Hyvät vampyyrielokuvat ovat harvinaisuus. Buffy the Vampire Slayerin tv-sarjaversio tulee aina ensimmäisenä mieleen, kun verenimijöistä tulee puhe. Tomas Alfredsonin ohjaus Låt den rätte komma in ottaa tietyt peruskuviot vampyyri-mytologiasta, mutta unohtaa tyystin torahampailla varustettujen hirviöiden elämään yhdistetyn glamourin. Jos jokin Interview With the Vampire on genrensä vastine The Godfatherille, niin Låt den rätte komma in on sitten Goodfellas.

Oskarilla (Kåre Hedebrant) ei ole helppoa. Kavereita ei ole, kiusaajia sen sijaan löytyy. Rikoksista kiinnostunut pikkupoika saa uuden naapurin 12-vuotta vanhasta Elistä, joka on nauttinut iästään jo pidemmän aikaa. Ystävyys ei kuitenkaan katso ikää vuosirenkaita saati sitten ruokavaliota. Oskarin ja Elin väliset kohtaukset voisivat olla kornejakin, mutta ne ovat parhaimmillaan hyvinkin sympaattisia kun ihmisen ja vampyyrin välinen ystävyys vastoin kaikkea järkeä lähentyy. Erityisesti kohtaus, jossa Elille ei anneta alkuun lupaa tulla taloon sisälle on hieno.

Elokuvista ainoastaan kauhulla piristettynä nauttivien kannattaa jättää Låt den rätte komma in väliin. Kyseessä on nimittäin hyvinkin puhdasverinen draama. Kuvastossa on väkivaltaa ja se kuvataan kaunistelematta jopa hieman inhottavasti kuitenkin mässäilyä välttäen. Kahdeksankymmenluvulle sijoittuvan elokuvan visuaalinen kuvasto on karu, lumessa ei ole hitustakaan romantiikkaa vaan elokuvan yleissävy on arkisuudessaan masentava – mutta hyvällä tavalla.

Låt den rätte komma inin tarina ei sinällään ole mitenkään erityinen, jollei sen kieltämättä kohtuullisen omaperäistä premissiä huomioida. Sen vahvuus on rautainen toteutus ja taipumus ottaa kaikista kohtauksista maksimitehot irti. Vaikka lopun uimahallitapahtumat ovatkin pientä ‘tuota tuota’ -mietiskelyä aiheuttavia, niin kokonaisuudessaan ohjaaja Alfredson kuljettaa elokuvaa eheästi eteenpäin. Ainoastaan puremien uhriksi joutuvaan vanhempaan naiseen ja hänen lähipiiriinsä käytetään aivan liikaa aikaa. Låt den rätte komma in on selvästi parhaimmillaan silloin kun se keskittyy Oskarin ja Elin väliseen ystävyyteen.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Oscareista on kulunut jo neljä päivää, joten ainakaan gaalan suhteen ei tule tehtyä hätiköityjä johtopäätöksiä. Jos joku sitä nyt ei ole vielä läpi käynyt, niin voittajia voi käydä ihmettelemässä täältä. Suuremmilta yllätyksiltä vähemmän yllättäen jälleen vältyttiin, mitä nyt paras ulkomainen elokuva meni aika lailla odottamattomaan suuntaan. Yllätyksettömyys näkyi myös Oscar-veikkauksissani: 7 / 8 ‘pääkategorioista’ meni oikein ja kokonaisuudessaan 18 / 24 taitaa olla jotakuinkin tähänastinen ennätykseni. Lyhärikategoriat menivät komeasti 0 / 3.

Illan miellyttävin voittaja oli itselleni tietysti Kate Winslet, joka vihdoin ja viimein voitti uransa ensimmäisen Oscarin The Readerista. Winslet on jo jonkin aikaa nauttinut suosikkinäyttelijättäreni asemaa, eikä häneltä ole vuosien varrella heikkoja roolisuorituksia tarvinnut katsella. Ilman kummoisempia ulkoisia muodonmuutoksia Winslet tekee roolista kuin roolista omansalaisensa.

Mitä sitten rajusti uudistettuun gaalaan tulee, niin sehän oli aika lailla perseestä. Kovasti kehuja kerännyt Hugh Jackman oli juontajana sinällään hyvä, mutta alkumonologin korvannut tanssi- ja lauluesitys ei todellakaan ollut mun juttu. Samaa voidaan sanoa myös aika lailla muusta ohjelmistosta, jossa tunnuttiin lähes aina tilaisuuden tullen painotettavan musiikkia elokuvien sijaan. Olin tyytyväinen että elokuva-alan ykkösgaalaan vihdoin saatiin leffapiireistä tuttu nimi jonkin tv-kasvon sijaan, mutta valitettavasti gaalaa vietiin aivan väärään suuntaan.

‘Ketäs on kuopattu tänä vuonna’ -osuus saattoi toimia ihan ok jos istui Kodak-teatterissa, mutta näin kotona istuessa homma ei peliittänyt mitenkään. Puolet nimistä menivät ohi, kun kamera oli ihan missä sattui. Palkintoesittelyissä mukaan oli raahattu lisää nuoria naamoja, mistä nyt ei hirveästi irtopisteitä silmissäni irronnut. Kun joku Reese Witherspoon pistetään kertomaan kuka on vuoden parhaan ohjaustyön takana, niin ollaan aika heikossa jamassa. Näyttelijäkategorioita oli selvästi lähdetty glorifoimaan muita enemmän, ja niihin käytettiin aikaa oikein roppakaupalla. Ihan kohtuullisesti tuo puoli toimikin.

Oscar-gaalan pitäisi olla elokuvan, ei musiikin ja tanssin juhlaa.

… and the Oscar goes to:

Elokuva: Slumdog Millionaire
Ohjaaja: Danny Boyle

Miespääosa: Mickey Rourke
Naispääosa: Kate Winslet
Miessivuosa: Heath Ledger
Naissivuosa: Penelope Cruz

Alkuperäinen käsikirjoitus: Milk
Sovitettu käsikirjoitus: Slumdog Millionaire

Vieraskielinen elokuva: Waltz with Bashir
Dokumentti: Man on Wire
Animaatio: WALL-E

Leikkaus: Slumdog Millionaire
Kuvaus: Slumdog Millionaire
Lavastus: The Curious Case of Benjamin Button
Puvustus: The Duchess
Erikoistehosteet: The Curious Case of Benjamin Button
Maskeeraus: The Curious Case of Benjamin Button

Score: Slumdog Millionaire
Laulu: WALL-E

Äänimiksaus: The Dark Knight
Äänileikkaus: The Dark Knight

Lyhytelokuva: The Pig
Lyhytelokuva (animaatio): Presto
Lyhytdokumentti: The Final Inch

Alkuun perusfaktat: Angelina Jolieta ärsyttävämpää pääosissa keikkuvaa näyttelijätärtä ei taida Hollywoodista löytyä. Toisekseen Clint Eastwood on raakasti yliarvostettu ohjaajana, vaikka kaikin puolin Äijä onkin. Näistä kohtuullisen negatiivisista seikoista huolimatta lähdin katsomaan Changelingia varsin reippain mielin, elokuva nimittäin näytti trailerin perusteella varsin mielenkiintoiselta eikä 2½ minuuttisesta päätellen Jolie ollut mitenkään ylitsepääsemättömän rasittava. Olin sekä oikeassa että väärässä.

Tositapahtumiin perustuvassa Changelingissa Christine Collinsilla ei ole helppoa. Ensin yksinhuoltajan lapsi katoaa ja vaihdossa tulee jotain ihan muuta kuin alkuperäinen kakara. Collinsin valitukset kuitenkin kaikuvat kuuroille korville, sillä läpeensä korruptoitunut Los Angelesin poliisilaitos ei todellakaan aio myöntää mokaansa. Elokuvan edetessä tarinasta paljastuu lisää kaikkea teoriassa mielenkiintoista, mutta valitettavasti J. Michael Straczynskin käsikirjoitus on himpun verran turhan kunnianhimoinen. Tarina pomppii vähän sinne tänne eikä oikein mistään saada tukevaa otetta. Kaikkein huolestuttavinta on se, että itse ‘väärän lapsen’ -tapaus on vähiten kiinnostava juoniparsi, vaikka juuri sen tulisi toimia tarinan emotionaalisena kiintopisteenä.

Eastwoodin ohjaus loistaa erityisesti kuvauksen osalta. Changeling on täynnä hienoja kamera-ajoja, jotka eivät kuitenkaan huuda huomiota itseensä. Pidin erityisesti tavasta jolla jotain sinällään merkityksetöntä objektiivia hetken seuraamalla päädytään päähenkilöön, jota linssi sitten jää tuijottamaan. 1920-luvun Los Angeles näyttää erinomaiselta, ja minulla ei ollut mitään ongelmia eläytyä ajan henkeen. Komeat puitteet eivät kuitenkaan peitä tarinan jatkuvaa hyppelyä eri teemojen välillä. Mukana on muutamia loisteliaita jaksoja, mutta vastapainoksi vaikkapa koko mielisairaala-episodi on aikamoista tylsyyttä hyvin tavanomaisine juonikuvioineen.

Joudun (valitettavasti) myöntämään, että Angelina Jolien roolisuoritus Christine Collinsina on hyvä. Hieman surkuhupaisasti Jolien vahvasta roolista huolimatta hänen henkilöhahmonsa onnistuu silti ärsyttämään: jos Christinen dialogista oltaisiin poistettu “he’s / you’re not my son” ja “did you kill my son?” niin pääroolin suhteen kyseessä olisi ollut aika lailla mykkä suoritus. Toisto ei aina lisää voimaa, herrat Straczynski ja Eastwood. Muutkin näyttelijät tekevät tuttuun Eastwood-tyyliin vahvaa työtä. Perusasiat Eastwoodin Changelingissa ovat siis enemmän kuin reilassa, mutta heikko rytmitys ja liian moneen soppaan sekaantuminen tuottavat tällä kertaa vain keskinkertaisuuden.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Ensinnäkin iso hatunnosto The Purchase Brothers -kaksikolle.

Maailman suosituimpiin tietokonepeleihin kuuluva Half-Life ei ainakaan vielä ole joutunut Hollywood-koneiston murskaamaksi. Vaikka Escape From City 17 ei mikään tajunnan räjäyttävä lyhytelokuva-elämys missään nimessä olekaan, niin on se silti varsin kovan luokan suoritus. Jos kaksi täyttä amatööriä – tai näin ainakin oletan – onnistuu tekemään tämän tasoista jälkeä 500 taalan budjetilla, niin yhdelläkään efektitiimillä ei pitäisi jatkossa olla ainoatakaan tekosyytä myötähäpeää aiheuttaviin CGI-tehosteisiinsa. Escape From City 17 yhdistää niin oikeita näyttelijöitä, CGI:tä kuin Half-Life 2 -pelin grafiikoita. Eihän jälki virheetöntä ole, mutta helvetin hyvää silti ja actionissa on monin paikoin munaa. Näyttelykin on sen verran siedettävää, että se ei pilaa menoa.

Odotan suurella innolla tulevia osia, joista Part I:n lopussa pieniä maistiaisia jo saadaankin.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=q1UPMEmCqZo[/youtube]

Kovatasoinen kolmikko:

Tom Cruise is in negotiations to join the cast of The Matarese Circle. Denzel Washington has already signed on for the film, which is an adaptation of a Robert Ludlum novel, which, if Cruise signs on, will feature Cruise and Washington squaring off as rival spies who have been gunning for each other for years, when they both find themselves targeted by the shadowy organization, the Matarese.

Michael Brandt and Derek Haas adapted Ludlum’s book and also modernized it from the book’s Cold War setting and David Cronenberg will direct from their script. It was said that MGM hopes to put this into production this year, with an eye for a 2010 release. (Movieweb)

Näyttää siltä, että David Cronenberg jatkaa varovaisia askeliaan kohti mainstream-elokuvaa. Miehen tunnetuksi tehnyt 1980-luvun vuosien tuotanto on itselläni kokonaisuudessaan näkemättä, joten sen tasosta on paha sanoa sen ihmeellisempiä. Mutta niistä Cronenbergin ohjauksista jotka olen onnistunut vilkaisemaan, niin kaksi tuoreinta – Eastern Promises (arvostelu) ja A History of Violence – ovat olleet vahvinta näytöstä. Simppeleitä tarinoita jämäkällä toteutuksella ja väkivaltaa uhkuvalla tunnelmalla. Jälkimmäisen aspektin luulisi olevan mukana The Matarese Circlessakin.

Se kuva mikä minulla on Cronenbergista ohjaajana, ei kyllä millään lailla yhdisty yhteistyöhön filmitähti Tom Cruisen kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö olisi hyvinkin innostunut hänen mukaan tulostaan. Vaikka Cruise onkin viime vuosina – monesti ihan aiheestakin – saanut kottikärrykaupalla paskaa niskaansa, niin se ei poista sitä tosiasiaa että mies on parhaimmillaan erinomainen näyttelijä. Denzel Washingtonin fanclubiin en varsinaisesti kuulu siitäkään huolimatta että miehen tapoihin ei kuulu b-rooleja heitellä. Ainakin Denzel pääsee näyttelemään jotain muuta kuin poliisia / sotilasta. Kovin kauas vakooja ei tosin armeijan kamppeista tipahda.

Oikeastaan ainoa negatiivinen kohta tuossa uutisessa on se, että nykymuodin mukaisesti nämä kylmän sodan maailmaan sijoitetut tarinat järjestään ‘modernisoidaan’. Vaikka nykymaailmaan sijoittuvissa tapahtumissa ei sinällään mitään vikaa olekaan, niin kylmä sota oli kuitenkin pirun mielenkiintoista aikaa ja sen aikainen maailma on taatusti elokuvien arvoinen. Varsinkin kun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ei aikakauteen olla juurikaan edes kajottu. Nyt ehkä pystyttäisiin tekemään vähän muunlaisiakin kylmä sota -kuvauksia, kuin niitä missä hirviömäinen Neuvostoliitto lopulta ottaa kuonoon sankarilliselta USA:lta.

Jos olisin ollut niin aikaansaava kuin alunperin vuoden vaihtuessa ajattelin, niin olisin kirjoittanut jutun jonka otsikko olisi ollut ‘Vuoden löytö: Woody Allen‘. Melko lailla tasan vuosi sitten sain hämärän idean heittää Manhattanin (arvostelu) kiekon pyörittimeen ja jösses, harvoin pääsee näkemään yhtä hienoa romanttista draamaa hykerryttävällä huumorilla ryyditettynä. Seuraavana vuorossa ollut Annie Hall (arvostelu) ei ainoastaan täyttänyt korkeita odotuksia, vaan oli jopa jonkin verran parempi kuin Manhattan ja nauttii tällä hetkellä tukevaa asemaa mielikuvitusasteella olevalla top30-listallani. Miehen viimeisin elokuva, Vicky Cristina Barcelona (arvostelu), kuului elokuvavuoden 2008 tähtihetkiin.

Woody Allen has signed on Josh Brolin and Anthony Hopkins to star in the film he wrote and plans to shoot this summer in London. Brolin and Hopkins are the first in an ensemble cast. As usual, Allen is keeping title and plot under wraps.

Viimeiset elokuvansa Allen on kuvannut suhteellisen pienellä määrällä merkittäviä päähenkilöitä. Urallaan mies on kuitenkin kuvannut useammankin isomman castin sisällään pitäneen elokuvan, joten ihan kiva nähdä miehen palaavan tähän tyyliin. Eivätkä ensimmäiset kiinnitykset ole millään lailla hullumpia. Aikanaan tuli ihmeteltyä Josh Brolinin todella nopeaa urakehitystä mr. nobodysta laatuelokuvien vakionaamaksi. Sittemmin herra Brolinin roolisuorituksia on tullut myös nähtyä, ja mies on tehnyt lähtemättömän vaikutukset. Karismaa, näyttelijänlahjoja, äijämäisyyttä ja tarpeen vaatiessa herkkyyttä. Jokseenkin täydellinen paketti.

Christopher Nolanin seuraavasta voitaisiin tietää enemmänkin:

Warner Bros. is locking up a big deal with director Christopher Nolan for a film entitled Inception. It seems that Nolan wrote the film and will direct, likely making this his next film. It seems they’re putting this on the fast track with the studio eyeing production to start by this summer for a summer 2010 release.

Siitä huolimatta että olen kovasti pitänyt molemmista Nolanin ohjaamista Batman-elokuvista ja odotan varsin innokkaasti miehen kolmatta visiittiä Gothamiin, niin olen yhtä kaikki tyytyväinen siitä että mies on päättänyt tehdä jotain muuta ennen The Dark Knightin (arvostelu) jatkoa. Nolan teki saman tempun Batman Beginsin (arvostelu) jälkeen, ja silloin se tuotti paitsi erinomaisen ‘välityön’ The Prestigen (arvostelu) muodossa niin myös eittämättä pontta TDK:ta varten. Nolan ei kuitenkaan ole mikään koodinimi Rattner, joka vain hyppää valmiiseen projektiin mukaan ja ohjailee siitä siinä sivussa keskivertopätkän, joka on parhaimmillaankin lähinnä ihan kiva.

Nolanin seuraavasta ohjauksesta ei vain oikein tiedetä yhtään mitään. Nimi on Inception, joka tarkoittaa suomeksi jokseenkin samaa kuin ‘(jonkin) alku’. Siitä sitten vain päättelemään että mitä todella on tarjolla. Genre on mitä ilmeisemmin jonkinlainen sci-fi -toiminta, mutta minä en ainakaan edes viitsi lähteä veikkailemaan mistä on kyse. Itseäni suuremmat Nolan-fanipojat sen homman varmasti hoitavat selvästi pätevämmin ihan toisilla foorumeilla. Saas nähdä ottaako Nolan jälleen mukaan Christian Balen, joka lähti viimeksikin kaveriksi kun lepakkoluolasta lähdettiin ulkoilmaa haukkaamaan.

Odotan mielenkiinnolla.

Bottle Rocketia lukuun ottamatta kaikki Wes Anderson -elokuvat on nähty. The Life Aquatic with Steve Zissou on se ohjaus, jota voin ihan vapaasti syyttää siitä tosiasiasta, että Andersonin pätkät tulevat jatkossakin saamaan ainakin mahdollisuuden DVD-soittimessani. Andersonin yhdessä Noah Baumbachin kanssa punoma käsikirjoitus keskittyy merenalaisia tutkimusretkiä filmaavaan pipopäähän Steve Zissouhun (Bill Murray) ja hänen tiimiinsä. Viimeisestä laadukkaasta tuotannosta alkaa Zissoun tiimillä olla jo turhan reippaasti aikaa, seuraavankin mission motiivi on lähinnä kostaa edellisellä reissulla kuollut ystävä.

Elokuvasta toiseen Wes Anderson koittaa yhdistää hämärää huumoriaan koskettavaan draamaan. Miehen luomat tarinat sijoittuvat kuin hitusen vinksahtaneeseen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, joka kuitenkin ilmiselvästi muistuttaa omaamme. The Life Aquatic with Steve Zissoussa keitos onnistuu ensimmäistä kertaa jotakuinkin nappiin. Huumori ei huuda huomiota itseensä, mutta on tyyliteltyjä ammuskeluja ja hupaisaa dialogia myöten erittäin iskevää. Välillä saa nauraa reippaastikin, mutta pääasiassa jutut ovat kuitenkin hillittyjä ja aiheuttavat lähinnä kestohymyä.

Vaikka The Life Aquaticin yleissävy onkin kepeä, on se kuitenkin monin paikoin hyvin koskettava. Elokuvan omalaatuisesta tyylistä huolimatta ihmissuhteet ovat pääosassa. Andersonin huvittelut eivät kuitenkaan joudu herkissäkään paikoissa vaihtopenkille, vaan ne elävät sulassa sovussa vakavien hetkien kanssa. The Life Aquaticissa onnistutaan luomaan pienistä hetkistä merkittäviä hyvin vähäisin ainesosin. Vaikka tapahtumat tuntuvat monesti absurdeilta, ei niihin samaistuminen muodostu ongelmaksi.

Henkilöhahmoja The Life Aquatic With Steve Zissoussa riittää niin maan pirusti. Castiin on kasattu Andersonin vakionaamojen (Bill Murray, Owen Wilson ja Anjelica Huston) ohella myös mm. erinomaisen roolin raskaana olevana toimittajana vetävä Cate Blanchett sekä onnistuneesti koomisen ja traagisen välillä tasapainoileva Williem Dafoe. Jeff Goldblumille Steve Zissoun kilpailijana ei voin kuin nauraa. Näyttelijäpuolelta ei heikkoja lenkkejä löydy, kaikkein vähiten pääroolista, jossa Bill Murray tekee jälleen yhden lakonisen laaturoolin.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Alan Mooren mestarilliseksi kehuttu sarjakuvaklassikko Watchmen saapuu teattereihin ympäri maailman 6. päivä maaliskuuta. Löydän varmasti itseni jos nyt en ensi-illasta, niin ainakin hyvin pian sen jälkeen katsomasta Zach Snyderin suuresti odotettua valkokangaskäännöstä. En kuitenkaan ole lainkaan varma siitä, minkälaista ja tasoista elokuvaa pitäisi odottaa.

Ennen trailerilakkoni alkamista ehdin nähdä ensimmäiset maistiaiset Watchmenista. Jälki näytti asialliselta ja itsensä vakavasti ottavalta. Kun kuitenkin katsoo promokuvia ja ennen kaikkea päähenkilöinä toimivien jeppejen asustusta, niin ei voi kuin toivoa että Watchmen ymmärtää ottaa itsensä edes hitusen kieli poskessa. Tai sitten tunnelman rakennus ja ohjaus pitää olla niin kovaa tasoa, että typerän näköiset kostuumit eivät pääse häiritsemään. Sarjakuvaa koskevat kehut huomioon ottaen tarinan täytyy olla ainakin periaatteessa kunnossa. Itselläni ei ole oikein mitään hajua leffan tapahtumista, joten tämä antaa ainakin kovasti innokkuutta nähdä mistä todella Mooren työssä on kyse.

Jos lukemani jutut pitävät paikkansa, niin Warner Bros.:lle täytyy nostaa hattua elokuvan rahoituksen suhteen. Ohjaaja Snyder sai ilmeisen vapaat kädet tehdä mitä haluaa, mikä on aika kovan luokan suoritus ottaen huomioon että elokuvan tuotantobudjetti on mallia valtava. Tätä väitettä tukee se, että harvemmin 100 miljoonan dollarin budjetilla varustetut supersankarielokuvat ovat 163 minuutin pituisia. Tuossa on jo sen verran runsaasti minuutteja yli kahden tunnin, että tulos vaikuttaa väistämättä box officeen, sillä näytöksiä per päivä ei vain yksinkertaisesti ole niin montaa kuin joillain muilla rymistelyillä.

Snyder on puhunut paljon siitä, että vaikka Moore ei tunnetusti hyväksykään sarjakuviensa filmatisointia, niin hän haluaa tehdä kunniaa alkuperäisteokselle. Jos elokuvan tuottajaa on uskominen, niin Warner Bros. antoi ylimääräistä rahaa jonkun kymmenen miljoonaa ihan vain sitä varten, että Snyder voi kuvata noin 45 minuutin verran sellaista materiaalia, joka tulee DVD:llä nähtävään pidempään versioon. Ei siis poistettuja tai ‘ylimääräisiä’ kohtauksia, vaan nimenomaan kotioloissa katsottavaa leikkausta varten varattuja minuutteja. Jos tämä väite sitten aikanaan realisoituu, niin kyseessä on aikamoinen kulttuuriteko rahakirstun päällä istuvalta sikariportaalta.

En kuulu Wes Andersonin ylistäjiin, vaikka onkin todettava että jokaiselle joka yrittää tehdä omaperäistä elokuvaa ja onnistuu siinä edes silloin tällöin, täytyy nostaa hattua. Tähän kategoriaan Andersonin nimittäin ehdottomasti kuitenkin lasken. Miehen edellinen ohjaus / käsikirjoitus The Darjeeling Limited ei kuitenkaan valitettavasti kuulu niihin onnistuneisiin Anderson-elokuviin, vaan on päinvastoin miehen uran tähänastinen pohjakosketus. Tarina lyhyesti: kolme veljeä eivät ole puhuneet toisilleen vuoteen, nyt he tapaavat Intiassa ja lähtevät etsimään itseään. Elokuvan nimi tulee matkavälineenä toimivasta junasta.

The Darjeeling Limitedin päällimmäinen ongelma on, että se ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Pidän roadtrip-henkisistä elokuvista, mutta vaikka juna näennäisesti kiinnostava tapahtumaympäristö onkin ja maisemat ovat kauniita, niin matkalla olemisen tuntu ei silti ole hääppöinen. Tarina on ohut kuin mikä, eikä sen edistämiseen tarvitse juurikaan käyttää aikaa. Valta-osa kohtauksista sisältää vain jotain tylsiä sattumia tai ihmeellisyyksien katselua. Kolmen veljeksen välien parantuminen tapahtuu lähinnä nättien puheiden tuloksena, joissa julistetaan henkisen toveruuden olevan jälleen askeleen lähempänä. Matka tähän parempaan huomiseen ei vain realisoidu ruudulla.

Adrian Brody, Owen Wilson ja Jason Schwartzman heittävät kaikki rutiiniroolit, ja olisivat varmasti olleet oikein toimiva veljeskatras, jos heille olisi annettu jotain järkevää tekemistä tai edes hauskaa sanomista. The Darjeeling Limited ei onnistu olemaan sen enempää koskettava kuin hauskakaan, vaikka jälkimmäisen suuntaan se Anderson-tyylille uskollisena kai nojaakin. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi vitsejä on kuitenkin aivan liian vähän, eivätkä ne valta-osaltaan ole edes hauskoja. Draamallinen puoli taas hoidetaan pääosin noilla jo aiemmin mainituilla palopuheilla, joita on ripoteltu parit sinne tänne. Ei sitä henkistä matkaa näin kuvata.

No, ainakin The Darjeeling Limited sai Intian näyttämään houkuttelevalta matkakohteelta.

2- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

No jo myrkyn lykkäsi. X-Men Origins: Wolverinesta julkaistiin vihdoin ja viimein jotain muitakin kuin Hugh Jackmanin irvistelyä sisältäviä kuvia. Vaikka nekään eivät varsinaisesti ole ihan suosikkishotteihin kuuluneet, niin eivät nämä uudet juuri paremmalta näytä. Tosin pienenä tarkennuksena voisi todeta, että näytillä olevasta kvartetista vain tuo yllä esillä oleva nostaa v-käyrää. Kenen pirun on ollut kertoa Wolverinen tarina lapsuudesta lähtien. Toivon todella että junnuvuosista päästään äärimmäisen nopealla tahdilla eroon. Jo aiemmin olen ihmetellyt koko Wolverine-leffan tarpeellisuutta: eikös miehen syntytarina kerrottu jo mainiossa X2:ssa. No ilmeisesti ei tätä versiota, johan siitä edellisestä näkemyksestä reilut viisi vuotta olikin. Ei näin.

Mikä kuitenkin pitää toivoa Wolverine-elokuvan yllä on se tosiasia että ohjaajanpenkkiä miehittää Gavin Hood, jonka ansioluettelosta löytyy positiivisesti yllättänyt ja ylipäätään viime vuoden parhaisiin elokuviin kuulunut, Lähi-idän tilannetta ansiokkaasti käsittelevä Rendition (arvostelu). Kuvittelisin tunnelmallisten kohtausten, koskettavan draaman ja intensiteettisten hetkien luomiskyvyn olevan ihan käytännöllinen kyky myös Wolverine-elokuvaa tehdessä. Vähän kuitenkin epäilyttää että onkohan Hood nyt aivan oikean projektin kipparina, sillä huhupuheiden mukaan elokuvan käsikirjoitus ei todellakaan ole mitään palkintomateriaalia. Toisaalta asiansa osaava ohjaaja nyt ei ainakaan voi heikentää projektin onnistumismahdollisuuksia.

Kuvat: linkki

Traileri (lakko pitää!):
[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=OX6H7t1wXZI[/youtube]

Tagit: Gavin Hood, Rendition, Wolverine, X-men, X-Men: Origins

New Yorkilaisessa nunnien luotsaamassa koulussa eletään 1960-lukua. Perinteisiä arvoja vaaliva pirttihirmu Aloysius Beauvier (Meryl Streep) johtaa koulua kylmän viileästi tiukalla kurilla. Pappismies Brendan Flynn (Philip Seymour Hoffman) pyrkii tarjoamaan pehmeämmän vaihtoehdon, jossa modernille maailmalle tarjotaan avokämmenen sijaan reipas hali. Juuri luostariin tulleen sisar Jamesin (Amy Adams) havaittua eräässä pojassa omituista käytöstä Aloysius alkaa vainota Flynnia; hän on vakuuttunut miehen sotkeutuneen poikaan ‘sopimattomalla tavalla’.

John Patrick Shanleyn omaan näytelmään perustuva Doubt on sekä hänen käsikirjoittamansa että ohjaamansa. Miehen ensimmäinen ohjaustyö 18 vuoteen on vakaalla otteella kuvattu, joskin pientä yliyrittämistä on havaittavissa. Shanley on selvästi halunnut tehdä näytelmänsä valkokangasversiosta elokuvamaisemman, eikä tässä olla aina onnistuttu. Erityisesti Flynnin saarnan aikana nähtävä tapahtumien dramatisointi tuntuu tarpeettomalta. Kallistetut kamerakulmat eivät myöskään ainakaan mielestäni olleet käyttönsä suhteen millään lailla kohtauksiin lisäarvoa antavia.

Pääasiassa Shanleyn elokuva antaa kuitenkin näyttelijöiden tehdä työn ohjaajan puolesta. En jaksa olla hämmästelemättä sitä panosta, jonka Philip Seymour Hoffman tuo tähänkin roolisuoritukseen. Miehen ei tarvitse muuntautua ulkonäöltään lainkaan uppoutuakseen täysin roolihahmonsa sielunmaisemaan. Meryl Streep on kelpo vastapeluri, joka tekee niin ikään mainion roolin. Tosin jos ennen elokuvaa olisi pitänyt arvata minkälainen Streep on tiukkana nunnana, niin tältähän se näyttäisi. Yllätyksettömyydestä ei nyt kuitenkaan rokoteta. Amy Adams on oma pirteä itsensä, mutta elokuvan loppua kohden näyttää myös synkemmän puolen. Hän pärjää mainiosti Hoffmanin ja Streepin rinnalla. Harvoin on nähty näyttelijän hyödyntävän niin tehokkaasti lyhyt ruutuaikansa kuin mitä Viola Davis tekee.

Doubtin tarina ei lähtökohtaisesti ole erityisen mielenkiintoinen, mutta sen käsittely on rautaa. Elokuva koostuu periaatteessa vain muutamista pitkistä kohtauksista, jotka kaikki ovat vahvasti dialogipainotteisia. Kikkailua ei tarvita, tilanteen haltuunsa ottavat näyttelijät ja Shanleyn kirjoittamat keskustelut riittävät vallan mainiosti. Elokuvan nimen mukaisesti epäily ja epävarmuus ovat Doubtin kantavia teemoja, mutta erityisesti haluaisin kehua uskonnon käsittelyä. Doubt onnistuu käsittelemään uskonnollisuutta ja uskoa ilman jeesustelua tai koko laitoksen tuomitsemista. Shanley kohtaa elokuvansa tapahtumapaikkana toimivan laitoksen riittävällä vakavuudella, ja onnistuu saamaan siitä irti eri näkökulmia.

Shanleyn ohjauksen keskiössä olevaa mahdollista pedofiliatapausta käsitellään hienosti. Tietyllä tavalla jäin kaipaamaan väitetyn uhrin kattavampaa mukaan ottamista, mutta tällekin ratkaisulle on perustelunsa. Nimensä mukaisesti Doubt kieltäytyy antamasta selkeitä vastauksia. Sen sijaan pitkin elokuvaa annetaan perusteita monille erilaisille tulkinnoille. Epäilyksen ja huhujen levittämisen mahti on vahva, eikä sillä pystytäänkö jotakin asiaa lopulta todistamaan, ole ihmisten silmissä valtavaa merkitystä. Siitä huolimatta että näistä asioista puhutaan varsin suoraankin jopa saarnan muodossa, niin Doubtin teemojen käsittely ei tunnu päällekäyvältä.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Reipas vuosi sitten tuli kirjoitettua elokuvia käsittelevistä podcasteista, ja tuon jälkeen tilanne on ainakin omien kuuntelutottumusten suhteen muuttunut varsin reippaasti.

Filmspotting: siirtynyt kukkulan kohtuullisen selkeäksi kuninkaaksi. Toisen juontajan vaihtuminen ei aiheuttanut pelkäämääni tasonlaskua podcastissa, vaan Mattylla on runsaasti fiksua sanottavaa, vaikka kieltämättä varsin erilaisen elokuvamaun omaakin kuin ansiokas edeltäjänsä. Filmspottingin arvostelut ovat selvästi paras osa-alue podcastissa, vaikka top5-listat kohtalaisen lähellä perässä tulevatkin. Lievä radiomaisuus kuitenkin tuo mukaan muutamia ei-niin-jännittäviä segmenttejä episodeihin. Tämä on kuitenkin pieni murhe hienossa kokonaisuudessa.

The /Filmcast: vasta varsin äskettäin löysin The /Filmcastin, jossa vaihteleva määrä enemmän tai vähemmän fanipoikaluonteella varustettuja jeppejä keskustelee milloin mistäkin. Jaksot sisältävät ‘mitäs olette katsoneet viime aikoina?’ -osion lisäksi elokuvauutis-keskustelua ja yhden elokuvan arvostelun. Lopussa tarjotaan aina spoilereita kritiikin alla olevasta leffasta, mutta jos niitä ei halua kuunnella, ei sinällään menetä mitään muusta kattauksesta. Jutustelu on hyvin rentoa, joskin asiantuntemus on myös hyvällä tasolla. Kerran viikossa ilmestyvän jakson lisäksi The /Filmcast porukka tarjoaa aina After Dark -keskustelua, jossa sana on vapaampi ja vähemmän formaatin sanelema. Laatua sekin.

Hollywood Saloon / Apocalypse Hollywood: todella kattavia episodeja tarkkaan rajatuista aiheista tehnyt Hollywood Saloon oli hyvin erilainen kuin viikoittaiset podcastit. Sisällöltään jaksot olivat mammuttimaisia tietopaketteja, joita kuuntelee mielellään uudelleenkin. Valitettavasti pitkä kuolinkamppailu päättyi Andyn ja Johnin mielipide-eroihin Saloonin tulevaisuudesta. Andy on potkaisemassa uutta podcastia liikenteeseen, nimeksi on valittu Apocalypse Hollywood. Tähän mennessä tarjolle on tullut vasta yksi jakso, jossa lähinnä kerrotaan mitä on luvassa. Olin varsin pessimistinen Andyn soolo-shown suhteen, mutta ainakin alun perusteella miestä jaksaa kuunnella yksinäänkin.

Valitettavasti en ole löytänyt kuin nuo kolme (joista yksi kaiken lisäksi telakalla / vasta aloittamassa, riippuen näkökulmasta) kuuntelemisen arvoista podcastia. Out of the Past voisi hiljalleen tarjota sellaisiakin episodeja, jotka eivät ole juonipaljastuksia täynnä, joten sen suuntaan tulee varmasti katseltua seuraavaksi. The Movie Blogin maineikas podcast meni pitkän aikaa huonompaan ja huonompaan suuntaan (mitä enemmän yleisö otettiin mukaan jatkuvasti toistuvine samoine kysymyksineen, sitä vähemmän aktiivikuuntelijoille oli sisältöä) ja tätä kirjoitettaessa TMB:n podcast taitaa olla kuollut.

Hienoja uutisia, oikein kaksin kappalein:

Actor Mark Strong told UK’s The Telegraph that the role of Maid Marian in director Ridley Scott’s Nottingham is going to Cate Blanchett, who will replace the recently departed Sienna Miller.

“I think Cate Blanchett is set to take the Maid Marian part,” said Strong, who is expected to play Sir Guy of Gisbourne. (Movieweb)

Olen julistanut rakkauttani Cate Blanchettia kohtaan jo useampaan otteeseen, mutta ei toisinto pahaa tee. Vaikka Kate Winslet kruunua tämän hetken parhaana näyttelijättärenä pitääkin, niin Blanchett tulee lujaa perässä. Roolista toiseen Blanchett osoittaa muuntautumiskykyään, eikä hänen näyttelyään katsoessa tunnu että katsoo Catea vaan nimenomaan henkilöhahmoa. Niin sokea fanipoika sentään en ole, että lähtisin tuoreimmassa Indiana Jones -rymistelyssä (arvostelu) nähtyä pahistelua kehumaan. Sienna Millerin lahjakkuudesta tai lahjattomuudesta itselläni ei ole niin selkeää kuvaa, että voisin häntä muutoin kuin ulkonäön perusteella arvioida. Sen verran vakuuttunut olen kuitenkin Blanchettin työskentelystä viime vuosina ollut että pidän tätä ehdottomasti askeleena eteenpäin.

Mark Strong, joka tämän uutisen ilmoille heitti, oli meikäläiselle totaalisen tuntematon tekijä ennen Ridley Scottin edellistä elokuvaa, kelvollista mutta kuitenkin pettymykseksi osoittautunutta Body of Liesia (arvostelu). Tuon tiukimpia aspekteja puolia oli kuitenkin Strongin roolisuoritus, joka oli miehen nimen mukaisesti vahva. Mikään koko tunneskaalan läpi käyvä ilmiömäisyys mies ei tokikaan ollut, mutta presenssiä ja äijämäisyyttä riitti jaettavaksi useampaankin roolisuoritukseen.

Esikoispitkässään American Beauty ohjaaja Sam Mendes käsitteli amerikkalaisen keskiluokkaisen perheen arjen tuskaa viiden Oscarin arvoisesti. Jos nyt ei yhdessä yössä, niin ainakin muutamassa kuukaudessa Mendesistä tuli yksi Hollywoodin dollarikoneiston kuumimmista nimistä. Britti seurasi niin kriitikoiden kuin yleisön rakastamaa esikoisteostaan niin ikään upealla gangsteri-elokuvalla Road to Perdition. Seuraavaksi oli välityön paikka: Jarhead kuvasi sodanajan tylsyyttä tylsästi. Kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen Sam Mendesin maailmassa on jälleen perhekriisin aika.

Richard Yatesin Pulitzer-palkittu avausromaani Revolutionary Road saapui kirjakauppojen hyllyille jo vuonna 1961 ja oikeudet sen filmatisointiin hankittiin niinkin varhain kuin 1967, joten ilman pitkää matematiikkaakin voi laskea että mitään aivan vallatonta kiirettä tuotannon kanssa ei olla pidetty. Justin Haythen romaanin pohjalta tekemä alkuperäismateriaalille ilmeisen uskollinen käsikirjoitus vie katsojan vuoteen 1955. Toinen maailmansota on saatu turvallisesti peruutuspeiliin ja maailma on täynnä toivoa. Pinnan alla kuitenkin kuplii. Täynnä odotuksia ollut Frank (Leonardo DiCaprio) ja April Wheelerin (Kate Winslet) avioliitto näyttäisi ottaneen suunnaksi karikon. April ei voi sietää yhteiskunnan hänelle asettamaa vailla liikkumatilaa olevaa kotiäidin asemaa. Frank vihaa merkityksetöntä työtään, joka turhuudestaan huolimatta kuluttaa valta-osan hänen ajastaan. Aviopari kuvitteli toisensa löydettyään olevansa jotain erilaista, he halusivat elää täysillä: kahden lapsen jälkeen he ovat salakavalasti vajonneet samaan keskinkertaisuuteen kuin kaikki muutkin.

Moni Titanic-söpöläisten uutta ihanaa rakkaustarinaa katsomaan menneet joutuvat varmasti pettymään Revolutionary Roadin edessä. Elokuvan päähenkilöitä Frankia ja Aprilia on vaivatonta ymmärtää, mutta heidän tekojaan on silti hankala suorilta käsin hyväksyä. Aviopari satuttaa toisiaan jatkuvasti niin teoin kuin sanoin: lopulta päädytään siihen, että pahimmatkaan paljastukset eivät enää aiheuta minkäänlaista reaktiota, ne vain yksinkertaisesti menevät jo paksun pinon päällimmäisiksi. Harvoin on Hollywood-elokuvissa nähty näin lukuisia aidon oloisia parisuhderiitoja: sanaharkat eivät tunnu käsikirjoitetulta dialogilta, vaan aidolta vihan, epätoivon ja pettymyksen purkamiselta.

Revolutionary Road ei kuitenkaan vajoa saastaisimpien kärsimysnäytelmien tasolle, vaan luonteva huumori tuo elokuvaan ripauksen kepeyttä. Vaikka naapurinperheen hullujenhuoneella piipahtuneen neropatti Johnin (Michael Shannon) huomioille avioliiton tilasta onkin vaikea olla hymyilemättä, niin hänen sanoihinsa on kuitenkin piilotettu kipeä totuus, jota Wheelerit eivät pysty pitkään aikaan rationaalisesti käsittelmään. Vain John yhteiskunnan käyttäytymissäännöt unohtaneena tai ainakin niitä kunnioittamattomana henkilönä pystyy sanomaan asiat niin kuin ne näkee.

Sam Mendes kuvaa hienosti sitä pysähtyneisyyden tilaa, jossa Yhdysvaltojen 1950-luvulla elettiin. Voidaan tietysti varsin aiheellisesti kysyä, että ollaanko nykypäivänä sitten juurikaan edistyksellisempiä. Kuinka moni sitten kuitenkin tyytyy pieneen omakotitaloon, aviopuolisoon ja pariin pienokaiseen, joita käytetään virallisena syynä aloilleen asettumiseen. Aivan yhtä asiallisesti voidaan myös kysyä, onko tässä ydinperhe-unelmassa mukamas jotain vikaa? Mendes ei suoria vastauksia anna, vaan keskittyy tuomaan esille lähinnä sen järkytyksen jonka Wheelerien tempaus kohtaa, kun he vihdoin päättävät yrittää tehdä jotain arkensa harmaudelle.

Vuonna 1912 RMS Titanic törmäsi jäävuoreen ja vei mukanaan 1500 henkeä. 85 vuotta myöhemmin James Cameronin ohjaama, paatin nimeä kantanut elokuva rohmusi 11 Oscaria ja reilut 1,8 miljardia dollaria lipputuloina; meren pohjaan meni laivan ohella myös monien katsomossa istuneiden teinityttöjen sydän. Vajaa kymmenen vuotta sitten maailmaa hallitsi sellainen Leo&Kate -mania, että vastaavaa ei ainakaan toivon mukaan ihan heti nähdä. Nuoren parin rakkaustarina lumosi monet, mutta toista yhteistä elokuvaa saatiin odottaa. Revolutionary Roadia katsoessa ei voi kuin ihailla, kuinka upeiksi näyttelijöiksi molemmat ovat kasvaneet. Sukupolviensa parhaimmistoon lukeutuvat Winslet ja DiCaprio hallitsevat kohtauksia räyhäämällä tai sanomatta sanaakaan. Lounashetki, jossa Winsletin hahmo ei sano sanaakaan, on yksi näyttelijättären hienoimmista hetkistä hänen jo tähän mennessä mittavan uransa aikana. Leonardo DiCaprio on jo kauan sitten osoittanut olevansa paljon muutakin kuin nätti poika t-paidan rinnuksessa. Hänen kontolleen jää suurin osa Revolutionary Roadin huutamisesta. Jokaisessa sanassa on voimaa ilman ylinäyttelyyn sortumista. Sivuosissa nähdään niin ikään hienoja rooleja, mutta ne jäävät kuitenkin auttamatta pääosaparin varjoon.

Sam Mendes ohjaa Revolutionary Roadia vakaalla kädellä. Ajankuva on aidon uskottava ja tarina rullaa eteenpäin sujuvasti tarjoten koko tunneskaalan. Kerronnassa ei kikkailla, ohjaaja ei pyydä huomiota osakseen sen enempää kuvaus- kuin leikkausratkaisuillaan. Elokuvan keskiössä on sen rautainen tarina ja upeat roolisuoritukset. Rytmitys kahden päähenkilön välillä toimii moitteettomasti: molemmat saavat omat tähtihetkensä niin yksin kuin yhdessä ollessaan. Näillä avaintekijöillä ollaan ennenkin luotu upeita elämyksiä, eikä Revolutionary Road ole negatiivinen poikkeus. Pienellä ripauksella huumoria maustettu Revolutionary Road on koskettavaa loppuaan myöten katkera draama unelmista, odotuksista ja lopulta pettymyksen täyteisestä tuskasta.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Dome Karukoski nousi kotimaiselle ohjaajakartalle kehutulla keskinkertaisuudella Tyttö sinä olet tähti. Miehen edellinen täyspitkä on näkemättä, enkä ollut alkuunkaan tietoinen koko Kielletty hedelmä -elokuvasta ennen kuin Finnkinon viiden euron päivillä huomasin mokoman olevan ennakkonäytöksessä. Aikataulu natsasi, joten löysin itseni täydestä teatterista, jossa 90% katsojista taisi olla teinityttöjä. Ajoittaista kännykänräpläämistä ja supattelua lukuun ottamatta he kuitenkin ymmärsivät olla häiritsemättä elokuvakokemustani.

Vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen saanut täysi-ikäisyyden juuri saavuttanut Maria (Amanda Pilke) päättää haistattaa paskat juurilleen ja lähteä kesäksi Helsinkiin, tuohon synnin ja pahuuden pesään. Huolestunut yhteisö haluaa lapsen kotiin ja tämä tehtävä lankeaa samassa iässä olevan Marian parhaan kaverin Raakelin harteille, joka kuitenkin haluaa pitää uskonnollisista arvoistaan selvästi tiukemmin kiinni. Seuraa kokeilujen kesä ja isien ja äitien opetukset joutuvat todelliseen arvopuntariin.

Kielletty hedelmä käsittelee teinityttöjä varsin tavanomaisin ottein, vaikka ihan pahimmilta kliseiltä Aleksi Bardyn käsikirjoitus katsojan säästääkin. Kohtuullisen perinteisistä aineksista ohjaaja Karukoski kuitenkin leipoo aivan poikkeuksellisen tehokkaan kokonaisuuden. Jokaisella kohtauksella on tehtävänsä ja vaikka elokuva rullaakin sujuvasti ei sillä ole minkäänlaista kiirettä loppuratkaisuaan kohti. Kielletty hedelmä arvostaa päähenkilöitään niin paljon, että antaa heidän elämänsä muokkautua hiljalleen eikä yhden kohtauksen täyskäännöksiä juuri koeta.

Uskonnon asema ja sen käsittely on elokuvassa erittäin vahvasti läsnä. Vaikka Raakelin itsetutkimus meneekin dialogin tasolla ajoittain epäuskottavaksi, onnistuu elokuva lestadiolaisuuden kuvaamisessa erinomaisesti. Vanhoillisuus tulee selvästi esille, ja on hyvin ymmärrettävää miksi elämää täynnä oleva Maria haluaa kokea jotain uutta. Vaikka Karukoski näyttääkin lestadiolaisuuden varsin pelottavana ilmiönä, niin siitä ei kuitenkaan tule espanjalaisen inkvisition kaltaista hirviötä. Osakiitos tästä kuuluu vakuuttaville vanhemman kaartin näyttelijöille, joiden tehtävänä on suoltaa potentiaalisesti ongelmallista dialogia. Pääosissa nähtävät Marjut Maristo ja Amanda Pilke ovat molemmat erinomaisia valintoja rooleihinsa, ja selviävät hankalistakin kohtauksista puhtain paperein.

Pieniin ongelmiin elokuva ajautuu loppunsa kanssa. Tarjolla oli useampikin oiva paikka pistää filmi poikki, mutta toisaalta on todettava että muutamat viimeiset kuvat ovat sen verran hienoja, että niiden vuoksi lievän pitkittymisen sietää ongelmitta. Kielletty hedelmä on tunnelmaltaan hienosti rakennettu: Karukoski malttaa keskittyä kulloinkin käsillä olevaan kohtaukseen ja luo tunnelman pienten asioiden kautta. Kaiken aikaa ei tarvitse osoittaa isoa kuvaa, kun sen tajuaa ilmankin. Uuden kokemisen jännitys on vahvasti läsnä läpi Kielletyn hedelmän. Vaikka Helsinki usein onkin kotimaisten elokuvien kuvausympäristö, niin harvoin siitä näin hektistä mutta toisaalta kaunista kuvaa on pystytty antamaan.

4 / 5

IMDB / Kotisivut

Toissa vuonna ensi-iltansa saanut Michael Clayton (arvostelu) oli mielenkiintoinen tapaus. En odottanut elokuvalta mitään kovinkaan ihmeellistä ennakkoon. Trailerit eivät räjäyttäneet sen enempää pankkia kuin tajuntaani. Kun Tony Gilroyn esikoisohjaus kuitenkin saapui kriitikoiden suurennuslasin alle, alkoivat positiiviset arviot seurata toisiaan. Kaikki mitä elokuvasta luin vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Odotin hyvää draamatrilleriä siitäkin huolimatta että lakimiehet eivät varsinaisesti lähellä sydäntäni olekaan. Sain yhden vuoden parhaista elokuvista.

Jos Duplicity olisi jonkun no-name -kaverin ohjaama, niin en kokisi juuri minkäänlaista kiinnostusta sitä kohtaan. Kahden vakooja rakkaustarinassa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta kun toinen näistä urkkimisen ammattilaisista on Julia Roberts niin minä en jaksa edes teeskennellä innostunutta. Robertsin arvostus ja palvonta ovat jumalan kiitos laskeneet selvästi niistä 2000-luvun vaihteen huippuvuosista, mutta edelleenkin hän on yksi eniten ärsyttävästi näyttelijättäristä. Notting Hillissa tosin tykkäsin, se on myönnettävä.

Elokuvan traileri pyöri eilen Finnkinossa, mutta sen ihmettelyn sijaan keskityin mp3-soittimen kuunteluun ja lattian tuijotteluun. Ei, olo ei ollut huono – mutta jos kerran ollaan trailerilakossa niin ollaan sitten kunnolla. Koska elokuvan markkinointikampanja on mennyt vähän ohi, en oikein tiedä minkä henkistä elokuvaa Gilroy tarjoaa. Vakava meno ainakin Michael Claytonin perusteella onnistuu mainiosti, joten en pistä pahakseni jos pysytään samalla linjalla. Toisaalta eritoten promokuvat, mutta myös jotkin kirjoitukset ovat antaneet ymmärtää että kyseessä olisi varsin kepeä vakoilijahippa. Täytyy kai odottaa maaliskuun 27. päivään että asia selviää.

Kuvat: linkki

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=2-fY2a1FxQs[/youtube]

Tagit: Duplicity, Julia Roberts, kuvia, Michael Clayton, Tony Gilroy, traileri

Samaan aikaan kun Alfonso Cuaron (joka muuten saisi kans hiljalleen hyökätä seuraavan ohjauksensa kimppuun) käänsi Harry Potter -elokuvien laadullisen kurssin jyrkkään nousuun, otti myös elokuvien julisteista vastaava osasto itseään niskasta kiinni. Vaikka linja on alusta alkaen ollut sateenkaarisävyjä välttelevä, niin Prisoner of Azkabanista alkaen Potter-posterit ovat olleet erittäin synkkiä väritykseltään. Viime vuosien blockbuster-elokuvista juuri Potterit ovat mielestäni saaneet nauttia parhaasta juliste-designista. Varsinkin yksittäiset hahmojulisteet ovat järjestään olleet ilo silmille.

Kolme ensimmäistä Half-Blood Prince -julistetta eivät tee tässä suhteessa poikkeusta, vaan ovat ainakin allekirjoittaneen silmiin hyvin tyylikkäitä. Yksinkertainen on julistesuunnitellussa hyvin usein kaunista, kunhan se ei tarkoita kolmea leijuvaa päätä räjähdyksen keskellä. David Yatesin ohjaama kuudes Harry Potter -elokuva saapuu kaikki teatterit täyttävään levitykseen 17. päivä heinäkuuta ja jos lähdemateriaalia voi pitää minkäänlaisena odotusten luojana, niin tarjolla on tähän mennessä onnistunein Potter-filmatisointi.

Julisteet: linkki

Battlestar Galactica on tämän hetken paras tv-sarja. Häpeäkseni en ole tosin vieläkään ostanut 4. tuotantokauden ensimmäistä puoliskoa DVD:llä, vaikka sitä jo hyvinkin kohtuulliseen hintaan kaupitellaan ulkomailla. Kolmannella kaudella (arvostelu) hahmoihin keskityttiin oikein kunnolla ja sarjan aiemmin nippa nappa kirkkaimmasta loistosta erottanut heikkous poistui. Galactica tuntuu parantuvan tuotantokausi tuotantokaudelta, enkä näe syytä miksei 4. kausi tekisi samaa; siitäkin huolimatta että en ollut mitenkään erityisen otettu 3. kauden finaalijaksosta. Painolastina tosin oli se, että Battlestarin kahden ekan kauden päätökset ovat suurin piirtein parasta ikinä missään.

Mulla meni aamumurot aika pahasti sekaisin pari vuorokautta sitten, kun DVDAnswers uutisoi että Caprica on tulossa DVD:lle. Siis mitä helvettiä? Missä välissä koko tv-sarja edes alkoi? Sitten uutisen luettuani valtasi pettymys: eikös tämän pitänyt olla kokonainen sarja, eikä vain yksittäinen tv-elokuva? Pieni lisätutkimus kuitenkin sai pumppuni toimimaan jälleen normitilassa. Kyseessä on parituntinen pilottijakso Capricalle ja tv-sarja pyörähtää ruutuihin sitten myöhemmin, tarkemmin ilmaistuna vuonna 2010.

Vaikka en olekaan Ronald D. Mooren Galacticaa edeltäneisiin työnäytteisiin tutustunut, niin tällä sarjallaan mies on saanut allekirjoittaneesta ainakin nyt joksikin aikaa niin vannoutuneen fanin, että Caprica kiehtoo oikeastaan jopa enemmän kuin Joss Whedonin seuraava sarja Dollhouse (juttua). Vaikka sarjojen synopsiksien taistelussa Galactica vie Capricaa 6-0, niin jälkimmäinenkin vaikuttaa kuitenkin huomattavan paljon potentiaalisemmalta kuin 90% kilpailijoistaan. Ylipäätään sellaiset tv-sarjat joista innostuu heti lyhyen kuvauksen lukemisen jälkeen ovat pirun vähissä, valta-osa tuntuu vain ‘geneeriseltä sen-ja-sen-genren edustajilta’.

Täytyy muuten edelleen suositella Ronald D. Mooren äänittämiä Battlestar Galactican kommenttiraitoja, jotka ovat saatavilla ilmaiseksi täältä. Erittäin mielenkiintoista jutustelua jaksosta toiseen ilman kiusallisia hiljaisia hetkiä.