kanssa sitten pitäisi tehdä? No jos Carterin Chris ottaisi puhelun mulle ja kysyisi ‘mitä muuta Turkuun kuuluu?’ niin kertoisin että kaikenlaiset viikon suohirviö / FBI-agenttien random-kaappaajat unohdetaan saman tien ja keksitään jotain uutta / palataan vanhaan mytologiaan.

Tarjoan The X-Files 3:lle pari valmista pakettia, joita tulevan elokuvan käsikirjoittajat saavat puolestani täysin vapaasti lainata ilman minkäänlaista korvausta:

1) Sarja jäi kesken, jatketaan siitä: The X-Files -finaalijakso The Truth ei hyvinkään tunnetusti vastannut läheskään kaikkiin kysymyksiin ja jätti sarjan aika pahasti kesken. I Want to Believe nyt vähän kaikessa reboottimaisuudessaan vesitti tätä mahdollisuutta, mutta jos sovitaan että FBI on edelleen M&S:n perässä ja he puolestaan jahtaavat sitä kuuluisaa totuutta ‘varjohallituksen’ suunnitelmista, niin paketissa on potentiaalia. Siinä missä Syndikaatin manipuloiman salaliiton peruskuvio on selvä, niin tästä uudesta suunnitelmasta ei varsinaisesti tiedetä kovinkaan paljoa.

2) Myönnetään faktat ja palataan sarjan keskelle: Ei tarvitse olla kovinkaan kriittinen The X-Files -fani myöntääkseen, että 9. kaudella tehtiin mytologian suhteen enemmän virheitä kuin koko muun sarjan aikana yhteensä. Toisaalta supersotilaat lanseerattiin jo kahdeksannella kaudella. David Duchovnyn ja Gillian Andersonin ulkoinen hapitus nyt toki alkaa olla jonkinlainen ongelma tämän vaihtoehdon toteuttamisen suhteen, mutta entä jos palattaisiin ajassa taaksepäin sarjan ns. kultaisiin vuosiin. Vaikka tässä voisi tiettyjä juonellisia ongelmiakin olla, niin ainakin se antaisi paljon käyttökelpoisia aseita käsikirjoittajien käyttöön: kertakaikkiaan mahtava sivuhahmogalleria olisi vielä hengissä, eikä tarvitsisi miettiä Scullyn lapsen, FBI-eron ja vastaavien tuomia ongelmia.

3) Mulder kiinnostuu 9 / 11 -salaliitoista: Jos minä olisin yhtä rikas kuin se erään käyttöjärjestelmiä tekevän firman perustaja, niin rahoittaisin sarjan The X-Files -elokuvia, jotka keskittyisivät internetissä kulovalkean tavoin leviäviin 9 / 11 -salaliittoihin. Onko niissä tippaakaan totta? No en minä tiedä, eikä se ole tärkeää. Ei ne pienet vihreät tai harmaat miehetkään maassa ole tainneet käydä. Työstettävä materiaali olisi sinällään jo valmiina ja jokainen Mulderin tunteva tietää, että 9 / 11 -salaliitot olisivat sen kaltainen asia, joka saisi Mulderin kiinnostuneeksi. Useamman elokuvan kestävä kokonaisuus antaisi lisäksi mahdollisuuden uusien toimivien taustavaikuttajien luomiseen. Mutta eihän tällaista projektia kukaan rahoita.

Sinällään looginen, mutta yhtä kaikki väärä liike Columpia Picturesilta:

Edwin A. Salt is getting a whole makeover. Angelina Jolie is in talks to replace Tom Cruise in spy thriller, with screenwriter Kurt Wimmer redrafting the screenplay to suit the new female lead. The thriller is about a CIA officer who must prove she is not a Russian sleeper spy out to assassinate the president. Phillip Noyce remains attached to Edwin A. Salt as director. No production date has been set. (Movieweb)

Angelina Jolie on tällä hetkellä kuumaa valuuttaa, Tom Cruisen kohdalla sen sijaan ei olla varmoja tuoko hänen nimensä teattereihin sen enempää katsojia kuin kuka tahansa keskivertokaveri. Siinä missä Cruisen ura on parhaillaan – ainakin jos asiaa katsoo studioiden kannalta – syöksykierteessä, on Jolie hyvinkin mahdollisesti yksi parhaita sijoituskohteita Hollywoodissa. Eritoten jos tarkastellaan ainoastaan naisnäyttelijöitä, niin väittäisin Äiti Tereseva Part II:n olevan aika lailla omassa kastissaan. Cruise –> Jolie on siis fiksu päätös Columbia Picturesin vinkkelistä katsottuna.

Mutta väärä minun mielestäni. Perusteluni on yksinkertaisesti se, että siinä missä Tom Cruise on erittäin hyvä näyttelijä, Angelina ei ole allekirjoittanutta onnistunut kokonaan vakuuttamaan. Parhaiten muistan häneltä ne synkät hetket, kuten Alexanderin aivan hirvittävän äitä-roolin. Columbialla päätös varmasti perustettiin hyvin vahvasti Jolien pariin viime aikaiseen toimintahittiin Wantediin (arvostelu) ja totaalisen hirveään Mr. and Mrs. Smithiin. Nämä kaksi elokuvaa ovat juuri se syy, miksi en haluaisi Jolieta nähdä enää tasan yhdessäkään pyssyjen paukuttelussa. Jolie yrittää olla niiiiin seksikästä ja kovaa tyttöä rooleissaan, että suoritus menee jonnekin yleisen korniuden ja nolon välimaastoon.

Tom Cruise sen sijaan on paitsi halutessaan erittäin vahva draamanäyttelijä, niin myös hyvin viihdyttävä toimintatähti. Hän tuo omalla läsnäolollaan vähän heikompaankin actionkohtaukseen tekemisen meininkiä. Cruisen itsensä kannalta Columbian päätös oli varmasti aikamoista myrkkyä. Edwin A. Saltista on jo jonkin aikaa puhuttu projektina, jonka pitäisi palauttaa Tom Cruisen maine yleisöystävällisenä näyttelijänä. Onnekseni leffa nyt ei kuitenkaan millään henkilökohtaisella odotuslistallani ole roikkunut, eikä nyt sinne ainakaan tule pääsemään.

Siitä lähtien kun Harry Potter and the Half-Blood Prince siirrettiin kuluvan vuoden marraskuulta ensi vuoden heinäkuulle, netissä on alkanut liikkua ihmeellisiä juttuja Potter-franchisen nykyarvosta lippuluukulla. J. K. Rowlingin hypersuosittu kirjasarja on saapunut päätökseensä, ja tämä nähdään ongelmana myös elokuvasarjalle. Oletuksena pidetään että romaanien poistuminen odotuslistalta saa aikaiseksi myös laskevaa kiinnostusta elokuvia kohtaan. Olen vahvasti eri mieltä.

Perustelut:

1) Elokuvasarja alkaa olla lopuillaan: tilanne olisi – joskin vain lievästi – eri jos elokuvasarja olisi vasta alkamassa. Siinä tapauksessa saattaisin ymmärtää huolen lipputulojen vähentymisestä. Elokuvia on kuitenkin tekemättä enää kahdesta romaanista, joista viimeinen osa tullaan (ja hyvä niin) jakamaan kahteen elokuvaan. Vaikka romaaneissa Harry Potterin taru onkin saatu jo loppuun, valkokankaalla sen ratkaisuhetket ovat vasta alkamassa. Niin Potter-elokuvien kuin kirjojen ystävät haluavat nähdä sankarinsa kohtalon valkokankaalla.

2) Harry Potter -elokuvat eivät ole vain kirjasarjan ystävien varassa: Harry Potter -elokuvat ovat järjestään saaneet osakseen positiivisia arvosteluita. Kuten hyvin tiedämme, se ei käytännössä ole lainkaan välttämätöntä lippuluukulla menestymisen kannalta. Mutta jos tarjotut tuotteet olisivat näin pitkässä juoksussa heikkoja, ei elokuvasarjalla myöskään olisi romaanien fanien lisäksi katsojakuntaa. En usko kuitenkaan olevani likipitäenkään ainoa, joka on kiinnostunut Tylypahkan tapahtumista juuri elokuvien kautta. Harry Potter -elokuvia eivät tee suosituksi ainoastaan Rowlingin tekstien ystävät, vaan myös elokuvakansa. Jälkimmäinen joukkio ei tiedä, miten Harryn lopulta käy ja he tulevat seuraamaan poikavelhon tien loppuun juuri elokuvateatterien kautta.

3) Harry Potter -romaaneja ei enää julkaista: käytän samaa argumenttia kuin he, joiden mukaan leffatulot eivät enää jatkossa ole samalla tasolla kuin aiemmissa osissa. Uskon romaanien loppumisen toimivan positiivisena seikkana elokuvien menestykselle, erityisesti The Deathly Hallows -päätöksen osalta. Die hard -luokan Harry Potter -faneja on legioonittain ja he kaipaavat lisää sankarinsa seikkailuja. Rowling ei ole ainakaan vielä luvannut naputella suoranaista jatkoa menestyssarjalleen, joten elokuvat ovat ainoa media, jota kautta fanit voivat saada edes periaatteessa ‘tuoretta’ Potter-sisältöä. Harry Potter on sen luokan ilmiö, että se ei myöskään mene ohi ihan yhdessä illassa: vaikka Rowling ei enää jatkossa Tylypahkasta kirjoittaisikaan, tulee Harry Potterilla olemaan valuuttaa puoleensa vetävä vaikutus vielä pitkään elokuvasarjankin päätyttyä.

Lopuksi todettakoon vielä, että uskon Harry Potter and the Deathly Hallows: Part II:n olevan hyvin varteenotettava elokuva, kun mietitään millä leffalla on hyvät mahdollisuudet rikkoa The Dark Knightin (arvostelu) avausviikonloppuennätys. The Half-Blood Prince tulee olemaan kinkkisempi tapaus jo sen vuoksi, että trailereista ei aivan helposti saada kovinkaan toimintapainotteisia. Laadullisesti kyseessä voi kuitenkin olla elokuvasarjan vahvin osa. Ainakin lähdemateriaali on parasta, mitä Rowlingin kynästä on irronnut.

Vaikka Vicky Cristina Barcelonaa en vielä olekaan valitettavasti nähnyt (Suomen ensi-ilta 31.10), niin viime viikonloppu antoi positiivisen vahvistuksen sille oletukselle että Woody Allen on ohjannut vahvan elokuvan. Vaikka romanttinen draama ei mikään universaalisti rakastettu elokuva kriitikoiden keskuudessa olekaan ollut, niin vähintäänkin pienimuotoisesta arvostelumenestyksestä voidaan kuitenkin puhua. Rotten Tomatoesissa on tätä kirjoitettaessa listattu 97 arvioita, joissa 70:ssä annetaan positiivinen vaikutelma Vicky Cristina Barcelonasta.

Vaikka löysinkin (köh) Woody Allenin vasta äskettäin, niin varsinkin Annie Hall (arvostelu) ja Manhattan (arvostelu) olivat sen luokan kokemuksia, että Allenin leffat ovat tätä nykyä jonkinlaista lähes puoliautomaattista odotuslistamateriaalia. Vaikka yleinen konsensus taitaakin sanoa, että mies ei ole enää entisaikojensa vedossa, ovat viimeiset ohjaukset olleet jälleen jonkinlainen paluu laadukkaaseen elokuvaan erityisesti 90-luvulla tapahtuneen notkahduksen jälkeen. Lähi-aikoina tuleekin katseltua enemmänkin Allenin tekeleitä, sillä Amazon.co.uk näki asiakseen myydä Woody-boxeja sen verran edullisesti, että yksittäisen leffan hinnaksi ei tullut kuin sellaiset kolme euroa. Vastustamaton tarjous. Parikymmentä Allen-elokuvaa on matkalla kohti Turkua.

Ed Harrisin ensimmäinen ohjaustyö Pollock tuli arviolta viitisen vuotta sitten haettu Citymarketin alekorista, hintaa taisi olla joku viitisen euroa. Hyllyssä se lojui varmaankin kolmisen vuotta, enkä sitä koskaan saanut DVD-soittimeen laitettua. Tyytymättömänä suoritustasooni heitin leffan Huuto.nettiin ja kaupat syntyivät. Näin ollen olen vähän huono sanomaan yhtään mitään Harrisin ohjaajantaidoista, mutta näytteleminen häneltä ainakin luonnistuu: puhtaan lahjakkuuden lisäksi mies on siunattu järkähtämättömällä karismalla ja jumalaisella äänellä. Ja jos Appaloosan traileri on minkäänlainen vihje lopputuloksen laadukkuudesta, niin Harris hallitsee pelin hengen myös kameran toisella puolella.

Appaloosan premissi on pirun yksinkertainen. Kaksi särmää kaveria, Ed Harris ja Viggo Mortensen, palkataan pistämään pikkukaupungin rautanyrkkinsä alle musertanut Jeremy Irons ojennukseen. Traileri uhkuu äijäenergiaa. Jokainen miespääosakolmikosta hallitsee otoksiaan täydellisesti. Vaikka Jeremy Irons ei tällä hetkellä Hollywoodin top10 hoteimmat tähdet -listalle kuulukaan ja saa tästä syyttää lähinnä hupaisen surkeita roolivalintojaan, joissa mies on usein näytellyt tahattoman koomisia hahmoja, niin ainakin Appaloosassa hän tuntuu olevan mies paikallaan. Harris ja Mortensen eivät heikoilla tulkinnoilla katsojaa ole ennenkään kiusanneet. Odotan innolla kolmikon yhteisiä kohtauksia, näiden kaverien suussa keskinkertainenkin dialogi muovautuu Oscar-materiaaliksi.

Monet jaksavat mollata Renée Zellwegeria, mielestäni usein aiheetta. Toivon todella että naisen osa ei ole Appaloosassa niin irrallinen kuin miltä se kieltämättä päällepäin näyttää. Zellweger tuntuu olevan mukana niin trailerissa kuin julisteessa vain naispuolisia katsojia kosiskelemassa, muutoin hän tuntuu kovin ulkopuoliselta.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (.dll –> .mov)

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=Sw1XFu-mFVk[/youtube]

Tagit: Appaloosa, Ed Harris, Jeremy Irons, juliste, traileri, Viggo Mortensen

Itselleni varsin mitäänsanomattoman Gavin O’Connorin ohjaus Pride and Glory ei toisellakaan trailerillaan aiheuta kummempia riemunkiljahduksia. Elokuva sinällään vaikuttaa ideoiltaan varsin mielenkiintoiselta, lain toisella puolella kävelevät poliisit ovat oletusarvoisesti varsin kiehtovia tapauksia. Trailerista vain loistaa läpi vähän amatöörimäinen ote, ikään kuin sen olisi parsinut kasaan kesäharjoittelija. Erityisesti ‘väliteksteissä’ käytetty fontti (ja näistä todella harvoin jaksan itkeä) oli häiritsevän halvan oloinen.

Edward Norton ja Colin Farrell samassa elokuvassa on kuitenkin se syy, miksi haluan ehdottomasti nähdä Pride and Gloryn mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Jokunen vuosi sitten olisin ollut valmis sanomaan, että tästä parivaljakosta löytyy Robert De Niron perillinen, mutta jälkiviisaana on helppo todeta että Norton ei valitse erityisen nohevia projekteja itselleen ja Farrellilla ei vain kyvyt riitä. Laatutekijöitä kuitenkin kumpainenkin ja erityisesti Norton on ehdottomasti yksi sukupolvensa parhaita tulkitsijoita; sääli vain että hänellä ei useinkaan ole A-luokan materiaalia työstettävänään.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=A2Qu80hRoh4[/youtube]

Tagit: Colin Farrell, Edward Norton, Pride & Glory, traileri

The X-Files on suosikkisarjani, eikä sitä titteliä olla siltä aivan heti pois viemässä. Sarjan loputtua surkeaan 9. tuotantokauteensa toisen teatterielokuvan mahdollisuutta on vatvottu aina kyllästymiseen saakka. Vihdoin loppuvuodesta 2007 ilmoitettiin, että projekti on saanut virallisesti vihreän valon ja kuvaukset aloitettaisiin. Heinäkuinen ensi-ilta tuli tietoon varsin nopeasti. Juonesta ei suostuttu puhumaan sanallakaan, se haluttiin sarjan perinteitä noudattaen pitää hyvin piilossa. Muutoin The X-Files: I Want to Believe ei sitten sarjan perinteitä kunnioitakaan: elokuva on nimittäin hyvin heikko esitys, katsoi sitä sitten kuinka vahvoilla fanilaseilla tahansa. Ja uskokaa pois, omissani on voimakkuudet kunnossa.

I Want to Believen suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Sarjan loppumisesta on kulunut kuusi vuotta ja tämäkö on oikeasti parasta mitä Chris Carter ja Frank Spotnitz ovat paperille loihtineet? Säälittävää. Vaikka tekijät kovasti juonta haluavatkin suojella, niin paljastan sen lähtökohdat kuitenkin. Fox Mulder (David Duchovny) ja Dana Scully (Gillian Anderson) asuvat FBI:lta piilossa, Mulderin keskittyessä outojen tapausten ihmettelyyn ja parran kasvattamiseen. Jonkun pitää taloon tuoda leipä, joten Scully toimii lääkärinä. Mulder (ja Scully) kutsutaan keikkahommiin FBI-agentin jouduttua kaappauksen uhriksi. Ainoa johtolanka on pedofiili ex-pappi, joka näkee näkyjä naisen katoamisesta.

Jos unohdetaan se fakta, että juonen peruspalikat kelpaisivat nippa nappa The X-Filesin täytejakson rakennusosiksi, niin kai tässä huonommassakin jamassa voitaisiin olla. Mutta voi herran jumala kun I Want to Believe on laiskasti kirjoitettu. Vähän kuten tämä arvostelu, elokuva ei etene mihinkään. Jokaista keskustelukohtausta venytetään, tekijät olivat ilmiselvästi tietoisia siitä että jokaista hetkeä täytyy pitkittää että edes se 1½ tunnin kesto saadaan parsittua kasaan. FBI-agentin katoaminen ja tähän liittyvät touhut eivät myöskään ole millään lailla kiinnostavia: pahikset eivät ole tippaakaan mielenkiintoisia, heidän motiivinsa parhaimmillaankin välttäviä ja kerrontaa vaivaa outo laiskuus, The X-Filesissa oli tapana edetä sähäkästi. Ja voi itku & parku, ‘sairas pikkupoika’ menee välittömästi turhimpien sivujuonien listalle. Näitä ei ollut sarjassakaan juuri koskaan, miksi sellainen piti elokuvaan luovia?

Otetaan tähän väliin ne elokuvan hyvät puolet, niitäkin nimittäin jokunen on. Lumiset maiset ovat kauniisti kuvattuja ja elokuva on muutenkin pääosin ihan sarjan näköinen. Mulderin rappioparta on hauska, kuten myös katossa jököttävät kynät. Mulderin trademark-julisteesta bonusta. Sanalla sanoen nostalgiaa. Olin pahasti pettynyt, että viittaukset sarjaan olivat käytännössä minimissä, suurin osa niistä nähtiin Mulderin esittelykohtauksessa. Kun itse tarina oli vain tekosyy koittaa rahastaa M&S:n paluulla, niin oltaisiin sitten sentään heitetty mukaan roppakaupalla viittauksia sarjan historiaan. Niitä olisi ainakin ollut kiva pongailla. Agenttipari sentään oli hienoa nähdä jälleen yhdessä, vaikka hahmoista tuntuikin I Want to Believessa esiintyvän lähinnä vesitetyt versiot.

FBI-agentit Dakota Whitney (Amanda Peet) ja Mosley Drummy (Xzibit) ovat täysin vailla roolia elokuvassa. Heille koitetaan epätoivoisesti keksiä jotain tekemistä, mutta kun ketään ei kiinnosta. Vaikka Monica Reyesia (Annabeth Gish) inhosinkin, niin olisin paljon mieluummin nähnyt hänet ja John Doggetin (Robert Patrick) FBI-agentteina. Ylipäätään elokuva ei tarvinnut muita tapausta tutkivia hahmoja kuin Mulderin ja Scullyn. Koko FBI-ulottuvuus on vähän turhake, olisin ollut selvästi kiinnostuneempi seuraamaan Mulderin omaa ristiretkeä – vaikka sitten 9 / 11 -salaliittoteorioiden suuntaan. Niihin kun elokuvassa kuitenkin jonkinlainen viittaus on.

Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki ihan ok-tasoa, mitään ihmeellistä ei ole tarjolla. Olen edelleen sitä mieltä, että Gillian Anderson on David Duchovnya pätevämpi elokuvakasvo, naisella on karismaa. Roolien tehoa vain laskee kautta linjan se, että hahmoilla on pirun vähän muistettavia hetkiä. Koko The X-Files: I Want to Believe vain etenee hiljakseltaan kohti loppuaan ilman että mitään varsinaisesti joudutaan selvittämään tai kokemaan. Pedofiili-poppamiehen “It’s Here!” -hokema väsytti jo trailereissa, elokuvassa se on lähinnä säälittävä yritys luoda tunnelmaa, jonka puute on suorastaan hämmästyttävää. On mukana kuitenkin muutama hieno kohtaus Mulderin ja Scullyn välillä, ja fanin näkökulmasta pelkästään ne tekevät elokuvasta katsomisen arvoisen. Lopputekstien jälkeen on vielä yksi bonushetki. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Pahoin ainakin voin.

Halusin uskoa. Voi pojat, halusin uskoa ja kovasti. Vaikka erityisen hyviä uutisia The X-Files: I Want to Believesta ei missään vaiheessa tuotantoa kuultu, niin jaksoin toivoa että elokuva olisi jos nyt ei erinomainen, niin ainakin fanilasein tiirattuna kelpo paluu mahtavan tv-sarjan pariin. Ja vitut. XF2 on Chris Carterin läpsäytys lipputulojen perusteella nykyisin varsin pientä fanilaumaa kohtaan. Ei rauhallisesti, vaan tylsän hitaasti etenevä 90 minuuttia voisi tiivistettynä mennä ihan kelvollisesta 42 minuuttia pitkästä The X-Files -jaksosta, mutta silloinkaan sitä tuskin tulisi kaivettua DVD-hyllystä uusintakatselua varten. Yhteen kysymykseen The X-Files: I Want to Believe on kuitenkin vastaus: mikä on vuoden 2008 suurin elokuvapettymys?

2- / 5 (ei-fanit voivat pyöristää 1½:een)

IMDB / Rotten Tomatoes

Ridley Scottin ohjaaman poliittisen toimintatrillerin (?) Body of Liesin toinen traileri käyttää mutu-tuntumalla arvottuna joka ainoan kohtauksen, mikä oli mukana 1½ minuutin mainoksessa. Jännä juttu kuinka paljon paremman vaikutelman seuraksi leikelty bonusminuutti voi antaa. Pidin kyllä kohtuullisesti ensimmäisestäkin trailerista, mutta se oli kieltämättä kuitenkin jonkin sortin pettymys. Sen sijaan tämä uusi esitys on huomattavasti vahvempi: vaikka elokuvan varsinaisesta juonesta ei suuremmin avaudutakaan, niin lopputuloksesta luodaan kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi kuva. Body of Liesissa näyttää – sittenkin – olevan sisältöä kauniin pinnan lisäksi. Jälkimmäinen on Scott-elokuvissa vakio, ensimmäisen kanssa on aina silloin tällöin niin ja näin.

Body of Lies tuo terrorismin vastaisen sodan teattereihin Suomessa 17. päivä lokakuuta, Jenkit pääsevät ihmettelemään omia ongelmiaan viikkoa aiemmin. On hyvin mielenkiintoista nähdä, miten Scottin elokuvan tulee pärjäämään taloudellisesti Yhdysvalloissa. Leonardo DiCapriolla on jonkinlaista vetovoimaa lippuluukulla ja elokuva näyttää – ainakin minun silmiini – sellaiselta että se voisi periaatteessa myydäkin. Vaikka mukana onkin suuren yleisön karsastamaa valtapeliä ja Lähi-idän tilanteen vatvontaa, niin Body of Lies ei kuietenkaan koostu pelkistä pöytäkeskusteluista. Varovainen veikkaus avausviikonlopuksi voisi olla noin 27 miljoonaa, eli suurin piirtein samoissa luvuissa pyörittäisiin kuin The Departedin (arvostelu) kanssa.

Lopuksi vielä pieni pyyntö Warnerin suuntaan: julkaiskaa nyt herran jestas jo lisää promokuvia, tuon yhden ja saman DiCaprio-otoksen käyttö alkaa käydä puuduttavaksi. Kiitos.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=vF4IVlpGjnw[/youtube]

Tagit: Body of Lies, Ridley Scott, traileri

No tämä tuli täytenä yllätyksenä:

Warner Bros. has pushed back the release of Harry Potter and the Half-Blood Prince from November 21 of this year to July 17, 2009. Warner president Alan Horn said in his statement that the writers strike was the main cause for the release date shift.

“Like every other studio, we are still feeling the repercussions of the writers strike, which impacted the readiness of scripts for other films-changing the competitive landscape for 2009 and offering new windows of opportunity that we wanted to take advantage of,” he said. “We agreed the best strategy was to move Harry Potter and the Half-Blood Prince to July, where it perfectly fills the gap for a major tent pole release for mid-summer.” (Movieweb)

Paskaa. Harry Potter and the Half-Blood Prince kuului allekirjoittaneen loppuvuoden odotetuimpiin elokuviin, ja olisin kovin mielelläni mennyt marraskuussa katsomaan kevyttä seikkailua taika-aineksilla ryyditettynä. Yllättävän tästä siirrosta tekee se, että yleensä Potter-luokan leffojen ensi-iltoja ei olla pyöritelty minne sattuu, yleensä tämän kaltaisen kohtelun uhriksi joutuvat vain marginaalisemmat leffat tai sitten elokuvat, jotka yht’äkkiä huomataan palkintokausisyöteiksi.

No, ei auta. Jos tästä nyt jotain hyvää pitää kaivaa, niin ainakin ensi kesänä on yksi kovasti odottamisen arvoinen elokuva. Siinä missä viime ja tämä kesä olivat suurien jatko-osien aikaa, niin ensi kesä näyttää huomattavasti köyhemmältä; näin ainakin tämän hetkisten tietojen mukaan. Toki siellä on mm. Transformersien toinen tuleminen, mutta yleisesti ottaen tilaa dollarien kahmimiseen löytyy varsin avokätisesti. Warnerin tarjoamat käsikirjoitusselitykset kannattaa unohtaa saman tien, raha tässä jyllää: kesällä on helpompi tehdä lipputuloja kuin joulukuussa.

Mulholland Dr. on suosikkielokuvani. Kaukana ei tosin ollut se, että en elokuvaa koskaan olisi päässyt näkemään. Mulholland Drive oli alunperin ohjaaja / käsikirjoittaja David Lynchin seuraavan tv-sarjan pilottijakso. Studiot eivät kuitenkaan innostuneet näkemästään, joten projekti laitettiin joksikin aikaa jäihin. Pelastajaksi ilmestyi Studio Canal, jonka heittämällä seitsemällä miljoonalla dollarilla pilotissa luonnollisesti avoimeksi jäänyt loppu saatiin paikattua. Mahdoton sanoa kuinka upea tv-sarja Mulholland Drivesta olisi tullut; jos taso olisi pysynyt nyt nähdyn elokuvan tasolla, voisi The X-Filesin valta-asema olla papereissani uhattuna.

Iltapuku päällä oleva kaunis nainen (Laura Harring) joutuu limusiinionnettomuuteen tarunhohtoisella Mulholland Drivella. Muistinmenestyksen saaneena hän lähtee hipsimään kohti enkelten kaupunkia, ja päätyy lopulta tyhjillään olevaan asuntoon. Sattumoisin tähän asuntoon on muuttamassa aloitteleva näyttelijätär (Naomi Watts), joka vuorosanojen opettelun ohessa haaveilee Hollywoodin glamourista ja arvostuksesta. Samaan aikaan toisaalla varsin kunnioitettu elokuvaohjaaja Adam Kesher (Justin Theroux) yrittää saada kuvatuksi tulevaa mestariteostaan, mitä nyt rahoittajat ovat päättäneet heittäytyä hankalaksi.

Mulholland Driven juonesta on tulkintoja jokseenkin yhtä monta kuin elokuvan katsoneita. Omani tuntuu muokkautuvan ainakin pieneltä osin joka kerta, kun Lynchin ohjauksen katon. Ensimmäisellä katsomiskerralla en juurikaan saanut palapelin osia järjestykseen, mutta se ei haitannut. Mulholland Drive veti vastustamattomasti puoleensa vaikka en mukana pysynytkään. Omalta osaltaan kuitenkin tämä – en sano vaikeaselkoisuus vaan – monitulkintaisuus on yksi elokuvan suurimpia vahvuuksia. Jokaisella katsomiskerralla elokuva tarjoaa jotain uutta ja sitä voi katsoa hieman eri näkökulmasta.

Pelkkä puzzle Mulholland Drive ei suinkaan ole. Samalla kun yritän itse sommitella juonikuvioita paikoilleen, nautin suunnattomasti päähenkilöiden elämän seuraamisesta. Heidän tekemisensä ja kohtalonsa kiinnostavat. Mulholland Drive toimiikin kahdella tasolla: toisaalta arvuuttelen mitä ‘oikeasti tapahtuu’ ja toisaalta haluan selvittää pääosahenkilöiden kanssa heidän tutkimaansa mysteeriä. Siinä missä Inland Empire (arvostelu) lähinnä pitkästyttää, Mulholland Drivessa on poikkeuksellisen vahva tunnelma. Monissa kohtauksissa pulssi nousee, vaikka tietää jokseenkin kuva kuvalta kuinka tapahtumat tulevat etenemään. Syö miestä, kun viidennen kerran säikähtää kahvilan takapihan hirviötä. Lynch ei juurikaan kikkaile kuvakulmilla, vaan nitropurkin hapuiluunkin päättyvät hetket rakennetaan hyvin rauhallisesti.

Äänimaailma on erinomainen. Muutamissa kohtauksissa äänenvoimakkuus nousee jopa epämiellyttävälle tasolle, mutta sillä on tarkoituksensa. Varsinkin elokuvan päätöskohtauksessa kakofonia toimii erittäin tehokkaasti. Mulholland Drivessa käytetään paljon taustaääniä, jotka luovat kohtauksiin painostavaa henkeä. Perinteisemmät sävellykset ovat samaan aikaan niin toiveikkaita, surullisia kuin uhkaavia. Erityisesti Angelo Badalamenti (jolla myös pieni, mutta muistettava rooli elokuvassa) säveltämä pääteema on poikkeuksellisen vavisuttava hyytävässä kauneudessaan.

Tv-sarja -juuret eivät toteutuksen tasossa näy, mutta kerronnallisesti osittain kyllä. Olisi mielenkiintoista saada käsiinsä alkuperäinen pilottijakso, jotta voisi katsoa miltä osin uutta materiaalia on kuvattu. Tämä on ainakin osittain pääteltävissä, ja lopussa tapahtumien niputtamisessa on aika ajoin hieman kiireinen olo. Pääasiassa Mulholland Driven juonta kuitenkin kuljetaan hempeän rauhallisesti. Nimillä, kasvoilla ja aika-janalla kikkailu tekee elokuvasta sekavan, mutta mielenkiintoisella tavalla. Ensikertalaista katsojaa säälimätön Lynchin kerrontatyyli sopii hyvin kuvaamaan henkilöiden päänsisäistä maailmaa. Pientä kritiikkiä annan elokuvan alusta, jossa pääosakaksikko saa turhankin vähän ruutuaikaa muiden osapuolten esitellessä itsensä.

Olen yleisesti ottaen ‘teatterinäyttelyn’ vastustaja, mutta Mulholland Driven kohdalla se ei itseäni häiritse, johtuen lähinnä elokuvan yleisestä tyylistä ja kerronnan rakenteesta. Naomi Watts on toki vuonna 2008 hyvin tunnettu näyttelijätär, mutta Mulholland Driven aikaan hän oli kuin tulkitsemansa nainen elokuvan alussa: pääasiassa ilman töitä. Lynchin ohjauksen seurauksena Wattsista tuli kuitenkin tunnettu nimi, eikä syyttä: hänen ja valitettavasti huomattavasti vähemmälle huomiolle jääneen Laura Harringin yhteispeli toimii moitteettomasti. Kaksikko jakaa myös henkilökohtaisen elokuvahistoriani muistettavimman seksikohtauksen. Mulholland Driven alun jälkeen muut hahmot jäävät yhä selvemmin sivuosiin, mutta heistä varsinkin Justin Theroux tulisena elokuvaohjaajana ja Mark Pellegrino hutiloivana palkkatappajana jäävät mieleen.

En pidä kaikista David Lynchin ohjauksista, mutta enpä ole Mulholland Drivea voimakkaammin säväyttäneeseen elokuvaan vielä törmännyt. Ehkä sellaisen vielä joku päivä näen, ehkä en. Sitä päivää odotellessa – ja todennäköisesti sen jälkeenkin – Mulholland Dr. on ainoa elokuva, jonka pyrin katsomaan kerran vuodessa.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Robert De Niro on kykenevin näyttelijä, jonka olen valkokankaalla nähnyt. Miehen roolisuoritukset mm. sellaisissa elokuvissa kuin Raging Bull (arvostelu), Taxi Driver (arvostelu), Goodfellas ja The Deer Hunter (arvostelu) ovat kaikki erinomaisia, ja pelkistä De Niron työnäytteistä voisi kasata ihan pätevänoloisen ‘kaikkien aikojen roolisuoritukset top5′ -listan. Ihan noin sokea fanipoika en ole, mutta ei se nyt hirmuisen kaukanakaan ole. Valitettavasti De Niron jotakuinkin vuoteen 1997 kestänyt loisto loppui kuin seinään, viimeisen kymmenen vuoden aikanan tähtihetket ovat rajoittuneet lähinnä Stardustin (arvostelu) hauskaan sivuosaan.

Jaksan kuitenkin jossain määrin innostua jokaisesta uudesta De Niro -projektista, ja toivoa että mies heittäisi vielä yhden mestarillisen roolisuorituksen. Talenttia siihen ehdottomasti löytyy, kyse taitaa lähinnä olla halusta. What Just Happened? kieltämättä vaikuttaa varsin lupaavalta. Hollywood-elokuvantekoon keskittyvä leffa vaikuttaa kiinnostavalta, hauskalta ja mukavasti kulissien takaista maailmaa valaisevalta. Bruce Willis (joka näyttää kovasti Jeff Bridgesilta Iron Man -leffasta) näyttäisi olevan hauskalla päällä, ja muutoinkin näyttelijöiltä voi odottaa varsin paljon.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=av0EAOfwQ3k[/youtube]

Tagit: Robert De Niro, Stardust, traileri, What Just Happened

Oliver Stonen poliittisista näkökannoista ei tarvitsisi tietää mitään ymmärtääkseen W:n trailerin perusteella mitä mieltä hän on Yhdysvaltojen nykyisestä presidentistä. Melkeinpä voisi sanoa, että leikkauspöydällä kasaan on parsittu pariminuuttinen v*ttuilu George W. Bushille. Onnistunut ja kiinnostava sellainen, mutta kohtuullisen ilkeä kuitenkin. Toivon mukaan Stonen elokuva keskittyy loppuun asti Bushin uran presidenttikausia edeltäneeseen aikaan (tämä ei tosin ole kovinkaan todennäköistä). Siinä olisikin sitten erinomainen mahdollisuus jatko-osalle, kun W on saatu potkaistua pois Valkoisesta talosta. Tapahtumia viimeisen kahdeksan vuoden aikana ainakin on riittänyt. Tosin 9 / 11, Irak, luonnonkatastrofit ja talous eivät välttämättä kovinkaan herkästi mahdu samaan elokuvaan.

Varsin mielenkiintoista ratkaisuna juuri kukaan valituista näyttelijöistä ei ainakaan trailerin perusteella puhtaasti ulkonäöltään näytä juurikaan esikuviltaan. Yleisesti ottaen en ole kovinkaan tarkka siitä, muistuttaako näyttelijä esikuvaansa. Bonusta se toki on, mutta vakuuttava tulkinta voi paikata loppupeleissä kaiken. Hitusen omituinenkin valinta voi elokuvan ajankohtaisuuden vuoksi toimia joko poikkeuksellisen hyvin tai huonosti; voi olla ihan eduksikin, että cast Josh Brolinin johdolla ei ole ilmettyjä kopioita politiikan mahtitekijöistä.

Traileri kannattaa joka tapauksessa tarkistaa, eihän sitä tiedä vaikka Oliver Stone olisi vaihtelun vuoksi onnistunut saamaan aikaan onnistuneen elokuvan. Vaikka miehellä onkin ollut kovasti taipumusta takoa pointtiaan moukarilla katsojan päähän, on hän kuitenkin parhaimmillaan ottaessaan kantaa USA:n tekemisiin.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=sg7vwicPx98[/youtube]

Tagit: Josh Brolin, Oliver Stone, traileri, W