Keira Knightley. Keira Knightley. Keira Knightley. Siinä kolme päällimmäistä syytä tämän elokuvan hankkimiseen. Eikö olekin jaloa ja suurta kriittisyyttä osoittavaa toimintaa? Keiran äidin käsikirjoittama ja John Mayburyn ohjaama Edge of Love sijoittaa kvartetti-draamansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Englannissa ei ole kiva elää, ei vaikka olisi kuinka taiteilijasieluinen kaveri. Varsin nuorena kuolleen (ilmeisen tunnetun) runoilijan Dylan Thomasin (Matthew Rhys) elämä ei kuitenkaan ole elokuvan keskiössä, vaan sen tilan valloittavat hänen elämänsä kaksi naista, joiden rooleissa nähdään Knightley ja Sienna Miller.

John Mayburyn elokuvan on pirun tyylitelty ja monin paikoin todella upeaa katsottavaa. Ilmeisesti en ole ainoa, jonka mielestä elokuvan visuaalisuuteen saadaan pikantti lisä ihan vain pukemalla Knightley nätisti ja antamalla kameran pysyä varsin liikkumattomana. 1940-luvun Englanti on kuvattu kauniisti ja elokuva on marinoitu todella kattavalla valikoimalla kauniita kuvausratkaisuja ja tyylikkäitä lavasteita, joita myös osataan käyttää. Repivän poikkeuksen linjasta muodostavat pommituskohtaukset, jotka tuntuvat olevan teatterinäyttämöltä karanneita.

Elokuvan neljä pääroolia ovat kaikki ihan kivasti näyteltyjä. Matthew Rhysin tulkinta runoilijasta on hyvä, mutta siitä huolimatta Dylan Thomasiin ei onnistuttu luomaan sitä hehkuvuutta, jota elokuvan tarina häneltä vaatii. Kun elokuvan panokset loppua kohdin nousevat, niin tiedän kyllä mistä ne johtuvat mutta en vain yksinkertaisesti tunne draamaa nahoissani. Kauniin pinnan alla ei ole tarpeeksi tunnetta. Tarinan lopetus sentään on kaunis ja muutamat sitä edeltävät keskustelut toimivia. Pääasiallisesti Edge of Love on kuitenkin ilo silmille, vaikka kikkailun maku monin paikoin onkin ilmeinen.

3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Roberto Savianon huomattavan paljon julkisuutta saanut omaelämänkertamainen kirja Gomorra kertoo väkivallan täyttämän tarinan Napolin mafiasta, Camorrasta. Matteo Garrone on valinnut ohjaukseensa nykyisin ah niin suositun ‘monta tarinaa, yksi teema’ -kerrontamallin. Tyylillisesti Gomorran voi sanoa olevan Goodfellasille (arvostelu) sitä, mitä Scorsesen ohjaus oli The Godfatherille. Sympaattisia henkilöitä ei hirveästi näy, eivätkä heidän kohtalonsa juuri luo toivoa paremmasta huomisesta.

Gomorraan on hieman turhan hankala päästä sisälle. Elokuvan alkumetreillä siirrytään tarinasta toiseen ripeällä tahdilla, eikä niiden välisistä mahdollisista yhteyksistä saati sitten tarinoiden päähenkilöistä saa juuri minkäänlaista kuvaa. Katsoja potkaistaan keskelle mafian rujoa elämää. Uskon että Garronen ohjauksen ensimmäinen puolituntinen hyötyy suuresti toisesta katselukerrasta. Jatko nimittäin on vahvaa kerrontaa ja jokaiselle tarinalle on onnistuttu luomaan erittäin vahva päätöskohtaus. Niiden tietty samankaltaisuus viimeisessä kuvassa ei lyö liikaa näpeillä, kuten eivät elokuvan muutkaan viittaukset mm. Hollywoodiin.

Gomorra ei hae päähenkilöilleen sen enempää motiiveja kuin tavanomaisessa mielessä sympatiaakaan. Ihmiskohtalot ovat karuja ja ne myös kuvataan sellaisina. Jonkinlaista sääliä tiettyjä elokuvan henkilöitä kohtaan koin, mutta oli mukana myös useampi sellainen tapaus joille luoti-päähän-ja-traktorilla-hiekkaa-päälle -tyyppinen loppu oli paitsi odotettu niin myös toivottu. Elokuvan tuo kokonaisvaltaisesti ilmi sen, miten täydellisesti mafia imee ihmisen mukaan jo nuoresta pojasta lähtien; tämä firma ei kuitenkaan maksa eläkettä. Onnistuneet tarinoiden päätökset menevät valitettavasti hitusen hukkaan, sillä harvoin on näin turhanpäiväisesti tehoja hakenutta faktapakettia lopputekstien alussa tullut luetta.

4- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Tällaista tällä kertaa:

Brad Pitt and Natalie Portman will star in an adaptation of Important Artifacts and Personal Property from the Collection of Lenore Doolan and Harold Morris, Including Books, Street Fashion, and Jewelry. The book was written by Leeanne Shapton and was just recently published.

The book is structured like an estate catalog, with items that chronicle the rise and fall of the four-year relationship between Lenore Doolan (Portman), a 20-something New York Times food columnist and Harold Morris (Pitt), a 40-something photographer. No production schedule was given for the film.

Aika lailla massiivinen on tämän filmatisoitavan opuksen nimi. Mahtaakohan Brad Pittin sopimuksessakin tälläkin kertaa lukea, että hän jättäytyy pois elokuvasta välittömästi jos elokuvan nimenä ei käytetä alkuperäisen kirjan titleä. Toivon mukaan ei, sillä siinä missä The Assassisination of Jesse James By the Coward Robert Ford (arvostelu, top5-kohtaukset) on vielä ihan kohtuullisen muistettava, niin tuota Important Artifacts etc. -litaniaa en kyllä millään jaksaisi ruveta opettelemaan.

Kun kerran ohjaajasta ei vielä ole minkäänlaista hajuakaan, niin mitenkään vallattoman innostunut en jaksa olla. Mielenkiintoiselta projekti kuitenkin vaikuttaa, vaikka tuo synopsis nyt tosiaan voisikin olla hieman enemmän antava. Natalie Portman, joka on tuntunut viime aikoina olevan poikkeuksellisen useassa heikossa elokuvassa, ja eritoten hienoa työtä roolista toiseen tekevä Brad Pitt ovat kuitenkin sen verran miellyttäviä tapauksia valkokankankaalla, että ainakin Important Artifacts and Personal Property from the Collection of Lenore Doolan and Harold Morris, Including Books, Street Fashion, and Jewelry (hih) pääsi välittömästi kartalleni.

Mukamas kiireet ovat taas joksikin aikaa turvallisesti peruutuspeilissä, ja on aikaa naputella.

Erinomaisen Michael Claytonin (arvostelu) ohjannut ja käsikirjoittaneen Tony Gilroyn toinen ohjaustyö Duplicity saapuu USA:ssa teattereihin tänä viikonloppuna. Valitettavasti nyt kuitenkin näyttää siltä, että kyseessä ei ole millään lailla Michael Claytoniin verrattava arvostelumenestys, vaan kohtalaisen runsaasti pessimistisiäkin katseita osakseen saava, aivan liian monesta juonenkäänteestä kärsivä vakoojaelokuva. Onhan se kiva, että mukaan on saatu monipolvinen tarina, mutta valitettavan usein tuollaiset ‘kuka pettää ja ketä missä vaiheessa’ -viritykset (jolta tämä nyt kovasti vaikuttaa) eivät ole kovinkaan usein mieleeni, vaan jossain vaiheessa kiinnostus koko kuvion seuraamiseen yksinkertaisesti lopahtaa.

Enpä tosin jaksa millään uskoa, että odotan näin kovasti elokuvaa jonka toisessa pääosassa on Julia Roberts.

Jos republikaanien mielissä demokraatit varastivat vuonna 1960 (Kennedy vs. Nixon) presidentinvaalit, niin vuonna 2000 tapahtui sama toisinpäin. Silloinen varapresidentti Al Gore lähti vaaleihin selvänä ennakkosuosikkina, mutta hävisi lopulta Floridan osavaltiossa kärsimällään tappiolla. Siellä kohellettiin oikein urakalla äänestyssysteemin kanssa, ja lopputulos oli äärimmäisen tiukka (537 ääntä on virallinen luku). Äänten laskuun liittyvien epäselvyyksien vuoksi tapauksesta väännettiin oikeustaistelua pitemmän aikaa vaalipäivän jälkeen. Danny Strongin käsikirjoittama ja Jay Roachin ohjaama Recount kertaa tätä prosessia.

Politiikkaa käsittelevät elokuvat ovat kovasti mieleeni, eikä Recount osoittautunut hullumaksi sekään. Piirit pysyvät sen verran pieninä, että tv-elokuva -tausta ei pääse näkymään varsinkaan kun mukaan on saatu houkuteltua nimekäs ensemble-cast. Elokuvan ongelma on se, että vuoden 2000 lakitaistelusta ei ole kovinkaan paljoa aikaa ja kyseessä oli pirun tarkasti uutisoitu prosessi, joten tarinan käänteet ovat turhankin hyvin muistissa. Toinen isompi ongelma on, että vaikka tähän ei ainakaan mun näkemyksen mukaan pyritäkään, niin katsoja jää hieman etäiseksi tapahtumista eikä tunteikkaiksikaan tarkoitetut hetket juurikaan sieppaa mukaansa. Jotain kertoo se, että eniten fiilistä toivat alun arkistokuvat uutislähetyksistä.

Lakimiesten välistä taistelua käsitellään pääasiassa demokraattien näkökulmasta, mutta saavat republikaanitkin oman osansa. Tom Wilkinson Bushin leirin ykkösmiehenä näyttää alkukuvien perusteella lähinnä maan pinnalle nousseelta pirulta ja muut kampanjan jäsenet lähinnä hoopoilta. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, eikä mielikuva idiootti-demoneista kestä kovinkaan kauaa. Erityisesti Wilkinsonin hahmolle suodaan todella upea kohtaus, jossa hän kertoo miten tuli mukaan politiikkaan. Samaa koskettavuutta olisi toivonut muuhunkin elokuvaan, nyt Recount jää lähinnä mielenkiintoiseksi dramatisoinniksi vuoden 2000 tapahtumista, joka ei kuitenkaan tarjoa täyttä lataustaan niille jotka Bush vs. Gore -mittelöä aikanaan seurasivat.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Wilson (Scott McNairy) kyllästyy yksin oloon. Lähestyvä uusivuosi synnyttää ylimääräistä sisäistä tarvetta löytää seuraa. Masennuksesta ja pienoisesta myöhäisteini-iän angstista kärsivä Wilson heittää kaverinsa innoittamana deitti-ilmoituksen nettiin. Ei aikaakaan kun puhelin soi ja Wilson sopii tapaamiseen erittäin ärhäkän, temperamenttisen ja suoran Vivianin (Sara Simmonds) kanssa. Alex Holdridgen ohjaama ja käsikirjoittama In Search of a Midnight Kiss tuli aikanaan ‘löydettyä’ mainion trailerinsa myötä, eikä lopputulos petä.

In Search of a Midnight Kissin mustavalkokuvaus on pirun tyylikästä ja yksinkertaisesti tilanteista saadaan luotua visuaalisesti varsin herkullisen näköisiä. Pientä indie-elokuviin kuuluvaa kikkailua esimerkiksi still-kuvien käytön suhteen on nähtävissä, mutta yleisesti ottaen ne palvelevat tarinaa ja ovat muutenkin kaunista katseltavaa. Ainoan merkittävän poikkeuksen tähän muodostavat aika ajoin runsaasti ruutuaikaa saavat kaupunkikuvat, joita vieläpä käytetään hieman oudosti dialogia kuvittamaan. Ehkä niiden on tarkoitus kuvata tytön vaikutusta Wilsonin näkemykseen ennen synkän harmaana esittäytynyttä asuinympäristöä kohtaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ollut mieleeni. Joka tapauksessa Holdridge näyttää sen, että kuvitukseltaan vaikuttavaan elokuvaan ei tarvita miljoonien dollarien budjettia.

Poika tapaa tytön tai – näin naistenpäivän kunniaksi – tyttö tapaa pojan -elokuvia on nähty aimo liuta. In Search of a Midnight Kiss ei sinällään tuo tuttuun juonikuvioon mitään erityisen radikaalia uutta, mutta ne monet pienet juonen vivahteet kuitenkin tuovat tarinaan varsin tuoreen otteen. Kohtaus kohtauksen perään sieppaa mukaansa ja Holdridgella on taito niin naurattaa kuin koskettaa hyvin lyhyen ajan sisällä. Malliesimerkki tästä on Vivianin kämpille sijoittuva kohtaus, jossa on on koomista seikkailuhenkeä, joka kuitenkin nopeasti katoaa neidin exän pistäessä autonsa parkkiin kämpän ikkunan alle. Juonta tärkeämmäksi nousee kuitenkin viehättävä pääosapari, jonka seurassa viihtyy.

Puolentoista tunnin pituuteen ei ole suvantovaiheita sattunut, jollei sellaisiksi halua laskea Wilsonin kaverin Jacobin (Brian McGuire) ja hänen tyttönsä Minin (Kathleen Luong) välisiä kohtauksia, jotka kieltämättä vievät hieman turhaan huomion pois pääosaparista. Heidän väliset hetkensä ovat hienoja ja vaikka kellon osoittaessa keskiyötä tapahtuukin juuri se oletetuin temppu, niin kohtaukseen on saatu ladattua maagista tunnelmaa. Varsinainen loppuratkaisu ei ole vedetty samasta klisee-kirjasta ja onnistuu tietystä surullisuudestaan huolimatta olemaan hyvin kaunis. Riittävän hyvät roolisuoritukset eivät hukkaa hienosti rakennettuja kohtauksia, vaan In Search of a Midnight Kiss on kokonaisuudessaan (katkeran)suloinen elokuva.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Now Playing podcastin löysin enemmän tai vähemmän vahingossa. Hollywood Saloonin ‘korvanneen’ Apocalypse Hollywoodin ensimmäisessä episodissa vierailevana juontajana kuultiin NP:n vakiokasvoihin kuuluva heppu. Mies vaikutti kohtuullisen viihdyttävältä kuunneltavalta, joten suuntasin heidän nettisivuilleen. Normaalien episodien n. 12 minuutin pituus ei valtavasti lämmittänyt, mutta 40 minuuttiin rutiininomaisesti kipuavat Friday the 13th -jaksot sen sijaan kiinnittivät huomioni. Niistä voisi olla jotain iloa töissäkin.

Ja olihan niistä. Kaikki jaksot on nyt käyty läpi, ja vaikka en voikaan sanoa kokeneeni mitään uskomatonta elämystä niin suosittelen näitä kuitenkin kaikille, jotka kaipaavat lisämaustetta elokuvapodcasteihinsa. Itse en ole nähnyt yhtä ainutta Friday the 13th -elokuvaa (pitäisi varmaan ihan vain leffasivistyksen vuoksi joku katsastaa) ja vaikka podcastit lupaavatkin ‘raskaita spoilereita’, niin päätin kuitenkin antautua kuuntelulle. En minä näitä Friday-kauhutteluja kuitenkaan tulisi katsomaan – en ainakaan kaikkia.

Vaikka podcasteissa toden totta on juonipaljastuksia aina loppuratkaisuja myöten, niin en koe juuri mitään hävinneeni. Varsinaisesti kiinnostus Perjantai-elokuvien katsomiseen ei syttynyt, mutta keskustelut olivat kuitenkin hupaisan viihdyttäviä. Epäilen vahvasti ovatko elokuvat paria poikkeusta lukuun ottamatta sitä. Hupaisasti kiinnostuin oikeastaan Nightmare on Elm Street -sarjasta enemmän kuin Friday the 13th -’saagasta’, vaikka Freddy Krugerin silpomisia ei käsiteltykään kuin yhdessä podcastissa. Freddyn painajaisetkin ovat kaikki näkemättä, mutta niistä ainakin ensimmäisen voisi tässä joku päivä vuokraamosta hakea.

Now Playing -porukan Star Trek -elokuvia käsittelevät podcastit ovat näemmä myös lähteneet pyörimään. Enpä ole ST-seikkailuistakaan nähnyt kuin yhden, mutta se tuskin estää kuuntelemasta näitäkään podcasteja. Spoileripelkoni on edelleen kovaa luokkaa, mutta sekä Friday the 13th että Star Trek -elokuvat (toteamus ei täysin koske tv-sarjoja) vain ovat sellaisia tapauksia, että kieltämättä hieman vinksahtaneesti mieluummin kuuntelen niistä käytävää keskustelua kuin katselen kyseisiä leffoja.

Linkki: Now Playing

Kelpaa:

Leonardo DiCaprio is set to star in Inception, which was written and will be directed by Christopher Nolan. Inception is described as a contemporary sci-fi actioner set within “the architecture of the mind.” Nolan and the studio are aiming for a shoot this summer for a 2010 release. (Movieweb)

Inceptionista tiedetään edelleen hyvin vähän, mutta sillä nyt ei enää tässä vaiheessa ole oikeastaan mitään väliä. Elokuva saa puolestani käsitellä ihan mitä tahansa ja ihan mistä tahansa näkökulmasta tahansa, teatteriin tämä tulee joka tapauksessa mentyä katsomaan. Christopher Nolan ei ole vielä yhtään varsinaisesti heikkoa elokuvaa tehnyt, vaikka Imsomnia ei itselleni oikein uponnutkaan. Leonardo DiCapriota parempia vaihtoehtoja pääosaan ei juuri ole, mies on 2000-luvulla tehnyt elokuvasta toiseen erittäin vahvoja roolisuorituksia.

Nyt kun asian tarkistin, niin täytyy todeta että en ole nähnyt Jonathan Demmelta kuin Silence of the Lambsin ennen miehen tuoreinta ohjausta, Rachel Getting Marriedia. Voisi melkein olettaa että tuossa 17 vuoden aikana kaksi näinkin pätevää elokuvaa aikaan saanut kaveri olisi tehnyt jotain muutakin näkemisen arvoista. Rachel Getting Marriedin keskiössä on ex-narkkari Kym (Anna Hathaway), joka vapautuu sopivasti päihdekuntoutuksesta siskonsa Rachelin (Rosemarie DeWitt) häihin. Paluu perheen pariin ei ole mallia Disney-satu.

Rachel Getting Marriedin ensiaskelia vaivaa muutama irtohetki, jotka tuntuvat olevan mukana vain trailerin kasaajia varten: masentavan puoleinen draama ei myy, komediassa sen sijaan voisi olla ainesta suuremmaksikin hitiksi. Demmen ohjaus kuitenkin unohtaa tyylillisen harhailunsa varsin nopeasti, ja vaikka jatkossakaan huumoria ei täysin hylätä, niin se on pikemminkin vaivalloista kuunneltavaa kuin hymyilyä aiheuttavaa. Tuo oli sitten kehu. Elokuva on täynnä hienoja kohtauksia perheen jäsenten välillä, jossa vanhat haavat revitään raa’asti auki eikä uusiltakaan viilloilta vältytä.

Elokuvan kannalta kaikki menee loistavasti aina siihen saakka, kunnes varsinaiset häät alkavat. Siihen asti Rachel Getting Married on tarjonnut laatudraamaa kohtaus kohtauksen perään hienoilla roolisuorituksilla kuorrutettuna; eritoten Hathaway ja DeWitt loistavat. Vaikka jokaisella tilanteella on selvä funktionsa, eivät kohtaukset tunnu irrallisilta vaan muutaman päivän ajalle sijoittuvasta tarinasta on parsittu kasaan eheä kokonaisuus, jonka aikana moni perheen vaimennettu trauma joutuu käsittelyyn – eikä ratkaisua löydy aina kätevästi ylähyllyltä. Häitä kuvataan kuitenkin lähinnä musiikin ja tanssin avulla, dialogi unohdetaan liki täysin ja saman kohtalon kokevat elokuvan päähenkilöt.

4- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Jos tuolle oikealla näkyvälle odotuslistalle vm. 2009 pitäisi jonkinlainen runner-up -litania kehitellä, niin McG:n vastuulla oleva Terminator: Salvation olisi ensimmäisiä elokuvia, jotka mainitsisin. Kiitos kuitenkin McG:n vähemmän vakuuttavien aikaisempien ohjaustöiden ja ennen kaikkea sarjan totaalisen mahalaskun kolmannessa osassa, odotukset ovat kohtuullisen inhimillisellä tasolla. Se ei tokikaan poista sitä tosiasiaa, että pettymys niskassa marssin ulos teatterista, jos neljäs Terminator-elokuva osoittautuu jälleen yhdeksi ‘ihan kivaksi räimeeksi’. Tämä taitaa kuitenkin olla se todennäköisin vaihtoehto.

Toivon sydämeni pohjasta, että Terminator: Salvation pitää pääasiallisen lupauksensa ja keskittyy todenteolla täysimittaiseen ihmisten ja Skynetin väliseen sotaan. Kolmen ensimmäisen elokuvan formaatti kun oli aika lailla tasan sama, vaikka pientä vaihtelua kaavaan kahden ensimmäisen elokuvan välillä nähtiinkin. Kyse oli kuitenkin pikemminkin pilkun paikan vaihtamisesta kuin uudesta ideasta. Vaikka pidänkin Judgment Dayta aika lailla parhaana puhtaana toimintaelokuvana koskaan, niin vähän hankala on vastaankaan väittää jos joku sanoo, että kyseessä on aika lailla ensimmäisen Terminatorin remake.

Mitä yritän sanoa on se, että en todellakaan ole kiinnostunut näkemään jälleen yhtä ‘yksi mies vastaan yksi terminaattori’ -tyylistä taistelua, vaan haluan pikemminkin puhtaan sotaelokuvan. Yksittäisten kuvien perusteella on vähän paha sanoa onko toiveilleni realistista pohjaa, mutta ainakaan ne eivät haaveita lyttää. Alla oleva traileri varmasti vastaa näihin kysymyksiin ainakin jossain määrin:

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=OScn6D5ub30[/youtube]

Tagit: McG, Terminator: Salvation, traileri

Michael Mannin Public Enemies -elokuvan markkinointiosastolla on tällä viikolla paiskittu ensimmäistä kertaa kunnolla töitä. Juuri esitellyt ensimmäisen julisteen lisäksi tarjolle on tullut traileri. Tämä ja jokunen muu viime päivinä ilmestynyt poikkeuksellisen mielenkiintoinen 2½ minuuttinen mainos ovat olleet hyvin epämiellyttäviä ilmestyksiä allekirjoittaneen näkövinkkelistä. Mutta jos tällaisista houkutuksista kerran selviää kunnialla, niin se lupaa enemmän kuin vakaata jatkoa trailerilakolle.

Heikot, katsokaa alta kuinka hyvältä (tai huonolta, mistä sitä tietää) Public Enemies näyttää. Minä kärsin & kestän.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=X_S-SvYJYsg&feature=related[/youtube]

Ernesto ‘Che’ Guevara on varmasti kaikille tuttu nimi, mutta niiden valtavien myytyjen t-paita-pinojen takaa löytyy myös mies. Steven Soderberghin 4½ tuntisen elokuvan ensimmäinen puolisko kattaa Chen elämän Kuuban vallankumousvuosia ja sen jälkeisen YK-visiitin. Elokuvan alkumetreillä näiden kahden kerroksen välillä hyppiminen vähän ontuu, mutta kerronta löytää hyvin nopeasti polkunsa. Kertojaääntä käytetään elokuvan starttivaiheessa hyvinkin runsaasti, mutta Chen Kuuban vallankumouksen jälkeen kirjoitetut muistelmat katoavat kuvasta hyvinkin nopeasti, ja on myönnettävä että näitä tulee hieman ikävä.

Benicio Del Toro on pääroolissa fantastinen. Haluaisin kovin mielelläni välttää lainauksen käyttöä tässä kohtaa, mutta pakko se on. Sean Penn sanoi Cannesissa että Del Toron roolisuoritus on ‘yksi harvoista tour-de-force -roolisuorituksista, jotka eivät nojaa lähikuviin’. En voisi olla enempää samaa mieltä. Soderbergh ei tarjoa päähenkilöstään kuin oikeastaan yhden todellisen koko kuvan täyttävän otoksen ja se nähdään jo elokuvan alkuvaiheilla. Mies esitellään ja sen jälkeen Del Toron tulee tehdä hahmostaan merkittävä ja ymmärrettävä pääasiassa ilman jatkuvia tunteita esille tuovia lähiotoksia.

Che Part One on järkyttävän neutraali elokuva. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että argumentteja nähdään sekä Chen suuruuden puolesta että vastaan. Vallankumousjohtaja pääsee pitämään palopuheensa, mutta myös hänen vastustajilleen annetaan mahdollisuus esittää perustelunsa Chen ajamia näkemyksiä vastaan. Tapahtumien kuvaamisessa käytetään paljon laajoja otoksia ja vaikka dokumentaariseen kuvaukseen ei pyritäkään oikeastaan kuin Chen New Yorkin matkalla, niin katsoja jää enemmän tarkkailijaksi kuin kokijaksi. Tunteita elokuva ei pyri herättämään millään lailla, mutta tämä tietty kolkkous ei kuitenkaan käänny elokuvaa vastaan. Tapahtumat ovat riittävän kiehtovia ja ne etenevät sopivalla sykkeellä kohti tunnettua lopputulostaan.

Soderbergh sanoi haastattelussa, että Che-elokuvan ensimmäisessä osassa hän haluaa tuoda esille sen, että tarina on kerrottu voittajan näkökulmasta. Sissisodan kuvaus on mielestäni varsin onnistunutta ja tietty alun epätoivoisuus on kuvattu aidon oloisesti. Kaiken aikaa kuitenkin tuntuu siltä, että voitto on aika lailla vain ajan kysymys; varsinaisia takaiskuja ei nähdä tai ainakaan niitä ei vaivauduta käsittelemään millään tavalla. Chen henkilökohtaiset tappiot kuitenkin koetaan, eikä hänen asemaansa Kuuban vallankumouksen moottorina lähdetä liioittelemaan. Elokuvan loppu ajaa asiansa, vaikka siinä näkyykin se fakta, että jatkoa on tulossa.

Steven Soderbergh on onnistunut hienosti yhdistämään sekä Kuuban vallankumouksen läpikäymisen että kieltämättä varsin mystiseksi hahmoksi ainakin vielä jäävän Chen kokemukset siitä. Odotan Chen elämän vähemmän tunnettujen vuosien kimppuun käyvää Part II:sta innolla.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Michael Mann on ohjannut pari sen verran kovan luokan elokuvaa, että jokaisella miehen tuoreella projektilla on asiaa ainakin pääni sisällä tapahtuviin odotuslistakeskusteluihin. Kun tapahtumat sijoitetaan 1930-luvun gangsterimaailmaan, niin ei tarvitse paljon arpoa mennäänkö elokuvan tarkistamaan heti kuin se vain on mahdollista.

Nyt elokuvasta on muutaman uuden kuvan ohella tullut tarjolle ensimmäinen juliste. Vaikka posteri onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin tavanomainen, niin se on yhtä kaikki erittäin tyylikäs. Käsittelyn alla oleva aikakausi tulee välittömästi selväksi eikä genrenkään pitäisi jäädä arvailun varaan. Ylipäätään tällaiset ‘yhden henkilön’ (lähes) kokovartalokuvajulisteet toimivat paljon paremmin kuin päähenkilöiden leijuvista kasvoista koostuvat kollaasit. Sen verran iso nimi Christian Bale kuitenkin on, että olin yllättynyt että hän ei ole julisteessa yhdessä Johnny Deppin kanssa.

Juliste & kuvat: linkki

Odotuslistani kärkipaikkaa pitänyt David Fincherin tuorein ohjaus The Curious Case of Benjamin Button ei pettänyt odotuksia, mikä oli jo sinällään pienoin yllätys, sillä olen vähän toivoton ennakko-odotusten rakentamiseen suhteen. Aina silloin tällöin alas tullaan ja lujaa. Eric Rothin käsikirjoituksen (perustuu F. Scott Fitzgeraldin novelliin) lähtökohta taitaa olla kaikille jo tässä vaiheessa tuttu, mutta menkööt: äitinsä synnytyksen yhteydessä menettävä lapsi syntyy kaikilla mahdollisilla ikääntymisen oireilla varustettuna valmiina kuolemaan. Näin ei kuitenkaan käy vaan Benjamin Button (Brad Pitt) keskittyy vanhenemisen sijaan nuorenemiseen.

Elokuvan kerronta kulkee päiväkirjan lukemisen kautta, ja heti alkuun on todettava että kuolevan Daisyn (Cate Blanchett) sairasvuoteelle sijoittuvat kohtaukset ovat elokuvan heikointa antia, ja pyrkivät aivan liikaa hakemaan tehoja tyhjästä. Varmanpäälle pelaaminen ja Oscar-hakuisuus näkyvät Fincherin ohjauksesta muutoinkin selvästi, sillä kyseessä on mittatilaustyömäinen eeppinen rakkaustarina. Hieman The English Patientin (arvostelu) ja Titanicin tapaan The Curious Case of Benjamin Buttonin tarina ja kerronta ovat kuitenkin niin vahvaa luokkaa, että Benjamin Buttonin elämän traagisuus vie pakostakin mukanaan. Elokuvassa riitti läpi kestonsa liikuttavia kohtauksia, enkä missään vaiheessa törmännyt monien esille tuomaan tylsyyteen.

Visuaalisesti elokuva on ohjaajalleen tyypillisesti upea, teknisenä tuotoksena kyseessä on ehdoton mestariteos. Tietokoneella luotujen tehosteiden käyttö on juuri sellaista kuin sen tulisikin olla: näkymätöntä. Erityisesti Benjamin Buttonin ikääntymisestä vastaavat pojat & tytöt ansaitsevat kehuja, sillä kerrankin CGI-kasvoilla on luonnetta. Vaikka Fincherin ohjaus onkin ikääntymistemppuaan lukuun ottamatta sijoitettu arkiseen maailmaan, niin elokuvan tyyli ja henki tuovat vahvasti mieleen hieman satumaisen tarinan, joka vei ainakin minut mukanaan.

Benjamin Button ei pelasta maailmaa tai edistä ihmiskunnan henkistä tilaa. Itse asiassa Benjamin tekee itse hyvin vähän. Jos kieltämättä normista poikkeava ikääntymissuunta otetaan pois laskuista, on päähenkilö pikemminkin tuulen kuljettama. “Your life is defined by its opportunities… even the ones you miss.” sanoo päähenkilö yhden elokuvan hienoimman kohtauksen päätteeksi ja on oikeassa; Benjamin ei todellakaan toimi aina kaikkein fiksuimmalla tavalla, ja on muutenkin satumaisen rakkaustarinan sankariksi varsin tavanomainen mies moraalisine paheineen.

Elokuvan pääroolissa nähtävää Brad Pittia on hitusen hankala arvioida. Näyttelytyö on kieltämättä erittäin hyvää, mutta olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon siitä on CGI-puolen ansiota ja kuinka paljon Pitt joutui tekemään töitä ‘meikkauksensa’ takaa. Cate Blanchett on – kuten yleensäkin – erinomaisen loistava Benjamin Buttonin elämän suurena rakkautena. Pääosaparin väliset kohtaukset ovat aina omanlaisensa jännityksen ja hengen täyttämiä, eikä niiden lopputulos ole läheskään aina niin ruusuinen kuin ennen elokuvan näkemistä kuvittelin.

Vaikka Benjamin Button ja Daisy ovatkin elokuvan tarinan punainen lanka, niin Buttonin elämänsä varrella kohtaamat miehet ja erityisesti naiset muodostavat hyvin merkittävän osan elokuvan viehätysvoimasta. The Curious Case onnistuu poikkeuksellisen hyvin hahmojen esittelyssä, niiden käytössä päähahmon elämään vaikuttajina ja vaikka monista heistä luovutaankin lopulta nopeasti, en tuntenut oloani petetyksi. Erityisesti mieleen jäivät laivan kapteeni Mike (Jared Harris) ja teeseura Elizabeth Abbott (Tilda Swinton).

The Curious Case of Benjamin Button kuvaa päähenkilönsä matkaa vaarista vauvaksi. Yleensä ratkaisu on hieman ongelmallinen tarinan yhtenäisyyden kannalta, mutta Fincherin näpeissä jatkuva ja usein kiivaskin aikahyppely toimii oikein hienosti ja jatkuvuuden tunne säilytetään läpi elokuvan. Elokuvan loppu on onnistunut ja pidin tavasta, jolla Daisyn ja Benjaminin välinen pitkä suhde saatiin päätökseensä. Olisin kuitenkin toivonut hieman enemmän aikaa Buttonin viimeisien vuosien kuljettamiseen, sillä nyt ajoittain tuntui siltä että elokuvan kesto haluttiin väkisin pitää alle kolmen tunnin.

The Curious Case of Benjamin Button ei ainakaan ensimmäisen katselukertansa perusteella nouse David Fincherin kolmen parhaan elokuvan tasolle, mutta hyvin lähellä ollaan.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Pukudraamoilla nykyisin elantonsa ansaitseva Keira Knightley on The Duchessissa hyvinkin mahdollisesti kauneimmillaan, mitä hänet on valkokankaalla nähty. Jo tämän väitteen nojalla olen velvoitettu ainakin jossain määrin pitämään Saul Dibbin ohjausta modernina klassikkona. Jos kuitenkin unohdetaan varsin hyvän roolisuorituksen tekevä Knightley hetkeksi, niin The Duchessissa ei missään nimessä ole ainesta minkään sortin merkkiteokseksi. Tasaisen junnaava elokuva sisältää muutamat tähtihetket, mutta keskittyy pääasiassa olemaan lähinnä ilo silmille – ja nyt en tarkoita vain Keiraa.

1700-luvun viimeiselle neljännekselle sijoittuva tarina esittelee katsojalle Georgianan (Knightley), josta tulee elokuvan avauskohtauksessa Devonshiren herttuatar, jonka aviomies (Ralph Fiennes) haluaa kaunottaresta tasan yhden asian: kulkusilla varustetun jälkeläisen. The Duchess koittaa pureutua yhteiskunnan luomiin rajoitteisiin ja tasa-arvoon, mutta sen kannanotot ovat pikemminkin hutaisuja vähän sinne päin kuin mitään syvällistä sanovia. Teemojen lisäsi myös elokuvan monet sivuhahmot jäävät kovin valjuiksi. Ainoastaan Knightleyn ja Fiennesin vahvat roolisuoritukset tuovat elokuvan poliittiselle annille edes hitusen painoarvoa.

Lavastukseltaan ja eritoten puvustukseltaan The Duchess on täydet pisteet ansaitseva elokuva. Erityisesti Georgianan yllä nähdään kohtauksesta toiseen todella upeita asukokonaisuuksia, joilla on jopa tarinallista arvoa. Visuaalisesti Dibbin ohjaus on miellyttävää katseltavaa, ja tämä pintakiilto onkin tärkein syy siihen miksi The Duchess piti läpi kestonsa allekirjoittaneen kiinnostuneena. Tasaisesta kohtausten virrasta huippuhetkiksi nousevat itkuinen lapsenluovutus ja hieman yllättäen koskettamaan päässeet loppukuvat. Ja jos se nyt ei vielä tullut selväksi, niin suosittelen elokuvaa kaikille Keira Knightleyn kasvoista pitäville.

3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Vakuutuskauppias Harvey Milk (Sean Penn) toteaa 40 vuotta täytettyään ettei ole tehnyt elämällään yhtään mitään rakentavaa. Tie homojen ja muiden vähemmistöjen kultapojaksi ei ole suora, vaan kulkee hämmästyttävän monien tappioiden kautta jopa niin että aloin epäillä saavuttaako Milk koskaan ainoatakaan tavoitteistaan. Gus Van Santin Milk on Yhdysvaltojen nykyisen ykköstykin vaalikampanjaa mukaillen hope & change -elokuva. Tällä kertaa ohjaajana toimii lähes näkymätön Van Sant, ei se Paranoid Parkista (arvostelu) ja Elephantista tuttu tyylittelijä.

Milk on elämänkertaelokuva, ja vaikka kuvattava aika onkin varsin pitkä, keskittyy elokuva tarpeeksi lyhyeen ajanjaksoon välttääkseen ah niin usein rasittavaa jatkuvaa aikahyppelyä. Sean Pennin kertojaääntä käytetään maltilla, mutta siltikään se ei mielestäni toimi asiaansa ajavasti kuin alussa ja lopussa. Tuo onkin sitten ainoa moite, jonka Pennin suuntaan pistän matkalle. Jos minulta kysytään, niin Penn on tosikko synkistelijä, mutta Harvey Milkin rooliin hän on muuntautunut lähes tunnistamattomaksi ilopilleriksi. Pidin suuresti Mickey Rourken The Wrestler (arvostelu)-tulkinnasta, mutta Penn saattaa puhtaasti näyttelyn kannalta tarkasteltuna olla vielä parempi. James Franco on elokuvan positiivisin yllättäjä vahvalla tulkinnallaan.

Gus Van Sant ohjaa Milkin rauhallisesti, eikä tuo sen enempää tyylillisillä kuin kuvauksellisilla ratkaisuillaan itseään esille. Tunnetta elokuvasta kuitenkin löytyy lukuisista kohtauksista, kaikkein tiukimpien nessukohtausten osuessa paitsi elokuvan loppuun niin hieman yllättäen keskivaiheille, jolloin ihmisten silkka typeryys vetää mielen aika mustaksi. Täynnä hienoja rooleja ja henkilöhahmoja olevassa elokuvassa Jack Lira (Diego Luna) Milkin yhtenä rakastajana on aika lailla turhaa painolastia, mikä tietysti varsin soveliasta hahmon roolin kannalta onkin.

Homofobiasta kärsivien ei kannata Milkia säikähtää, sillä vaikka miesten välisiä rakkaudenosoituksia nähdäänkin, niin se ei kuitenkaan ole pääasia. Vähemmistöt ja ihmisoikeudet ylipäätään nousevat elokuvan keskeiseksi sanomaksi. Gus Van Santin Milk on selvästi ‘minulla on kerrottavaa, joten kuunnelkaapas’ -elokuva, mutta se onnistuu tuomaan pointtinsa esille sopivasti tapahtumia ja puheita yhdistellen. Missään vaiheessa Harvey Milk ei tunnu seisovan saarnaamassa, vaikka useamman puheen elokuvan kestäessä pitääkin. Vaikka Milk ei kaikista elämänkertaleffojen ongelmista täysin vapaa olekaan, niin se on kuitenkin vahva ja tärkeä elokuva homojen taistelusta oikeuksiensa puolesta.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Steven Spielbergin kynästä lähtenyt ja valkokankaalle ohjaama Close Encounters of the Third Kind taitaa olla yksi ‘ne tulee!’ -genren tunnetuimpia edustajia. Valitettavasti joudun seuraavaksi kirjoittamaan, että se on myös kovin heikko sellainen, eikä oikeastaan missään vaiheessa alkunsa jälkeen onnistunut nostattamaan positiivisia tuntemuksia. Muukalaisten invaasion / vierailuun keskittyvien elokuvien alkua on paha ryssiä ja myös Close Encounters of the Third Kindissa pienten vihreiden miesten odotuksella on voimaa.

Close Encounters of the Third Kindilla on sellainen perusluontoinen ongelma, että se ei oikein osannut päättää mitä se olisi. Itse asiassa en ole vieläkään varma, yrittikö Spielberg tehdä elokuvan lukuisista kohtauksista varsin koomisia, vai pettivätkö hänen näyttelijänsä hänet näin totaalisesti. Ainakaan huumori ei toiminut. Päähenkilö Royn (Richard Dreyfuss) sekoaminen on täysi katastrofi ja kaiken lisäksi siihen käytetään ihan järjettömästi aikaa. Muutoinkin Close Encounters of the Third Kind kärsii kroonisesta tylsyydestä, kohtauksissa on aivan liikaa tyhjää tilaa ilman täyttävää tunnelmaa.

Lupaavan alkunsa jälkeen Spielbergin elokuva pysyy vielä jonkin aikaa ihan ok-tasolla, mutta aivan tolkuttoman pitkän finaalinsa aikana Close Encounters on jo täydessä syöksykierteessä. Lopun valoshow vain kestää ja kestää, eikä odotusta sitten lopulta edes palkita kunnolla. 1970-luvun lopun elokuvalle tyypillisesti epäluulot hallitusta kohtaan ovat jälleen pinnalla, ja niitä käsitelläänkin varsin osuvasti. Pinnan alla olevat vahvuudet eivät kuitenkaan pääse oikeuksiinsa kun mätä tarina ei kanna.

2- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Cristian Mungiun ohjaus / käsikirjoitus 4 luni, 3 saptamâni si 2 zile menee ilman pienintäkään epäröintiä sille varsin lyhyelle listalle, joka koostuu hyvistä elokuvista joita minulla ei ole mitään kiirettä katsoa uudestaan. 1980-luvun Romaniaan sijoittuva tarina kertoo parhaista ystävistä Otiliasta (Anamaria Marinca) ja Gabrielasta (Laura Vasiliu), joista jälkimmäisen täytyy ostaa laiton abortti. Ja voi herran jumala oli ahdistava elokuva alun ahtaasta opiskelija-solusta lopun hotelliin saakka.

Äärimmäisen epämiellyttävä tunnelma on saatu aikaiseksi pitkälti siten, että Mungiu ei anna kohtauksillaan minkäänlaista armoa. Ne kaikkein ikävimmätkin asiat näytetään asiaa kuitenkaan mitenkään korostamatta. Nopea leikkaus jälkireaktioihin ei koskaan pelasta tilannetta – paitsi silloin kun se korostaa tapahtuneen iljettävyyttä. Sen sijaan pitkillä otoilla kuvatut kohtaukset vain jatkuvat ja jatkuvat. Tapahtumattomuus on 4 luni, 3 saptamâni si 2 zile karmaiseva vahvuus.

Molemmat pääosanaiset tekevät hienot roolit, eikä muissakaan vähissä näyttelijöissä ole mitään vikaa. Ystävysten välille on saatu luotua todella upeita kohtauksia, joissa vähillä sanoilla pystytään kertomaan enemmän kuin millään tunteikkaalla monologilla olisi ollut mahdollista. Erityisesti viimeiset kuvat ovat todella hienoja. Pelkkää tuskaa ja ahdistusta Mungiun ohjaus ei aiheuta, sillä elokuva antaa myös varsin jäätävän kuvan siitä, millaista ihmisten arki oli Romaniassa Neuvostovallan aikana. Suosittelen 4 luni, 3 saptamâni si 2 zilea kaikille, ja kait tämä joskus omaankin hyllyyn tulee hankittua.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes