Katsoin aika monta vuotta sitten Unforgivenin ensimmäisen kerran. Kovin keskinkertainen. Katsoin Unforgivenin uudestaan jokunen viikko sitten. Kovin keskinkertainen. Clint Eastwoodin ohjaama / tähdittämä / tuottama western kertoo tarinan eläkkeelle jääneestä tappajasta William Munnysta (Clint itse), joka ottaa lomaa sikafarmistaan lähteäkseen vielä kerran rahan kiilto silmissä tekemään sitä mitä osaa parhaiten, laittamaan ihmisiä arkkuun. Mukaan lähtee vanha partneri, Ned Logan (Morgan Freeman). Inspiraation reissulle antaa nuorta sukupolvea edustava Schofield Kid (Jaimz Woolvett, josta ei syystäkään olla kuultu mitään tämän jälkeen).

Aloitetaan siitä, mikä Unforgivenissa toimii. Elokuvan tietty anti-westernmäisyys on hienoa, monia kliseitä murretaan ja vielä useampia kohdellaan ainakin jollain osin kaltoin. Lännensankareiden tekoja värittävä kirjailija W.W. Beauchamp (Saul Rubinek) ei ole mukana sattumalta. Vuosikausien tappaminen on jättänyt jälkensä elokuvan päähenkilöihin ja vaikka he ovatkin yhtä kaikki äijiä, ovat he myös ihmisiä. ‘Villin lännen’ kuvaus on myös ennen kaikkea realismiin, ei tyylittelyyn pyrkivää. Deadwood on paljon velkaa Unforgivenille.

Yrityksen puutteesta Eastwoodin elokuvaa ei voi syyttää, ideat ovat hyviä – toteutus ei kuitenkaan ole mieleeni. Elokuvan teemat ovat huomattavan paljon mielenkiintoisempia kuin sen varsinainen tarina, josta en oikein missään vaiheessa jaksanut kiinnostua. Unforgiven etenee laiskanlaisesti ja jää hieman Eastwoodin myöhemmän ohjauksen Flags of Our Fathersin tapaan toistamaan samaa asiasisältöä kohtaus toisensa jälkeen. Pointti tuli selväksi jo ensimmäisellä yrityksellä, ei se siitä uudelleenmuotoilemalla parane. David Webb Peoplesin kirjoittamasta dialogista olisi voinut hyvin karsia varsin paljon pois, nyt lihan päällä on turhaa mautonta läskiä.

Gene Hackman on kerrassaan loistava pahiksena ja Clint on – yllätys yllätys – vakuuttava paljon kokeneena tappajana. Jaimz Woolvett sen sijaan on totaalisen umpisurkea Schofield Kidina ja jokainen hänen kohtauksena on aika moista tuskaa näyttelyn kannalta tarkasteltuna. Sääli sinällään, hänen esittämän innokkaan revolverisankarin ja kokeneiden karpaasien välisessä kontrastissa on potentiaalia. Unforgiven onkin vähintään yhtä paljon tarina westerneistä kuin varsinainen oma tarinansa. Ensin mainitun vahva painotus ja oman tarinan lähes täydellinen syrjään työntäminen ei tällä kertaa kuitenkaan oikein tehnyt tehtäväänsä.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Perkele oli hyvä. Harvoin eteen osuu jo puolentoista tunnin kohdalla loppuvaa elokuvaa, joka kuitenkin kertoo näin täyteläisen tarinan. Sweet Smell of Success tekee kuitenkin juuri tämän. Alexander Mackendrickin ohjaamassa elokuvassa Tony Curtis on urallaan niin ja näin etenevä julkkisten mediavastaava, jolla on hataralta pohjalta toimiva yhteistyösuhde J.J. Hunseckeriin (Burt Lancaster), jonka kolumnia kaikki tuntuvat seuraavan.

Sweet Smell of Success kuuluu sen näyttelijöille. Tätä ei kuitenkaan saa ymmärtää väärin, sillä elokuvalla kyllä on muitakin vahvuuksia. Mutta kaikkein parhaiten näin jokunen viikko leffan katsomisen jälkeen siitä on kuitenkin jäänyt mieleen sen kaksi pääosaroolia. Kumpainenkaan ei turhaan kerjää hahmolleen sympatiaa, heidän motiivinsa ovat samaan aikaan niin likaisia kuin kuitenkin ymmärrettäviä. Eritoten Burt Lancaster tekee upeaa työtä ihmisten elämiä kolumninsa avulla tuhoavana kirjoittajana. Kaksikon yhteiset kohtaukset ovat ehdottomasti elokuvan parasta antia.

Alexander Mackendrickin ohjaus on samaan aikaan sekä hyvin viihdyttävää että aika raskastakin katsottavaa. Vaikka kyseessä onkin aika lailla kahden päähenkilön elokuva, niin Tony Curtisin näyttelemän Sidney Falcon kautta tarinaa kuitenkin pääosin seurataan. Katsoja yleensä tietää sen mitä hän tietää. Ja vaikka hyvin nopeasti selviää että kyseessä ei ole mikään pulmunen, niin se moraalinen alhaisuus johon hän oman etunsa pönkittämiseksi vajoaa, pääsee aika ajoin yllättämään. Sweet Smell of Successia ei kannata katsoa, jos ei halua nähdä pahoja ihmisiä tekemässä pahoja asioita muille ihmisille.

Sweet Smell of Success on rytmitetty erinomaisesti. Se käyttää puolentoista tunnin kestonsa äärimmäisen tehokkaasti ja vaikka mukana yksi puolittainen sivujuoni onkin, jota ilman olisin hyvin voinut elää, niin jos sen unohtaa niin voi hyvillä mielin sanoa että elokuva vie tarinaansa eteenpäin joka kohtauksella. Kiireiseltä Mackendrickin ohjaus ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnu, vaan kohtausten annetaan hengittää ja tunnelman rakentua. Hienon karu, ansaittu ja odotettu loppu toimii. Erinomainen elokuva.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kevin MacDonaldin ohjaama State of Play on tiukasti odotuslistan kärkipaikoilla. Tuoreet promokuvat ovat sitä samaa peruskauraa, mitä draaman suuntaan kallellaan olevien elokuvien otokset nyt yleensä ovat. Paljon kuvia yksittäisistä henkilöistä, jonkin verran kahdesta näyttelijästä toisiaan tuijottamassa – yleensä vakavina, kyseessä kun ei taida olla erityisen hauska elokuva.

Viime aikoina State of Playsta on ollut verrattain paljon jutustelua ns. palkintokauteen keskittyvillä sivuilla. Eletään kuitenkin huhtikuuta ja vaikka yllätyksiäkin aina silloin tällöin sattuu, niin ne elokuvat joista noiden sivujen ylläpitäjät voivat tähän aikaan vuotta tekstiä naputella, ovat hiton vähissä. Yksi State of Play – jossa on sentään kehuttu alkuperäismateriaali, nimekäs cast ja kykynsä jossain määrin todistanut ohjaaja – on aikamoinen henkireikä. Aikaansaadut artikkelit ovat kuitenkin olleet hyvin pessimistisiä: vaikka minkäänlaisia tietoja ennakkonäytöksistä ei ole tainnut lipsua, niin jonkinlaiseksi konsensukseksi on muodostunut se, että kuusituntista minisarjaa ei vain yksinkertaisesti olla voitu onnistuneesti puristaa noin kaksituntiseksi elokuvaksi. Toivottavasti ovat väärässä.

Kuvat: linkki

Jos joku sattui missaamaan Madventuresin kolmannen tuotantokauden aloitusjakson, niin eipä hätiä, sen voi käydä katsastamassa täältä ihan ilmaiseksi.

Odotettuhan tätä on kuin omaa reissua ja sieltä se sitten vihdoin saapui. Jakautuneen persoonallisuuteni muutospelkoinen puoliskoni ei ollut lainkaan otettu siitä pikku faktasta, että jatkossa Riku ja Tunna tulisivat ‘plastaamaan’ asiansa Helsingin slangin sijaan kolmannella kotimaisella eli englannilla. Hieman yllättäen kyseinen kielenmuutos ei kuitenkaan tökkinyt käytännössä lainkaan, vaan höpötys tuntui varsinkin Rikulta sujuvan erittäin sujuvasti ja vaikka se hieman juttujen terää aika ajoin tuntuikin syövän, niin pääsääntöisesti homma toimi kuitenkin selvästi pelkäämääni paremmin. Madventures ei törmännyt kielikysymykseen.

Mutta mutta, Madventures-duon jäsenet 1 ja 2 varmasti saavat kuulla tätä muualtakin, mutta en silti malta olla sitä sanomatta: sarja näyttää hyvin tehdyltä, enkä suoraan sanoen pitänyt siitä. Tämä on juuri se kohta, jossa muutoshaluttomuuteni lyö näpeille: kaipasin tienvarsikuvaa, kohellusta, sähellystä ja ennen kaikkea sitä ‘tien päällä’ -olemisen meininkiä, jonka Madventures aiemmin ah niin loistavasti kämppääni välitti. Realismista tai sen puutteesta en jaksa valittaa tai välittää, kunhan tunnelma on kunnossa. Valitettavasti se ei aina ollut.

Ainakin ensimmäisessä jaksossa tuntui kaiken aikaa siltä, että johonkin oli hitonmoinen kiire, mutta määränpäästä ei sitten kuitenkaan paljastunut mitään erityisen upeaa. Ehkä nopea tahti johtuu osittain siitä, että kyseessä on kuitenkin episodi, jonka on ‘myytävä’ sarja niin jenkeille kuin briteille. Toivon mukaan jatkossa maltetaan hieman kuvata myös sitä riippumatossa oleilua ja ‘tavallisempaa’ hauskanpitoa. Ikävä lainata jotakuta muuta, mutta kaverini sanoi että oli lukenut jotain seuraavanlaista jostain: “tuntui kuin extremeduudsonit olisivat lähteneet matkalle”. Määränpäästä oli tullut matkaa tärkeämpi ja reissufiilis oli jäänyt kotiin.

Hyvä se oli silti, katson takuulla loputkin jaksot.

Voisi ohjaaja turhempiakin näyttelijöitä lavasteisiinsa raahata:

Warner Bros. is currently talking with Marion Cotillard, Cillian Murphy and Ellen Page about becoming part of the movie Inception. The film will be written and directed by Christopher Nolan. Starring in the film is Leonardo DiCaprio. The plan is for the film to go into production in 2010. (Movieweb)

No jopas on lisäyksiä. Marion Cotillardin en ole nähnyt kuin A Good Yearissa, jossa hän ei ollut mitenkään ihmeellinen. Mikä nyt ei sinällään ole mikään yllätys, tuossa Ridley Scottin heikoimpiin kuuluvassa työssä ei hirveän paljon muistamisen arvoista ollut muutenkaan. Näytellä ranskatar ilmeisesti kuitenkin osaa, sen verran reippaasti hänen suuntaansa pystejä toissa vuonna kärrättiin.

Cillian Murphy parkkeerasi tietoisuuteeni isolla rekalla jokunen vuosi sitten, kun mies oli hyytävän vakuuttava parissakin pahisroolissa. En ole mitenkään erityisemmin miehen roolitöitä tuon jälkeen metsästänyt, ja tuntuu että kaveri vähän niin kuin katosi johonkin. Ilmeisen laadukkaissa elokuvissa herra on kuitenkin viihtynyt, eritoten Danny Boylen Sunshine ja The Wind That Shakes the Barley kuuluvat enemmän tai vähemmän pakollisiin katsottaviin. Tosin tuntuu että ainoa asia minkä Boylen elokuvasta kuulee on se, että leffassa on surkea loppu.

Makuuni trion kovin lisäys on kuitenkin muutamana viime vuonna parit todella loistavat roolit tehnyt Ellen Page. Enkä todellakaan ala edes väittämään, ettenkö pitäisi -87 syntynyttä, 155cm:stä Pagea suorastaan laittoman söpönä tapauksena. Sen verran karmiva hän kuitenkin oli läpimurtoroolissaan Hard Candyssa, että löytyy häneltä muitakin apuja kuin suloiset kasvot ja hurmaava hymy. Pagesta on pika pikaa tullut yksi niistä näyttelijöistä, joiden läsnäolo leffassa nostaa sen automaattisesti kiinnostavien tapausten sarjaan.

Asiaan:

A Dazed and Confused sequel might finally be happening. At the Q&A session director Richard Linklater laid out his plans for a sequel.

The movie, which he is shooting in and around Austin this summer, will be about the first weekend of college in 1980. So while thematically it’ll bookend Dazed, it won’t have any of the same characters (which makes sense, as all of the actors are decades older and would look weird pretending it’s just four years later).

Dazed and Confused oli makuuni oikein erinomainen elokuva. Valitettavasti Richard Linklaterin ohjauksilla ei ole taipumusta tehdä erityisen paljoa rahaa, joten jatko-osan tuotantoon potkimisessa ei olla pidetty minkään sortin kiirettä. Toisaalta tämmöiset reilut ‘hengähdystauot’ voivat hyvinkin tehdä hyvää henkiselle jatko-osalle. Tuskinpa kukaan Before Sunsetin nähnyt on harmissaan siitä, että sen ja Before Sunrisen välissä on peräti 10 vuotta. Molemmat elokuvat toimivat yksin ja yhdessä erinomaisesti siitä huolimatta / sen takia että alkuperäinen ei varsinaisesti huuda jatko-osaa, vaikka sellaiseen mahdollisuuden jättääkin. Ainakaan kyseessä ei ollut millään lailla pakotettu jatko, joka oltaisiin kuvattu vain sen takia että ‘Before’-brändi takaa ison avausviikonlopun.

Lukion viimeistä päivää kuvaavan Dazed and Confusedin lisäksi pidän useammasta muustakin Linklaterin ohjauksesta / käsikirjoituksesta kovasti. Pienoiseksi häpeäkseni on tosin myönnettävä että miehen pari edellistä teatterielokuvaa ovat vielä täysin näkemättä, vaikka kumpainenkin niistä sai jos nyt ei ylistävän niin ainakin varsin positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Mitään dollari-ihmeitä kumpainenkaan ei ollut, mutta kiva että joku sikarihuoneessa tahtoo Linklaterin töitä rahoittaa, sääli olisi jos samaistuttavista hahmoista ja oivallisesta dialogista jouduttaisiin luopumaan.

Ettei nyt ihan ylistämiseksi menisi, niin todettakoon että Waking Life on älytöntä shittiä.

Vaikka Woody Allenilta onkin (vähintään) yksi elokuva tulossa ennen tätä vielä nimeämätöntä ensemble-pätkää, niin tämä pätkä on ehdottomasti odotuslistamateriaalia kun taas tuo seuraava ei mitenkään erityisemmin verenkiertoa kiihdytä.

Nicole Kidman has signed on for Woody Allen’s new, untitled film. The growing cast already includes Antonio Banderas, Josh Brolin, Anthony Hopkins, Freida Pinto and Naomi Watts. A storyline hasn’t been released thus far for the new Allen film as of yet. No production schedule has been released either. (Movieweb)

Sekä Kidman että Watts kuuluvat ehdottomiin suosikkeihini näyttelijä-puolella, vaikka kumpikaan ei aivan varsinaisesti ole liiaksi esiintynyt laatuelokuvissa viime vuosina. Tai no, onhan niitäkin matkan varrelle osunut, mutta kumpainenkin on sotkenut askelmerkkinsä tasaisin väliajoin, sillä lopputuloksella että paskaanhan se korkkari on osunut. Eritoten N. Kidman tuntuu juosseen rahan perässä viime vuosina tiuhaan tahtiin. No, vähän turhan tiuhaan hän laatutuotannoissa 2000-luvun alussa viihtyikin. Harva näyttelijä pääsee koko uransa aikana – saati sitten kolmen vuoden sisään – Moulin Rouge!:n, The Hoursin, Dogvillen ja The Othersin kaltaiseen kvartettiin.