James Cameronin ohjaaman eeppisen rakkauskertomuksen Titanicin ensi-illasta on kulunut 11 vuotta. Ihan nappiin ei ajoitus mennyt, mutta 90-luvun lopulla hysteriaksi noussut Leo & Kate -pari nähdään jälleen valkokankaalla. Tällä kertaa ohjaajan pallille istahtaa kiistämättä Cameronia pätevämpi draamaohjaaja, nimittäin parikin laatuelokuvaa tekaissut Sam Mendes. Miekkosen viimeisin esitys Jarhead (arvostelu) ei tosin ollut mitenkään erikoinen, vaikka tuolloin ei edes vielä kärsitty Irak-elokuvien tulvasta.

Oscar-kauden jonkinlaista ennakkosuosikin viittaa kantava Revolutionary Road kieltämättä vaikuttaa paperilla mielenkiintoiselta. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että en edes tiedä mistä elokuvassa varsinaisesti on kyse. Jonkinlainen mutu-tuntuma yrittää vihjata, että oltaisiin varsin tavanomaisen perhedraaman liepeillä, mutta voin yhtä hyvin olla väärässäkin. Kuten niin usein ennenkin, käsikirjoituksen materiaalina toimii palkittu romaani. Arvatkaas olenko sitä lukenut.

Sen verran kovaa valuuttaa nimet Kate Winslet, Leonardo DiCaprio ja Sam Mendes tässä kaksiossa ovat, että vaikka elokuvasta en suuremmin mitään tiedäkään niin paikka odotuslistalla oli jo alkuvuodesta itsestään selvä. Mendes on näyttänyt pystyvänsä ohjaamaan parhaimmillaan erittäin vahvaa draamaa. Pääosakaksikosta elokuvan laadukkuus tuskin pääsee jäämään kiinni, en millään jaksa uskoa että kaksi ehdottomiin suosikkinäyttelijöihini kuuluvaa tekijää pettäisivät ruudun jakaessaan.

Juliste: linkki

Body of Liesista on julkaistu nippu uusia promokuvia. Ne nyt näyttävät jokseenkin siltä kuin pitääkin, eli visuaalisesti tyylikäs elokuva taitaa olla tarjolla. Ridley Scottin ohjaus vaikuttaisi olevan Black Hawk Downin visuaalisella tyylillä toteutettu The Departed (arvostelu) yhdistettynä Syrianan (arvostelu) poliittiseen sisältöön. Toivon mukaan sulatusuunista tulee ulos muutakin kuin sekasikio, sillä kyseessä on – jos se nyt jollekulle on vielä epäselvää – allekirjoittaneelle vuoden odotetuin elokuva.

Ihastuttavien Coenin-veljesten Ethanin ja Joelin tuorein idioottikomedia Burn After Reading osoittautui kohtuulliseksi arvostelumenestykseksi. Suomen ensi-iltaansa elokuva ei ole vielä kokenut (22. päivä marraskuuta), joten on jokseenkin hankala mennä sanomaan ovatko Coenit onnistuneet tekaisemaan ensimmäisen puhtaan komedian, joka myös allekirjoittaneelle aiheuttaisi muutakin kuin turhautumista. Coenin-veljesten huumoria kohtaan kokemani hyljeksintä on sinällään vähän outoa, että heidän kirjoittamansa vitsit toimivat makuuni oikeinkin hyvin silloin kun ne ovat elokuvassa selkeästi sivuosassa. Sen sijaan veljesten puhtaat komediat ala Big Lebowski eivät vain ole sitten millään uponneet ymmärrykseeni.

Niin, syy siihen miksi tämän postauksen ajattelin naputella ovat nämä julisteet. Henkilöihin keskittyvät posterit ovat jotenkin pirteän oloisia, vaikka eivät sinällään mitenkään erikoisia olekaan. Ehkä se on tuo varsin minimalistinen ulkoasu yhdistettynä huutaviin väreihin, joka tekee näistä julisteista silmiäni miellyttäviä.

Lue arvostelu: Blade Runner – The Final Cut: 5-Disc Ultimate Collector’s Edition

Nottingham myöhästyy jokseenkin tasan vuodella, mutta projekti voi edelleen ilmeisen hyvin. Body of Liesin vuoksi pressikierroksella oleva ohjaaja Ridley Scott antoi haastattelun MTV:lle ja he jutteli tällaista:

Crowe is going to play both the sheriff of Nottingham and Robin Hood himself. While Scott held additional details close to his chest — saying they would take too long to describe — he did exclaim that Crowe’s dual roles would be “a good old clever adjustment of characters. One becomes the other. It changes.” (MTV)

On ollut jo jonkin aikaa tiedossa, että Crowe hoitaa sheriffin roolin, mutta tämä tulee kieltämättä yllätyksenä. Ei sillä, että mulla mitään Scottin päätöstä vastaan olisi. Russell Crowe on paitsi nykynäyttelijöistä suosikkini, niin myös erittäin muuntautumiskykyinen. Jo pelkästään maskeerauksellakin pystytään tekemään sen verran paljon, että sama kaveri pystyy kyllä hoitamaan kaksi roolia vaikkei mikään maailman kyvykkäin näyttelijä olisikaan. Crowen kohdalla tätä ongelmaa ei edes ole, sillä uskoisin kahden henkilön tulkinnan sujuvan vaikka nassu ei täydellistä muutosta kokisikaan.

Tästä lähtien tekstin lukemine saattaa sisältää juonipaljastuksia Nottinghamista. Varoitus on annettu, joten eteenpäin: CHUD:n liikkeelle laittaman huhun mukaan Crowe ei varsinaisesti näyttelisikään kahta henkilöä, vaikka kyseessä ns. tuplarooli onkin. Sheriffi ja Robin Hood nimittäin olisivat yksi ja sama henkilö, mikä toden totta olisi Scottin mainostama ’uusi näkökulma’ tuttuun tarinaan.Tähän mennessä kun on laajalti ymmärretty siten, että erona aiempiin näkemyksiin tarinasta on lähinnä se, että Sherwoodin metsien asukki on pahis, kun taas Nottinghamin sheriffistä annetaan positiivisempi kuva.

Kaikin puolin hauska huomata, että Crowe ilmeisesti uskalletaan jälleen laittaa yksin kantamaan suurikokoista tuotantoa. Muutaman peräkkäisen flopin jälkeen kun näyttelijä on ollut useammassakin elokuvassa pikemminkin ’also starring’ roolissa, kuin sinä varsinaisena julistepoikana. Ratkaisu näyttäisi myös toimineen, sillä hölmöillyillään ongelmia hankkinut Crowe ei ole enää ollut samanlaista box office –myrkkyä kuin vielä jokunen vuosi sitten.

Näyttelijä Paul Newman menehtyi eilen maatilallaan. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää minkäänlainen uutisesta, mutta niiden välittäminen nyt ei varsinaisesti ole tämän blogin pääasiallinen tehtäväkään. Pitkäänhän Newmanin heikko kunto on ollut tiedossa ja sairaalahoidosta vetäytyminen jokin aika sitten oli tietysti se viimeinen niitti.

Paul Newmanin filmografiaa en ole ehtinyt kuin vähän raapaista, mutta joka kerralla mies on ollut erittäin vakuuttava nousten ehdottomien näyttelijäsuosikkien joukkoon. Erityisesti Butch Cassidy and the Sundance Kidissa (arvostelu) Newman teki vaikutuksen läsnäolollaan ja yleisellä ‘cool’-asenteellaan. Jo pidemmän aikaa olen meinannut pitää pienimuotoista Newman-maratoonia ja nyt kun elokuvatkin siihen on hyllyssä, lienee sopiva aika aloitella.

Yahoon juttu: linkki

InContentionin juttu: linkki

James Ellroyn tiukkaakin tiukempaan romaaniin L.A. Confidential perustuva Curtis Hansonin ohjaama elokuvasovitus eroaa tarinaltaan varsin moniltakin osilta alkuperäisteoksesta. Yhdessä suhteessa ne ovat kuitenkin täsmälleen samanlaisia: sekä kirja että elokuva ovat helvetin väkeviä kokonaisuuksia pitäen otteessaan ensimmäisestä hetkestään lopun taputteluihin saakka. L.A. Confidential on loppukaneettimaisesti todettuna yksi parhaista rikoselokuvista ja elokuvista ylipäätään.

Los Angelesin poliisilaitos haluaa uudistua, mutta korruptio rehottaa. Nerokkaasti käsikirjoitettu tarina kerrotaan kolmen miehen kautta. Ed Exley (Guy Pearce) on kuuluisan poliisin poika, joten menestyspaineet vaivaavat. Lahjuksille ‘ei’ sanova kukkakeppi haluaa kenttätöihin, mutta muut eivät ole kovinkaan innostuneita asiasta. Bud White (Russell Crowe) ei ole laitoksen välkyin kaveri, mutta naisten hakkaajia vihaava lahjomaton äijä ei kysele turhia tai vältä väkivaltaa. Jack Vincennes (Kevin Spacey) pyörittää pientä sivubusinesta niin tv-sarjan konsulttina kuin huumeisiin sotkeutuvia julkkiksia narauttavana sluipailijakyttänä.

L.A. Confidentialin suurin vahvuus on sen järkyttävän hyvä käsikirjoitus. Vihjeitä mysteeristä tiputellaan sopivasti, tarina etenee kuin kiskoilla ja vaikka yllätyksiä todistetaan useampiakin, ei niitä kohdatessa tunne itseään tyhmäksi sanan negatiivisessa merkityksessä. Toki alkuperäisteksti antaa erinomaiset lähtökohdat filmatisoinnille, mutta sen verran radikaaleja uudistuksia Brian Helgeland ja Curtis Hanson ovat tarinaan tehneet, että he ansaitsevat ison halin tai kättelyn, mistä nyt kukakin tykkää. Uusintakatseluilla elämys vain vahvistuu, kun ei voi kuin ihailla tapaa jolla juonen palaset loksahtelevat paikoilleen Curtis Hansonin taitavassa ohjauksessa.

Jos on tarina timanttia, niin yhtään heikommaksi ei jää dialogi. Puhe on Ellroymaisen tiukkaa ja asiaan suoraan menevää, vivahteikasta kielenkäyttöä laiminlyömättä. Onelinereitakin viljellään, mutta ne eivät tunnu perinteiseen tyyliin irrallisilta vaan heitot on suunniteltu hahmojen suihin sopiviksi, ei katsojan huvittamiseen. Ei tietysti ole lainkaan haitaksi, että cast on täynnä miehiä, jotka tekisivät keskinkertaisestakin tekstistä mainiota: pääosatrion Crowe, Pearce ja Spacey lisäksi näyttelijälistasta täytyy erikseen mainita James Cromwell poliisipäällikkö Dudley Smithina joka murtaa dialogia erittäin muistettavalla aksentilla. Akatemia taisi antaa Kim Basingerille Oscarin tempusta johon hän ei yleensä pysty: Basinger ei ärsytä tai ole muuten vain huono.

Curtis Hanson on aika lailla hit & miss -kaveri ohjaustensa suhteen, mutta vuonna 1997 valmistunut L.A. Confidential on napakymppi. Tarinaa ei viedä eteenpäin sen enempää kikkailemalla kuin tyylittömiä kameraratkaisuitakaan käyttämällä. Kohtaukset etenevät omalla painollaan ja sujuva leikkaus takaa juuri sopivan leppoisan mutta yhtä aikaa ripeän etenemistahdin. Ammuskeluakin nähdään hitusen ja realismin tuoksu on hyvin vahva. Lopullinen välienselvittely on kaikessa sähäkkyydessään erinomainen. Ainoa pienoinen kauneusvirhe kerronnassa on prostituoidun ruumiintunnistus, jossa pientä takaumaa joudutaan pakon sanelemana käyttämään katsojan muistuttamiseksi.

L.A. Confidentialin ajankuva on hieno. Vaikka hatut onkin järjestään jätetty pois, tuntuu elokuva 1950-luvulta vaikka en tietysti ole tuolloin päivääkään elänyt. Jälleen kerran täytyy todeta, että nykyteknologiasta on noin nyrkkisääntönä pirusti haittaa rikoselokuvissa: liika apuvälineistö tekee rikostutkimuksista ja jahdeista enemmän tietokoneen ruudun tuijottelua kuin elokuvissa paremmin toimivaa etsivätyötä. L.A. Confidentialissa nyt ei varsinaisesti paljoakaan vanhoja papereita pyöritellä, mutta on mukana kuitenkin aimo annos aitoa mysteerin selvittelyä.

L.A. Confidential on – ja vertaus ontuu sillä en harrasta alaa – kuin hyvä viini: se paranee vanhetessaan. Jokaisella katsomiskerralla Hansonin ohjaus, vaikka ei enää mitään uutta tarjoakaan, pystyy viemään mukanaan. L.A. Confidential on tasaisen loistava elokuva, jossa ei oikeasti mainittavia heikkouksia ole, vaan ainoastaan tiukkaa tarinankuljetusta aina todella hienoon loppuun saakka. Vaikka Curtis Hansonin elokuva on mestarillista luokkaa lähes jokaisessa kohtauksessaan, nousee vajaan kahden ja puolen tunnin kokonaisuudesta silti lukuisia yksittäisiä tähtihetkiä. Arvosana saa tällä kertaa tehdä lopullisen tiivistyksen L.A. Confidentialista:

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Milk on vaikuttanut erittäin lupaavalta elokuvalta heti alusta alkaen – tosin tämän lausunnon antaisin joka ainoasta poliittisesta draamasta, jonka pääosaan Sean Penn kiinnitettäisiin. All the King’s Menia tuli aikanaan odotettua kuin kuuta nousevaa, mutta pettymys oli karmaisevaa luokkaa. Erityisen hirvittävältä elokuvan epäonnistuminen tuntuu, kun on kahlannut läpi tiiliskiviluokassa painivan Robert Penn Warrenin samannimisen romaanin. Elokuvasovitus ei sinällään eroa kovinkaan valtavasti alkuperäistekstistä, ohjaaja Steven Zaillian vain on onnistunut kadottomaan kaiken kirjan magiasta. Ehkäpä kehuttu ja Oscareillakin palkittu vuoden 1949 versio samasta teoksesta olisi hitusen onnistuneempi elokuva.

En nyt tähän hätään muista minkälaisen vaikutuksen All the King’s Menin trailerit aikanaan tekivät, mutta ainakin Gus Van Santin politikointi Milk näyttäisi omaavan mahdollisuuksia olla hyvinkin toimiva draama. Näyttää nimittäin uhkaavasti siltä, että leffassa ei olla lähdetty kuvaamaan USA:n ensimmäisen avoimesti homon valtion virkamiehen koko elämää vaan on keskitytty tiettyyn aikajaksoon. Näin ollen tämäntyylisten elämänkertaelokuvien yhdeltä suurimmalta riippakiveltä ollaan ainakin oletusarvoisesti vältytty: jatkuva hyppiminen vuodesta toiseen vaatii poikkeuksellisen vahvaa kerrontaa. En epäile etteikö aiemminkin laatua kuvannut Gus Van Sant tähän pystyisi, mutta parempi ottaa varman päälle.

Mikäli trailerista mitään konkreettista saa irti, niin arvelisin Milkin olevan hyvin vahvasti esillä kun erilaiset raadit alkavat pohtimaan vuoden 2008 parhaita roolisuorituksia. Sean Penn on aina tapeetilla niissä spekulaatiossa ja Akatemia tunnetusti rakastaa aitoihin ihmisiin perustuvia tulkintoja / imitaatioita. Pennin työnäytettä en ole kokonaisuudessaan tokikaan vielä nähnyt, mutta traagisen hahmon tulkinta häneltä todennäköisesti onnistuu aika lailla vaivattomasti. Toivottavaa tosin olisi, että näitä kultaisia takankoristeita alettaisiin pikku hiljaa jakaa taas vähän muillekin kuin niille näyttelijöille, jotka sattuvat tulkitsemaan maapallolla oikeasti kävelleitä ihmisiä. Sivuosapuolelta Josh Brolin (joka on hirveällä vauhdilla nousemassa suosikkieni joukkoon) ja Emile Hirsch vaikuttaisivat potentiaalisilta sivuosakisaajilta, jälkimmäinen on vieläpä sopivasti varsin vaikeasti tunnistettavissa.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=unu-9vM9VZw[/youtube]

Tagit: All the King's Men, Gus Van Sant, Josh Brolin, Milk, Oscarit / palkintokausi, Sean Penn, traileri

Clint Eastwood on viimeisen päälle särmä äijä, mutta se ei kuitenkaan estä allekirjoittanutta pitämästä hänen ohjaamiaan elokuviaan lähes järjestään yliarvostettuina. Tuntuu että mitä tahansa Eastwood nykyään valkokankaalle viekään, näkevät kriitikot asiakseen kehua leffan maasta taivaaseen. Letters From Iwo Jima (arvostelu) ja Million Dollar Baby (arvostelu) ovat tästä tuoreimmat esimerkit: molemmat ihan hyvätasoisia esityksiä, ei siinä mitään, mutta eivät todellakaan makuuni sillä tasolla kuin suurin osa tuntuu väittävän.

Jo Cannesin elokuvafestivaaleilla ensimmäistä kertaa yleisölle esitelty Changeling vaikuttaa kuitenkin erittäin mielenkiintoiselta tapaukselta. Kun Eastwoodin yliarvostettuihin ohjaajantaitoihin vielä lisätään ehkäpä Hollywoodin isojen nimien tämän hetken ärsyttävin tapaus Angelina Jolie, en lähtenyt katsomaan traileria kovinkaan innostuneesti. Voin kuitenkin iloisena todeta olevani positiivisesti yllättynyt paitsi trailerin antamaan yleisvaikutelmaan kuin erityisesti Äiti Teresa Vol. 2:een. En muista koska olisin viimeksi nähnyt pätkän, jossa Jolie on esillä yli pari minuuttia aiheuttamatta ikäviä fiiliksiä kotikatsomossa. Toisaalta, järjestään parempaa jälkeä Jolie näissä ‘vakavammissa’ töissään onkin tehnyt kuin actionrooleissaan, joissa rouva on suorastaan sietämätön. Wanna-be-seksikkyys yhdistettynä ‘olen kova kimma’ -ilmeilyyn ei vain toimi.

Pikkuisen Mystic Riverin (Clintin vahvin ohjaus) ja Gone Baby Gonen (arvostelu) yhdistelmältä vaikuttava elokuva näyttää juonikuvioiltaan kovin tutun oloiselta, mutta toisaalta tyyli näyttäisi olevan kunnossa. Eastwood on aina osannut repiä näyttelijöistään vahvoja tulkintoja, eikä Changeling näytä olevan poikkeus. Vaikka Jolie onkin trailerin (ja varmasti myös koko elokuvan) selkeä keskipiste, niin jo tässä vaiheessa voisin veikata John Malkovichille huomiota palkintokaudella. Mies on äänensä kanssa yksi helpoimmin tunnistettavia näyttelijöitä, mutta tällä kertaa hän vaikuttaa olevan poikkeuksellisen kaukana vakiokuvioistaan.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (.dll –> .mov)

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=HpsN7xP3VtI[/youtube]

Tagit: Angelina Jolie, Changeling, Clint Eastwood, John Malkovich, kriitikot, traileri

Olisihan se nyt ollutkin liian hienoa, jos Ridley Scottin ohjaama poliittinen toimintatrilleri Body of Lies olisi ilmestynyt Suomen teattereihin vain pari viikkoa myöhemmin kuin USA:ssa. Näin oli alunperin määrä tapahtua, mutta nyt elokuvan levityksessä pohjolassa vastaava Sandrew Metronome on tullut toisiin aatoksiin. Russell Crowen ja Leonardo DiCaprion yhteispeliä päästään ihastelemaan vasta 28.11. Onneksi ensi-ilta sentään pysyi tämän vuoden puolella, mutta ei tuo nyt siitä huolimatta juuri hymyilytä.

Ne kaksi uutta pääosaesittäjien pärstät lähikuviin ottavaa julistetta löytyvät täältä ja täältä. Vaikka omaperäisyys ei ole vieläkään Body of Liesin julistekampanjan avainsanoja, niin ainakin tällä kertaa jälki on tyylikkään kylmän näköistä. Nuo taglinet ovat edelleen puhdasta kultaa.

Komediat ovat hankalia. Yrittäjiä on niin perkeleesti, kaikilla on erilainen maku hyvän huumorin suhteen ja tuntuu että kohdalleni sopivia löytyy pirun harvoin. Sellaisia ‘no kyllä mä nyt pari kertaa hörähdin’ -tasolle pääseviä ihan kivoja yrityksiä ilmestyy joka vuosi parikin, mutta todelliset täysosumat ovatkin sitten huomattavasti harvemmassa. Kevin Smithin ohjaama Zach and Miri Make a Porno näyttäisi varsin pätevältä ehdokkaalta kirkkaimmalle tasolle.

Trailereita on tarjolle tullut peräti kaksi: toinen sopii kaikille, toista puolestaan koristaa punaiset nauha, joka nyt ei tosin tarkoita juuri muuta kuin vähän härskimpää kielenkäyttöä. Jotkut jutut nyt vain toimivat hitusen napakammin, kun niitä f*ckeja ei olla jouduttu leikkaamaan pois. Molemmista 2½ minuuttisista käy kuitenkin selväksi, että ainakin tuon ajan täyttämiseksi tarjolla on laatujuttua.

Hyvät ja oikeasti uudelleenkatselua muutoinkin kuin nousuhumalassa kestävät komediat kuitenkin yleensä erotellaan sen perusteella, onko leffassa lihaa vitsien ympärillä. Kevin Smithin kirjoittamaa tarinaa tai sen päähenkilöitä ei suuremmin lähdetä esittelemään trailereissa, mutta toivon mukaan kyseessä on muidenkin Smith-leffojen tapaan vähän muutakin kuin sketsikokoelma. Miehen ja naisen välinen platoninen ystävyys on ainakin sellainen aihe, jota ei ihan liikaa olla elokuvissa käsitelty. Tai sitten en ole katsellut oikeita leffoja. Vai ovatko elokuvantekijät sitten vain yksinkertaisesti sitä mieltä, että moinen toiminta ei ole mahdollista / rehellistä.

Punainen: HQ

Vihreä: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=TKrE-L9fP04[/youtube]

Tagit: Elizabeth Banks, Kevin Smith, Seth Rogen, traileri, Zach & Miri Make a Porno

Benicio Del Toro oli hyvin pitkän aikaa kiinnitetty Che Guevaran elämää käsittelevään elokuvaan. En kuitenkaan muista missä vaiheessa Steven Soderbergh tuli mukaan kuvioihin. Vaikka en miehen suurimpiin faneihin kuulukaan, niin on toki myönnettävä että ohjaaja on saanut aikaan useammankin ihan katsomiskelpoisen elokuvan; yksi näistä on top20-listallanikin vankkaa jalansijaa pitävä Traffic.

Vähän hämäävästi Che Guevara -elokuva ei ole päätynyt odotuslistalleni, mikä varsinkin näin jälkikäteen tuntuu erityisen typerältä. Tämä johtunee kuitenkin lähinnä siitä, että kukaan ei tainnut vuoden alussa tietää mikä projektin tila varsinaisesti on. Levittäjää leffalla ei vielä tuossa vaiheessa ollut, joten mahdollisesta ensi-iltapäivästä ei ollut kenellekään hajua. 58 miljoonan dollarin hulapalooksi tuotantoa on tunnuttu vievän eteenpäin poikkeuksellisen vahvalla sissihengellä. Oikein mitään ei olla kuultu missään vaiheessa: kuvauksien alkamisesta informoi lähinnä nettiin valunut kuva partaisesta Del Torosta.

Festivaalikaudella on kuitenkin miellyttävä taipumus tuoda esille elokuvia, jotka ovat jääneet pahasti kesän isojen räjähdyksien varjoon, mutta jotka kuitenkin laadullisesti ovat aivan toisella tasolla. Mielenkiintoisesti Soderbergh on esitellyt Che-elokuvasta festivaaleilla vaatimatonta neljän tunnin ja 20 minuutin leikkausta. Soderbergh on lisäksi sanonut, että tämä on hänen mielestään oikea tapa nähdä kyseinen elokuva.

58 miljoonaa dollaria maksanutta 4h 20min leffaa ei kuitenkaan kukaan suostu ostamaan, joten vähemmän yllättäen Che Guevaran tarinaa ei tulla näkemään laajalti alkuperäisessä muodossaan kuin aikaisintaan DVD:llä. Vaikka moinen kokemus tuleekin koittelemaan perslihaksia oikein urakalla, niin en malta odottaa Soderberghin järkälemäisen teoksen näkemistä. Ennen DVD:tä (kyllä, haluan uskoa että kiekolla mammuttielokuva on mahdollista nähdä kokonaisuudessaan) sosialisti-ikonin tekemisiä saadaan ihmetellä kahdessa erillisessä elokuvassa: The Argentine ja Guerrilla.

Näiltä Soderberghin elokuvilta odotan suuria. Ohjaaja on osoittanut pystyvänsä tekemään parhaimmillaan hyvin erinomaista jälkeä. Benicio Del Toron pääosatulkintaa en epäile hetkeäkään ja Cannesissa pitkän leikkauksen nähnyt Sean Penn kuvailikin kollegansa työtä ‘yhdeksi harvoista tour-de-force -roolisuorituksista, jotka eivät nojaa lähikuviin’. Mitä tulee itse elokuvaa koskeviin arvosteluihin, niin tähän mennessä lukemani tekstit ovat olleet varsin kaksijakoisia: siinä missä jotkut eivät ole olleet erityisen varmoja näkemästään, ovat toiset mielestään katselleet mestariteosta.

Odotan jälkimmäistä.

Darren Aronofskyn ylistetty ja siinä sivussa myös kovasti mollattu The Fountain on pyörinyt ‘pitäisi varmaan hankkia katsottavaksi’ -listalla jokseenkin yhtä kauan kuin olen yrittänyt jatkaa aktiivista Leffablogiin kirjoittelua. The Fountain on edelleen näkemättä, mutta yritetään petrata sentään tuota toista kohtaa.

Requiem for a Dreamilla (kukahan perkele senkin DVD:n ‘lainasi’ jokunen vuosi sitten hyllystäni) tietoisuuteeni nousseen Aronofskyn The Wrestler ei ole kummemmin kiinnostanut, ja täytyy myöntää että olen yllättynyt elokuvan saamasta erittäin positiivisesta festivaalivastaanotosta. Erityisesti Mickey Rourken riipaisevaa pääosaroolia uransa tähtihetket jo ajat sitten nähneenä painijana on ylistetty paitsi miehen uran vahvimmaksi niin myös potentiaaliseksi Oscar-ehdokkaaksi. Rourken tuotantoa en ole kummemmin nähnyt, mutta parit näkemäni äijä-roolit ovat siirtäneet sympatiaa miehen suuntaan.

Ihan pelkän pääosaroolin loistokkuuden varassa Aronofskyn elokuva ei kuitenkaan selvästikään ole, sillä The Wrestler meni ja voitti arvostetun The Golden Lion -palkinnon Venetsian elokuvafestivaalien parhaana elokuvana. Eritoten leffan esittelemää painijaelämän raadollisuutta kuvataan arvosteluiden mukaan hyvinkin aidon oloisesti: mitä tekee ihminen jolle muiden telominen on ollut kaikki kaikessa ja yhtenä päivänä kroppa ei enää olekaan valmis samaan fyysiseen helvettiin.

Michael Cainen luulisi olevan näistä asioista ihan kohtuullisesti perillä:

I was with [a Warner Bros.] executive and I said, ‘Are we going to make another one?’ They said yeah. I said, ‘How the hell are we going to top Heath (Ledger)? And he says ‘I’ll tell you how you top Heath – Johnny Depp as The Riddler and Philip Seymour Hoffman as The Penguin.’ (Movieweb)

Mielnkiintoista, mutta en silti ole vieläkään täysin vakuuttunut siitä, että todella tulen tuon kaksikon näkemään valkokankaalla kun seuraavaa Batman-elokuvaa olen perse penkissä ihmettelemässä. Ensinnäkin muistelisin, että ohjaaja Nolan on jossain haastattelussa todennut että pingviiniä ei hänen Batman-leffoissaan nähdä yksinkertaisesti siitä syystä, että kyseinen hahmo on liian ‘camp’. Toki monissa paikoissa väläytelty asekauppias-aspekti tekisi hahmosta jo huomattavasti paremmin Nolanin batverseen sopivan, mutta en nyt kuollaksenikaan jaksa muistaa onko tuo pingviini-näkemys ihan vain fanipoikien aikaansaannos.

Toinen seikka, mikä näissä valinnoissa hämää, on niiden itsestäänselvyys. Kyseessä kun olisivat juuri ne kaksi nimeä, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen kun mahdollisia kandinaatteja alkaa miettimään. En sano etteikö kumpikin varmasti tekisi loistavaa jälkeä roolissaan. Aivan varmasti suoritukset olisivat huippuluokkaa. Syytäkin on tietysti olla, kun ottaa huomioon kuinka muistettavan Jokeri-tulkinnan Heath Ledger The Dark Knightissa (arvostelu) teki. Depp on nettielokuvanörttien papereissa niin kovassa huudossa, että hänen jopa voitaisiin myöntää päässeen Ledgerin tasolle, varsinkin kun tämä pahin TDK-kuume alkaa hiljalleen laskemaan.

Vielä kolmas perustelu, miksi en ota vielä täysin gospelina Cainen sanoja: mistä lähtien näyttelijät ovat puhuneet näin avoimesti näyttelijäkiinnityksistä? Hyvin usein näyttelijät kun eivät pukahda edes siitä, että ovat itse tyrkyllä johonkin rooliin ennen kuin diili on jo käytännössä varma ja studio asiasta ilmoittanut. Ainoat poikkeukset ovat omaa uraansa paskapuheilla pönkittävät jepet, jotka eivät yleensä edes päädy keskustelun aiheena olevaan elokuvaan. Jos Caine puhuu totta, niin voipi olla että Warner Brosilta on tullut pari varsin nyrpeää puhelinsoittoa britin suuntaan.

Juonipaljastuksia The Descentista:

Jos kauhuelokuvien hyvyyttä mitattaisiin pelkästään sillä, kuinka paljon pelkäsin / jännitin leffan aikana, olisi Neil Marshallin The Descent (arvostelu) papereissani genren ykkösteos. Aika kovan luokan suoritus, kun otetaan huomioon että naisjoukkion luolaseikkailuista kertova pätkä ei ollut kovinkaan suotuisassa asemassa: näin elokuvan ensimmäistä kertaa vasta äskettäin, joten ikää oli reippaasti yli 20 vuotta; kauhuelokuvat eivät noin yleisesti ottaen enää iske niin kuin ennen.

Totaalisen tarpeettomasta ja turhasta jatko-osasta on nyt saatavilla ensimmäiset promokuvat. Jos joku ei tuota ensimmäistä varoitusta ottanut tosissaan, niin nyt viimeistään on sopiva aika lopettaa lukeminen jos ei ole sattunut The Descentia näkemään. Jatko-osa on totaalisen surkea idea ja kaiken lisäksi näyttää siltä että kolmen miehen käsikirjoitusosasto haluaa ihan tosissaan haistattaa vitut alkuperäiselle elokuvalle.

Kuvien perusteella ensimmäisessä leffasta elossa ‘selvinnyt’ Sarah on kovassa tikissä ja oikeasti johtaa jotain pelastuspartiota takaisin luolastoon. Juu, sama idea toimi Aliensissa mutta oikeasti, meinaavatko jatko-osan tekijät oikeasti täysin unohtaa alkuperäisen elokuvan viimeiset kuvat. Olin jo vähän myrtsinä kun The Descentin lopussa näytti siltä, että sieltä luolastosta nyt tullaankin sitten kuitenkin ulos kaiken sen ramboilun jälkeen. Tyly ‘ei vaiskaan’ -potku kotikatsomon sukupuolielimiin oli enemmän kuin paikallaan ja sen Marshall myös toimitti.

Michael Mannin ohjaama / käsikirjoittama Heat on moderni rikoselokuvaklassikko. Mannin itsensä aiemmin kuvaaman L.A. Takedown ei ollut lainkaan ohjaajan vision mukainen, vaan hän halusi ottaa nimensä pois koko projektista. Hän kuitenkin piti siinä määrin omista ideoistaan, että päätti filmata tv-elokuvan uudelleen. Alkuperäistä 97 minuutista näkemystä en ole onnistunut näkemään, mutta melkeinpä lähtisin silti väittämään että lähes kolme tuntinen teatterielokuva on kaksikosta se vahvempi esitys. Olen kyllä mielelläni väärässä, tämän kaliiberin teoksia ei ole koskaan liikaa.

Heatin keskiössä on kaksi työlleen omistautunutta miestä lain molemmilta puolin. Neil McCauley (Robert De Niro) ja Vincent Hanna (Al Pacino) tekevät ‘mitä osaavat parhaiten’. Neil ottaa välittäjiltä suuren luokan keikkoja ja hoitaa miljoonaomaisuuksia toisiin käsiinsä. Välistä Neil ja hänen ammattilaisista koostuva jenginsä ottavat oman osansa. Vincent johtaa LAPD:n ryöstöihin / murhiin erikoistunutta yksikköä, joka ei kumma kyllä ole kovinkaan otettu Neilin ryhmän tekosista.

Heatin upein, kaunein ja räjähtävin hetki koetaan kun Neil & co päättävät yrittää ryöstää arviolta reilua kymmentä miljoonaa dollaria pankin holvista. Ryöstöä seuraava toimintakohtaus on kaikessa intensiivisyydessään jokseenkin ylittämätön tulitaistelu. Vaikka rynnäkkökiväärit laulavatkin aika ajoin kuin 80-luvun reippaimmissa yhteenotoissa, tuntuu jokainen laukaus ja sarja vaaralliselta. Hektisen tunnelman luomisessa tärkeässä roolissa on toiminnan realismin tuntu: miehet etenevät autojen takana, ampuvat suojatulta kaverilleen eivätkä siviilitkään ole taianomaisesti kadonneet ruuhkaisilta kaduilta. Ja ne äänet: kun Chris räjäyttää M4:laan ensimmäinen tulikasteen kohti poliiseja, herää kysymys että mikseivät kaikki aseäänet joka leffassa ole yhtä jumalaisen kuuloisia.

Heatin pankkiryöstö on huppujen päähän vedosta alkaen ja viimeiseen laukaukseen päättyen paras näkemäni toimintakohtaus.

Heat on perkeleen kaunista katseltavaa, mikä ei tietysti ole yllätys kun ottaa huomioon kuka elokuvan on ohjannut. Michael Mannin leffat ovat aina herkkua silmille ja Heat saattaa hyvinkin olla upein esimerkki ohjaajansa visuaalisesta silmästä. Siinä missä Mannin jotkin myöhemmät työt ovat ehkä hieman liiankin messeviä värienkäyttönsä suhteen, pysyy Heat kylmän tyylikkäänä alusta loppuun. Tähtihetkiä on lukuisia, mieleeni jäi erityisesti aivan käsittämättömän tyylikäs viimeinen kuva. Heat myös ymmärtää loppua juuri oikealla sekunnilla.

Viimeisestä Heatin katsomiskerrasta alkoi olla jo ihan riittävästi aikaa, ja tuntuu että elokuvamaku on vuosien varrella muuttunut sen verran että kun ‘vanhoja suosikkeja’ katsoo uudelleen, niistä löytää aina jotain uutta tai ainakin tiettyihin seikkoihin tulee kiinnitettyä enemmän huomiota. Joskus tämä saa entisen huippuleffan tuntumaan selvästi aiempaa nuhjuisemmalta kokonaisuudelta, toisina kertoina taasen ymmärtää, että on aiemmin missannut elokuvasta jotain hyvinkin oleellista.

Michael Mannin ohjauksen kohdalla tästä puolesta vastaa päähenkilöiden perheisiin käytetty aika. Hieman samaan tapaan kuin parhaat monta erillistä tarinaa teemakokonaisuudeksi niputtavat elokuvat, Heatin parisuhdekuviot menevät nopeasti asiaan, eivätkä tuhlaa kenenkään – kaikkein vähiten minun – aikaa turhanpäiväisyyksiin. Joitakuita tämänkaltainen kriisistä kriisiin hyppiminen saattaa ärsyttää, mutta näin Heat pysyy rivakasti liikkeellä. Mukaan on sattunut muutamia hyvinkin hienoja hetkiä, kuten erityisesti upeasti kuvattu Neilin ja Eadyn (Amy Brenneman) öinen keskustelu.

Robert De Niro ja Al Pacino ovat varmasti lähes kaikkien mielestä sukupolvensa lahjakkaimpiin näyttelijöihin kuuluvia tekijöitä. Heat tuo kaksi valkokankaiden jättiläistä ensimmäistä kertaa samaan kohtaukseen. Pacinon hahmolla piti alunperin olla kokaiiniriippuvuus, joka näyttelijän mukaan selittää hahmon ylimenevät reaktiot. Pacinon suoritus nojaa monin paikoin räyhäämiseen, mutta harva tekee sitä yhtä hyvin kuin Al. Kaksikon kohtaamisesta pinon päällimmäiseksi jää kuitenkin De Niro, eikä kyseessä ole edes tiukka kamppailu. Nykyinen vässykkä oli vielä vuonna 1995 tulessa ja vaikka De Niro onkin tehnyt vahvempia ja eritoten monipuolisempia tulkintoja, en muista nähneeni Bobbya koskaan karismaattisempana.

Muut roolit on täytetty osaavilla kavereilla (mm. Tom Sizemore, Val Kilmer, Jon Voight) ja kaikki pitävät hyvin puolensa legendojen puristuksessa. Ainoastaan hyvin nuori Natalie Portman ajoittain ärsyttää, tosin hahmokaan ei nyt mikään kullannuppu ole.

Heat on huikea elokuva. Se ei ehkä ihan ole top20-materiaalia, mutta se ei estä sitä olemasta yksi tiukimmista elokuvaelämyksistä koskaan. ‘A Los Angeles crime saga’ ei ole tagline sieltä vaatimattomimmasta päästä, mutta se saattaa hyvinkin olla elokuvan parhaiten summaava lausahdus. Heat ei ole niille, jotka haluavat nähdä Ocean’s-tyylistä rikosten suunnittelua, veijarimaista menoa ja hauskoja hetkiä. Heat on ulkokuoreltaan kaunis ja sisällöltään rikas, itsensä haudanvakavasti ottava henkilökeskeinen rikostarina.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Martin Scorsesen usein väitetysti paras elokuva, kolmen vuosikymmenen ajan romantisoimatonta mafiaelämää seuraava Goodfellas tuli jälleen heitettyä DVD-soittimeen. Tämänkertainen katselukokemus erosi edeltäjistään siinä määrin, että voisin väittää Goodfellasin vasta nyt iskeneen koko voimallaan: aiemmillakin kerroilla Scorsesen ohjaus maistui toki vallan erinomaiselta, mutta jotain oli kuitenkin aina jäänyt puuttumaan. Virheetön elokuva Goodfellas ei vieläkään ole, mutta ei nyt kovin kaukanakaan siitä. Tähän mennessä olen pitänyt Casinoa jonkin verran Goodfellasia parempana; onko se sitä yhä taitaa selvitä hyvinkin pian kun kyseinen mestariteos kiepsautetaan DVD-pyörittimeen.

“As far back as I can remember, I’ve always wanted to be a gangster.”. Henry Hill (Ray Liotta) tiesi jo nuorena, mitä tahtoi. Seitsemältä alkava ja neljältä loppuva työpäivä ei miellyttänyt, vaan elämältä täytyi saada enemmän. Rahaa, naisia, valtaa ja tämän kaiken piti käydä helposti. Goodfellasin miespääosakolmikon täydentää ryhmän pääasiallisina aivoina toimiva Jimmy Conway (Robert De Niro) sekä erittäin tulisieluinen suuri pieni mies Tommy DeVito (Oscarin roolista voittanut Joe Pesci). Vaikka juliste muuta saattaa antaakin ymmärtää, on Henry Hill elokuvan selkeä päähenkilö, mafiaelämään tutustutaan nimenomaan hänen kauttaan.

Goodfellasin ensimmäiset arviolta 20 minuuttia ovat käsittämätön vahvaa elokuvaa. Henry Hillin nuoruusvuosia kerrataan nopeasti asiasta toiseen edeten, yhtenäisyyttä kuitenkaan kadottomatta. Ray Liottan kertojaääni toimii kuin ajatus, se tuntuu suorastaan välttämättömyydeltä. Ei kuvien ymmärtämisessä, vaan osana tunnelman luomista. Alun kohtaus elokuvan keskeltä vie katsojan nopeasti maailman ytimeen, mutta onko kohtaus sittenkään välttämätön, on kyseenalaista. Moinen nutina jää kuitenkin nopeasti unholaan: lapsuusajat lopettava kamera-ajo Liottan kengistä kalliin puvun kautta miehistyneisiin kasvoihin nostaa hahmon hienosti seuraavalle askelmalle.

Goodfellasin roolisuoritukset ovat ilman poikkeuksia viimeisen päälle hienoa katseltavaa. De Niro oli Goodfellasin kuvaamisen aikoihin vielä sellaisessa iskussa, ettei nykypäivän kaltaisia rimanalituksia tarvitse jännittää. Joe Pesci tekee kaljapullon kokoisesta varrestaan uskottavan kovan jätkän. Lorraine Braccoon tuli tällä katselukerralla kiinnitettyä huomattavasti aiempia katselukertoja enemmän huomiota. Vahvojen miesnäyttelijöiden keskellä hän puolustaa erinomaisesti paikkansa, ja hahmojakin on paljon enemmän kuin pakollinen nainen päähenkilön rinnalla. Brasccon lisäksi Goodfellasista on pongattavissa bussillinen muitakin The Sopranosin sivuosanäyttelijöitä.

Pääroolissa Ray Liotta ei ehkä aivan ole Pescin ja De Niron karismaattisten olemusten tasolla, mutta samaan sarjaan Liotta kuitenkin tämän yhden kerran yltää. Henry Hill on edelleen selkeästi Liottan vahvin rooli, jonka varassa väittäisin hänen näyttelijäuransa nykyisinkin varsin voimakkaasti hengittävän.

Scorsesen elokuva on täynnä muistettavia kohtauksia: yökerhoista otetaan paljon irti, “funny how?” ja keittiön kautta kulkeva loistelias kamera-ajo kuuluvat ehdottomasti klassikkokohtauksiin. Muutoinkin kamera tuntuu aina tekevän oikeat asiat oikeaan aikaan, Goodfellasissa on tyyliä. Kohtaus kohtauksen perään on ladattu juuri oikealla tunnelmalla. Vaikka valtaosa Goodfellasista onkin jatkuvaa tykitystä eteenpäin, olen kuitenkin edelleen – joskin vähemmissä määrin kuin aiemmin – sitä mieltä, että elokuva menettää hetkeksi otettaan pian sen jälkeen, kun Pesci on opettanut tarjoilijalle tanssiaskelia.

Suvantovaihe ei kuitenkaan ollut kauaa harminani. Goodfellasia on paljon kiitelty sen ‘romantisoimattomasta mafiakuvauksesta’. Scorsese esittelee moralisoimatta myös niitä rikollisen elämän juhlallisia puolia, mutta mafia-arjen likainenkaan puoli ei jää epäselväksi. Tappaminen, ryöstäminen ja reipas elämäntyyli kuvataan puunhalaajien harmiksi vääristyneenä arkena, eikä ehdottomana pahana jota jokaisen tulisi välttää. Kun uloste lopulta osuu tuulettimeen, ei Henry Hill pyydä armoa anoen anteeksi tekojaan; sen sijaan häntä lähinnä harmittaa kaiken sen hyvän menettäminen, johon hän oli nuoren elämänsä aikana ehtinyt tottua.

Goodfellasin juonella ei ole suuremmin väliä, sillä kuten monesti aiemminkin ja tämän jälkeenkin, henkilöt – ei nerokas tarina – ovat Martin Scorsesen ohjauksen pääosassa. Vajaan kahden ja puolen tunnin aikana ehditään nähdä paljon: Goodfellas tuntuu hyvässä mielessä minisarjalta. Ainakaan itselleni Goodfellasin kiinnostavinta antia eivät ole juonenkäänteet, vaan pikemminkin se miten mafiaveljet niihin reagoivat. Toinen suuri kiintopiste on elokuvan maailma: vaikka hautakuoppaa kaivetaan, puukkoa käytetään muuhunkin kuin leivän pilkkomiseen ja vankilakin tulee tutuksi, niin rikollinen elämäntyyli ei silti menetä täysin loistoaan missään vaiheessa.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes