Andrew Dominikin The Asssination of Jesse James by the Coward Robert Ford (arvostelu) iski ensimmäisellä katselukerrallaan lujaa. Top20-listalta pois jättämisen ainoa todellinen syy oli oikeastaan se, että elokuva teki mieli nakata niin korkealle listalla, että sitä olisi huonossa lykyssä joutunut katumaan jatkossa kovastikin. Uusintakatselu on nyt takana ja tunnelma ei ole vastaavalla tasolla kotiteatterissa ollut hyvin pitkään aikaan. The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford on mestarillinen elokuva, joka on nyt myös löytänyt ansaitun paikkansa top20-listallani.

Linkin takaa löytyvä lista sisältää, kuinkas muuten, juonipaljastuksia.

Lue loput jutusta »

David Fincher on yksi kolmesta suosikkiohjaajastani. The Curious Case of Benjamin Button on näyttänyt alusta alkaen loistavalta. Suomen ensi-iltaan (16.1.2009) on vielä reippaasti aikaa, eikä Yhdysvalloissakaan elokuvaa nähdä vielä kuukauden päiviin laajassa levityksessä. Paramount halusi kuitenkin laittaa hypeen uusia kierroksia jo tässä vaiheessa ja järjesti ensimmäisen pressinäytöksen:

I don’t want to jinx the movie by going overboard and I don’t want to have the next few words haunt me for the next decade, nonetheless – if I had to name the film that would probably have the best shot at winning Best Picture, Director, Adapted Screenplay, Cinematography, Costumes, Art Direction it would be this one. (Awards Daily)

I think there is no argument against Cate Blanchett being nominated for Best Actress, and again, I think she takes this award in a cake walk. There is no actress in that category standing up and demanding this award like her work is here. Nominations for Picture, Director, Actress, Adapted Screenplay, Art Direction, Cinematography, Film Editing, Makeup, Original Score and Visual Effects are virtually assured. That’s 10 you can take to the bank. (In Contention)

Wau. Eipä tuohon oikeastaan mitään hirveän tärkeää lisättävää. Käytännöllistä kun yltiöpäisen hehkuttamisen hoitaa joku puolestani. Lienee sanomattakin selvää, mitä tuommoiset puheet tekevät jo muutoinkin korkeille odotuksilleni elokuvan suhteen. Saas sitten nähdä, kuinka Fincherin elokuvan palkintokausimenestykselle todellisuudessa käy: ennakkohehkutusta on tällä kertaa ainakin niin pirusti. Edelliset kolme mestariteosta – Zodiac (arvostelu), Se7en (arvostelu) ja Fight Club (arvostelu) – vain on kaikki jätetty käytännössä täysin ilman huomiota, joka voi tietysti osaltaan työskennellä myös Fincherin eduksi.

Aika lailla saman aikaisesti pressinäytöksen kanssa tarjolle tuli uusi traileri (jota lakkoni mukaan en katso, mutta linkkaanpa sen nyt kuitenkin: tässä. Niin ikään pari hyvin tavanomaista julistetta saapui esittelemään elokuvan päähenkilöiden pärstävärkit: luulisi nyt ainakin kaikkien tietävän, että Brad Pitt ja Cate Blanchett ovat The Curious Case of Benjamin Buttonin pääosissa. Minimalistisuudesta tuolle juliste-kaksikolle tosin täytyy antaa pisteitä. Vaikka omaperäisyyttä ei ole tippaakaan, niin yksinkertaisuus on silti aina valttia.

Joulu? Uusi vuosi? Minä odotan tammikuun 16. päivää.

Viime viikonlopun Yhdysvaltojen ensi-ilta sellaiselta pikkuleffalta kuin Twilight meni varmasti monilta ohi. Yhdysvaltoja (ja siinä sivussa koko muuta maailmaa) ravistelevasta talouskriisistä ei ollut tietoakaan, kun teinitytöt hyökkäsivät joukoittain elokuvateattereihin katsomaan ihmistytön ja vampyyripojan rakkaustarinan ensimmäisiä askelia. Tulos? 70,5 miljoonaa dollaria kolmen ensimmäisen päivän aikana. Whoopi-fucking-doo. Twilightin box office -menestystä on pohdittu ansiokkaasti täälä, joten kiinnostuneet lukemaan. Lyhyesti kuitenkin sanottakoon, että jotain kertoo se, että juuri teattereihin saapunut Quantum of Solace ei yltänyt avauksellaan Twilightin lukemiin.

Twilight perustuu kirjasarjaan, joka on ilmeisesti huomattavasti paljon suositumpi kuin olen koskaan kuvitellutkaan. Harry Potter oli tuttu nimi jo ennen kuin olin ensimmäistäkään elokuvaa nähnyt tai kirjan sivua kääntänyt, mutta Twilight oli itselleni täysi tuntemattomuus aina ensimmäiseen traileriinsa saakka. Twilight-elokuvan tuottaneessa firmassa on ison juhlan paikka, sillä eivät nämä leffat suinkaan tähän tule loppumaan. Summit Entertainmentin onneksi kyseessä kun sattuu olemaan kirjasarja:

Summit Entertainment announced today that the studio is officially moving forward with the production of New Moon, the second installment of its filmed franchise Twilight. The movie will be based on the second novel in author Stephenie Meyer’s Twilight series titled, New Moon. (Movieweb)

Huvittavasti uutinen tuli tarjolle noin kaksi tuntia perjantain box office -numeroiden (35,9 milj) julkaisun jälkeen. Taitaa tuokin olla jonkinlainen ennätys lippuluukkutulokseen reagoimisessa.

Movieweb lypsi Frank Spotnitzilta seuraavanlaista infoa koskien mahdollista seuraavaa The X-Files -elokuvaa:

I think we’d all like to to it. The studio has not said yes or no. I think there’s life in the franchise still. I think these are great characters. There’s a date that looms very important in X-Files mythology, which is December 2012. I think after the DVD comes out, the studio will decide whether they want to roll the dice on another X-Files feature.

If we were to make one more feature, I think we would definitely have to deal with alien colonization. (Movieweb <-- laajemmin juttua)

Kertaus on opintojen äiti, joten: The X-Files on paras tv-sarja koskaan. Sarjan viimeinen kausi ja loppukesästä teattereihin saapunut toinen elokuva (arvostelu) olivat valtaosiltaan tuskaista katsottavaa.

Kovin mielelläni minä silti Mulder ja Scullyn vielä kerran näkisin, varsinkin jos Spotnizin uhoilut muukalaisten invaasioon keskittyvästä tarinasta realisoituisivat. Käsikirjoittajaosastolla on tosin tällä haavaa sellainen putki menossa, että toisaalta voisi olla kaikkien – ja ennen kaikkea sarjan muiston kannalta – parempi, että antaisivat olla. Yhdeksännen tuotantokauden muukalais-puolikin kun oli voittopuoleisesti suoraan sanoen paskaa.

Potentiaalia aiheessa toki on niin maan pirusti. Melkein toivoisi, että jos Fox tämän rahoittaisi niin pysyttäisiin tv-elokuvalle sopivassa budjetissa. Ei niiden klassikkojaksojen tuottamisenkaan aiemminkaan isoja lavasteita ja suuria taisteluita kaivattu. The X-Filesin tyyliin kun ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä sovi mikään IE4-tyylinen muukalaisten lopullinen kohtaaminen. Tavallaanhan tämä elokuva on jo nähty, 6. kauden Two Fathers / One Son -jaksopari oli aika lailla täydellinen ‘lopetus’ muukalaisjuonelle.

Näillä mennään:

Twentieth Century Fox has set Gossip Girl creator Josh Schwartz to write X-Men: First Class. Fox is keeping quiet on plans and declined to confirm details of the project. Fox has been leaning toward using the younger characters introduced in the previous pics in future installments – teenagers with powers taught at the Xavier Institute for Higher Learning.

No production date has been set. (Movieweb)

Josh Schwartz on varmasti kaikin puolin mukava heppu ja oikein kiva kaveri ryyppyporukassa, mutta tähän hommaan olisin mielelläni nähnyt palkattavan jonkun ihan muun pärstän. Foxin valinta on toki sinällään looginen, että Schwartz on tuottanut parikin teineihin keskittyvää tv-sarjaa, joista on tullut erittäin suuren luokan hittejä.

Ongelma vain on siinä, että syväluotaava tutkimukseni osoittaa kiistattomasti että sekä OC että eritoten Gossip Girl ovat, noh, heikohkoja. Ensin mainitulla nyt vielä oli ihan hetkensä niiden muutamien jaksojen aikana, jotka vaivauduin vilkuilemaan. Gossip Girlia tuli – kiitos kovan rummutuksen – katsastettua tasan yksi jakso ja se oli alusta loppuun sellaista kuraa, ettei paremmasta väliä. Jo pelkän kertojaäänen käytön pohjalta olisin voinut tuomita sarjan.

Ei kuitenkaan ruveta pessimistiksi, vaan ajatellaan positiivisesti. Lähtökohtaisesti lisää X-Menia on vain ja ainoastaan hyvä asia. Bryan Singerin ohjaamat mutanttipainit kun ovat yhdessä Christopher Nolanin tekaisemien lepakkojahtien kanssa ehdottomia suosikkejani nykyisistä supersankarielokuvista. Jotenkin kuitenkin pahasti pelkään, että Fox ei näe tarpeelliseksi hankkia teini-X-Meneille todistettua tekijämiestä (tai naista) ohjaajaksi, vaan paikan saa joku Koodinimi Ratner. Schwartzillekin hommaa oli jo tarjottu, vaikka mies ei ole ohjannut edes yhtään tv-sarjajaksoa. Hieno startti!

Saas sitten nähdä, mihin ratkaisuun Fox / Schwartz päätyvät tarinan suhteen. Keskitytäänkö (1) jo esiteltyihin hahmoihin, (2) haetaanko jostain uusi ryhmä erikoisia teinejä vai (3) kerrotaanko aiemmissa elokuvissa aikuisiässä nähtyjen origin-tarina. Toisaalta uudetkin mutantit olisivat kivoja tuttavuuksia, mutta silti täytyy kääntyä tuon ensimmäisen option suuntaan. Jo ihan sen vuoksi, ettei X-Men: First Class joutuisi painimaan hahmojen esittelyn ja alkuperän kertaamisen kanssa kovinkaan kauaa. Näitä origin-tarinoita kun on nähty viime vuosina ihan riittävästi ja seuraavan X-Men-leffan ei kuitenkaan olisi pakko tätä tehdä. Huonona puolena tietysti olisi se, että aiemmat X-Menit eivät ole kovinkaan kummoista pohjaa nuorisolle luoneet, joten aika lailla peruspalikoiden asettelusta jouduttaisiin monen hahmon kohdalla lähtemään.

No, tuskin ne ainakaan Halle Berrylle soittaa.

Richard Nixon onnistui ainakin yhdessä asiassa. Elokuvia hänestä tykätään tehdä selvästi reippaammalla tahdilla kuin keskimääräisesti Jenkkilaivan kapteenista. Tiedä sitten olenko vielä onnistunut jonkun tuosta otsikosta pois jättämään, mutta tuo trio nyt tuli mieleeni. Frost / Nixonin ensi-iltaa odotellaan vielä rapakon toisellakin puolella. Ensimmäiset kymmenen arvostelua lupaavat kuitenkin varsin onnistunutta poliittista draamailua Ron Howardilta. Ihan aikataulussa ohjaaja tietysti onnistumisen kanssa onkin, joka toinen hänen tekeleistään tuntuu olevan täysi välityö.

Tekstin innoituksena tietysti toimii hetki sitten katsomani Oliver Stonen Nixon (arvostelu), joka ei laadullisesti ollut ihan sitä mitä toivoin mutta herätti kuitenkin kummasti kiinnostusta Yhdysvaltojen 37. presidentin elämänvaiheisiin. Lisäksi elokuva toimii erinomaisena kaverielokuvana Alan J. Pakulan loistavalle All the President’s Menille. Nixonissakin kun suurimmilta osin keskitytään juuri Watergate-murtoon, joka tunnetusti on Pakulan ohjauksen punainen lanka. Nixon näyttää tarinasta nyt sen osapuolen toimet, joita President’s Menissa pitkälti koitettiin selvittää.

Innolla odotan All the President’s Menin uusintakatselua, sillä uskoisin että elokuvan – varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla – hirveäksi käyvässä nimirallissa voisi tällä kertaa jopa pysyä mukana. Oliver Stone kun on antanut jos nyt ei kaikille, niin ainakin tärkeimmille pelureille kasvot Nixonin lähipiirissä. Haldemanista puhutaan useaan otteeseen Redfordin ja Hoffmanin suulla, mutta koskaan häntä ei nähdä. Nixonissa hän on yksi päähenkilöistä, ja vieläpä erinomaisesti tulkittu James Woodsin toimesta. Vaikka Redford kommenttiraidalla sanookin, että pahiksien naamat pidettiin tahallaan poissa kuvasta, niin kasvot kuitenkin aina auttavat ainakin minua nimien muistamisessa ja näin ollen kärryillä pysymisessä.

23. päivä tulevan vuoden tammikuuta teattereihin saapuva Frost / Nixon toivon mukaan pystyisi lisäämään jotain näiden kahden elokuvan antiin ja olemaan näin paitsi toimiva itsenäinen elokuva, niin osa suurempaa ‘kokonaisuutta’. Frank Langella saa olla Nixonina hyvä, jos aikoo päässäni korvata Anthony Hopkinsin erinomaisen roolisuorituksen. Ainakin miehen työskentelyä on kehuttu kautta arvostelujen. Ilokseni äsken huomasin IMDB:stä, että nuo Frostin Nixon-haastattelut ovat saatavilla DVD:llä ja vieläpä edulliseen hintaan. Täytyypä laittaa mokoma julkaisu pitkän ostoslistan jatkoksi.

Kovasti tuntuu Steven Soderberghin Che-elokuvan ensimmäisen osan promokuvat painottavan miehen elämän aseellista puolta. Tiedä sitten onko kyseessä puhtaasti markkinointiosaston päätös; toiminta tunnetusti myy paljon paremmin kuin poliittiset keskustelut kiikkutuolissa. Niin tai näin, niin pituutta kahdella elokuvalla on yhteensä sen verran runsaasti että eiköhän mukaan ole kuitenkin saatu roppakaupalla lihaakin pelkän pintakiillon ohella. Luottamus ohjaajaan on tässä kotikatsomossa varsin vahva, vaikka en voikaan sanoa olevani läheskään kaikkien herran elokuvien ystävä.

Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, miten tämän järisyttävän pitkän Chen jakaminen kahteen osaan on onnistunut. Ovatko elokuvat hyvin tasapainossa keskenään ja kuinka erilaisia ne ovat tyyliltään. Sitä pitkää leikkausta odotan edelleen kaikkein eniten; tosin on odotettavaa että siinä materiaalia on loppu peleissä vähemmän kuin kahdessa erillisessä elokuvassa yhteensä. Vaikka Chen elämästä en pystyisi mitään yksityiskohdiltaan rikasta elämänkertaa kirjoittamaankaan, niin eiköhän sieltä kuitenkin jokunen luonnollinen ‘to be continued’ -hetki löydy. Muutamat julkaissut trailerit (köh köh) elokuvan olemusta varmasti valottaisivat, mutta kiitos tuoreen lakkoni en ole niitä katsomassa. Toivon mukaan tarjolla olisi herkkua, eikä ylipitkää jaarittelua.

Kuvat: linkki

Vanha uutinen, mutta ansaitsee yhtä kaikki pari sanaa:

The Hasbro-Universal collaboration Monopoly is passing go after having cemented two key players in the film adaptation. Pamela Pettler has been set to write the screenplay, and Ridley Scott has now been officially attached to direct the project.

And Ridley Scott, who has been attached as a producer on Monopoly will direct with an eye toward giving it a futuristic sheen along the lines of his iconic Blade Runner.

No production date has been set. (Movieweb)

Mulla nyt ei sinällään ole mitään Mopoli-lautapeliä vastaan, oikein viihdyttäväähän sitä on ollut nuorempana takoa tuntikaupalla; kadut, talot ja taalat vaihtoivat omistajaa. Putkinäöllä katsottuna Monopoli ei todellakaan ole ihan ensimmäinen lautapeli, josta lähtisin elokuvaa kuvaamaan. Mutta jos asiaa vaivautuu yhtään ajattelemaan, niin lienee jota kuinkin täysin selvää että lautapelillä ei tule olemaan osaa eikä arpaa elokuvassa – uutta Jumanjia odottavat joutuvat takuuvarmasti pettymään. Todella toivon olevani oikeassa.

Näin kauniisti sanottuna ‘epävakaan’ taloustilanteen aikana on hyvinkin mahdollista, että juuri Monopolista tulee Scottin seuraava elokuva. Sillä vaikka miehestä voi taiteellisessakin mielessä sanoa paljon kaunista, niin onhan hän kuitenkin hyvin vahvasti katseensa dollareissa kiinni pitävä mies. Floppeja toki tulee samaan tahtiin kuin osumiakin, mutta ainakin yritystä löytyy. Voi tosin olla, että talousmaailmaan sijoittuva elokuva ei juuri nyt ole sittenkään fiksu idea; voi käydä samalla tavalla kuin lukuisille Lähi-itää käsitteleville elokuville. Yleisö ei halua nähdä samaa paskaa kuin mitä uutislähetykset tarjoavat pääruuaksi. Juuri tässä tuttu nimi – Monopoli – voi olla avuksi.

Voi kun osaisi käyttää leikkaussoftia. Oliver Stonen vuonna 1995 teattereihin lykkäämä Nixon on erinomainen elokuva – ainakin melkein. Jos kokonaisuudesta poistaisi noin puolen tunnin edestä materiaalia, niin tulos olisi mestarillinen: arvosanalla mitattuna varmasti yhden kokonaisen pisteen enemmän heltiäisin antamaan. Parhaimmillaan Nixon on nimittäin täysin tasavertaisesti ohjaajansa parhaan elokuvan tittelistä kilpaileva näytös. Heikoimmillaan taas ihan ‘ynnä muuta’ -kohtauksiin aikaansa tuhlaava rutiinielämänkerta.

Yhdysvaltojen 37. presidentti Richard Nixon (Anthony Hopkins) tunnetaan ihan jostain muusta kuin Vietnamin sodan lopettamisesta, erinomaisuudestaan ulkomaansuhteiden hoidossa ja yhdestä USA:n presidenttihistorian suurimmista vaalivoitoista. Watergate-skandaaliin kaatunut vakoilu- ja rahoitusoperaatio tuhosi miehen maineen pitkäksi aikaa ja nuo tapahtumat ovatkin pitkälti elokuvan keskipiste. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan luota lyhyen ajan käsittelyyn, vaan mukaan on laitettu vielä varsin mielenkiintoisia mutta laadultaan epätasaisia tunnelmapaloja Nixonin aikaisemmilta politiikkavuosilta sekä lapsuuden seikkailuja mustavalkokuvauksella terästettynä. Viimeksi mainitulla osion olisin mielelläni katsonut kokonaisuudessaan poistetuista kohtauksista.

Nixon aloittaa vaatimattomasti ehkäpä parhaalla kohtauksellaan. Korniksi menevä Valkoisen talon synkkä ulkokuva vaihtuu sisätilaan, missä Nixon sisäpiiriläisineen pui Watergate-murron ensi-askelia. 212 minuuttisen elokuvan aikana näitä politiikan isokenkäisten välisiä keskusteluja oppii odottamaan innolla: niissä yhdistyy elokuvan tavaramerkiksi nousevat vahvat näyttelijäsuoritukset ja dialogin oivaltavimmat palaset. Anthony Hopkins tekee makuuni uransa parhaan roolisuorituksen, mutta shown varastaa kuitenkin James Woods chieff of staff H.R. Haldemanina, joka on yksinkertaisesti mahdottoman uskottava presidentin takapiruna.

Ottaen huomioon Oliver Stonen poliittiset kannanotot, on yllättävää kuinka rauhallisena ohjaaja malttaa pysyä. Toki Nixon on ajoittain idioottimainen vallanväärinkäyttäjädemoni, mutta hän on sitä syystä. Miestä ei nähdä syntyjään pahana ja loppupeleissä hänestä tulee jopa jos nyt ei sympaattinen niin ainakin hyvällä tavalla säälittävä hahmo. “I’d like to offer my condolences to those families. But Nixon can’t.” John F. Kennedyn palvonta toki jatkuu tässäkin elokuvassa, mikä nyt ei varmasti yllätä ketään vuoden 1991 JFK-elokuvaa (arvostelu) nähnyttä.

Nixon valitettavasti sortuu niin monien elämänkertaelokuvien helmasyntiin: ei osata keskittyä. Lapsuudesta ei saada oikein mitään irti ja kohtaukset ovat äärimmäisen ennalta-arvattavia. Pääosin ne ovat juuri sellaisia pitkitettyjä ja päälle liimattuja ‘tässä syy tapaukselle X’, jotka jo aiemmin ovat jollain tapaa selvinneet dialogin tai muiden tapahtumien kautta. Vaikka ‘näytä, älä kerro’ on ihan hieno nyrkkisääntö, niin rajansa senkin toteuttamisella. Kronologinen kerronta on Nixonissa rikottu ja vaikka se osaltaan toimiikin eritoten poliittisen uran kertaamisessa, tuo se elokuvan laatupuoleen ikävää ennalta-arvattavuutta: tiettyihin vuosiin sijoittuvat kohtaukset ovat järjestään muuta materiaalia heikompia.

En ole Nixonin teatterileikkausta nähnyt, mutta onkimani tiedot antavat (valitettavasti) ymmärtää, että vanhempi leikkaus ei ole se parempi versio, pikemminkin päinvastoin: Nixonin CIA-johtajan kanssa käymät keskustelut olivat mieleeni. Loppuun vielä todettakoon, että JFK:ssa sujuvasti käytetty sähäkkä leikkaus ja väreillä kikkailu ei ole Nixonissa yhtä hyvin kokonaan. Minimalistisempikin ote olisi ajanut asiansa, joskin monin paikoin kuvaus on priimaa ja monta henkilöä sisältävät keskustelut on tehty esimerkillisesti. Nixon on iso elokuva muutoinkin kuin pituudeltaan ja osittain se kaatuu kömpelyytensä: Stone ei ole taaskaan luottanut katsojan päättelykykyyn, tällä kertaa se on vain aiempaa kiusallisemmin esillä.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Trailers. Have nothing to do with them. Gene Siskel hated them so much he would stand outside a theater until they were over. If he was already seated in the middle of a crowded theater, he would shout “fire!” plug his ears and stare at the floor. Trailers love to spoil all the best gags in a comedy, hint at plot twists in a thriller, and make every film, however dire, look upbeat. (Roger Ebert’s rulebook)

Rakastan trailereita. Niillä on kaksi erinomaista käyttötarkoitusta. Ensinnäkin nostattaa odotuksia. Tämä tosin hyvin usein lyö pahasti takaisin, kun kokonaisuus ei pysty lähellekään vastaamaan best of -koostetta. Erityisesti komedioiden kohdalla tämä pitää hyvin usein paikkansa. Harvemmin trailereihin on heikoimpia vitsejä leikattu. Tästä huolimatta pidän kuitenkin suuresti elokuvien ennakkofiilistelystä ja tässä trailerit ovat eittämättä erittäin oleellinen osa kokemusta.

Toinen seikka, joka vahvasti puhuu trailerien puolesta, on se että niiden avulla olen löytänyt monia sellaisia elokuvia, jotka olisivat muutoin menneet täysin ohi. Tekijät eivät välttämättä ole mitenkään nimekkäitä, mutta traileri vaan on vaikuttanut niin pirun kiinnostavalta, että elokuva on kuin vahingossa siirtynyt seurattavien projektien listalle.

Siitä huolimatta en voi kuitenkaan kuin olla samaa mieltä Ebertin perusteluista. Nettikaveri linkitti tuon tekstin vajaa pari viikkoa sitten ja sen jälkeen sitä on tullut mietittyä useampikin kerta. Kukaan kun tuskin voi kieltää sitä, että elokuvakokemus on parhaimmillaan kun tarinasta on ennakkoon mahdollisimman vähän tietoa. Vaikka hyvinkin tehtyjä trailereita toki on roppakaupalla, niin myös turhan usein tulee vastaan sellaisia, jotka kokevat velvollisuudekseen enemmän tai vähemmän hyppiä koko tarinan läpi. Vaikka varsinaisia yllätyksiä ei kerrottaisikaan, helpottuu niiden päättely turhan paljon.

Johtopäätös? Vaikka tiedänkin jo tässä vaiheessa, että päätös tuskin tulee pitämään hirmuisen kauaa, niin koitan nyt ihan testimielessä jonkin aikaa vältellä trailereiden katsomista kotioloissa. Erityisesti tämä koskee sellaisia elokuvia, jotka (1) tulen joka tapauksessa katsomaan tai (2) joiden olemassaolosta olen edes jossain määrin tietoinen ennakkoon. Tuntemattomuuksien pongailussa voisi vähän joustaa; ‘koskaan kuullutkaan’ -miehityksellä tehdyt leffat sujahtavat tähän kategoriaan. Tai sitten pitää vaihtaa taktiikkaa niiden löytämiseen.

Jotkut koittaa lopettaa tupakanpolton. Minä yritän tehdä saman trailerien katsomiselle. Röökien lopullinen tumppaaminen säästää rahaa ja petraa terveyttä, trailerien hylkääminen parantaa elokuvia. Ainakin toivon näin.

Enpä ole viimeisen kolmen vuoden aikana viettänyt minkään elokuvan parissa yhtä paljon aikaa kuin Kingdom of Heavenin. Alkuperäiseen leikkaukseen tuli alkujaan petyttyä teatterikierroksella, eikä maku ollut yhtään parempi DVD:kään; pikemminkin päinvastoin. 40 minuuttia pidempään director’s cut -painokseen tuli kuitenkin tartuttua varsin innokkain ottein ja se olikin monta harppausta hienompi kokemus. Hahmoihin tuli roppakaupalla lisää syvyyttä ja tapahtumille painoarvoa. Ridley Scottin leikkaus tulikin sitten vedettyä läpi viitisen kertaa kiitos runsaan kommenttiraitavalikoiman.

Pari päivää sitten Kingdom of Heaven kuitenkin taas löysi tiensä soittimeen, kun tuli tarvetta koulun puolesta löytää keski-ajalle sijoittuva elokuva. Onneksi kyseessä on kerta kaikkiaan upea sotaelokuva, muutoin voisi pikku hiljaa alkaa korpeamaan koko Jerusalemin kohtalo. Arvioni kanssa olen aika lailla samaa mieltä edelleen, joten en ala sitä uudelleen kirjoittamaan. Tällä kertaa hieman häiritsi aikaisempia katselukertoja enemmän se, kuinka jumalattoman hyvä ihminen päähenkilö Balianista (Orlando Bloom) oli tehty.

IMDB / Rotten Tomatoes

David Fincherin Zodiac (arvostelu) tuli eilen katseltua uudelleen, tällä kertaa director’s cut -leikkauksena. Enpä muista olenko koskaan nähnyt, että olisi elokuvan eri versioiden välillä noin olemattomat erot. Musiikeilla ja uutisäänillä toteutettu kooste oli korvannut ‘neljä vuotta myöhemmin’ -kortin. Sillä nyt ei niin väliä, mutta toinen kohtaus oli ehdottomasti hieno lisäys, se itse asiassa löytyy linkin takana olevasta listastakin.

Vajaa vuosi takaperin kirjoittamaani arvosteluun ei ole oikeastaan mitään merkittävää lisättävää. Lähinnä poistaisin sitä vähääkin kritiikkiä, mitä tuohon arvioon oli osunut. Nyt en huomannut mitään suvantovaihetta ennen kolmatta näytöstä, enkä nyt jälkikäteen edes muista mistä ihmeestä olin valittanut. Viiden tähden elokuva, hyvin lähellä top20-listaa, tietyllä mielentilalla varustettu Jouko sen sinne laittaisikin.

Linkin takana Spoilereita luvassa, totta kai.

Lue loput jutusta »

The Readerin traileri tuli katsastettua ja on myönnettävä että se ei kummemmin vetänyt puoleensa, vaikka näennäislaadukas olikin. Tarinasta en tiennyt ennen trailerin katsastamista oikeastaan hölkäyksen pöläystä ja se puoli näyttäisi olevan ainakin lähtökohdiltaan mielenkiintoisessa kunnossa. Sen sijaan hitusen masentavaa on todeta, että Kate Winsletia ja Ralph Fiennesia ei välttämättä nähdä elokuvassa kovinkaan paljoa yhdessä. Molemmat näyttäisivät olevan kuitenkin palkintokautta varten hienossa iskussa; kukaan ei kärsi niin uskottavasti kuin Fiennes.

Trailereita kuitenkin tulee ja menee. Valitettavasti jo hyvissä ajoin ennen ensi-iltaa The Readerin ohjaaja Stephen Daldry (erinomaisen The Hoursin (arvostelu) väsännyt mies) on ilmoittanut, että studio ei anna hänelle tarpeeksi aikaa saattaa elokuvan jälkituotantoa sellaiseen latinkiin kuin olisi parhaan elokuvakokemuksen kannalta välttämätöntä. Syykin tähän on yksinkertainen, Weinstein haluaa kilpahevosensa radalle ennen vuoden vaihdetta ja näin ollen mukaan Oscar-kilpaan. Varmasti Daldrylle kuitenkin maksetaan sen verran hyvät rahat, että nuo kommentit vielä muuttuvat malliin ‘rajulla työpanostuksella saimme elokuvan juuri sellaiseksi kuin alunperin halusimmekin’.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=8tCqSm4Phug[/youtube]

Tagit: Kate Winslet, Oscarit / palkintokausi, Ralph Fiennes, Stephen Daldry, The Hours, traileri

Kaksi ensimmäistä Kummisetä-elokuvaa tuli katsottua jo jokin aika sitten uudelleen. Yleisen laiskuuden vuoksi aikaa on ehtinyt kulua sen verran runsaasti, että en ala niistä arvosteluja kasaan raapimaan. Koska elokuvat kuitenkin jotain juttua vaativat, niin alkuperäisiinkin suunnitelmiin kuulunut top5-kohtaukset -listaus voisi ajaa asiansa. Tätä aasinsiltana käyttäen voin myös kertoa, että top20-listalla tämän kaksikon arvostus on hieman muuttunut. The Godfather nousee kaksi sijaa ja tämän seurauksena Part II tipahtaa yhden.

Sanomattakin lienee selvää, että tuon alla olevan linkin takaa löytyy spoilereita.

Lue loput jutusta »

Clint Eastwoodille täytyy nostaa hattua. Vaikka en miehen ohjaustöiden hartaimpiin odottajiin kuulukaan, niin herra takoo lähes 80 ikävuoden iässä kahta ohjausta teattereihin per vuosi. Miehekäs suoritus. Changeling ei onnistunut saamaan ainakaan kriitikoiden siunausta, joten Eastwoodin palkintokauden toiveet lepäävät tällä hetkellä vielä ensi-iltaa näkemättömän Gran Torinon harteilla.

Miellyttävästi sekä Gran Torino että Changeling ovat ainakin traileriensa perusteella vaikuttaneet hyvinkin mielenkiintoisilta tapauksilta ja oikeastaan ainoa odotuksien nousua hidastava tekijä on ollut juuri Eastwood itse. Miehen ohjaustyön kun voi luottaa olevan sinällään tasaista, mutta ah niin herkästi ylimääräiseen pehmoiluun nykyisin lipsuvaa.

Gran Torinossa Clint näyttäisi yrittävän ‘vielä kerran’ olla Vanha Kunnon Äijä ja mikä ettei, onhan miehellä karismaa jokaiselle ikävuodelleen. Eastwood nyt vain näyttää hyvältä ase kädessä, naama mutrulla (eli peruslukemilla) ja huutamassa nuoremmilleen (eli kaikille) totuuksia. Christian Balen Batmanin ääntä mollanneilla Eastwood-faneilla voi muuten olla tiukka paikka Gran Torinoa katsoessa: Clint kuulostaa parissa kohtauksessa hämmästyttävän paljon lepakkomieheltä.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=9teLeXZ3XMU[/youtube]

Tagit: Changeling, Clint Eastwood, Gran Torino, traileri

‘Vaikeinta elokuvien tekemisessä on rahoituksen hankkiminen’ on Woody Allen aikanaan sanonut ja juuri tämä totuus vei hänet kuvaamaan tuoreinta elokuvaansa Espanjaan, Barcelonaan. Vicky Cristina Barcelona on jälleen sitä hieman kevyempää Allenia, joskin puhtaasta komediasta pysytään silti varsin kaukana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Vicky Cristina Barcelonalla olisi aina niin ihastuttava taipumus aiheuttaa kestohymyä katsojiensa kasvoille.

Tarinan lähtökohdat ovat seuraavat: Vicky (ihastuttava Rebecca Hall) ja Cristina (seksikäs Scarlett Johansson) ovat elämänsä siinä vaiheessa, että kahden kuukauden matka Barcelonassa asustavien Vickyn tuttujen luo on mahdollinen. Vicky on menossa naimisiin ‘kunnollisen ja luotettavan’ miehen kanssa ja on tullut Espanjaan keräämään aineistoa lopputyötään varten. Cristina on käyttänyt viimeiset puoli vuotta 12 minuuttisen elokuvansa kuvaamiseen. Hän ei tiedä mitä elämältään haluaa, mutta tietää mitä ei halua: tavallisuutta ja rutiineja. Parivaljakko tapaa pian elämästään nauttivan taiteilijan Juan Antonion (komea Javier Bardem), joka haluaa viedä tytöt viikonlopuksi Oviedoon.

Vicky Cristina Barcelona on söötti elokuva. Juoni ei ole erityisen jännittävä tai kimurantti, mutta siihen upotetut henkilöhahmot ovat niin mielenkiintoisia että tarina vetää ilman suurempia ponnisteluja mukaansa. Elokuva etenee hyvin sutjakkaasti ja juonen rytmitys on mallillaan. Valitettavasti mukaan on ängetty puhelias kertojaääni. Aika ajoin Christopher Evan Welchin äänellä on kieltämättä ihan oleellistakin huomautettavaa, hänen päätehtävään on kerrata kohtausten väliset tapahtumat. Vaikka kertojaääni on ajoittain perusteltukin, olisin toivonut Allenilta toisenlaista ratkaisua.

Siihen ne moitteet sitten suuremmilta osalta jäävätkin. Hahmoille kirjoitettu dialogi on poikkeuksellisen erinomaista jopa Woody Allenin omalla asteikolla mitattuna. Sanailu on nokkelaa, mutta kuitenkin hyvin luontevan oloista. Keskusteluissa on niin herkkyyttä, romanttisuutta kuin tarpeen vaatiessa tulisuuttakin. Allen on kuitenkin luonut elokuvan ylle sellaisen positiivisuuden peiton, että vaikka kaikki tapahtumat eivät aina olekaan niin hupaisia, joutuu ne kuitenkin ottamaan vastaan ainakin osittain hymyssä suin.

Naispääosissa nähtävästä kolmikosta Scarlett Johansson, Rebecca Hall ja Penelope Cruz hieman yllättäen ykköseksi nousee aiemmin aika lailla mitättömänä pitämäni Hall, joka vastoin mainonnan antamaa kuvaa on mielestäni myös elokuvan päähenkilö, jos sellainen nyt aivan pakko on nimetä. Muutkin näyttelijät tosin tekevät erinomaista työtä ja en epäillyt hetkeäkään jotteiko Javier Bardem pystyisi viettelemään joka ainoaa vastaantulevaa naista elokuvassa. Johansson jää väistämättä kvartetin heikoimmaksi lenkiksi, joskin tämä kertoo enemmän osallistujien tasosta kuin Johanssonin heikkoudesta. Näyttelijöiden yhteispeliä on ilo katsella.

Allenille ajoittainen maisemanvaihdos tuntuu tekevän hyvää; Vicky Cristina Barcelona on ohjaajalta näkemistäni elokuvista eniten silmänkarkkia tarjoava. Enkä nyt puhu (pelkästään) kauniista naisista, vaan muustakin elokuvan visuaalisesta kuvastosta. Kuvaus ja leikkaus ovat Allenille tyypilliseen tapaan rauhallisia ja mukavan lempeän otteen kerrontaan tuovia. Espanja on tarjonnut poikkeuksellisen kaunista historiaa, pikkukylää ja luontoa silmien iloksi. Allen myös osaa käyttää miljöötä osana kohtauksia, eikä ainoastaan montaasien lomakuvina.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Komedioista kirjoittaminen ei ole kivaa (suomennos: en vain osaa), mutta on hyvin helppo sanoa pitikö niistä vai ei. Tropic Thunderista en suuremmin välittänyt, vaikka ihan sutjakkaasti Ben Stillerin ohjaus aikaani kuluttikin. Odotukset olivat valitettavan korkealla, kiitos erinomaisten trailerien, pääasiassa positiivisten arvioiden sekä mielenkiintoisen aiheen. Vaikka siellä täällä – ja trailerinsa katsoneet tietävät ennakkoon nämä kohtaukset – onkin tarjolla komediakultaa, niin valtaosaltaan mennään aika heikolla liekillä.

Huumoria revitään kaikkialta. Löytyy perinteistä ilveilyä ja ‘hauska heitto’ -juttua. Luvattua Hollywood-satiiria tarjotaan, mutta olisin kelpuuttanut sitä kuitenkin mukaan huomattavasti enemmänkin. Nyt se tuntuu jääneen vähän sivuosaan ja jos rooleihin valmistautumiseen liittyvä materiaali poistetaan, ei jäljelle jää juuri mitään. Varsin outo ratkaisu, kun tämä puoli Tropic Thunderista toimii kuitenkin selvästi paremmin kuin aika lailla rutiinivaihteella pyörivä perusvitsailu.

Ben Stillerille siunaantuu eniten ruutuaikaa, mutta niin ikään elokuvan ohjauksesta kuin käsikirjoituksesta vastannut mies ei ole kummoistakaan materiaalia itselleen naputellut. Selvästi parhaat lohkaisut osuvat Robert Downey Jr.:lle, joka viisinkertaisena Oscar-voittajana on kieltämättä tiukassa tikissä. Jack Black on Jack Black, vieroitusoireiden ollessa pahimmillaan hän on ajoittain hyvinkin hauska. Mahtaakohan kokemus puhua. Tom Cruise studio-pamppuna, Nick Nolte sotaveteraanina ja Matthew McConaughey agenttina ovat kaikki helmiä.

Tropic Thunderin ongelmat löytyvät paitsi aika ajoin turhan pitkistä ei-tämä-ole-hauskaa -jaksoista niin ennen kaikkea tarinasta. Lähtökohdat ovat kiinnostavat, mutta elokuvan aikana ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään mielenkiintoista, hahmoja vain kannetaan viidakkomaisemasta toiseen. Sketsikokoelmavaikutelmaa lisää entisestään aiemmin varsin toimivastikin ohjaajana työskennelleen Ben Stillerin ote elokuvastaan. Miehen kamerankäyttöä, leikkausta ja kerrontaa koskevat ratkaisut ovat useammin kuin kerran viidessä minuutissa joko arveluttavia tai pahimmillaan pökkelöitä.

2+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

1700-luvun Ranskaan sijoittuva Philip Kaufmanin ohjaama Quills on erinomainen elokuva, joskaan en tästä saavutuksesta suuremmin jaksa kuvausten kipparia ylistää. Marquis de Saden vankilavuosia käsittelevän Quillsin vahvuudet ovat pikemminkin sen kiehtovassa aineistossa, erinomaisessa käsikirjoituksessa ja vahvoissa roolisuorituksissa, joista erityisesti Geoffrey Rush erittäin eroottisia tarinoita kirjoittelevana Sadena on huikea. Niin ikään rutosti kehuja ansaitsevat Kate Winslet ja Michael Caine. Nimekkäistä näyttelijöistä pappina nähtävä Joaquin Phoenix ei missään vaiheessa tunnu täysin aidolta.

Quills on taitavasti punottu yhdistelmä paikoitellen hyvinkin kepeää ja kipeää huumoria yhdistettynä kuitenkin pohjimmiltaan täysveriseen draamaan, jossa mukana on niin kidutusta kuin äärimmäistä henkilökohtaista kärsimystä. Kaufmanille täytyy antaa pisteet sopivan tasapainon löytämisestä. Sen sijaan hän epäonnistuu aika ajoin pahoinkin kuvallisten ratkaisujensa kanssa. Vertauskuvat iskevät liian voimakkaasti silmille ja visuaalisia kikkoja on aika ajoin käytetty aivan turhanpäiväisesti ilman että niille olisi oikeastaan mitään tarkoitusperää.

Hieman kököltä ohjaukselta Quillsin kuitenkin pelastaa moninkertaisesti sen erinomainen käsikirjoitus. Vanha fraasini kertoo, että elämänkertaelokuvia – jos tämän nyt sellaiseksi haluaa laskea – ei saa tehdä lapsuudesta aloittaen ja hautaan päätyen. Pitää vain valita jokin tietty ajanjakso, jossa henkilön luonne kuvataan tarpeeksi osuvasti ja kattavasti. Quills tekee juuri tämän ja upottaa mukaan reippaasti erinomaista dialogia, mielenkiintoisia sivujuonteita ja kiinnostavia hahmoja. On tosin varsin kyseenalaista olisiko heikompikaan dialogi kuulostanut ontuvalta näiden näyttelijöiden käsissä.

Pukudraama-perinteitä noudattaen Quills on kaunista katseltavaa niin lavastuksen kuin erityisesti puvustuksen suhteen, vaikka mitään timantti-loistoa pääasiassa vankilaan sijoittuva tarina ei säteilekään. Loppuun on vielä ihan pakko kehua Russhia lisää: samankaltaista energisyyttä ja vimmaa – menemättä kuitenkaan ylinäyttelyn puolelle – ei useinkaan näe, ja jos minä olisin saanut äänestää niin Russell Crowe olisi vuoden 2001 gaalassa jäänyt ilman pystiä. Vaikka Quillsin loppuratkaisu toimiikin, niin siinä on himpun verran enemmän potentiaalia kuin mitä elokuvassa nähdään.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes