Elämme jännittäviä aikoja:

Nick Cassavetes is set to direct The Beautiful and the Damned, a period love story about F. Scott Fitzgerald and Zelda Sayme. Word has it that Keira Knightley is in talks to play the tempestuous lover.

The Beautiful and the Damned revolves around Zelda Sayre (Knightley) and F. Scott Fitzgerald, who became Jazz Age icons known for living large, soaring high and crashing hard. Although toasts of town in the 1920s, their courtship and marriage was festooned with jealousy and acrimony. Fitzgerald used their relationship as material for his novels, and Sayre – who tried hard to find an artistic identity of her own and ended up being admitted to a sanitarium – did the same.

Hanna Weg wrote the screenplay. Production is set to begin in April. (Movieweb)

Suhtaudun jokaiseen Keira Knightleyn tähdittämään elokuvan vähintäänkin jonkinlaisella fanipoikamaisella mielenkiinnolla. Valtakunnan kaunein ilmestys osaa myös näytellä, ja tarjoaa näin ollen harvinaisen tuplanautinnon valkokankaalla. Aiemminkin olen tämän jo turhan monta kertaa todennut, mutta sanotaan nyt vielä kerran: Knightley voisi pikkuisen valita muitakin elokuvia kuin sellaisia, joissa 90% työajasta kuluu korsetin koristamana. Beautiful and the Damned saattaa olla askel oikeaan suuntaan, vaikka nykypäivään sijoittuvaa tarinaa on tälläkin kertaa turha toivoa. Keiran hinkua pysyä historiallisissa aiheissa on toki sikäli helppo ymmärtää, että hänen filmografiansa tähtihetket sijoittuvat juuri näihin elokuviin.

Body of Lies ei sitten ilmeisesti ihan ollut sitä, mitä Ridley Scottin ja Leonardo DiCaprion ensimmäiseltä yhteiseltä elokuvalta odotettiin (juttua). Ilmeisesti miehet eivät ole kuitenkaan toisiaan inhonneet kuvauspaikalla, sillä nyt ilmoitettu supersankarielokuva Sleeper on jo toinen julkistettu Scott / DiCaprio -yhteistyö Body of Liesin jälkeen (ensimmäinen).

Brad Ingelsby is set to write the upcoming screenplay Sleeper for Warner Brothers. Adaptation of the DC / Wildstorm comic is set to star Leonardo DiCaprio and will be directed by Ridley Scott.

Sleeper centers on an operative whose fusion with an alien artifact makes him impervious to pain and allows him to pass it on to others through skin contact.

Nimekkäimmät supersankarit alkavat pikkuhiljaa olla käyty läpi nykyisessä, mutta laarin pohjan kaapiminen ei näytä olevan mikään ongelma studioille. Vaikka en ole koko Sleeperista koskaan mitään kuullutkaan, eikä hahmo nyt järisyttävän jännittävältä vaikutakaan, niin projektiin kiinnitetyt nimet ovat silti sitä luokkaa, että tässä on itselleni tulevien vuosien odotetuin supersankarielokuva seuraavan Batmanin (Batman Begins -arvio, The Dark Knight -arvio) kanssa.

Sinällään mielenkiintoista, että Ridley Scottin profiililla siunattu ohjaaja on innostunut tekemään elokuvan supersankarista. Toisaalta, eihän hän nyt ihan ensimmäinen nimekäs ohjaaja ole, joka genreen lusikkansa upottaa. Keskimäärin nämä asiansa osaavat kaverit ovat myös – vähemmän yllättäen – tehneet myös selvästi normikoheltajaa parempaa jälkeä töidensä parissa.

Mitä kasattuihin tekijäporukoihin tulee, niin vähän hölmösti supersankarielokuvia tunnutaan usein käsittelevän toisarvoisina projekteina vaikka niihin sijoitetut rahamäärät ovat hyvin usein hirvittävää luokkaa. Toki on myös poikkeuksia ja harvassa ovat ne jotka väittävät, että Christopher Nolanin ja Bryan Singerin ohjaukset eivät kuulu parhaiden supersankarielokuvien joukkoon. Valitettavan usein Hollywood-mantra vain sanoo että mitä isompi budjetti, sen paremmin talutusnuorassa oleva tusinarattner sopii ohjaajaksi.

Tim Burton ei kuulu suosikkiohjaajiini. Mies tuntuu tekevän samalla visuaalisella otteella joka pirun elokuvan, ja ‘tyyli ennen sisältöä’ -sanonta ei taida kehenkään tänä päivänä aktiiviseen elokuvantekijään sopia paremmin kuin Helena Bonham Carterin aviomieheen. Sweeney Toddilta (arvostelu) tuli jopa odotettua jotain, sillä trailerit olivat varsin onnistuneita vaikka pienoisesta katastrofista varoittelivatkin. No ei tullut mestariteosta, joskaan ei myöskään totaalista epäonnistumista. Ainoastaan harvinaisen keskinkertainen rutiinisuoritus gootti-tyttöjen suosikilta. Koska viimeksi petyttiin, niin heitään uutta kolikkoa pesään.

“It’s a funny project. The story is obviously a classic with iconic images and ideas and thoughts. But with all the movie versions, well, I’ve just never seen one that really had any impact to me. It’s always just a series of weird events. Every character is strange and she’s just kind of wandering through all of the encounters as just a sort of observer. The goal is to try to make it an engaging movie where you get some of the psychology and kind of bring a freshness but also keep the classic nature of ‘Alice.’” (Movieweb)

Ei tarvitse olla suurikaan nero arvatakseen, että Burtonin visio Alicesta / Liisasta ei tule olemaan kovinkaan disneymainen, vaan lähempänä sellaista synkemmän puoleisen teinifantasian maailmaa. Vaikka Burtonin filmografia ei hirveän korkeita odotuksia jaksakaan nostattaa, niin mennään nyt kuitenkin niiden parin onnistumisen voimalla eteenpäin ja todetaan, että jostain syystä tämä projekti vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Nyt ainakin päästään siitä ikävästä efektistä, johon monissa Burton-pätkissä on törmätty: oli aihe mikä tahansa, Burton pluggaa oman visuaalisen näkemyksensä mukaan. Nyt tämä on jopa suotavaa eikä varmasti pääse häiritsemään, Alice kuitenkin seikkailee puhtaassa taikamaailmassa aika lailla koko elokuvan ajan.

Taasen ihan riittäviin venynyt kirjoitustauko, joten pikaisesti asiaan:

Tämä on ensimmäinen kerta, kun suomalaisen tv-sarjan esityksestä on sovittu jo ennen tuotantoa amerikkalaiskanavan kanssa. Subilla ensi-ilta on siis maaliskuun lopussa 2009, muiden osalta enskaria ei ole vielä päätetty. Ohjelman ystäville on syytä valottaa homman taustoja tarkemmin, nimittäin asian säätämisessä on mennyt jo pari vuotta.

Kohteet aiotaan pitää toistaiseksi salaisuuden verhon takana, kuten aiemminkin on tehty… Sen verran voi paljastaaa, että entisen Neuvostoliiton alueita, Lähi-Itää ja monia muita mestoja ainakin Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa tullaan coveroimaan.

Kielenvaihdos maailman ilmaisuvoimaisimmasta kolmanteen kotimaiseen on siinä mielessä yllättävän kivuton operaatio, että travelleriesperantona broken english toimii kaikkialla. (Madventures.tv <-- paljon pidempi juttu)

Synnynnäisenä optimistina aloitan positiivisista seikoista. Vaikka tämä ei varsinaisesti uutinen enää olekaan, niin jo se että Riku Rantala ja Tuomas Milanoff nähdään ‘vielä kerran’ maailmaan kiertämässä, on jo itsessään helvetin hieno juttu ja ansaitsee ehdottomasti viikon tiukimmat fanfaarit. Uudet matkailukohteet kuulostavat siltä, että Jenkit saavat varmasti useampaankin otteeseen ihmetellä kun Rantala plastaa Yhdysvaltojen tekosista suoraan päin näköä.

Mutta valitettavasti tämä kaikki tehdään (vaikka ‘extraklippejä’ suomeksi onkin luvattu) englanniksi. On niitä jotka eivät Madventuresin jamppojen jutustelusta saati sitten siitä puhetyylistä välitä, mutta näin Helsingissä asumattomana ja pääkaupunki-inhoa potemattomana voin todeta juuri kaksikon vitsinheiton olevan itselleni se sarjan paras anti. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin pakko todeta, etteivät Madventuresin jaksot nyt mitään infopaketteja kohdemaasta ole – eivätkä sellaisia oikein pyrikään olemaan. Tekemisen meininki, matkustamisen riemu ja viihtyminen ovat pääasia. Saas nähdä kuinka paljon hohtoa katoaa kielen vaihdoksen myötä, ennakko-odotukset ainakin tippuivat roimasti.

Raha se näköjään sitten kuitenkin määrää myös vasemmistolaisen samsonite-turisteja vihaajan sissitravellirenkin suunnan. Ja kai se sitten kuitenkin on – loppupeleissä – ihan oikein.

Jokunen kuukausi sitten menehtyneen Anthony Minghellan yleisesti parhaana pidetty elokuva, vuonna 1997 oikein urakalla Oscareita kahminut The English Patient tuli katseltua uudelleen. Edelleen kyseessä on pirun hieno rakkaustarina toisen maailmansodan pyörteeseen upotettuna. Kahdessa aikajatkumossa etenevä kerronta ei aika-ajoin ihan tee tehtäväänsä, vaan siirtymät tuntuvat alleviivaavan turhan kanssa edellisen jakson pointtia, eikä siirtyminen pedin ääreltä Afrikan aavikolle ole muutoinkaan aina erityisen sujuvaa. Koska ininä on päässyt hyvään vauhtiin, niin jatketaan: The English Patient on aika ajoin turhan melodramaattinen.

Sitten kehuihin. Draama toimii ja tunnetta riittää parinkin rakkaustarinan tarpeisiin. Traagisia hetkiä riittää, eikä varsinkaan päähenkilön kuvaamisessa ole suotu armoa. Sankari on kaikkea muuta kuin virheetön ja tekee monia hyvin epäilyttäviä valintoja. Silti häntä ei voi kuin kannustaa eteenpäin, vaikka lopputulos onkin selvä jo alusta alkaen. Iso kiitos monista vahvoista hetkistä kuuluu näyttelijäkaartille. Ralph Fiennes pääosassa on karismaattinen, haavoittuvainen ja rakkauden eteenpäin ajama arkeologi. Hahmo ei ole erityisen ihastuttava, mutta Fiennes on yksinkertaisesti loistava. Vahvoista naispääosista vastaavat Kristen Scott Thomas ja Juliette Binoche.

Vaikka erikoistehosteet ovatkin ajoittain vähän heikkoja jopa häiritsevyyteen saakka, on The English Patientia pääosin ilo katsella. Maisemat ovat hiekkaa täynnä, eikä varsinaisia valokuvanäkymiä suuremmin ole. Polveilevaa aavikkoa ja tunnistamattomaksi palaneen miehen viimeistä lepopaikkaa ympäröivä maaseutu on kuitenkin kuvattu kauniisti, molemmissa miljöissä on oma rauhallinen lempeytensä.

The English Patientin eeppinen rakkaustarina ei aina oikein osaa lopettaa tunteiden kaivamista katsojasta. Yllättävän usein se kuitenkin onnistuu siirtämään osan aavikon pölystä myös kotikatsomoon. Lento-onnettomuuden jälkeinen sankarillinen naisen kantaminen käsivarsilla voisi hyvinkin olla totaalisen naurettava kohtaus; sen sijaan se on yksi elokuvan hienoimmista hetkistä. Pientä nurinaa voisi tarjota pomminpurkajan (Lostista tuttu Naveen Andrews) ja Hanan (Juliette Binoche) välisestä suhteesta, se kun ei oikein johda mihinkään. Päähenkilön osalta tarina saa kuitenkin onneksi arvoisensa päätöksen. Surullisesta yleissävystään huolimatta The English Patientista jää yllättävän hyvä mieli.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Viime viikonloppuna Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut Body of Lies ei todellakaan saanut positiivista vastaanottoa. Rotten Tomatoesissa on tätä kirjoitettaessa esillä 124 arvostelua ja näistä ainoastaan 65 on positiivisia. Vähemmän mairittelevan arvion Ridley Scottin elokuvalle on antanut peräti 59 kaveria. Totaalisen kriisin paikka tämä ei tässä kotikatsomossa ole, sillä Scottin 2000-luvun laatuelokuvatkaan eivät ole päässeet yli 80%:n, joten selvästikään miehen nykyinen tyyli tehdä elokuvaa ei ole kaikkien mieleen. Silti, 52% rotten-luku on jotain ihan muuta kuin oletin.

Konsensus sanoo tällä hetkellä näin: ‘Body of Lies relies on the performances of Russell Crowe and Leonardo DiCaprio to elevate it beyond the conventional espionage thriller’. Tuo ei vielä kuullosta ollenkaan hullummalta. Kritiikkiä elokuvalla on kuitenkin annettu erityisesti ilmeisesti sekavasta juonesta / kerronnasta, joka yrittää vähän liikaa ja saavuttaa liian vähän. Niin ikään ‘tämä on nähty jo aiemminkin sata kertaa’ -sanomaa on eri muodoissa hoettu kyllästymiseen asti. Tuotantoarvot, pääosaparin roolisuoritukset ja visuaalinen puoli ovat sen sijaan saaneet aika lailla varauksettomia kehuja.

Universal Picturesilla arvostelut eivät varmastikaan ole kuitenkaan läheskään yhtä suuri murheenaihe kuin lippuluukuilta kerätyt dollarit. Body of Lies jäi avausviikonloppunaan box office -listan kolmanneksi vaivaisella 13 miljoonan dollarin saaliillaan (70 miljoonan budjetti). Vaikka tämä on valitettavaa myös tekijöiden kannalta, niin erityisen harmittavaa se on terrorismia käsittelevien tuotantojen vinkkelistä tarkasteltuna. Aiheesta on koitettu tehdä jos jonkinlaista yritystä ja Body of Lies on yksi sieltä selkeästi kaupallisimmasta päästä. Markkinointikampanja teki kaikkensa peittääkseen elokuvan Lähi-itä -aspektin. Yleisö ei kuitenkaan ollut vieläkään kiinnostunut näkemään samaa, mitä jo uutiskanavat näyttävät. Sääli, itse aion olla ensi-illassa.

Steven Soderberghin Che Guevara -elokuvat tullaan varmastikin saamaan Suomen teattereihin vasta vuoden 2009 puolella, mutta voin jo tässä vaiheessa taata että ilman suurempia yllätyksiä ne tulevat löytymään odotuslistaltani ja todennäköisesti vielä varsin korkeilta sijoilta. Pikkuisen tosin kalvaa se, että ennen DVD:n hyllyyn saamista Soderberghin visiota tuskin on mahdollista nähdä ohjaajan itsensä tarkoittamalla tavalla: kahdeksi osaksi jaetun tarinan piti alunperin olla yksi mammuttimainen kokonaisuus.

Ensimmäiset julisteet elokuvakaksikosta ovat saapuneet. Niistä toinen lupaa pientä rakkaustarinaa ja on muutoinkin se selvästi tylsemmän näköinen. Sen sijaan Guerrillan juliste on kaikessa simppeliydessään miellyttävän jylhä ja paljon puhuva. Vapauden patsas -poseeraus ei toivon mukaan jää ainoaksi hyväksi puoleksi, mitä Benicio Del Toron tähdittämällä elokuvalla on sitten aikanaan tarjota. Saisi se traileri jo tulla, niin saisi edes jotain esimakua tulevasta.

Linkit: The Argentine, Guerilla

Guy Ritchien viimeisimmät elokuvat ovat saaneet tyystin toisenlaisen vastaanoton kuin miehen kaksi ensimmäistä, kehuttua ohjaustyötä. En ole tuoreemmista pätkistä nähnyt kuin Revolverin, mutta jo se osaltaan näytti aika hyvin sen, että Ritchie on jos nyt ei hukannut niin ainakin tiputtanut pallon. Joku kuitenkin vielä selvästi uskoo miehen mahdollisuuksiin, sillä brittien (fiktiivinen) kansallissankari Sherlock Holmes tulee Watsonin seurassa valkokankaalle juuri Ritchien opein.

Yllä on ensimmäinen kuva aina loistavasta Robert Downey Jr.:sta Holmesin saappaissa. Vaikka Watsonia ei tähän kuvaan ollakaan päästetty, niin on tiedossa että hänen roolinsa tulee hoitamaan niin ikään laadukasta työtä elokuvasta toiseen tekevä Jude Law. Vaikka Ritchie ei tosiaan olekaan viime aikoina suuremmin vakuuttanut, en malta olla innostumatta tästä projektista. Aluksi oli paljon masentavaa puhetta siitä, että Holmesista tehtäisiin jonkinlainen toiminallisempi versio. Ilmeisesti negatiivinen palaute on herättänyt tekijöiden huomion, sillä Downey Jr. kommentoi juuri, että tulossa on ‘alkuperäiseen materiaaliin tiukemmin pohjautuva tarina’. Tiedä sitten mitä se tarkoittaa, en ole kirjoihin tutustunut.

Linkki: kuvia kuvauspaikalta

Resident Evil: Extinctionin katsomisesta on jo iät ja ajat, mutta elokuvassa on / oli kuitenkin pari sellaista asiaa, jotka haluaisin nostaa esille. Ensinnäkin, Resident Evilin jatko-osat ovat olleet siitä mukavia pätkiä katsella, että ne eivät ihan tarkalleen ottaen edes yritä olla perinteisessä mielessä hyviä elokuvia. Se ei onneksi ole estänyt niitä olevasta varsin kivaa aivot-narikkaan-ja-pätkä-pyörimään –viihdettä. Milla Jovovich ei ole koskaan kuulunut suosikkeihin sen enempää näyttelijänä kuin naisena, mutta on myönnettävä että hän ei ole hullumpi tämän sarjan pääosassa.

Erittäin yksinkertaisen tarinan, typerän loppukuvan ja arvattavien juonenkäänteiden keskellä Extinction tarjoaa jotain pirun kaunista. Kohtaus ei kestä kauan, mutta kun Alice ajatuksen voimalla laajentaa liekinheittimen annin valtavaksi liekkipilveksi, olin haltioitunut. Efekti on kertakaikkiaan upea, se kuvataan oikein ja onneksi sillä jaksetaan vähän herkutellakin. Harvemmin CGI-tehosteet saavat aikaan yhtä spontaania ’wau’-ilmiöitä kuin kyseinen esitys. Mukana oli toki myös yllätysfaktori, en odottanut näkeväni moista ilmestystä Resident Evil –elokuvassa.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Six Feet Under ei ole kiva sarja. Hyvä? Kyllä. Kiva? Ei. Jatkuvien riitojen, kärsimyksen, masennuksen ja erilaisten ihmismielien outouksien ympärillä pyörivä Alan Ballin luomus jatkuu kolmannellakin kaudella laadukkaana. On tosin myönnettävä, että SFU:sta puuttuu aika lailla täysin koukutusaspekti: vaikka tietääkin seuraavan jakson olevan varmasti hyvä, ei Mullan alla kuitenkaan kertaakaan räjäytä pankkia tai saa kuin todella harvoin odottamaan kieli pitkällä seuraavaa mahdollisuutta katsoa Fisherin perheen tuskaa.

Kaikki edellisissä arvioissa mainitut peruskehut ovat edelleen paikoillaan. Nate (Peter Krause) saa tällä kertaa kärsiä ehkä kaikkein eniten, vaikka ei se aurinko muidenkaan risukasaan kummemmin paista. Aikaisempi friikkisirkuksen johtaja Brenda (Rachel Griffiths) normalisoituu ja nostaa siinä sivussa roimasti pisteitään. Ballin suosikkiteema, homojen elämä ’muiden seassa’ on edelleen vahvasti pinnalla, mutta ei (onneksi) aivan samalla tavalla kerronnan keskiössä kuin aiemmin. Aivan kauden loppua lukuun ottamatta perheen äidille (Frances Conroy) tarjotaan edelleen niitä tylsimpiä hetkiä, eritoten siskon asunnolla vietetyt hetket ovat turhuutta.

Alun huijaus toimii. Muutoinkin kauden tarjoamat suuremmat juonikuviot jokaiselle hahmolle ovat kiinnostavaa seurattavaa, vaikka ne tavallaan painivatkin samojen ongelmien parissa, jotka esiteltiin jo ensimmäisen kauden aikana. Suurta roolia ottava Naten pojan äiti (Lili Taylor) tosin perii ärsyttävän tehokkaasti Brendan roolin hiuksia repivänä hahmona, jota ei oikein millään jaksaisi katsella. Tosin hänen vuokraemäntänsä on vielä hirveämpi. Molemmat ovat toki tahallaan tehty ikäviksi persooniksi, mutta liika on liikaa.

Jos se nyt ei ole vielä tullut selväksi, niin selvitetään hitaimmillekin vielä kerran: Six Feet Underin 3. tuotantokaudella tapahtuu paljon ikäviä asioita, hyvät hetket ovat seurattavien ihmisten elämässä kovin harvassa. Masentuneille sarjaa ei voi suositella, mutta pirteämpääkin katsojaa jatkuva kura alkaa jossain vaiheessa tympiä. Tästä jatkuvasta rämpimisestä on myös se huono puoli, että kun sitten jotain erittäin ikävää tapahtuu, ei se enää vie tunnepuolta seuraavalle tasolle. On toki mahdollista, että Ball koittaa tehdä jotain ’elämä on jatkuvaa kärsimystä’ –selvitystä, mutta ei se nyt ihan noinkaan ainakaan Turusta katsottuna ole.

1. kausi: 4+
2. kausi: 4
3. kausi: 4

IMDB

The Reader on unohtunut johonkin. Kyllähän sitä nyt paljon muitakin leffoja jää täysin unholaan, mutta harvemmin niitä on kuitenkaan ohjannut kaveri, jonka edellinen elokuva on pirun onnistunut draama ja pääosissa kaksi järisyttävän loistavaa näyttelijää. Stephen Daldryn The Hours (arvostelu) ei toiminut allekirjoittaneelle teatterikierroksella sitten mitenkään päin, mutta noista ajoista elokuvamaku on muuttunut kovasti. Onneksi Daldryn ohjaus tuli tsekattua vuokraamosta uudelleen ja todettua että kyseessä on rauhallisesti etenevä kaunis draama kolmesta naisesta ja heidän elämistään.

Viimeisten parin viikon aikana on tullut katsottua parikin elokuvaa, joissa Ralph Fiennes on jälleen muistuttanut loistokkuudestaan. Valitettavan vähälle huomiolle ja Oscareissakin oikein huolella sorsittu Fiennes tekee ilman remuamista todella intensiivistä työtä. Näyttelijänä hän tuo mieleeni Benicio Del Toron, joka niin ikään pystyy tuomaan sisäisen tuskansa valkokankaalle ihan vain yksin istuessaan. Vaikka Fiennes onkin parhaimmillaan hieman tummasävyisemmissä rooleissa, pystyy hän kuitenkin elävöittämään hahmoistaan hyvinkin rentoja ja miellyttäviä ihmisiä, kuten Quiz Showssa tapahtuu.

Niin loistava kuin Fiennes onkin, niin Winslet on silti se tämän elokuvan pääosakaksikosta enemmän puoleensa vetävä nimi. Enkä nyt puhu vain ulkonäöstä, vaan myös ammatillisesta osaamisesta. Winslet on suosikkinäyttelijättäreni, joka tuntuu tekevän elokuvasta toiseen poikkeuksellisen vahvaa jälkeä. Naisilla roolia varten rumenemista tunnutaan suosivan kovasti palkintokaudella ja ylipäätään silloin kun puhutaan ‘hyvästä näyttelystä’. Winslet sen sijaan on lähes poikkeuksetta aika lailla itsensä näköinen elokuvasta toiseen, vaikka ei varsinaisesti silmänruokarooleja olekaan harrastanut. Tämä kertoo paljon Winsletin näyttelijänlahjoista: ulkonäkö ei muutu, mutta joka kerta Kate luo tuoreen hahmon ihan vain tulkinnallaan.

The Readerin Suomen ensi-iltaa en onnistunut onkimaan. Yhdysvalloissa elokuva nähdään 12. joulukuuta, joten eiköhän tammi-helmikuu 2009 ole aika turvallinen veikkaus.

Martin Scorsese plus Robert De Niro on aika lailla maaginen yhdistelmä. Kun ensin mainittu ohjaa ja jälkimmäinen häärää kameran edessä, on valkokankaalle marssitettu sellaisia klassikkoja kuin Raging Bull (arvostelu), Taxi Driver (arvostelu) ja Goodfellas (arvostelu). Siinä missä Scorsese on pitänyt korkean tasonsa läpi 2000-luvun uuden johtotähtensä Leonardo DiCaprion kanssa, ovat De Niron tähtihetket ovat olleet pirun harvassa. Parivaljakon toistaiseksi viimeinen yhteistyö Casino valmistui vuonna 1995 ja sen jälkeen seuraavaa projektia on arvottu useampaankin otteeseen. Tuoreimman yrittäjän nimi on I Heard You Paint Houses.

Paramount Pictures is plotting a return to organized crime for Martin Scorsese and Robert De Niro. Studio has set Steve Zaillian to adapt “I Heard You Paint Houses,” the book about the mob assassin who many believe was involved in the death of Teamster boss Jimmy Hoffa.

Scorsese is attached to direct. De Niro will play Frank “the Irishman” Sheeran, who is reputed to have carried out more than 25 mob murders. (Variety)

No eihän tuosta oikein voi olla innostamatta. De Niron ura on jo pitkään ollut aika lailla vapaassa pudotuksessa, mutta haluan kuitenkin uskoa että hänen kaltaisensa lahjakkuus ei noin vain kadota kykyjään. Tarvitaan vain oikea projekti ja tarpeeksi vaativa ohjaaja saamaan De Nirosta paras irti. Eikä nyt ihan heti tule mieleen ketään parempaa yrittäjää kuin Scorsese, tuskinpa De Niro edes kehtaa lusmuilla Scorsesen ohjauksessa vaikka miehet tunnetusti pitkäaikaisia ystäviä ovatkin.

Siitä ei valitettavasti ole tietoa, missä vaiheessa I Heard You Paint Houses siirtyy tuotantoon, sillä Varietyn mukaan Scorsese ei ole vielä päättänyt seuraavaa projektiaan. Tarjotuista ehdokkaista tämä vaikuttaa kaikkein mielenkiintoisimmalta, vaikka Scorseselta tietysti on rikoselokuvia jo nippu nähtykin. Sen verran loistavia ja kuitenkin sopivasti erilaisia ne ovat, että ei yksi (tai vaikka useampi) lisää pahaa tee.

Odotuslistan ykkönen, vuosi vain on vielä hukassa.

Charlie Kaufman osaa käsikirjoittaa elokuvia. Sen hän on osoittanut useampaankin kertaan mm. sellaisilla omaperäisyyden juhlinnoilla kuin Being John Malkovich (arvostelu) ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind. Ohjaajan penkillä miestä sen sijaan ei olla aiemmin nähty, ja juuri tämä on ollut iso kysymysmerkki Synecdoche, New Yorkin kohdalla. Moni tuntuu uskovan että kykenevästä kirjoittavasta kuoriutuu myös ammattitaitoinen ohjaaja, sillä sen verran loistokkaan näyttelijäkaartin Kaufman on saanut debyyttiohjaukseensa kaavittua.

Vaikka Synecdoche, New Yorkilla onkin kovasti potentiaalia olla vähän joka puolelle vilkuileva sekasotku, niin ainakin ensimmäinen traileri tekee parhaansa karkottaakseen tämän mielikuvan. Vaikka tarina ei normaaliin Kaufman-tyyliin aivan tavanomaisimmalta vaikutakaan, niin henkilöiden väliset suhteet näyttäisivät kuitenkin olevan selkeästi Synecdoche, New Yorkin tärkein anti. Rohkeasti 15 sekunnilla kahden ja puolen minuutin trailerinormin ylittävä mainos povaa paitsi loistavaa roolisuoritusta Philip Seymour Hoffmanilta niin myös kaikin puolin nautittavaa elokuvaa. Synecdoche, New Yorkin trailerista on vaikea osoittaa kohtia ‘jotka toimivat’, kokonaisuus vain muodostuu kiinnostavaksi.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=XIizh6nYnTU[/youtube]

Tagit: Being John Malkovich, Charlie Kaufman, Philip Seymour Hoffman, traileri

The Spirit ei ole kauniisti muotoiltuna näyttänyt kovinkaan tärkeältä julkaisulta loppuvuoden elokuvakalenterilta. Ei kolmas traileri nyt mikään maaginen näytös ole, mutta se antaa kuitenkin selkeää toivoa siihen suuntaa, että ehkä teattereihin on tulossa muutakin kuin väljähtänyt Sin City -kopio, jolla ei pienintäkään hajua siitä, mitä se haluaisi olla. Tällä kertaa kuvat on aika ajoin hyvinkin kauniita, hahmodesign näyttää ensimmäistä kertaa sopivan kornilta ja sitä paljon haettua tyylikkyyttä on oikeasti saatu lipastettua mukaan edes hitusen.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=Zii28rGaxqc[/youtube]

Tagit: Frank Miller, The Spirit, traileri

Jos pelkästään trailereita uskoisin, niin olisin hyvinkin vakuuttunut siitä että Yhdysvaltojen hyvinkin mahdollisesti kaikkien aikojen pidetyimmästä presidentistä tehty elokuva W. on Oliver Stonelle paluu laatuelokuvien sarjaan. En tosin oikein osaa sanoa, mitä noista tähän mennessä nähdyistä trailereista oikein pitäisi saada irti: Yhdysvaltojen politiikka on tällä hetkellä niin heikosti myyvä aihe elokuvissa, että jotain piristystä markkinakoneiston on ollut pakko saada aikaan. On siis vähän kyseenalaista, että onko trailerien selvästi humoristinen yleissävy läsnä myös elokuvassa vai nähdäänkö valkokankaalla enemmän tavanomaisempaa poliittista draamaa.

Oli niin tai näin, niin tosiasia on että käsikirjoituksen lukeneet tahot ovat järjestään olleet varsin negatiivia W.:tä kohtaan. Kyseessä on puheiden mukaan jonkinlainen katastrofi, josta ei oikein kukaan ota mitään selkoa. Toivottavasti näin ei olisi, sillä sen lisäksi että laatuelokuvia on aina ihan kiva katsella, niin toivoisin myös Stonelle pikkuhiljaa menestystä. Kyseessä on kuitenkin ohjaaja, joka on aikanaan tekaissut useammankin huippuluokan elokuvan. Lisäksi pääosassa nähtävä Josh Brolin näyttäisi olevan erinomainen valinta George W. Bushiksi, ja olisi sääli nähdä hänen työnsä menevän hukkaan. Lopuksi Bushin saavutukset / ‘saavutukset’ ehdottomasti ansaitsevat oman elokuvansa ja mielellään vahvan sellaisen. Olisi plussaa jos tässä onnistuttaisiin ensimmäisellä yrityksellä.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=g12mxcFmzoU[/youtube]

Tagit: 9/11, Josh Brolin, Oliver Stone, W

Tähän mennessä näkemäni materiaalia tv:ssä työnsä pääasiassa tehneen ohjaaja Robert B. Weiden ohjaamasta How to Lose Friends and Alienate Peoplesta on ollut rohkaisevaa. Valitettava fakta toki on, että millekään genrelle ei ole yhtä helppo tehdä liikoja lupaavaa traileria kuin komedialle. Toivoa sopii, että hupaisat jutut eivät loppuisi nähtyihin 2½ minuutin mainoksiin.

Megan Fox on tällä hetkellä yksi eniten kuolaajia peräänsä vetävistä kaunottarista. Still-kuvissa naikkonen on toki ilo silmille, mutta liikkeessä hän suorastaan uhkuu seksikkyyttä. Paramount Picturesin markkinointiosastolla tämä on selvästi hoksattu, sillä he ovat kuvia valitessaan keskittyneet lähes yksinomaan Foxin paljastavempiin otoksiin. Erityistä huomiota osakseen on saanut märkä, muutoinkin ihoa heikosti peittävä iltapuku. Entistä huvittavammaksi (lue: ei tarkoita samaa kuin ‘valitettavammaksi’) tämän tekee se, että jos olen ymmärtänyt oikein, niin Megan Foxin hahmo ei todellakaan ole How to Lose Friends and Alienate Peoplen pääosassa. Se kunnia kuuluu Simon Peggille, mikä ei varmasti ole loppupeleissä ollenkaan huono ratkaisu.

Kettu-keskeiset kuvat löytyvät täältä: linkki

The Curious Case of Benjamin Button tuntuu sitä tarpeellisemmalta nähtävältä, mitä enemmän elokuvasta julkaistaan materiaalia. On tosin myönnettävä, että David Fincherin toisen ohjauksen tämänkertainen traileri ei ole aivan edeltäjänsä tasolla. Siinä missä ensimmäinen traileri luotti pääasiassa musiikin ja kuvien voimaan, on tällä kertaa mukana myös dialogia. Ei se onneksi mitään kömpelöä sössötystä ole, mutta ei tällä kertaa kuitenkaan aiemmin saavutetulle tunnelmatasolle päästä.

Pirun laadukkaalta elokuvalta Fincherin seuraava yhtä kaikki vaikuttaa ja ainakin visuaalisella puolella Oscar-akatemian lienee aika lailla mahdoton olla nominoimatta The Curious Case of Benjamin Buttonia. En nyt kuitenkaan olisi kovinkaan järkyttynyt jos näin tapahtuisi, sen verran tehokkaasti Akatemia on Fincherin aiemmatkin ohjaustyöt onnistunut sivuuttamaan. Kertoo jotain hyvin oleellista palkintokauden toimintaperiaatteista kun kolmikolle Se7en (arvostelu), Zodiac (arvostelu) ja Fight Club (arvostelu) on lohjennut yhteensä kokonaiset kaksi ehdokkuutta.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=7L6K3fkwr-Y[/youtube]

Tagit: David Fincher, Oscarit / palkintokausi, The Curious Case of Benjamin Button, traileri

Ron Howardilla on jonkinlainen maine tasaista, varman päälle pelattua draamaa ohjaavana jees-miehenä. Joltain osin tuohon lausuntoon on helppo liittyä, mutta tasaiseksi en miestä menisi missään nimessä kutsumaan. Cinderella Man ja Beautiful Mind ovat kumpainenkin sokerisuudestaan huolimatta palkitsevaa katsottavaa molempien tarjotessa toimivia, joskin lusikalla syötettyjä herkkiä hetkiä. Näiden parin erittäin onnistuneen draamailun lisäksi Howard on pääasiassa ohjannut hyvin nopeasti unohdettavaa korkeintaan ok-tason leffaa. Tästä huolimatta Ron Howardin nimi tulee itsekin usein liitettyä ihan pätevien tekijöiden joukkoon. Asenteessani saattaisi olla (tässäkin asiassa) pikkuisen korjaamisen varaa.

Howardin Frost / Nixon -leffa näyttää selvästi kuuluvan ohjaajan potentiaalisesti parempiin elokuviin. Täytyy myöntää, että elokuvan pohjana olevat tapahtumat eivät ole allekirjoittaneelle millään lailla tuttuja, vaikka Watergate-skandaalin ympärillä nytkin selkeästi pyöritään. Annan Howardin patentoidun historia-näkemyksen antaa opetusta tällä kertaa ja jätän pätevämmän tutkimuksen tekemisen myöhemmälle. Aihe vaikuttaa kiinnostavalta ja jo trailerissa kosketetaan sen verran kiehtovia näkökulmia, että en malta olla innostumatta Frost / Nixonista.

Frank Langella Richard Nixonina näyttäisi olevan varsin onnistunut valinta, vaikka miehen puhetyyli onkin jo trailerissa aika ajoin hitusen päällekäyvä. Langellan lisäksi Howard on muutenkin käyttänyt rooleissaan ei-niin-isoja nimiä. Eiväthän elokuvan pääosissa nähtävät kasvot todellakaan mitään tuntemattomuuksia ole, mutta isompien starojen välttäminen ei ole koskaan huono idea oikean elämän henkilöistä puhuttaessa. Näin kuvattavat ihmiset on helpompi nähdä nimenomaan hahmoina, ei heitä tulkitsevina näyttelijöinä.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=Ibxs_2nDXUc[/youtube]

Tagit: Frost / Nixon, Ron Howard, traileri