Ne Kevin Smithin elokuvat, jotka olen onnistunut näkemään ovat olleet makuuni varsin toimivaa komediaa yllättävän vahvoilla herkemmillä hetkillä. Tosin kulttiklassikon asemaa nauttivan Clerksin erinomaisuus ei ainakaan ensimmäisellä katselukerralla allekirjoittaneelle auennut. Joulun välipäivinä (joka kertoo jotain siitä kuinka pahasti jäljessä olen näiden juttujen naputtelussa) kävin katsomassa Smithin tuoreimman, ikärajan ja mainonnan kanssa pulassa olleen huumoripätkän Zach and Miri Make a Porno. Hyvä oli, suosittelen sinullekin.

Zach and Miri Make a Pornon nimi on sen verran hyvin tarinan selittävä, että mun ei varmastikaan tarvitse sitä tehdä. Kevin Smith heittää heti pian alkuhöpötysten jälkeen tarjolle elokuvan suurimman valttikortin, erittäin muistettavan ja poikkeuksellisen hauskan luokkakokouskohtauksen. Siitä hetkestä lähtien kun Zach menee tapaamaan aikuisviihdebusiness-puolelle siirtynyttä Brandonia (Justin Long) on tarjolla sellaista vitsien tykitystä, että harvemmin vastaavaa saa kokea. Longin lyhyt, mutta ehdottoman mielenpainuva roolisuoritus vakuutti saman tien miehen näyttelijänlahjoista, joita en aiemmin niin hirveästi arvostanut.

Vaikka muu elokuva ei samanlaista hekotusta aiheutakaan kuin ajoittain, niin Zach and Miri Make a Porno on kauttaaltaan hauska elokuva. Sketsikokoelmaisuus tulee pienoiseksi pulmaksi siinä vaiheessa, kun Zachia pyydetään pornoelokuvan jälkituotantovaiheeseen. Poikien ja tyttöjen hydrauliikkapätkällä ja Smithin ohjauksella on sama ongelma. Vaikka tämä kivuliaan selvästi katsojalle esille tuodaankin, niin tietty tarinattomuus on silti elokuvan läpi kantava ongelma. Onneksi sentään kahden päähenkilön välille on onnistuttu luomaan keskivertokomediaa selvästi enemmän toimivia kahdenkeskisiä hetkiä, jotka saavat unohtamaan että nyt katsotaan ‘vain’ seksikomediaa.

Minä en muuten ymmärrä, miksi Elizabeth Banksia pidetään poikkeuksellisen kauniina.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Ikäviä uutisia:

David Fincher and the Torso project he was set to make have apparently parted company. This is a project Paramount was looking to make since January 2006. The studio recently let the rights to the property lapse. The novel tells the “true story of Treasury Department agent Eliot Ness’ time after his Al Capone days.”

Last month, Paramount lost the ability to extend the rights to the option when it expired. They could have kept them but Paramount didn’t want to spend the money. The studio still owns the screenplay that was written and they might put together something new with the writers of the graphic novel (They currently have the rights back). The thinking is that Paramount will still make the movie but most likely with a different director. (Movieweb)

Äskettäin vihdoin ja viimein ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa napannut David Fincher kuuluu ehdottomiin suosikkiohjaajiini. Toivon mukaan kuulun The Curious Case of Benjamin Buttonin suhteen niihin, joille elokuvaa iskee kuin Korkeajännityksen tagline. Ja vaikka näin ei kävisikään, niin ei se onneksi millään lailla vähennä miehen kolmen aiemman mestariteoksen arvoa.

Vaikka käytännöllisesti katsoen olenkin erittäin kiinnostunut mistä tahansa elokuvasta, johon Fincher nimensä kiinnittää niin Torso nautti kuitenkin vielä jonkinlaista erikoisasemaa. Fincher osoitti Zodiacilla (arvostelu, top5-kohtaukset) pystyvänsä tekemään hyvinkin erilaisen elokuvan sarjamurhaajasta kuin mikä hänen Hollywood-läpimurtonsa Se7en (arvostelu, top5-kohtaukset) oli. En nyt ainakaan tähän hätään keksi mitään syytä miksei mies olisi pystynyt samaan temppuun toistamiseenkin; näin siitäkin huolimatta että Torson ja Zodiacin tarinoilla on selviä yhteyksiä: molemmissa tapauksissa tappaja harrastaa kirjeenvaihtoa kiinniottajiensa kanssa.

Torson tarina on sen verran kiehtova, että elokuva ei menetä kiinnostustaan siitäkään huolimatta että Fincher projektista pois jättäytyisi. Mutta jos ollaan nyt edes kertaalleen edes hitusen objektiivisia, niin jos elokuvan synopsiksesta poistaa tutut nimet, niin jäljelle jää juuri sellainen tusinatrillerin juonikuvio, jota ei viitsi katsoa kuin korkeintaan vuokraamon hyllyltä parin tyylikkään kohtauksen toivossa. Sen sijaan Fincherin kaltaisen neron käsissä tarinassa on välitöntä potentiaalia useampaa astetta laadukkaammaksi elokuvaksi. Jostain syystä jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa mielekkäämmältä.

Kim Manners menehtyi keuhkosyöpään 25. päivä tammikuuta 2009, ikää ohjaajalle oli kertynyt 59 vuotta.

Monillekaan Kim Mannersin nimi ei varmasti sano yhtään mitään, mutta The X-Files -faneille kyseessä on epäilemättä tuttu kasvo. Manners ohjasi yhteensä 51 The X-Filesin jaksoa ja mukana oli lukuisia klassikoita kuten Apocarypha, Tunguska, Redux II, Patient X, Two Fathers ja Requiem. Hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien Mannersista tuli yksi tuotantotiimin luotto-ohjaajia ja hän mm. vastasi kolmen viimeisen kauden päätösjaksoista. Filujen jälkeen Manners tuotti ja ohjasi neljännelle kaudelle edennyttä Supernaturalia, jossa hänen vastuullaan olivat mm. kausien avaus- ja päätösjaksot.

Näyttelijät ja tuottajat palkitsivat itsensä:

Screen Actor’s Guild:

Ensemble: Slumdog Millionaire
Miespääosa: Sean Penn (Milk)
Naispääosa: Meryl Streep (Doubt)
Miessivuosa: Heath Ledger (The Dark Knight)
Naissivuosa: Kate Winslet (The Reader)

Producer’s Guild of America:

Paras elokuva: Slumdog Millionaire

Danny Boylen ohjaamaa Slumdog Millionairea ei taida tänä vuonna pysäyttää mikään tai kukaan. Tilanne muistuttaa kovasti muutaman vuoden takaista Brokeback Mountain -vuotta, jolloin yksi ja sama elokuva marssi voitosta toiseen. Ehkä ainoa syy, miksi otin esimerkiksi juuri tuon vuoden on se että tuolloin kyseinen elokuva sattui häviämään parhaan elokuvan -Oscarin. Jos minulta kysytään niin näin kävi ihan ansiosta, mutta hyvin usein tuota vuotta käytetään esimerkkinä siitä että ‘Akatemia ei tiedä mistään mitään’.

Aina silloin tällöin SAG:a ollaan kokonaiscast-palkintonsa kohdalla ‘syytetty’ siitä, että se käyttää tätä ilmaisemaan mikä on vuoden paras elokuva – joka siis ei tokikaan ole tunnustuksen tarkoitus. Tänä vuonna moiselle väitteelle on aika rautaiset perustelut. Slumdog Millionairen näyttelijöistä tasan yksi sai ehdokkuuden, kun samaan aikaa Doubtista nominoitiin neljä näyttelijää – eli käsitykseni mukaan likimain jokainen vähänkin oleellisessa roolissa elokuvassa esiintyvä tulkitsija. Ihan samanlaiseen tilanteeseen ei nyt kuitenkaan päädytty kuin Return of the King -vuonna, jolloin ensemble cast oli ainoa kategoria, jossa Peter Jacksonin ohjaus oli ylipäätään ehdolla.

Kriitikkopuolella hallinneen Sean Pennin Oscar-juna otti hitusen kipeää Golden Globeissa, mutta nyt Michey Rourke puolestaan selätettiin. Ottaen huomioon kuinka moni nyt äänestäneistä antaa äänensä myös Oscareita ajatellen, niin on jokseenkin mahdotonta olla pitämättä Sean Pennia jonkinlaisena ennakkosuosikkina. Kuten eräs Oscareista työkseen kirjoittava asian muotoili: ‘kaikki (näyttelijät) haluavat olla Penn, kukaan ei halua olla Rourke’. Toisaalta Mickeyn comeback-tarinaa voi olla varsin vaikea vastustaa ja varmasti miehen kiitospuhe olisi kaunis. Tästä parivaljakosta se vuoden 2008 paras miespääosa kuitenkin löytyy.

Kate Winslet vei niin ikään omansa, mahdollisesti viimeistä kertaa sivuosapuolella. The Readerin roolisuoritus kun akatemian toimesta ‘ylennettiin’ pääosakategoriaan. Meryl Streepin voittomahdollisuudet ovat kuitenkin niin ikään myös varsin hyvät, vaikka hän ehkä lievä haastaja onkin. Siitä huolimatta että Akatemia on palkinnut Streepin jo kahdesti Winsletin nollaa vastaan, on hän saanut viimeiset 10 kertaa nauttia pelkästään ehdokkaana olemisesta. Varmasti aika lähellä jonkinlaista ennätystä tuokin. Winsletilläkin tosin on ihan kelpo putki menossa, The Readerista napattu ehdokkuus oli rouvan kuudes.

Scott Frankin esikoisohjauksen The Lookout käsikirjoituksta pidettiin pitkään yhtenä parhaista Hollywoodissa liikkuneista juonikuvioista, joita ei oltu saatettu valkokankaalle. Pienimuotoinen rikostarina yhdistettynä varsin vahvasti Mementon mieleen tuovaan muistinsa kanssa hukassa olevaan päähenkilöön kieltämättä toimii, vaikka Frank ei välttämättä paras mahdollinen valinta ohjaajan paikalle olekaan.

Joseph Gordon-Levitt on pääosassa helvetin hyvä, eikä sivuosissakaan ole nokan koputtamista. Scott Frankin käsikirjoituksessa on parit periaatteessa hyvinkin toimivat koukut, mutta kaikki isoimmat tarinankäänteet on kuitenkin nähtävissä varsin kaukaa. Onnekseen The Lookout ei kuitenkaan elä yllätystensä varassa, vaan kiinnostavilla ja aidon oloisilla henkilöhahmoilla sekä hyvin otteessaan pitävällä tarinalla päästään jo pitkälle. Päähenkilö on surumielisyydessään sympaattinen, mutta toisaalta hän tekee kuitenkin runsaasti kyseenalaisia ratkaisuja.

Turhan kaunisteleva loppu ei ollut makuuni, mutta hellämielisesti elokuva antaa siitä pientä varoitusta tarinansa viimeisen noin neljänneksen aikana. Omalla painollaan etenevä juoni nimittäin potkaisee uuden vaihteen silmään leffan loppumetreillä ja kulkupeli ei oikein pysy näin kokemattoman kuskin käsissä. Vaikka The Lookout ehdottomasti hyvä – monin paikoin jopa erinomainen – elokuva onkin, niin se jättää loppuessaan hieman karvaan jälkimaun. Elokuvasta on aivan liian helppo noukkia ne ongelmat, jotka poistamalla siitä olisi tullut toimivampi trilleri.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Hiljaista on kirjoittamisen suhteen pitänyt viimeisen kahden viikon ajan. Kiirettä on pitänyt ja vaikka Oscar-ehdokkuudet ovatkin jo pahasti wanha uutinen, niin ehdottomasti kuitenkin kommentoinnin arvoinen.

Best Motion Picture of the Year

The Curious Case of Benjamin Button
Frost/Nixon
Milk
The Reader
Slumdog Millionaire

Best Achievement in Directing

Danny Boyle for Slumdog Millionaire (2008)
Stephen Daldry for The Reader (2008)
David Fincher for The Curious Case of Benjamin Button (2008)
Ron Howard for Frost/Nixon (2008)
Gus Van Sant for Milk (2008)

Best Performance by an Actor in a Leading Role

Richard Jenkins for The Visitor
Frank Langella for Frost/Nixon
Sean Penn for Milk
Brad Pitt for The Curious Case of Benjamin Button
Mickey Rourke for The Wrestler

Best Performance by an Actress in a Leading Role

Anne Hathaway for Rachel Getting Married
Angelina Jolie for Changeling
Melissa Leo for Frozen River
Meryl Streep for Doubt
Kate Winslet for The Reader

David Fincherin ohjaama The Curious Case of Benjamin Button keräsi odotusten mukaisesti eniten ehdokkuuksia, 13 kappaletta. Vähän jokaisessa teknisessä kategoriassa esille noussut elokuva myös hieman yllätti miespääosan kohdalla. Odotin Akatemian Clint Eastwood -rakkauden näkyvän ainakin tässä kohdin, mutta hyvin mielelläni näin monesti ihan turhaan mollattavan Pittin vievän ‘viidennen paikan’ jos nyt tällaisesta ehdokkuudesta voidaan puhua.

Naispääosakategoriassa nähtiin varsin ison luokan yllätys, kun Kate Winsletin The Reader -rooli pumpattiin pääosaksi oikeastaan ensimmäistä kertaa tänä palkintokautena. Ja koska samalta näyttelijältä ei samaan kategoriaan voi tulla kuin yksi roolisuoritus (typerä sääntö), niin Winslet sai nyt sitten ‘vain’ yhden ehdokkuuden. Hyvänä puolena tässä on tietysti se, että nyt Akatemian jäsenet eivät joudu arpomaan kahden roolin välillä joten ainakin periaatteessa voittomahdollisuudet paranevat siinä sivussa.

Ehdokasasettelun suurin yllätys oli tietysti The Dark Knightin sorsiminen pääkategorioissa. Sain kuunnella Messengerin kautta useamman tunnin itkua aiheesta ja vaikka kyseessä oli makuuni yksi viime vuoden parhaista elokuvista, niin en nyt voi sanoa olevani kovinkaan surullinen Christopher Nolanin saaman elokuvan kohtalosta. Turhan monissa perusteluissa kun mainittiin kriitikoiden arvostelut ja – vielä typerämmin – elokuvan tienaamat rahakasat.

Vaikka elokuvista työkseen kirjoittavien mollaaminen toki taitaa jonkinlaista muotia ollakin, niin sen perustelun vielä sinällään hyväksyn että heidän mielipiteensä on hyvinkin usein helpompi luottaa kuin Akatemian. Mutta siitä huolimatta Akatemian tulisi mielestäni äänestää juuri niitä elokuvia, joista he pitävät – ei niitä jotka sattuvat olemaan yleisön tai kriitikoiden suursuosikkeja. Hyvin usein Akatemian suosikit ovat tietysti ennakkoon arveltavissa, mutta onko se nyt sitten yllätys kun Oscar-ehdokkuuksia ennen on veikkaus-työkaluina niin julmettomat kasat arvosteluita, kriitikkopalkintoja kuin muiden yhdistysten nominaatteja ja voittajia. Joku on tuurilla jopa saattanut jonkun potentiaalisen ehdokkaan nähdäkin.

Viime vuoden elokuvat tuli laitettua mieluiseen järjestykseen jo aiemmin ja vaikka tämän tyylisten listojen tekeminen varmasti olisikin tyylikkäämpää heti vuoden vaihtumisen yhteydessä, niin ‘parempi myöhään kuin ei milloinkaan’. Ennen yksittäisten nimien tiputtelua on pakko todeta, että vaikka elämmekin ainakin nimellisesti tasa-arvon aikakautta niin roolisuoritusten suhteen vuosi 2008 kuului ehdottomasti miehille. Tai sitten minä katsoin totaalisen vääriä elokuvia. Vaikka parhaasta miespääosasta tai sivuosasta ei sinällään suuremmin epäselvyyttä ollutkaan, niin eritoten miespääosien puolella vuoden kärki oli todella laaja. Mutta sen sijaan naisten puolella hyvät vaihtoehdot olivat todella vähissä. Kun vaikka katselee kasaamaani leffojen top10-listaa, niin 7 / 10:stä ovat jokseenkin täysin miesvetoisia elokuvia ja vain kahdessa ovat naiset pääosissa.

Vuoden 2007 parhaat näyttelijäsuoritukset: linkki

Ja sitten parhaat tulkinnat vm. 2008 …

Lue loput jutusta »

Kaikki voittajat ja ehdokkaat (tv-puoli mukaan lukien) löytyvät täältä: linkki

Best Picture, Drama: Slumdog Millionaire
Best Picture, Comedy Musical: Vicky Cristina Barcelona
Best Director: Danny Boyle, Slumdog Millionaire
Best Actor, Drama: Mickey Rourke, The Wrestler
Best Actress, Drama: Kate Winslet, Revolutionary Road
Best Supporting Actor: Heath Ledger, The Dark Knight
Best Supporting Actress: Kate Winslet, The Reader
Best Screenplay: Simon Beaufoy: Slumdog Millionaire
Best Foreign Language Film: Waltz With Bashir
Best Animated Feature: WALL·E
Best Actor, Musical/Comedy: Colin Farrell
Best Actress, Musical/Comedy: Sally Hawkins, Happy-Go-Lucky
Best Original Score: A.R. Rahman, Slumdog Millonaire
Best Original Song: Bruce Springsteen, The Wrestler
Cecil B. DeMille Award: Steven Spielberg

(Awards Daily)

Ainakin suuren yleisön (ja miksei muidenkin) silmissä ylivoimaisesti arvostetuimmat kriitikkopalkinnot on jälleen jaettu. Jokunen sana alkuun itse gaalasta, jota en tosin striimin mentyä kuraksi seurannut loppuun saakka. Pisteitä tapahtumalle täytyy antaa rennon oloisesta ilmapiiristä, joka taas toisaalta lyö takaisin tietyn juhlallisuuden puuttumisena. Gaalan etenemistahti on mukava, Oscarmaisia turhia montaaseja ei ole ja muutenkin hukka-aika (jos todella tiuhaan nähtäviä mainoskatkoja ei huomioida) on minimissä. Kategorioiden aivan tajuton määrä kuitenkin aiheuttaa sen, että aika ajoin kiinnostus herpaantuu. Elokuvapuoli menee vaivatta kun voittajan nimi on aina mielenkiintoista kuulla, mutta tv-puolella näitä vähemmän suurta intohimoa aiheuttavia kategorioita on sitten useampikin kappale. Tavallaan hienoa että tv ja elokuvaväki kokoontuvat edes johonkin yhteiseen gaalaan, mutta jotain asialle tarvitsisi kuitenkin tehdä. Miten olisi rumasti kaksiosainen Golden Globe -gaala?

Täältä katsottuna illan parasta antia oli ehdottomasti Kate Winsletin menestys. Winslet on aiemmin ollut ehdolla Golden Globeen viidesti, eikä ole onnistunut voittamaan kertaakaan. Tilanne Oscareissa on ainakin vielä täsmälleen sama, viisi ehdokkuutta – nolla voittoa. Sattuvatpa nominoidut roolisuorituksetkin olemaan vielä täsmälleen samat. Winslet putki meni poikki komeasti, kun suosikkinäyttelijättäreni voitti ensin sivuosapystin The Readerista ja myöhemmin vielä pääosapalkinnon Revolutionary Roadista. “Please wrap up. Oh you have no idea how much I’m not wrapping up!” kuului gaalan parhaisiin kiitospuheheittoihin.

Gaalan omalla tavallaan hienoin kiitospuhe kuitenkin koettiin, kun Mickey Rourke nappasi parhaan miespääosapalkinnon The Wrestleristä (Heath Ledger -fanaatikot saavat puolestani olla ihan vapaasti väärässä). Rourke muisteli menneitä, kiitti koiriaan, sai ohjaajansa Darren Aronofskyn näyttämään keskisormea ja piti muutenkin kauniin rauhallisen puheen. Sean Penn on tähän mennessä aika lailla hallinnut pääosakisaa, joskin Rourken ‘comeback’-rooli on ollut selkeästi kuitenkin kuvassa mukana. Golden Globet nyt eivät indikaattoreina ole sieltä luotettavimmasta päästä, mutta ainakin Rourken voitto lisää jännitystä Oscar-gaalaa ajatellen.

Slumdog Millioanaire jatkaa aika lailla vakuuttavaa kulkuaan kohti tärkeimpien kategorioiden helmikuu-sweeppiä. Kiinnostus Danny Boylen ohjausta kohtaan pyörii edelleen pakkaslukemissa, mutta se ei tunnu estävän elokuvaa viemästä ylivoimaista enemmistöä jaettavista best picture / director -palkinnoista. Mikä ‘huolestuttavinta’, Slumdogilla tuntuu olevan vahva tuki myös tekijöiden keskuudessa, sen verran voimakkaat aplodit elokuva keräsi jo siinä vaiheessa kun draamapuolen paras elokuva -ehdokkaita esiteltiin. Epäilemättä suuren kasan Oscar-ehdokkuuksia pinoavan The Curious Case of Benjamin Buttonin jääminen ilman ainoatakaan palkintoa oli tietysti ikävää, mutta loppupeleissä varsin odotettua.

Woody Allenin ohjaama Vicky Cristina Barcelona (arvostelu) palkittiin parhaana musikaalina / komediana (vaikka draama olikin), joka olikin elokuvan illan ainoa palkinto. Allen ei itse vaivautunut tulemaan edes paikalle (tai ainakin tällaisen käsityksen sain), mikä nyt ei sinällään ollut mikään shokki ottaen huomioon miehen suhtautumisen tämänkaltaisiin kissanristiäisiin. Vicky Cristina Barcelonan voitto pääsi hieman yllättämään – joskin positiivisesti – sillä jotenkin en jaksanut elokuvan mahdollisuuksiin uskoa.

Russell Crowella on kieltämättä vähän paskan jätkän maine, enkä lähde väittämään että täysin ansiotta. Paljon on Uudesta-Seelannista kotoisin oleva suosikkinäyttelijäni vuosien varrella koheltanut, mutta nyt tarjolla on sellainen loanheittokampanja New York Postin toimesta, että vastaavaa harvoin näkee:

Russell Crowe is throwing his considerable weight around the pre-production of Nottingham, telling producers to get a new director, demanding script rewrites and, now, forcing Sienna Miller out of the flick.

Miller, who was to play Maid Marian, left the movie yesterday after being “put on hold” while shooting was pushed back from February to April. An insider said, “It is a mess. Russell never lost the weight he put on for Body of Evidence – and so the love scenes between him and Sienna would have been laughable. He’s so old and fat and she’s so young and gorgeous. It’s just . . . gross.”

Despite studio denials, we hear Crowe is trying to get director Ridley Scott fired. A studio rep acknowledged that Miller was “released” but flatly denied “these rumors” and said, ” Nottingham is moving ahead with Russell Crowe and Ridley Scott.” (New York Post)

En tiedä pitäisikö tuon olla hauskaa vai mitä. New York Postin tietolähde on selvästi todellinen sisäpiiriläinen ja poikkeuksellisen hyvin perillä Ridley Scottin ja Russell Crowen välisestä suhteesta. Tästä erinomaisena esimerkkinä hän osasi nimetä lähes oikein kaksikon viimeisen yhteisen elokuvan, Body of Liesin (Body of Evidence tietolähteen mukaan). Mitä se kertoo jutun tekijästä, että hän ei korjannut tuota lainausta tai ainakin maininnut asiasta? Tuntuu myös varsin surkuhupaisalta lukea, että Crowe ei tulisi mitenkään päin toimeen Scottin kanssa, joka on ohjannut Crowea jo neljässä elokuvassa ennen Nottinghamia. Kaikissa niissä haastatteluissa, joita minä olen lukenut niin Crowella ja Scottilla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa toisistaan. Tämä toki kuuluu pintakiillon ylläpitämiseen, mutta jos näin ei olisi niin tuskinpa kaksikko jatkaisi yhteistyötä elokuvasta toiseen.

Mitä sitten Millerin ‘potkuihin’ tulee, niin tuossa voi olla jo jotain perääkin. On väitetty että Miller ja Crowe eivät tulleet toimeen ja ensin mainittu ei ollut tyytyväinen käsikirjoituksen viime aikoina ottamasta uudesta suunnasta. Yksi syy elokuvan jatkuvaan viivästelyyn on ollut juuri tarinan kanssa vehtaaminen – ja tämä jo ennen Crowen mukaan tuloa. Nottinghamin kuvausaikataulun siirtäminen mitä ilmeisemmin sotki Millerin kalenterin; kahden elokuvan filmaus olisi mennyt päällekkäin ja se ei luonnollisestikaan onnistu. New York Postin esittämän teorian mukaan Crowe ei suostu luopumaan ylimääräisesti painostaan. Kyseessä ovat muuten ne samat liikakilot, jotka mies hankki Body of Liesia varten erään Ridley Scottin vaatimuksesta.

On toki aina mahdollista, että olen täysin väärässä kaikissa väitteissäni. Voisin kuitenkin laittaa aika isonkin rahakasan panokseksi sen puolesta että Ridley Scott tulee ohjaamaan Nottinghamin ja pääroolissa nähdään laihtunut Russell Crowe. Australiaan kotiutunut Crowe ei mitä ilmeisimminkään ole työkaverina niitä Hollywoodin helpoimpia ihmisiä, mutta hänen ja Scottin välinen ammatillinen suhde on kuitenkin tähän mennessä toiminut erinomaisesti ja haluan uskoa sen jatkavan radallaan vielä monen elokuvan ajan.

The Last King of Scotland on edelleen näkemättä, eikä tällä haavaa ole erityisen korkealla hankintalistallakaan. Näin ollen Kevin Macdonaldin nimi ohjaajan paikalla ei ole mikään syy siihen, että State of Play löytyy niinkin korkealta vuoden 2009 odotuslistalta kuin sijalta seitsemän. Jonkinlaisena genremäärityksenä toimiva poliittinen draama yhdistettynä päähenkilöiden virkaa hoitaviin journalisteihin tuo kuitenkin mieleen pari niin erinomaista elokuvaa että jo tuolla päästäisiin hyvin pitkälle. Kovinkaan paljoa en State of Playn tarinasta tiedä, mutta ilmeisesti hyvin merkittävässä roolissa on kongressinedustajan murhattu rakastajatar.

Poikkeuksellisen mielenkiintoisen aihevalinnan lisäksi toinen merkittävä syy State of Playta kohtaan kokemaani ihastukseen on sen poikkeuksellisen osaava cast. Russell Crowe on ollut jo pidemmän aikaa jokseenkin kiistaton nykypäivän suosikkinäyttelijäni ja pikku hiljaa alkaa olla sen seuraavan tour de force -roolityön aika. Rachel McAdams kuuluu niihin nuoriin näyttelijättäriin, jotka ovat paitsi kauniita niin myös ennen kaikkea osaavat näytellä kenen tahansa rinnalla. Helen Mirren pitää aivan varmasti pintansa. Lisäksi mukana ovat sellaiset nimet kuin Jason Bateman, Jeff Daniels ja Robin Wright Penn.

Ennakkoon katsoen ainoa uhkatekijä näyttelijäpuolella on Ben Affleck, joka parista ensimmäisestä promokuvasta päätellen hoitaa kongressinedustajan roolin. Affleck on mielestestäni kuitenkin onneksi jonkin verran osaavampi näyttelijä kuin mitä yleinen maine antaa ymmärtää. Toki miehellä on omat pahviset esityksensä, mutta varsinkin muutoin keskinkertaisessa Hollywoodlandissa mies oli selvästi elokuvan vahvin lenkki. Paineet onnistumiseen ovat varmasti varsin suuret, sillä ensinnäkin seura on kovaa ja vähänkin huipputason alle jäävä tulkinta varmasti näkyy heti. Toisekseen tietyt tahot (minä mukaan lukien) varmasti muistavat, että Affleck korvasi sellaisen tekijämiehen kuin Edward Nortonin, joka epäilemättä olisi hoitanut poliitikon työn kunnialla.

Macdonaldin ohjaus perustuu brittiläistä tuotantoa olevaan kuusiosaiseen ja kuusituntiseen samannimiseen minisarjaan. Kyseisen paketin olemassaolo luo miellyttävän dilemman, sillä tietyllä tavalla kyseinen sarja kiinnostaa pirusti. Elokuvan tarinaa koskevat äsken esitetyt kehut pitävät totta kai paikkansa myös minisarjan kohdalla ja tämäntyylisessä juoniasetelmassa käytössä olevista lisätunneista tuskin on haittaa. Toisaalta en kuitenkaan halua olla tietoinen filmiversion tarinan yksityiskohdista, ja minisarjan ja elokuvan välillä valitsisin näiden kahden välillä joka tapauksessa jälkimmäisen. Näin ollen taidan vain kiltisti katsoa State of Playn ensin elokuvapainoksena ja tuon jälkeen hankkia sarjaversion hyllyyni (oli Macdonaldin ohjaus sitten hyvä tai ei).

Aloitin trailerilakon 15. päivä marraskuuta ja reilu kuukausi tuon jälkeen State of Playn traileri tarjosi itseään katsottavaksi. Houkuttelevaa 1080P-linkkiä klikkaamalla olisin saanut epäilemättä varsin herkullisen 2½ minuuttisen maistiaisen jo nyt odotuslistamateriaalia olevasta elokuvasta. Selkärankani kuitenkin – odotuksieni vastaisesti – piti jämäkästi pintansa, enkä ole tuon marraskuun jälkeen katsonut netistä yhtä ainoaa traileria. Tekisi mieli melkein sanoa, että olen ylpeä itsestäni. Toivon mukaan itsekuri palkitaan sitten kun State of Playn ja monet muut ilman traileri-ennakkoa jääneet elokuvat lopulta näen.

Gran Torino ei trailerien perusteella todellakaan vaikuta olevan siunattu mahtavalla dialogilla, mutta kiitos Clint Eastwoodin rautaisen karisman ja äänen, niin lähtökohdiltaan surkean kornit onelinerit kuulostavat painetulta kullalta. Ilman Eastwoodin ennen kaikkea vakuuttavaa tulkintaa en jaksaisi olla tippaakaan kiinnostunut Gran Torinosta, mutta nyt sen kai joutuu jossain vaiheessa käydä katsomassa. Enkä ole ollut ilmeisesti ainut, joka on ollut myyty Clintin äänenkäytöstä:

Gran Torino is not only our number one film of the weekend, it dominated the box office. The R-rated Warner Bros. drama grossed an amazing $29 million from 2,808 venues, giving it a venue average of $10,337. (Box Office Prophets)

Ottaen huomioon että nyt eletään tammikuuta niin lähes 30 miljoonan dollarin avausviikonloppu mille tahansa elokuvalle on kovan luokan suoritus. Saati sitten Gran Torinolle, joka on kuitenkin pakko luokitella draamaksi ja oletusarvoisesti varsin pienen yleisön elokuvaksi. Vaikka Clint Eastwood ei todellakaan ole enää mikään erityisen nuori juippi, niin ilmeisesti miehellä on selkeää myyntivoimaa lippuluukulla. Olisin kuitenkin pitänyt jo 15 miljoonan avausta hyvänä tuloksena, 29 isoon rahaan en todellakaan olisi uskonut. Toivon mukaan tämä antaisi studioille vihjeen siitä, että kaikkien elokuvien pääosaan ei tarvitse löytää kahta kyvytöntä nättiä naamaa.

Toinen erittäin positiivinen seikka Gran Torinon avaustuloksessa on, että kyseessä sattuu olemaan R-ikärajalla varustettu elokuva. Valitettavan usein saa lukea tuotantojen pyrkivän tietoisesti maksimissaan PG13-ikärajaan sellaisissakin tapauksissa, jossa aihepiiri selvästi hyötyisi korkeammasta ikärajasta. Vaikka suolenpätkillä herkuttelu ei millään lailla juttuni olekaan, niin tietynlaisissa elokuvissa väkivallan pehmentäminen vie tehoja pois kokonaisuudesta.

Vanha uutinen, mutta ansaitsee yhtä kaikki kommentointia:

E! Online caught up with Joaquin Phoenix last night (uutinen julkaistu 29.10.2008) who gave an impromptu announcement that he was retiring from acting to focus on a music career. The site later got confirmation, of sorts, from actor Casey Affleck.

If this announcement is true, then Phoenix’s last performance will be in the James Grey-directed film Two Lovers, which is set for release on February 13, 2009. We’ll certainly keep you updated on any new developments surrounding this big announcement. (Movieweb)

Näitä ‘se ja se nimeä kerännyt näyttelijä on ilmoittanut lopettavansa’ uutisia näkyy aina silloin tällöin ja ottaen huomion niiden tähän astisen paikkansa pitävyyden, en ole kovinkaan vakuuttanut pysyykö Joaquin Phoenix kovinkaan kauaa poissa valkokankaalta. Joaquin Phoenix on sen verran lahjakas näyttelijä, että olisi tavallaan sääli menettää hänet musiikkibusinekselle. Walk the Linessa (arvostelu) Phoenix teki paitsi uransa vahvimman roolisuorituksen niin myös lauloi itse lukuisat esittämänsä viisut, joten jonkinlaista kykyä miehellä selvästi on tuollakin rintamalla. Tuskinpa kuitenkaan kuulun millään lailla siihen kohderyhmään, jolle Phoenix albumejaan tulee suuntaamaan, joten mieluummin näkisin hänet valkokankaalla kuin konserttilavalla.

Phoenixin urasta nousee useampikin roolisuoritus perus mukavan yläpuolelle. Gladiator (arvostelu) ja Phoenixin filmografiasta erilaisuudessaan esille nouseva kepeä Buffalo Soldiers tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta jäävät kuitenkin molemmat auttamatta Johnny Cash -työnäytteen jalkoihin. Näkemistäni elokuvista oikeastaan vain muutoin erinomaisessa Quillsissa (arvostelu) Phoenix tuntuu olevan aika pahastikin väärässä roolissa, vaikka ei missään tapauksessa elokuvaa mukanaan alas raahaakaan. ‘Ihan ok’ ei kuitenkaan oikein 1800-luvun Ranskaan sijoittuvassa draamassa riitä, kun elokuvasta muutoin löytyy niin vahvaa näyttelyä roolista toiseen.

No niin. Vekan toimittamat ensimmäiset Plazavisa vol. 5 -kuvat on laitettu ilmoille arvuuteltavaksi. Osoitehan on wanha tuttu plazavisa.leffablogi.com

Vaikka olisi aiemminkin osallistunut Plazavisoihin, niin ennen vastausten lähettämistä kannattaa varmuuden vuoksi tarkistaa vielä säännöt. Ne eivät ole muuttuneet viime vuodesta, mutta ei kertaus kuitenkaan pahaa tee. Pisteiden tarkistajan ominaisuudessa haluaisin erityisesti korostaa vastausten oikeaa kirjoitusasua: leikatkaa ja liimatkaa se elokuvan nimi vaikka suoraan IMDB:sta. Kiitos.

Kaikille rutkasti onnea!

Jos on olemassa ‘henkisiä jatko-osia’, niin Gus Van Santin ohjaus Paranoid Park on ehdottomasti sellainen. Vuonna 2003 Van Sant tekaisi hienon ja palkitun koulumurhaelokuvan Elephant. Blake Nelsonin romaaniin perustuva vuonna 2007 ensi-iltansa saanut Paranoid Park vie tarinan jälleen lukiomaailmaan. Yhtäläisyydet eivät kuitenkaan lopu pelkästään tapahtumapaikkaan, vaan elokuvan kerronnallinen ja visuaalinen tyyli on erittäin tutun oloinen. Tarina alkaa kun skeittari Alex (Gabe Nevins) on poliisin rutiinikuulustelussa murhasta, joka tapahtui skeittarien suosiman alueen lähettyvillä.

Kun Paranoid Parkin hyvin nopeasti ruutuun ryntäävä ensimmäinen pitkähkö skeittauskohtaus oli loppupuolellaan, olin valmis pistämään pillit pussiin ja aloin mielessäni kirjoittamaan hyvin hyvin yrmeää arvostelua. Vaikka lautailua nähdään jatkossakin varsin pitkissä pätkissä useampaan otteeseen, niin ymmärsin hyvin nopeasti niillä olevan selkeästi paikkansa elokuvassa ja ennen kaikkea Alexin muistoista, joiden kautta elokuvan mysteeriä pitkälti avataan. Vaikka en sinällään kykene nauttimaan taitavista tempuista, pystyin arvostamaan sitä tapaa, jolla Van Sant käytti näitä kohtauksia päähenkilönsä mielenmaiseman kuvaamiseen.

Van Sant käyttää Paranoid Parkissa aiemmasta lukiokuvauksestaan Elephantista tuttua tyyliä lukioikäisten näyttelijöiden valinnassa. Kaikki naamat ovat täysiä tuntemattomuuksia, joille kyseessä on lähes järjestöön debyyttirooli. Ratkaisu toimii loistavasti. Näyttelijöillä ei ole aiempien elokuvien tuomaa painolastia ja he tuntuvat juuri nyt nähtäviltä hahmoilta. Elokuva lataa paljon painoa Gabe Nevinsin harteille ja nuori mies kantaa vastuun ihailtavasti. On tosin sanottava, että vaikka Nevins onkin kieltämättä hyvä, niin rooli ei kuitenkaan vaadi häneltä monipuolista tulkintaa. Muutkin tuntemattomuudet hoitavat paikkansa kunnialla, eikä kokemattomuus ole tällä kertaa kompastuskivi.

Juonen purkaminen tapahtuu kahdessa kerroksessa: toisen puolen elokuvasta muodostaa Alexin arkielämä ja loput vajaasta puolestatoista tunnista käytetään murhamysteerin selvittämiseen Alexin muistoja purkamalla. Rautatievahdin kuolemantapauksen avaamiseen käytettävä tyyli on paitsi toimiva niin mielenkiintoinen, sillä katsojan omalle tulkinnalle jätetään varsin paljon tilaa: vaikka tapahtumat pääpiirteet lopulta ovatkin selvillä, niin yksityiskohdat ovat kuitenkin Alexin näkökulman tuloksia ja kuinka luotettavia tällaisessa tilanteessa yksittäisen ihmisen muistikuvat voivat olla?

Gus Van Sant tekee hienoa jälkeä kuvatessaan lukiolaisen arkea. Kohtaus jossa Alex poistuu rehtorin kutsumana luokasta ja liittyy käytävällä muihin kuulusteltaviin, kertoo tehokkaasti niin lukiomaailman dynamiikasta, Alexin kaveripiiristä kuin itse päähenkilöstäkin. Paranoid Parkissa dialogia säästellään, mutta keskustelut tuntuvat aina paitsi sukkelasti eteneviltä niin myös poikkeuksellisen luonnollisen kuuloisilta. Van Santin elokuva on kuitenkin parhaimmillaan, kun ohjaaja luottaa kuvalliseen kerrontaan. Paranoid Parkissa on roppakaupalla puheettomia kohtauksia, joissa äänimaailma muodostuu lähinnä ympäristön melusta. Erityisesti loppukuvat ovat kaikessa sisällöllisyydessään rauhoittavan kaunista katsottavaa.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kun Christopher Nolanin ohjaama supersankarielokuva The Dark Knight (arvostelu) sai menneen vuoden heinäkuussa ensi-iltansa. Sekä kriitikoiden että yleisön vastaanotto aivan poikkeuksellisen syleilevä. Arvostelijat kautta linjan rakastivat näkemäänsä ja massojen voimalla Nolanin toinen Batman-elokuva rikkoi box office -ennätyksiä sellaisella tahdilla, että heikompaa (ja vähän kovempiakin jannuja) hirvitti. Rohkeimmat puhuivat jopa Oscar-ehdokkuuksista muissakin kuin ‘paras sivuosa’ ja ‘tekniset pystit’ -yhteyksissä. Moisille hulluille kuitenkin nauroivat aika lailla kaikki ‘asiantuntijat’ ja minä siinä mukana. Ajatus tuntui hullunkuriselta, ‘ei kai ne nyt kuitenkaan jotain supersankarielokuvaa menisi nominoimaan?’

Tilanne noin puolisen vuotta myöhemmin: The Dark Knight näyttäisi pikku hiljaa olevan varma ehdokas niin paras elokuva kuin paras ohjaaja -kategorioissa. Varmasti tämä tiedetään, jahka Akatemia vajaan kahden viikon päästä ehdokaslistansa julkistaa. The Dark Knight on kerännyt oikeastaan kaikilta kiltoilta ehdokkuuksia, mukana niin käsikirjoittajat, tuottajat kuin tärkeimpänä ohjaajat. Kyseessä on niin kovan luokan trio, että tuki The Dark Knightille taitaa olla niin vahvaa, että eiköhän akatemiakin heltiä antamaan elokuvalle rakkautta muissakin kuin alunperin oletetuissa kategorioissa. Voi hyvinkin olla, että TDK:lla on likimain eniten ehdokkuuksia gaalaan lähdettäessä.

Siitä huolimatta, että Nolanin elokuva onkin päässyt tulemaan aika komeasti puskista palkintokauteen, niin en kuitenkaan usko että The Dark Knightista sittenkään olisi voittamaan parhaan elokuvan palkintoa; kriitikkojen vuosittaiset kumarrukset eivät ainakaan ole antaneet viitteitä siihen suuntaan. Vaikka kriitikoilla ei tietysti ääniä Oscarien suhteen olekaan, niin yleensä kuitenkin parhaan elokuvan pystin lopulta kotiin vievän elokuvan nimi pyörii palkintokauden alusta alkaen voittajalistoilla.

Mitä sitten tulee Heath Ledgerin mahdollisuuksiin saada Oscar-pysti hänen siitä mitään tietämättään, niin riittänee kun sanon että pidän asiaa täysin varmana. Tässä vaiheessa katsottuna kyseessä on ‘paras animaatioelokuva’ -kategorian jälkeen koko gaalan helpoin veikkauskohde. Ledger oli erinomainen roolissaan, hänellä on sympatiat puolellaan ja bonuksena paras sivuosa -puolella ei oikein ole toista näin muistettavaa roolisuoritusta tänä vuonna tarjolla.

Iron Man 2 sai pahiksensa, eikä Marvelilla selvästikään haluta raahata mukaan tumpeloita:

Mickey Rourke is currently in talks to play the villian opposite Downey Jr.’s hero in this new action adventure. And Sam Rockwell is set to play Justin Hammer, a multibillionaire businessman and a rival of industrialist Anthony Stark. In the upcoming sequel, Rourke will play Iron Man’s nemesis Crimson Dynamo. The character has been described as Tony Stark’s Russian alter ego. The film is set for a May 7th, 2010 release date. (Movieweb)

On aina erinomainen ajatus hankkia näyttelijöiksi asiansa osaavia naamoja. En voi sanoa että Iron Man (arvostelu) olisi makuuni ollut millään lailla poikkeuksellisen hieno kokemus, mutta varsin nautittava toimintapätkä kyseessä joka tapauksessa oli. Aikanaan pidin origin-tarinoita oikeastaan mielenkiintoisimpana osana supersankarielokuvasarjoja, mutta nyt alan olla aika lailla tuota näkemystä vastaan. Varsinkin Iron Man seurasi niin tarkasti perinteisiä linjoja, että on oikeastaan huojentavaa että tuosta vaiheesta on nyt päästy eteenpäin. Starkin viimeinen kommentti leffassa oli myös sitä luokkaa, että saas nähdä mitä siitä otetaan irti.

Mickey Rourke ja Sam Rockwell miellyttävät niminä molemmat, ja he sopivat oikein hyvin Iron Manin castiin. Robert Downey Jr. oli rokkitähti-tyylinen supersankari, joten Rockwell istuu varmasti oikein hyvin kolikon toiseksi puoleksi. Vaikka Rockwellilta tuli viime vuoden aikana nähtyä parikin miehelle epätyypillistä hillitympää tulkintaa, niin Iron Manissa hän pääsee jälleen varmasti revittelemään. Rourke puolestaan voinee tämän roolin jälkeen lopullisesti todeta comebackinsa onnistuneen upeasti, sillä muistettavalla pahistelulla mies pääsee takaisin suuren yleisön kartalle: Sin Cityssa hän oli liian tunnistamattoman näköinen ja The Wrestler puolestaan on turhan pienen yleisön elokuva.

Ikävintä tuossa uutisessa oli oikeastaan se, mitä ei varsinaisesti sanottu. Luvassa on kaksi pahista ja en suoraan sanoen vieläkään keksi yhtä ainoaa supersankarielokuva-esimerkkiä, jossa tuo olisi toiminut poikkeuksellisen hyvin. Miksi samaa ‘enemmän on enemmän’ -teoriaa noudattelevaa metodia pitää varsinkin jatko-osissa yrittää jatkuvasti yrittää, kun sitä ei selvästikään saada toimimaan? Jopa Christopher Nolanin The Dark Knight (arvostelu) olisi kaivannut toisen Batmanin vihollisen poistamista, sillä nyt Two Facelle jäi auttamatta liian vähän tilaa elokuvassa, vaikka pohjatyö poikkeuksellisen hyvin tehtiinkin. Jon Favreulle vain onnea yritykseen, mutta luulenpa että tuloksena on parhaassakin tapauksessa tilanne, jossa toinen Starkille ilkeilijöistä jää vähän turhanpäiväiseksi.

Erinomainen elokuvavuosi 2008 on ohi ja aika kääntää katse tulevaan. Ainakin ennakkoon katsoen vuodesta 2009 näyttäisi tulevan niin ikään upea. Useilta suuresti arvostamiltani ohjaajilta tulee teattereihin uusi elokuva. Tarjontaa olikin vähintään riittävästi top10:n tarpeisiin, top20 olisi ollut selvästi helpompi.

Koitin nakata listalle vain sellaisia elokuvia, joiden Suomen ensi-iltapäivä on joko 1) tiedossa tai 2) on kaiken järjen mukaan vielä tämän vuoden puolella. Esimerkiksi Terrence Malickin lupaavanoloinen The Tree of Life on Yhdysvallosisakin asetettu epämääräisesti ‘vuodelle 2009′. Voi toki olla että tämänkaltaiset pätkät saadaan ennen vuodenvaihdetta myös Suomeen, mutta todennäköisyys sanoo että varsinkaan niin sanottujen ‘Oscar-elokuvien’ kohdalla tämä ei tule olemaan tilanne. Odotuslista voi vuoden edetessä muuttua, mutta nyt mennään näillä:

Alustus ohi, top10 odotetuimmat elokuvat vm. 2009 …

Lue loput jutusta »

Michael Bayn Transformers (arvostelu) oli viihdyttävä elokuva. Sanan varsinaisessa merkityksessä hyvä se ei ollut, ongelmia ja valittamisen aihetta oli enemmän kuin riittävästi. Leikkausta, käsikirjoituksen tiivistämistä ja tyhmyyksien poistoa oltaisiin kaivattu useammassa kuin neljässä kohtauksessa. ID4:n henkinen jatko-osa herätti kuitenkin sisäisen lapseni eloon joka ainoa kerta, kun kerrostalon kokoiset robotit valtasivat valkokankaan. Paitsi silloin kun ne leikkivät idioottimaisesti piilosta omakotitalon ympärille.

Uutinen, jota en olisi välittänyt koskaan lukea:

Bay claims Megatron is not coming back and the tank is just a new toy. (IESB)

Angsti-vaihe: ääh, Megatronia nähtiin / kuultiin kyllä vähän ensimmäisessä elokuvassa ja nyt Decepticonien kruunaattua kuningasta ei sitten edes aiota ottaa mukaan temmeltämään jatko-osaan. Näinkö kauan todella piti odottaa Transformers-elokuvaa ja lopulta lapsuuden idoleihini kuulunutta robottia saa tuijotella valkokankaalta arviolta kokonaiset 10-15 minuuttia. Helvetin hienoa. Toivon mukaan uudessa julisteessa esittäytyvä Fallen täyttää saappaat.

Järki-vaihe: vaikka Megatronista ei oikeastaan mitään ensimmäisessä elokuvassa irti saatukaan, niin valitettava fakta on että eipä hahmoa nyt oikeasti tule kuin nimen vuoksi ikävä. Bayn Megatron ei juurikaan ulkoisesti muistuttanut sarjakuvien / animaatiosarjan esikuvaansa, joten tutuiksi tekijöiksi jäivät lähinnä häijy asenne ja muistorikas nimi. Megatronia esiintymistä paljon tärkeämpää olisi nyt saada kunnolla robotteja ruutuun (vaikka se varmasti herneitä, mansikoita ja muita äiti maan tuotteita maksaakin) huomattavasti ensimmäistä osaa enemmän.

Vuosikymmenestä toiseen DGA on ollut paitsi luotettavin Oscar-gaalan paras ohjaaja -tuloksen ennustaja, niin myös paras elokuva -viisikon arvuuttelussa sillä on ennustajanviitta harteillaan. Näin ollen DGA:n ehdokaslistan (ja voittajan) julkistaminen on oikeastaan tärkein yksittäinen palkintotapahtuma ennen helmikuun loppupuolella järjestettävää Akatemian tilaisuutta.

DGA-ehdokkaat ovat:

David Fincher, The Curious Case of Benjamin Button
Danny Boyle, Slumdog Millionaire
Ron Howard, Frost/Nixon
Christopher Nolan, The Dark Knight
Gus Van Sant, Milk

Vaikka Oscar-ehdokkaiden julkistamiseen onkin vielä päivää vaille kaksi viikkoa, niin jo tässä vaiheessa voi aika lailla turvallisin mielin veikata, että tuossa ylhäällä on tämän vuoden viisi paras elokuva -ehdokasta. Sama viisikko on nyt killasta toiseen ollut lähes aina mukana, kun niiltä on sitä vaadittu (tekniseen puoleen keskittyvät ryhmät ovat asia erikseen).

Samaan aikaan alkaa hiljalleen näyttää siltä, että Danny Boyle ja hänen ohjauksensa Slumdog Millionaire ottavat yhä vahvemmin ennakkosuosikin paineita niskaansa. Makuuni jokseenkin erittäin epäkiinnostavalta vaikuttava elokuva on vienyt mutu-tuntumalla mitattuna selvästi eniten kriitikkopalkintoja ja nyt se on ollut mukana kaikissa tärkeissä kiltojen ehdokasasetteluissa. Mutta jos ja kun Slumdog Millionaire ainakin sen ehdokkuuden mukaansa tammikuun 22. päivä ottaa, niin kai mokoma itkudraama sitten on pakko käydä katsomassa.

Omasta vinkkelistäni katsottuna ilahduttavinta on tietysti huomata, että David Fincher sai vihdoin ja viimein ensimmäisen DGA-ehdokkuutensa teatterielokuvasta. Ihan ilman rakkautta Fincher ei aiemminkaan ole jäänyt, sillä vuonna 2004 hän voitti kultaisen lautasen parhaana mainosohjaajana. Jotenkin silti jaksaa hämmästyttää, että näin pitkään on pitänyt mennä ilman että Fincherin elokuvat ovat saaneet juuri minkäänlaista huomiota palkintokaudella. Oscarien kohdalla tämän nyt vielä joten kuten ymmärtää, mutta DGA:ssa äänestäjät ovat kuitenkin itsekin ohjaajia, joiden luulisi olevan hitusen tarkkanäköisempiä.

Ilman ylimääräisiä höpötyksiä, ehdokkaat:

WGA: alkuperäinen käsikirjoitus:

Burn After Reading, Joel Coen & Ethan Coen
Milk, Dustin Lance Black
Vicky Cristina Barcelona, Woody Allen
The Visitor, Tom McCarthy
The Wrestler, Robert Siegel

WGA: muuhun materiaaliin perustuva käsikirjoitus:

The Curious Case of Benjamin Button, Eric Roth
The Dark Knight, Christopher & Jonathan Nolan
Doubt, John Patrick Shanley
Frost/Nixon, Peter Morgan
Slumdog Millionaire, Simon Beaufoy

PGA: paras elokuva:

The Curious Case of Benjamin Button
The Dark Knight
Frost/Nixon
Milk
Slumdog Millionaire

Ottaen huomioon, kuinka ‘alhainen’ David Fincherin ohjaaman The Curious Case of Benjamin Buttonin keräämä Rotten Tomatoes -tulos on, niin on hieman yllättävää kuinka vahvasti elokuva on kuitenkin palkintokaudella mukana. Tietenkään eri killoissa kriitikoilla ei ole lainkaan äänivaltaa, mutta harvemmin ehdokkuuksia kuitenkaan jaetaan elokuville, joiden keräämistä arvostelluista ainoastaan 72% on positiivisia. Vertailun vuoksi muiden PGA-ehdokkaiden %:tit ovat: 94, 91, 92, 94. Puhutaan ihan eri tason luvuista. Ilmeisesti kyseessä on skenaario, jossa Benjamin Buttonista ei joko välitetä tai sitten se raapustetaan suurin piirtein ensimmäiseksi nimeksi listalle.

Miellyttävää on ollut myös huomata, että vaikka Woody Allenin Vicky Cristina Barcelona ei missään vaiheessa tosissaan ollutkaan mukana paras elokuva -rallissa, niin käsikirjoituspuolella sen nimi on mainittu useaan otteeseen. Akatemia tunnetusti rakastaa Allenin kirjoituksia, joten voipi hyvinkin olla että tänä vuonna on tarjolla jälleen yksi lisänominaatti. Voittoon ei sitten mitään mahdollisuuksia olekaan, mutta eiköhän Allen pysty asian kanssa elämään, kolme pystiä löytyy jo aiemmilta vuosikymmeniltä takan reunalta.