1800-luvulla tarinoita rustanneen Charles Dickensin Christmas Carol on miehen tuotannosta käsitykseni mukaan sieltä kuuluisammasta päästä. Laatukirjallisuudesta – tai kirjallisuudesta ylipäätään – en mitään ymmärrä, joten teos on toki lukematta. Mutta kuka tarvitsee kirjoja, kun on Robert Zemeckisin ohjaama ja käsikirjoittama 3D-versio vuodelta 2009? No varmaan aika helkutin moni, mutta tällä nyt kuitenkin mennään. Eikä valkokankaalle siirtynyt leffa ole lainkaan hullumpi, joskin kirjan nauttimista iki-klassikko -asemasta jäädään aika monen harppauksen päähän.

Tarina on juoneltaan ohut, moralisoinniltaan paksu. Perinteisesti ongelmaksi laskettava seikka ollaan pystyttä pitämään aisoissa kohtalaisen mukavasti, sillä vaikka eritoten viimeisessä kohtauksessa käytetään vahvaa alleviivauskynää, niin elokuvan tunnelma on niin lapsekas ja hupaisa pohjavireeltään synkässä tarinassa, että sille suo varsin mielellään pienet saarnat. Tarinan tasapainoilu kepeän ja surullisen välillä on erittäin onnistunutta, sillä vaikka päähenkilön asenne elämään on tympeä ja elokuva on aika ajoin paljon muutakin kuin kukkia & ketoja, niin humoristisuus ei kuitenkaan missään vaiheessa täysin katoa. Vakavia asioita pystytään käsittelemään hauskasti.

Vaikka annetun tematiikan ja tarinan käsittely onkin onnistunutta, niin fakta on että juoni on loppupeleissä pirun ohut, yksinkertainen ja ennalta-arvattava. Puolentoista tunnin pituudessaankin elokuva tuntuu hitusen pitkältä, olisin helposti pärjännyt hieman tiivistetymmälläkin kerronnalla. Ilman pienintäkään harmittelua olisin selvinnyt ilman tekniikkaa demoavia ominaisuuksia. Elokuvan tyylikkään näköinen ulkoasu kun vakuutti ja vei mennessään heti alusta alkaen. Samaan syssyyn voin todeta, että 3D-lasien tuomat efektit olivat aika ajoin lähinnä häiriötekijä – ei sillä etteikö niillä olisi hetkensä ollut, eritoten syvyysvaikutelma oli onnistuneen voimakas.

Jim Carreylla on elokuvassa peräti kahdeksan roolia, enkä ole edes varma bongasinko niistä aivan kaikkia. Niin tai näin, niin jo pelkästään pääroolin perusteella on todettava, että Carrey on pirun kovassa vireessä – vaikka jokaisen hahmon päällä onkin vahva CGI-meikki, niin kasvon ilmeet ja äänenkäyttö ovat kuitenkin Carreylta peräisin, ja niiden osalta mies tekee erinomaista työtä. Scrooge on kaikkea muuta kuin pidettävä hahmo, mutta häntä on siitä huolimatta helppo sympatiseerata. Tekijöille pisteet siitä, että Scroogesta oli uskallettu tehdä niinkin äreä ja ilkeä hahmo, jonka menneisyyttä ja tekojen vaikutuksia käsiteltiin yllättävän raa’asti.

Christmas Carol on hyvän näköinen ihan kiva leffa, joka viihdytti kestonsa ajan vallan mukavasti, mutta ei tarjonnut kovinkaan kummoisia tuntemuksia. Zemeckis tuo Dickensin tarinan teattereihin nätteihin kuteisiin puettuna ja elokuvalla on hyvä sydän, tällä kertaa lopputulos vain jää varsin kauas osiensa summasta. Periaatteessa leffassa kun ei ole mitään suurempaa ongelmaa tarinan tietyn simppeliyden ohella, mutta on sitä nyt ennenkin onnistuttu tekemään huippuluokan elokuvia, joissa tarina ei ole ollut All the President’s Men -tasolla. Christmas Carol keskittyy hieman liikaa hupailuun ja turhan niukasti esittelemiensä teemojen syventämiseen.

3 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Tim Burton ei tarkimpien kriteerien mukaan kuulu suosikkiohjaajiini, mutta on mies kuitenkin sen verran laatuakin tekaissut, että kaverin nimi ainakin tavalla tai toisella herättää huomioni. Suurimpana kompastuskivenä hänen töissään näen sen, että oli aihe ja tyyli sitten mikä tahansa, Burton ei malta olla ymppäämättä siihen omaa visuaalista otettaan. Joskus tämä toki toimii kuin ajatus, mutta aina silloin tällöin ylitsepursuavan tyylitelty huomionhakuisuus toimii ainoastaan häiriötekijänä. Onneksi filmografiasta löytyy Sleepy Hollown ja Sweeney Toddin (arvostelu) kaltaisen synkistelevien tusinapätkien lisäksi myös Edward Scissorhandsin ja Ed Woodin (joka on lisäksi mukava poikkeus tuohon moittimaani tyylilliseen jääräpäisyyteen) kaltaisia laatuteoksia. Okei, kumpaisestakin alkaa olla aikaa jo sellaiset 15-20 vuotta, mutta unohdetaan tämä kiusallinen fakta nyt tältä erää.

Pari vuotta takaperin ihastuin kovasti Sweeney Toddin markkinointimateriaaliin, mutta itse lopputulos oli aika lailla keskinkertaisuus. Mielipiteeni tuntuu olevan keskimääräistä negatiivisempi Burtonin ohjausten suhteen, mutta tämä on kuitenkin yksi sellainen leffa miehen katalogista, jonka olen päättänyt jossain vaiheessa tarkastaa uudelleen. Tosin en nyt ihan Chinatown-efektiä (arvostelu) odota, sillä elokuvamakuni on aika lailla samanlainen kuin Toddin parranajon ensi-illan aikoihin ja kaiken lisäksi elokuva oli hyvinkin pitkälti odotusteni mukainen – laatu vain ei ollut toivotulla tasolla.

Burtonin seuraavasta leffasta, Alice in Wonderlandista, on julkaistu jokunen promokuva, ensimmäiset julisteet ja traileri. Viimeksi mainittua en ole katsonut, mutta jo nuo kaksi osa-aluetta ovat saaneet aikaan Sweeney-efektin: odotan elokuvaa. Tuon nyt tietysti taas tietää, tarjolla on ulkoisesti kaunista, mutta sisällöltään köyhää ja löysästi kulkevaa tarinaa, joka saa kirjoittamaan katkeraa tekstiä muutaman kappaleen verran. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää sen verran kivalta, että taiteilija-lookkiaan hartaudella ylläpitävän Burtonin ohjaus on jos nyt ei aivan odotuslistallani, niin ainakin mielessäni.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=LjMkNrX60mA[/youtube]

Tagit: Alice in Wonderland, Sweeney Todd, Tim Burton

Ridley Scott ja Monopoli-lautapeli. Yhdistelmä ei oikein sopinut ajatusmaailmaani. Onneksi en näemmä ollut ainoa, ja nyt asiaan on saatu jonkinlainen “vastaus”:

Producer Frank Beddor spoke with The Los Angeles Times recently and answered a question many have been wondering for months – why in the world is director Ridley Scott doing a movie based on the Monopoly board game. How do they turn this game into a movie? By having a comedic, loveable loser failing to convince his friends to help him attempt to break the world record for playing Monopoly, and then waking up the next morning in ‘Monopoly City’ world with its colourful money and sight gags based on the games iconic imagery.(Dark Horizons)

Wau! Mikä neronleimaus! Kuningasidea! … tai sitten – vaihtoehtoisesti – ei. Paljon paremmalta tuo tosin kuulostaa kuin joku täynnä kakaroita oleva “hei, pelataan Monopolia yhdessä” ääripotentiaalinen kurakasa, mutta jos olisin Ridley Scott niin en aivan välttämättä olisi nimeäni sopimusliuskaan rustannut. Lupaavampi synopsis tuo toki on kuin monet muut kuvittelemani skenaariot, mutta tässä jos jossain on sellainen R. Scott -projekti, joka tuskin tulee päätymään odotuslistani top3-kahinoihin ja tällöin puhutaan jonkin sortin ihmeestä. Vaikka Scott onkin hit or miss -arkkityyppi, niin siitä huolimatta uskoni miehen kykyihin on sitä luokkaa, että toivon / odotan jokaisen ohjaajan elokuvan olevan vähintään helvetin hyvä. Ihan minimissään.

Jos haluatte joskus nähdä elokuvan, joka osoittaa erinomaisella tarkkuudella miltä pintapuolisesti ihan hyvin tehty keskinkertainen mitättömyys näyttää, niin suosittelen Flickan som lekte med eldenia koko sydämestäni. Muut voivat vaikka haravoida lehtiä. Tai katsoa jonkin oikeasti yrittävän elokuvan. Män som hatar kvinnor oli loppukolmanneksen mahalaskuaan lukuun ottamatta erinomainen draamatrilleri ja vaikka korttitalo romahtikin finaalissa aika komeasti, niin kokonaisuudesta jäi kuitenkin aika miellyttävä kuva. Ilmeisesti Stieg Larssonin romaanin perustuvan Nieles Arden Oplevin ohjauksen menestys tuli pienenä yllätyksenä, sillä tv-elokuvaksi tarkoitetut jatko-osat päätettiin suunnata valkokankaalle ja tuottaa pikatahtiin. Näin ollen koko “trilogia” on emämaa Ruotsissa ollut mahdollista nähdä vuoden sisällä. Tähän ei Hollywoodkaan ole pystynyt.

Oplevin sijaan ohjaajan keppiä heiluttaa Daniel Alfredson. Käsikirjoituksen rustannut Joans Frykberg) on ilmeisesti sitä mieltä, että katsojat ovat tyhmiä eivätkä muista edellisestä leffasta kuin pääosatytön tukan värin: ekat 20-30 minuuttia kulutetaan käytännössä vanhojen tarinapalasten muisteluun ja henkilöiden esittelyyn. Uusiakin pelureita toki tuodaan mukaan, mutta piilevästä potentiaalistaan huolimatta heistä ei oikein saada mitään irti, ja suurinta osaa käytetään vain jonkin yksittäisen juonikäänteen luomiseen. Vanhasta pääosakaksikosta keskitytään selvästi Lisbethiin (Noomi Rapace), joka toki onkin hahmona keskiverto päähenkilöä vetävämpi tapaus. Alkaa vain hiljalleen huvittaa kuinka käytännössä jokainen mies, johon hän törmää on ihan minimissään täysi sovinisti, yleensä myös väkivaltainen raiskaaja. Jos siis käy hyvä säkä. Mikael Blomkvistin (Michael Nyqvist) vaativana roolina on hokea kahta replaa pienillä muutoksilla: “olette väärässä!” ja “random kirosana” kohtauksen päätökseksi, kun jokin käänne paljastuu.

Kun Flickan som lekte med eldenin sitten vihdoin todenteolla alkaa, innostuin. Murhattujen löytyminen on kuvattu väkevästi. Pian käy kuitenkin selväksi, että tarkoitus on vain kuvata yhden naisen armeijan kostoreissua. Ei ole mitenkään erityisen hyvä merkki, kun varsin kiinnostava konsepti ihmiskaupasta hylätään kuin sitä ei oltaisi koskaan esiteltykään. Sen sijaan tyydytään vehtaamaan vanhoja saamatta niistä edes kummoisia tunteita irti. Alfredsonin ohjaus on ponnettomuudessaan merkittävä; vain aniharvoin se saa kiinnostumaan kohtauksiensa sisällöstä, jotka kaiken lisäksi tuntuvat varsin irrallisilta siitä huolimatta, että elokuvan juoni ei todellakaan ole moniulotteisuudella pilattu. Tarina jää sen verran sopivasti pykälään, että sarjan kolmas elokuva (Suomen ensi-ilta 1.1.2010) jatkanee hyvin pitkälti suoraan siitä, mihin Flickan som lekte med elden jäi. Sama Alfredson senkin tietysti ohjaa.

Sen verran Flickan som lekte med elden tekee kuitenkin asioita oikein, että sitä on mahdoton täysin lyttyyn haukkua, vaan jotain positiivistakin on naputeltava. Elokuva on varsin pätevästi kuvattu, roolisuoritukset ovat toimivia ja tarinallakin on harvat hetkensä. Verta käytetään yllättävän tehokkaasti hyödyksi, sillä on perusläträyksen sijaan jonkinlaista shokkiarvoa. Todella vahvan naispääosahenkilön näkeminen on aina mukava “yllätys”. Mukaan on myös ympätty juuri ja juuri minimimäärä oikeasti mukaansa vetäviä kohtauksia, jotka tavalla tai toisella onnistuvat hetkellisesti nostamaan tarinan todellista tasoaan selvästi korkeammalle. Varsin pian kuitenkin paltaan takaisin jo totuttuun taaperrukseen.

2+ / 5

IMDB

Varsin mainiolle Blair Witch Projectille olemassaolonsa velkaa oleva Paranormal Activity kuvattiin nappibudjetilla (15 000 dollaria), ja on tähän mennessä kerännyt sellaiset parttiarallaa 100 miljoonaa taalaa pelkästään Yhdysvalloissa. Kysyntä ja tarjonta. Micahin (Micah Sloat) ja Katien (Katie Featherston) yhteiseloa tulee häiritsemään öiset metelöinnin, sun muut selitystä vailla olevat ilmiöt, jotka ovat Katielle ennästään tuttuja. Mikrosiruilla varustettuja vempeleitä rakastava Micah näkee asiassa potentiaalia, ja hankkii digikameran kuvatakseen kaiken talossa tapahtuvan.

Paranormal Activitylla on jokunen turhan raskauttava ongelma. Ensinnäkin se on tylsä. Siinä missä Blairin metsässä aloin oikeasti näkemään vaaran puunoksissa ja hyppäsin pää edellä paniikkijunaan, niin
Oren Pelin ohjaus / käsikirjoitus ei edes tarjonnut lippua höyryveturiin. Päiväsaikaan sijoittuvat hetket ovat aika ajoin hauskoja, mutta eivät luo jännitettä. Yökohtauksissa on jo ainesta parempaan, mutta Pelin kierrättää aika lailla koko elokuvan ajan samoja kauhutemppuja onnistumatta panoksien nostamisessa kuin parissa kohtauksessa, joista molemmat ovat viimeisen neljänneksen heiniä.

Toinen merkittävä probleema on, että elokuva ei oikein saa myytyä kauhun tuojaansa. Demonista juttelut ja siihen liittyvien vanhojen kokemusten kertaus ei nosta tunnelmaa siten kuin pitäisi, vaan koko tarina kärsii epäuskottavuudesta. Minulla ei ole mitään ongelmia sulattaa ufoja, kerrostalon kokoisia suohirviöitä tai sitten vaikka ihmisiä vainoavia perkeleitä, kunhan ne esitetään uskottavasti. Kasvavan pelokkuuden sijaan fiilikseni oli aivan liian usein sama kuin Micahilla: “ei täällä mitään demonia ole”.

Arvosanassa näkyy ennen kaikkea lopun teho. Parissa viimeisessä yöllisessä kohtauksessa alkaa olla mukana aitoa kauhua ja eritoten finaali on yksinkertaisuudestaan ja periaatteessa myös tavanomaisuudestaan huolimatta huikean tehokas. Yksi parhaista kauhuelokuvalopetuksista mitä nyt tähän hätään tulee mieleen. Tehokas kuvaus, paniikin tuntu ja uhkaava tunnelma ovat tehokas yhdistelmä, sääli että Paranormal Activity ei pääse lähellekään lopetuksensa aiheuttamaa sydämenjyskytystä kuin kerran, pari aiemmin.
2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

David Fincher ja tuleva projekti:

Three of the key players behind the scenes of 1995 thriller hit Se7en are set to reteam for The Reincarnation of Peter Proud. David Fincher is attached to direct, Andrew Kevin Walker will adapt the script and Michael De Luca will produce. An adaptation of the Max Ehrlich novel, the story centers on a college professor who begins having recurring dreams and nightmares and, realizing they are images of a past life, decides to search out the source of the visions. (Dark Horizons)

Sen verran ohjaaja-uskoinen olen elokuvamieltymysteni suhteen, että ohjaajan nimi aika paljolti määrittää sen, kuinka kiinnostunut kulloisestakin projektista jaksan olla. Toki oikein nimekkään castin kiinnitys on varsin usein “hyvä” merkki, sillä harvoin nyt hirmuinen kasa nimimiehiä totaaliseen kuralätäkköön jalkaansa upottaa. Toki näitäkin esimerkkejä on vaikka muille jakaa, mutta noin nyrkkisääntönä voidaan kai kuitenkin pitää, että ainakin leffassa täytyy olla potentiaalia jos sen roolihenkilöitä on saatu tulkitsemaan kasa A-listalaisia. Mutta jos ohjaajana on semmoinen nimi, joka aiheuttaa positiivisia fiiliksiä, niin muulla tekijäporukalla taikka aiheella ei sen kummemmin ole väliä.

The Reincarntion of Peter Proud on hyvä esimerkki juuri tämänkaltaisesta tapauksesta. Elokuvasta ei tiedetä kuin tuo pieni synopsis ja se merkityksellinen fakta, että David Fincher on ohjaajan paikalla. Jos tuohon juonikuvaukseen yhdistettäisiin joku Pekka Perustekijä, niin leffa ei mielenkiintoani herättäisi ennemmin kuin mukaan hyppäisi joko kiinnostavia näyttelijöitä tai sitten arvostelut alkaisivat kauniisti vihjata, että kyseessä on katsomisen arvoinen elokuva. Eiköhän tämäkin leffa nyt kuitenkin itsensä löydä aika korkealta odotuslistaltani sitten aikanaan, kun kerran Facebook-leffankin (tarinaa) tulen sinne lähitulevaisuudessa sijoittamaan.

USA:ssa joulukuussa ja Suomessa maaliskuussa ensi-iltansa saava Brothers on paitsi (yllätys yllätys) remake, niin myös mielenkiintoisen oloinen elokuva, joka on allekirjoittaneella mennyt totaalisen ohi. Apu tähän pimentoon tuli varsin oudosta suunnasta, nimittäin Jenkkifutis-streamin mainoskatkolla pyöri elokuvasta jonkin sortin traileri. Sinällään tämä yllätti, sillä en näe elokuvassa mitään ihan järisyttävää box office -potentiaalia. Näin siitäkin huolimatta, että tekijäpuolelta löytyy nippu mielenkiintoisia nimiä.

Turhat kikkailut pois jättänyt ja henkilöhahmojensa elämään tunteella keskittynyt siirtolaisdraama In America oli kaikin puolin onnistunut ohjaus Jim Sheridanilta. Kolme vuotta mies metsästi uutta projektia ja valitsi … Get Rich or Die Tryingin. En vain jaksa mitenkään ymmärtää miten herra on moiseen kuningasratkaisuun päätynyt, elokuvassa kun ei tosiaan ole lupaavanoloista kuin ohjaajan nimi. Näkemättä tuo kyseinen potentiaalinen mestariteos on, mutta leffan saamasta vastaanotosta päätellen en mitään ihmeitä lähtisi odottomaan.

Brothers olisi ollut – remake-statuksestaan huolimatta – huomattavasti loogisempi askel Sheridanille. Vaikka aihe onkin erilainen, niin ainakin synopsiksen perusteella kyseessä on samantyylinen pienen piirin draama-elokuva, joka luottaa ohjaajansa kärsivällisyyteen kuljettaa tarinaa ilman paniikki-näpin hivelyä ja näyttelijöidensä kykyyn tehdä vahvoja tulkintoja.

Cahill-perheen muodostavat sellaiset näyttelijä kuin Tobey Maguire, Jake Gyllenhaal ja Natalie Portman. Ei varmaan tarvitse kertoa ketkä näistä kolmesta hoitavat veljeksien roolit? Ei voi valittaa, jokainen triosta on tehnyt viime vuosien aikana laaturooleja, vaikka myös niitä enemmän tai vähemmän suuria huteja – eritoten projektien valinnassa – on tietysti sattunut. Tosin paha Portmania on siitä syyttää, että hän meni kätensä tuoreeseen Star Wars -trilogiaan sotkemaan. Harvapa tuolloin yhdeksänkymmentäluvun lopulla jaetuista rooleista varmaankaan kieltäytyi. Ei sillä, että Natalie olisi mitenkään vallattoman hienoa työtä annetuilla palikoilla tehnyt.

Tobey Maguiresta turhan usein unohtuu se, että mies on tehnyt jotain muutakin kuin ne Spider-Man -leffat (2:n arvostelu, 3: arvostelu) ja nämä roolityöt ovat olleet hyvin usein laadukasta tulkintaa. Sääli vain että viimeisen seitsemän vuoden aikana mies on ollut aika lailla lukittu trikoossa sinkoiluun, herrassa olisi paljon enemmän potentiaalia muunkinlaisiin töihin. Eipä sillä, ihan hyvin mies on hämiksen roolissakin pärjännyt, mutta jotenkin tuntuu siltä että hänen lahjansa menevät aika lailla hukkaan elokuvasarjassa, joka on kerran onnistunut ja kahdesti kompastunut todella rumasti.

Tämmöistä:

Thomas Alfredson has hand picked Gwyneth Paltrow to star in The Danish Girl. She will be appearing alongside Nicole Kidman in this transsexual drama. The script, which was written by Lucinda Coxon, will center on the real life story of Danish artists Einar (Kidman) and Greta Wegener (Paltrow). Playing a man, Kidman’s Einar stood in for a female subject that his wife was set to paint. Once this work of art became wildly popular, Einar was encouraged to adopt his female guise, which eventually led him to becoming the first transsexual in a landmark 1931 operation that shocked the world. The film is set for release in 2011.

Oscar-hakuinen, mutta mielenkiintoinen.

Thomas Alfredsonin vaikuttaa laatuelokuvalta. En tiedä onko miehelle luvattu tämä projekti vastalahjana siitä, että miehen pienimuotoinen vampyyri-mestariteos Låt den rätte komma in on heitetty remake-rattaisiin näinkin nopeasti. On suorastaan pelottavaa nähdä minkälainen juuri pienimuotoisuudella ja toiminnan vähyydellä tehonsa luonut elokuva tulee olemaan Hollywood-käsittelynsä jälkeen. Tylsältähän se tuntuu tämä kirjoittaa, mutta enpä ihan ihmeellistä – saati sitten alkuperäistä parempaa – leffaa lähtisi odottelemaan. Olen mielelläni väärässä.

Takaisin The Danish Girliin. Mitään muita kuin tuon torahammas-draaman en ole Alfredsonilta nähnyt, mutta sen perusteella on vahva usko siihen että kyseessä on tekijämies. Mielenkiintoisesti näillä Euroopasta huippuelokuvan kannuksilla Hollywoodiin saapuvilla ohjaajilla tuntuu olevan tasan kaksi lähestymismallia ensimmäiseen Jenkki-tuotantoonsa. Joko saadaan käsiin tällainen laatuprojekti, mutta masentavan usein nämä kotimaassaan arvostetut kaverit suostuvat ohjaamaan yhtä sun toista katastrofilta jo kaukaa haiskahtavaa.

Gwyneth Paltrowilla ja eritoten Nicole Kidmanilla näyttäisi ainakin näin ennakkoon katsoen olevan varsin hyvät mahdollisuudet hommata itselleen paljon ruutu-aikaa vuoden 2011 palkintokaudelle. Kuten olen aiemminkin muutamaan kertaan marissut, on Kidman viime vuosina kerännyt rahaa b-luokan elokuvissa jokseenkin tasapaksuilla roolisuorituksilla. Nyt henkilöhahmossa tuntuisi ainakin olevan potentiaalia keskimääräistä vetoa kovempaan tulkintaan, ja sellaisiin Kidman on viimeisen 10 vuoden aikana kuitenkin venynyt useita kertoja. Eiköhän tästä tule yksi niistä laaturooleista.

Paltrow nyt ei suosikki-listallani ole lähellekään samalla tavalla esillä kuin Kidman, johtuen lähinnä siitä että vaikka Paltrowillekin on uran aikana niitä laatutöitä osunut, niin aivan liian usein hänen nimensä löytää jonkin ei-voisi-vähempää-kiinnostaa -kategoriaan välittömästi niputettavan romanttisen draaman / komedian julisteesta.

Scream-elokuvien käsikirjoittajaa Kevin Williamsia haastateltiin MTV:n toimesta, ja tällaista laatujournalismistaan tunnettu kanava sai miehestä irti Scream 4:een liittyen:

“The fourth one is an ensemble. It’ll take place right now, 10 years later, and it’s going to take place in Woodsboro. We’ll have our three main characters, and we’ll be introducing several more. We’ll also be introducing a little group, a little ensemble of new castmembers. That’ll take us through the next three.” The three characters that will be returning are Sidney (Neve Campbell), Gale (Courteney Cox) and Dewey (David Arquette), Williamson confirmed.

En tiedä kuulunko jonkinlaiseen vähemmistöön, mutta pidän Scream-leffoja selvästi keskimääräisiä kauhutteluita pätevämpinä yrityksinä. Ainakin Screamit toivat jotain uutta genreen, ja vaikka en olekaan trilogiaa katsonut pitkään aikaan, niin uskoisin että varsinkin ensimmäisen elokuvan vetovoima on pysynyt varsin hyvin ja se voisi edelleen tuntua kohtuullisen tuoreelta. Varsinkin nyt, kun kauhugenre tuntuu kipeästi kaipaavan taas samankaltaista piristysruisketta kuin mitä Scream aikanaan oli. Kumma tosin on jos sarjan neljäs osa tähän pystyy. Eiköhän luvassa kuitenkin ole jotain muuta kuin kidutuspornoa tai jonkin sortin kummitteleva talo.

Williamsin jutuista saa sen kuvan, että nykytrendien mukaisesti tarkoitus olisi rakentaa kokonaan uusi trilogia. On kiinnostavaa (tai no, ei nyt oikeastaan mutta kuitenkin) nähdä, mahdetaanko alkuperäinen pääosatrio pitää hengissä vai tapetaanko heidät pois ensimmäisen elokuvan loppukarkeloissa, jolloin sarjan kahta viimeistä osaa voitaisiin lähteä rakentamaan uusien pääosahenkilöiden varaan. On nimittäin hieman kyseenalaista, että onko Sidneylla ja hänen lähipiirillään enää kovinkaan paljoa annettavaa. Hupaisaa on myös pohtia sitä, että kuka Sidneyn sukupuusta on tällä kertaa löytänyt sisäisen murhaajansa. Minä en nimittäin ainakaan rehellisyyden nimissä jaksa enää edes muistaa, mikä alkuperäisessä Screamissa oli se syy ihmisten puukottamiseen. Viihdyttävä ja aika-ajoin hauskakin elokuva se kuitenkin käsitykseni mukaan oli. Tarvisi varmaan katsoa joku päivä uudelleen.

Quentin Tarantinon viisi ensimmäistä ohjausta (eli Kill Bill vol. 2:een saakka) ovat kaikki mielestäni enemmän tai vähemmän erinomaisia elokuvia. Pari vuotta sitten ensi-iltansa saanut Grindhouse-paketin toinen puolisko Death Proof oli kuitenkin aika lailla pahan luokan pettymys mieheltä, jolta olin tottunut näkemään takuuvarmaan laatua vuosien varrella. Inglourious Basterdsista Tarantino on varmasti höpissyt jokseenkin niin kauan kuin joku on hänen jutuistaan ollut kiinnostunut. Tarantino on vuosien varrella suunnitellut yhtä sun toista (se Kill Billien yhteisleikkaus on ihan just tulossa), ja on kiva nähdä että mies saa välillä myös oikeasti työstettyä joitakin haaveitaan valkokankaalle. Ei sillä että olisin mitenkään otettu tämänkertaisesti yrityksestä.

Viiteen lukuun jaettu tarina alkaa toisen maailmansodan ollessa siinä kohdin, missä saksalaiset ovat jo kertoneet ranskalaisille miten päin seuraavat vuodet tullaan viettämään. SS-upseeri Hans Landa saapuu kuulustelemaan maalaisperhettä, jonka epäilee piilottelevan juutalaisperhettä. Ei ole aivan tavanomaisin tapa aloittaa elokuvaa yhteen huoneeseen sijoittuvalla 20 minuutin kohtauksella, jonka anti on liki täysin dialogissa. Se ei kuitenkaan estä Tarantinon ratkaisua toimimasta. Kohtauksen tunnelma nousee hetki hetkeltä ja Landa kasvaa nopeasti erittäin päteväksi, rehellisen pahaksi natsiksi, jolta löytyy kuitenkin perus-opportunistin sydän.

Keskustelua on jatkossakin ns. riittävästi. En ole ihan tarkalleen ottaen varma, että onko Tarantinon käsikirjoitusten jutustelun taso laskussa vai alanko vain yksinkertaisesti kyllästyä Tarantinon tyyliin, sillä päällimmäiseksi asiaksi Inglourious Basterdsista jää mieleen se, että minulla oli monin paikoin yksinkertaisesti tylsää. Jauhamista hampurilaisen syvimmästä olemuksesta ei tällä kertaa ole mukana, vaan dialogi näennäisesti keskittyy viemään tarinaa ja henkilöitä uusiin suuntiin, mutta tekee sen raivostuttavan laiskalla tavalla. Toki myös repliikkien laukojalla on väliä, eritoten Christoph Waltzin suusta jaksaa kuunnella mitä tahansa liirumlaarumia.

Inglourious Basterdsin pohjana on mielenkiintoinen kostojuoni. Ei se omaperäinen ole, mutta ihan riittävän kiinnostava pohja genresopalle. Kumarruksia lukuisiin suuntiin on Tarantino-tyyliin taas enemmän kuin omiin tarpeisiin, mutta ne eivät kuitenkaan ole vain itsetarkoituksellisia. On kuitenkin todettava, että en ole ollut täysin tyytyväinen elokuvan yhdistelmään tavanomaista ww2-elokuvaa ja korkkarityylistä verimyllyä. Tyylisesti Inglourious Basterds on pikemminkin epäpätevä sekasotku kuin virkistävä yhdistelmä genrecoctail. Sanokaa tosikoksi, mutta koko Basterds-kuvio on mielestäni paitsi hitusen mauton, niin ennen muuta totaalisen tarpeeton eikä oikeastaan tuo tarinaan mitään uutta. Itse asiassa Aldo Rainen (Brad Pitt) johtama joukkio on kauttaaltaan sarjakuvamaisen (tarkoituksellisesti, tiedetään) ohutta ja tylsää (tuskin tarkoituksellisesti) sakkia.

Tarantino tykkää tavaramerkeistään. Pitkistä keskusteluista ei luovuta. Eikä näköjään myöskään “yllättävistä” kuolemista. Ne ovat kuitenkin tätä nykyä niin selkeä osa Tarantinon käsikirjoituksia, että oikeastaan vain odottaa että missä vaiheessa ne tapahtuvat. Väkivaltaa elokuvassa riittää roppakaupalla muutenkin; sen tarpeellisuudesta en tiedä, mutta joka tapauksessa nämä kaikkein eniten verta & suolenpätkiä sisältävät osiot ovat sitä heikointa materiaalia. Pitkälti sen vuoksi, että silloin yleensä keskitytään paskiaisiin, jotka tuntuvat olevan mukana lähinnä myymässä elokuvaa.

Paskiaiset pois lukien, elokuva vilisee laatuluokan roolisuorituksia ja kiinnostavia hahmoja. Christoph Waltz on saanut kehuja kaikilta mahdollisilta tahoilta ja ansaitsee nämä kaikki. Hahmo on erinomainen ja näyttelijä tekee tälle kunniaa. Ikoninen pahis muuten vähän antaneessa pätkässä. Perheensä menettänyt, nyttemmin kostoa hautova Shosanna (Mélanie Laurent) on niin ikään oikein kiinnostava hahmo (vertaus Kill Billien Morsiameen on ihan asiallinen, mutta ei kyseessä mikään klooni kuitenkaan ole), kuten myös näyttelijävakooja Bridget von Hammersmark (Diane Kruger). Castin nimekkäin naama, Brad Pitt, ei todellakaan ole uransa tiukimmassa tikissä, mutta suoriutuu suoran super- ja korkkarisankarin risteytyksen tulkitsemisesta ihan kelvollisesti.

Kauttaaltaan Inglourious Basterdsia vaivaa outo yhdistelmä keveyttä ja raskautta. Kohtaukset ovat pitkiä ja osa niistä erittäin hyvin tehtyjä, alun kuulustelun lisäksi suurin osa Shosanna-keskeisestä materiaalista on erinomaista draamaa Tarantinon tapaan toteutettuna. Perinteinen Shindler’s List -tyylinen kyynel-kerjäys on niissäkin onnistuttu välttämään ilman överiä pelleilyä. Komediallisemmat ja näennäisesti viihde-arvoiltaan korkeammat kohtaukset olivat kuitenkin niin tyyliltään kuin laadultaan eri elokuvasta, ja tällä kertaa yhdistelmä ei vain toiminut. Tähän kun vielä yhdistetään se seikka, että olin monin paikoin yksinkertaisesti pitkästynyt, niin ei auta, en voi Inglourious Basterdsia kummemmin kehua.

“You know somethin’, Utivich? I think this might just be my masterpiece.” Ei pidä paikkaansa, mr. Tarantino. Ai niin, Pittin viiksistä plussaa.

2+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kaikkea muuta kuin yhtä ja samaa elokuvaa vuodesta toiseen ohjaavan Steven Soderbergh toinen tekaisu vuodelle 2009 kantaa nimeä The Informant!, jota voisi tavallaan kutsua vähemmän vakavaksi versioksi Hollywoodin huumorintajuttomimman miehen, Michael Mannin, The Insiderista. Mark Whitacre (Matt Damon) menee lujaa, rahaa virtaa vaikka kuinka isosta aminohappojen parissa työskentelevästä firmasta ja miehelle tarjotaan ylennyksiä jatkuvalla syötöllä. Tositarinaan perustuen Whitacre kuitenkin saa neronleimauksen ryhtyä FBI:n apupojaksi hintasäännöstely-jupakassa.

The Informant!:n alkumetreillä en ollut totaalisen vakuuttunut miten huumorin upottaminen yleissävyltään kuitenkin varsin vakavaan tarinaan toimii. Vastaus: erittäin hyvin. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus yhdessä Soderberghin ohjauksenssa kanssa pitää kerronnan erinomaisessa tasapainossa. Huumoria ei muutamia musiikkivalintoja lukuun ottamatta juurikaan alleviivata, vaan hupi irtoaa paitsi henkilöiden reaktioista niin ennen muuta dialogista, joka ei korosta hauskuuttaan vaan “vain on”. Elokuvassa on monia kohtauksia, joissa ei voi olla nauramatta vaikka tilanteen traagisuuden takia tekisi mieli pitää naama peruslukemilla. Toimivaa.

Matt Damon tekee pääosassa jos nyt ei uransa parhaan (en tosin keksi mikä olisi parempi) niin ainakin yhden vahvimmista rooleista neljää kymppiä lähestyvänä perusmiehenä, jonka olemukseen Damonin komea ulkonäkö ja reippaus katoavat aika totaalisesti. Erityisesti äänen käyttö ansaitsee kiitosta, mutta ennen muuta kyseessä on näyttelijän katoaminen roolihahmonsa taakse. Muissa pääosissa ei Damonin tasoisia nimiä nähdä, mutta se ei tarkoita etteikö sivuosacast olisi kauttaaltaan erinomaista, vaikka selvästi juuri sitä onkin – sivuosia. Tarina keskittyy ilman oikeastaan ainoatakaan sivujuonta Whitacren tarinaan, joka kantaakin elokuvaa erinomaisesti.

Vaikka elokuvan alkuhetkillä epäilinkin tekijöiden ratkaisua huumorin esille tuomiseen, niin lopputekstien pyöriessä se tuntui kuitenkin paitsi tarinaan lisää antaneelta aspektilta niin ennen muuta luonnolliselta ratkaisulta. Whitacren tarina kun on paitsi surullinen niin myös päähenkilönsä mielestä varmasti tahattoman hauska. Mies hyppää isoihin saappaisiin, eikä todellakaan ole miettinyt kaikkia asioita ensiaskelia pidemmälle. Draamallisesti vahvoja kohtauksia saadaan luotua ilman komediasta luopumista; sitä sanotaan ammattitaidoksi.

Visuaaliselta tyyliltään The Informant! on kaikessa tavanomaisuudessaan yllättävän näyttävä. 1990 business-maailma tuntuu arkiselta, vaikka värimaailma ja kuvaustyyli ovatkin omanlaisiaan. Elokuvan ulkoasu ei kuitenkaan koskaan nouse pääasiaksi, vaikka Soderberghin ohjauksen katsominen miellyttävää onkin. The Informantin kerronta on hyvin suorasukaista, eikä se yhtä seikkaa lukuun ottamatta juurikaa piilottele korttejaan, vaan suurimman osan ajasta tiedämme vähintään sen minkä päähenkilökin tietää. Periaatteessa tämä on pienoinen este yllätyksille, mutta Whitacren arvaamattomuus paikkaa ongelmaa hupaisan vaivattomasti.

Steven Soderbergh ei ole niinkään tehnyt elokuvaa yritysmaailman korruptiosta, vaan ihmisestä nimeltä Mark Whitacre. Henkilökuvana The Informant antaa hyvän kokonaiskuvan päähenkilöstään rönsyilemättä muiden hahmojen esittäytyessä vain siinä määrin kuin se edistää Whitacreen tutustumista. Päähenkilömme on yhtä aikaa äärimmäisen paitsi naiivi ja tyhmä, niin kaikesta päätellen myös pirun fiksu ja nokkela. Mielenkiintoinen yhdistelmä, jonka molemmat puolet The Informant! onnistuneesti esittelee. Musta komedia jättää jälkeensä hyvän mielen, mutta pelkän hauskan huumorin lisäksi The Informant! tarjoaa myös ajoittain koskettavankin katsauksen Whitacren tapahtumarikkaaseen elämään.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

2000-luvulla Woody Allen on ollut malliesimerkki epätasaisesta suorittamisesta. Kahta samantasoista elokuvaa ei vain yksinkertaisesti ole sattunut peräjälkeen. Hieman vakavampi ote on tuntunut tuottavan makoisampaa hedelmää. Vicky Cristina Barcelona (arvostelu) oli varsin hyvä “tavanomainen” romanttinen draamakomedia Allenilta, mutta erona moniin viime vuosien tuotantoihin oli sellainen pikkujuttu, että kyseessä on kaikin puolin erinomainen elokuva. Whatever Works yrittää jälleen puhtaan komedian saralla ja vaikka tulos ei nyt heikko olekaan, on kyseessä kuitenkin jälleen selvästi paluu maan pinnalle.

Itseään nerona pitävä kärttyinen Boris Yellnikoff (Larry Davis) valittaa, tiuskii ja kritisoi kaikkia ja kaikkea ympärillään ja on vähemmän ihastuttava päähenkilömme, joka juttelee aika ajoin myös yleisölle. Tämä kotikatsomoon tunkeminen on Whatever Worksin epätoivoinen yritys leikkiä omaperäistä, olkoonkin että se tehdään kikalla joka on nähty jo aiemmin useampaan kertaan myös Allenin tuotannossa. Muutoinkin elokuva tuntuu ikävästi sanottuna kokoelmalta laadukkaampien Allen-leffojen jämämateriaalia (ei ihme, kässäri on alunperin tehty 1970-luvulla, jolloin sitä selvästi pidettiin vähemmän mahtavana). Onneksi niiden parhaiden pätkien taso on sitä luokkaa, että ylijäämämateriaalistakin saadaan kasaan ihan kelvollista katsottavaa.

Tykkään ns. vittuilu-huumorista, mitä Whatever Works myös viljelee eritoten Yellnikoffin suulla alusta ei-niin-katkeraan loppuun saakka. Allenin naputtelemat jutut ovat kuitenkin ajoittaisesta laadukkuudestaan liian usein joko kierrätetyn oloisia tai sitten harmittavan heikkoja. Se että osa setistä on huvittavan sijaan ihan vain ilkeää, ei sinällään ole ongelma mutta huolimatta elokuvan suhteellisen lyhyestä pituudesta (92 min) tämä yli-yrmeys alkaa jossain vaiheessa vain väsyttää, ja välillä ruudulla näkisi mielellään jotain muutakin kuin äksyntää, joka hyvin harvoin edes kuljettaa tarinaa yhtään mihinkään.

Niin se juoni. No se ei ihmeitä tarjoa. Elokuvan toisella puoliskolla tarinaa avataan Melodie St. Ann Celestinen (Evan Rachel Wood) perheen pala palalta liittyessä New Yorkin henkistä potentiaalia täynnä olevaan maailmaan. Tässä vaiheessa elokuva oikeastaan tuntuu vasta käynnistyvän ja ottavan mielenkiintoisia askelia kohti – kyllä, jo nähtyjä mutta – mielenkiintoisempia uria. Alussa Whatever Worksin polttoaineena toimiva Melodien ja Borisin pikku pikku ikäerosta huolimatta jokseenkin toimiva suhde kun polkee hieman paikallaan myös kerronnallisesti.

Whatever Works on turhauttava elokuva. Se ei ole huono, mutta edustaa turhan näppärästi sellaista ylempää keskinkertaisuutta, joka Allenin filmografian omaavalle kaverille ei oikein tuo meriittilistaan mitään mainitsemisen arvoista. Varsinkin kun kyseessä ei ole mikään epäonnistunut mestariteos, vaan rumasti sanottuna vapaaehtoinen välityö.

3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Warner Bros.:n pankkiautomaatti nimeltään Harry Potter -sarja saapui filmatisointiensa osalta kesällä kuudenteen osaansa. Olen kyllästymiseen asti hokenut Harry Potter and the Half-Blood Prince -elokuvan kohdalla kahta asiaa: 1) kyseessä on suosikkiromaanini seitsemänosaisesta setistä 2) ja siinä sivussa hyvinkin mahdollisesti haastavin filmatisoitava. Jälkimmäisen perusteluna toimii lähinnä se, että varsinaista toimintaa ei kovinkaan kummoisesti ole kuin aivan lopussa, joten odotin mielenkiinnolla kuinka maltillisesti hahmojen kehitykseen ja heidän väliseen draamaansa maltetaan keskittyä vai taiotaanko jostain ylimääräistä säpinää Hogwartsin arkea piristämään. Päävastuunkantajina ovat käsikirjoittaja Steve Kloves ja ohjaajan pallille jo the Order of the Phoenixissa (arvostelu) hypännyt David Yates.

Heti alkuun pisteet kaikille, joilla on ollut päätäntävaltaa tarinan kulun suhteen, sillä pelkoni ei oikeastaan missään vaiheessa toteutunut vaan 153 minuutin paketti pidetään juuri niin henkilöhahmokeskeisenä kuin toivoinkin. Sivujuonista osa on toki jälleen karsittu ja mm. Voldemortin taustoja selvittäviä osia huomattavasti tiivistetty, mutta tämä on täysin ymmärrettävää. Huispaus-peli elokuvan alussa on oikeastaan ainoa vähän turhanpäiväinen palanen kokonaisuudessa, mutta siitäkin saadaan loppupeleissä aika paljon irti ihmissuhdesotkujen käynnistäjänä. J. K. Rowlingin naputtelemat erittäin tunnelmalliset Voldermortin nuoruuteen keskittyvät osiot on siirretty valkokankaalle miellyttävän tehokkaasti.

Half-Blood Princessa on periaatteessa peräti neljä päätarinaa: jo pariin kertaa mainitut Voldemortin aiemmat touhut, Draco Malfoyn (Tom Felton) hämäräpuuhat, nimen elokuvalle antanut Half-Blood Princen taikajuoma-opus ja Dumbledoren (Michael Gambon) sekä tuoreen opettajan Slughornin (Jim Broadbent) menneisyys. Periaatteessa kaikki kolme pääjuonta ovat enemmän tai vähemmän sidottuja menneisyyteen. Pölyttyneen opaskirjan käsittelyyn käytetään selvästi vähiten aikaa, mikä on ymmärrettävää mutta omalla tavallaan jos tähän ratkaisuun ollaan päädytty niin samalla vaivalla sen olisi voinut jättää poiskin (se, että elokuvan nimi olisi tuntunut vähän hölmöltä sen jälkeen, ei ole mun ongelma). Kirjalle suotavat kohtaukset ovat harvassa ja käännekohdat läpikäydään pikaisen tökerösti siinä sivussa.

Harry Potterin puolivahingossa haltuunsa saaman mysteerikirjan sivujen vähäinen selailu on kuitenkin oikea ratkaisu, sillä jäljelle jäävät juonenpätkät ovat jatkon kannalta selvästi oleellisempia. Pientä narinaa voisi tietysti antaa siitä, että Half-Blood Prince on siinä mielessä hieman “välielokuva”, että se on selvää viimeisen osan petausta: Q&A-osiossa tarjotaan vastaukseksi aika paljon “emme vielä kerro, katso seuraava elokuva” -repliikkiä. Half-Blood Princen tähdeksi nousee edellisissäkin leffoissa läsnäolollaan vakuuttanut, mutta aina lähinnä viisauksien lateluun keskittynyt Albus Dumbledore, joka nyt nousee Harryn ohella aika lailla elokuvan toiseksi päähenkilöksi. Hänen kohtauksensa ovat poikkeuksetta elokuvan vahvimpia, eikä vähiten hienoa työtä tekevän Michael Gambonin auktoriteettia täynnä olevan roolisuorituksen vuoksi.

Muutkin näyttelijät tekevät liki poikkeuksetta erinomaista työtä. Rubert Grint Ron Weasleyna on ollut suurin marinan aihe tähän mennessä, mutta hiljalleen poika / mies osaa muutakin kuin näyttää hölmöltä. Daniel Radcliffe on teinitriosta (onneksi) se osaavin jäsen ja häneltä kysytäänkin elokuva elokuvalta enemmän. Ainakin tähän asti hän on pystynyt vastuun kantamaan. Vaikka nuorisokaarti onkin parantanut juoksuaan läpi sarjan, on kuitenkin todettava että valitettavasti kohtaukset tuppaavat toimimaan aina paremmin jos mukana on myös hieman kokeneempaa kaartia, kuten vaikka Alan Rickman, Jim Broadbent tai jo hehkutettu Michael Gambon. Valitettavasti ongelma korostuu viimeisessä kohtauksessa, josta puuttuu samanlainen lopunajan alun henki kuin mitä kirjan sivut uhkuivat.

Harry Potter -elokuvat ovat aina (ja eritoten Prisoner of Azkabanista lähtien) olleet erittäin miellyttäviä elokuvia katsella. Kuvat ovat tälläkin kertaa vuodenajasta ja miljööstä riippumatta todella, todella vaikuttavia. Kaunista maisemakuvaa ja rakkaudella aseteltuja yksityiskohtia riittää kaikilla. CGI:tä käytetään jokseenkin maltilta; aiheesta johtuen sitä nyt toki on, eikä se aina näytä ihan siltä kuin pitäisi mutta pääosin ollaan kuitenkin vahvalla pohjalla.

Sähäkästi alkava Half-Blood Prince tekee aika nopeasti selväksi, kuinka paljon Harry Potter -sarja on vuosien varrella kasvanut. Paitsi että yleistunnelma on tuomionpäivää odotteleva, niin en olisi voinut sarjan alussa kuvittelekaan että pian alkutervehdysten jälkeen päähenkilöä potkaistaan maassa maatessaan kuonoon siten että seuraukset ovat kohtalaisen realistiset. Elokuvan Yhdysvalloissa saama PG-ikäraja kertoo enemmänkin rahan vallasta kuin elokuvan sisällöstä: vaikka suoranaista väkivaltaa ei juuri olekaan, niin elokuvan kuvasto on kuitenkin sekä väritykseltään että hengeltään sen verran tummanpuhuvaa että hieman iäkkäämilläkään katsojilla ei luulisi olevan minkäänlaisia ongelmia päästä sopivaan tunnelmaan. Synkistelyn ohella kohtauksiin on upotettu juuri oikein annosteltu määrä onnistunutta huumoria.

Ohjaaja David Yates tekee nyt jo toista kertaa erittäin hienoa työtä paitsi ulkoisten seikkojen kanssa niin ennen muuta draaman luomisessa. Harvoin näkee puhtaasti massamarkkinoille tähtäävän elokuvan ottavan näin rauhallisesti. Tarinan annetaan kehittyä omalla tempollaan. Vain ani harvoin tuntuu siltä, että jokin kirjassa ollut asia ängetään katsojan kurkusta väkivalloin sisään vain koska tämä on jatkon kannalta välttämätöntä. Kun Half-Blood Princen edes hitusen toiminnallisempi vaihe lopulta käynnistyy, niin pienimuotoisista kuviosta saadaan täydet tehot irti ilman keinotekoisia kikkoja. Tapahtumat iskevät täydellä teholla niiden voimakkuuden vuoksi, eikä niitä olla lähdetty laimentamaan ylivedetyillä tehosteilla tai sekavilla kamera-ajoilla.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Joko The Tourist-projektissa on jotain todella pahasti vialla (ja se kerrotaan vasta kelkkaan hyppäämiseen jälkeen) tai sitten kyseessä on todella pätevä käsikirjoitus, jonka tekijäpaikoilla isot nimet itseään vuoron perään koittavat lahjoa.

Sam Worthington and director Florian von Donnersmark have left the film The Tourist, and there are already some top names in line to replace them. It was reported that Johnny Depp was in negotiations to replace Worthington, while director Alfonso Cuaron is in talks to replace von Donnersmarck. The film centers on a female Interpol agent who manages to ensnare an American tourist in Paris to help her track down an elusive criminal, who was also her former lover. (Movieweb)

Florian von Donnersmark. Nimi ei todellakaan herättänyt minkäänlaisia fiiliksiä, joten en ollut aluksi lainkaan pahoillaan että mies on häippäisyt The Touristin kokoonpanosta. IMDB on kuitenkin sivistymättömän (ja hataramuistisen) elokuvanystävän paras kaveri. Miehen edellinen elokuva on nimittäin sellainen turhake, kuin DDR:n sisäistä vakoilutoimintaa käsittelevä traagisen surullinen Das Leben der Anderen (arvostelu), joka kuuluu ehdottomasti julkaisuvuotensa parhaisiin teoksiin. Tämän kaverin olisin mielelläni nähnyt Hollywood-koneistossa. Tässä kohtaa on nimittäin pirun hyödyllistä unohtaa se, miten lukuisille eurooppalaisille ohjaajille on käynyt sen jälkeen kun he ovat hypänneet Yhdysvaltojen puolelle elokuvia tekemään. Wolfgang Petersen ja Das Boot lienevät karvain esimerkki.

Mutta ei hätä todellakaan ole tämän näköinen, sillä Alfonso Cuaron on 2000-luvulla paitsi nostanut Harry Potter -elokuvat totaalisen uudelle, vakavasti otettavalle tasolle, niin myös ohjannut pessimisti-scifiä parhaimmillaan edustavan Children of Menin (arvostelu). Jälkimmäisestä elokuvasta on aina pakko mainita huikeaa visuaalisuutta tarjoavat tolkuttomat pitkät otot, mutta elokuva antaa myös paljon muuta kuin vain unohtumattomia toimintakohtauksia. Y tu mamá también on valitettavasti – edelleen – näkemättä vaikka se on ollut katsomislistalla suurin piirtein siitä päivästä lähtien kun kävin opastetulla kierroksella Azkabanissa.

Sam Worthingtonin olisi syytä pitää itseään onnekkaana kaverina, sillä juuri parempaa mahdollisuutta murtautua tähtitaivaalle ei ole varmasti kukaan sitten jonkun Orlando Bloomin lisäksi saanut. Kenguru-valtion ulkopuolella tuntematon kaveri raahattiin ensin neljännen Terminator-elokuvan toiseen päärooliin ja vaikka elokuvassa oli myös Christian Bale (selvästi myyvemmät kasvot), tarjottiin myös Worthingtonille runsaasti juliste-aikaa. Lisäksi aussi on pääroolissa James Cameronin scifi-eepoksessa Avatar, jonka kaiken järjen mukaan luulisi olevan todella ison luokan kassamagneetti. Itse en ole miestä nähnyt, mutta vaikea on uskoa etteikö Johnny Depp pystyisi miehen kelvollisesti paikkaamaan.

Viimeisen parin viikon aikana ensi vuoden Oscar-gaalan juontotehtäviin on tarjottu jos jonkinlaista nimeä. Hugh Jackmania tuntui tänä vuonna kehuvan kaikki paitsi minä, joten hän oli varmasti tuottajien ykkösvaihtoehto hommaan. Tanssi & laulu saattavat kuitenkin jäädä seuraavalla kerralla vähemmälle, sillä Jackman oli kohteliaasti kieltäytynyt. Näin ollen Akatemian valinta osui näihin nimiin:

Steve Martin and Alec Baldwin will serve as co-hosts of the 82nd Academy Awards, Oscar telecast producers Bill Mechanic and Adam Shankman announced. Martin hosted the 73rd and 75th Academy Awards shows, earning an Emmy nomination for the first stint.

Mielenkiintoista. Vaikka menneisyydessä Oscar-gaalalla onkin ollut useampia juontajia liki järjestään, niin viimeisen kerran vastaava tilanne on nähty vuonna 1987, jolloin vastuun jakoi kolmikko Chevy Chase, Goldie Hawn ja Paul Hogan. Kaksi juontajaa yhden sijaan antaa tietysti uusia mahdollisuuksia huumorin viljelemiseen, ja samanlaisia yhteistyösketsejä kuin mitä nähdään usein ennen pystin jakoa, saadaan varmasti katsella nyt selvästi enemmän.

Tärkein uutinen tässä itselleni on se, että juontajaksi ei ole valittu Hugh Jackmania tai jotakuta muuta humppa-taustan omaavaa viihdyttäjää. Jackman teki sinällään ihan hyvää työtä, hän oli kohtalaisen viihdyttävä ja hallitsi huumorin, mutta gaalan musikaaliksi muuntaminen ei todellakaan ollut mieleeni. Ilokseni voin todeta, että olen yllättynyt ratkaisusta; käsitykseni mukaan show sai kauttaaltaan ylistävät arviot ja bonuksena katsojiakin oli vallan mainiosti.

Steve Martinista allekirjoittaneella ei sen kummemmin ole sanottavaa, mutta Alec Baldwinista sen sijaan kyllä. Olen useampaan kertaan Oscar-gaalan aikana pohtinut kuka tähän hommaan olisi pätevä kaveri. Valitettavasti en ole asiaa teksti-muotoon (ainakaan haun perusteella) koskaan saanut, mutta Baldwinin nimen olen heittänyt usein ilmoille. En ole 30 Rockia nähnyt kuin tasan sen verran, mitä öillisten urheilu-streamien mainoskatkoilla sitä suvaitaan hehkuttaa. Baldwinin puhetyylissä, näkemissäni sketseissä ja vakavampienkin elokuvien yksittäisissä huumorinpilkahduksissa on kuitenkin ollut aina rutkasti potentiaalia Oscar-gaalan juontotehtäviin.

Martin Scorsese on Jumala.

The Kulmakarvojen seuraava ohjaus, Shutter Island, on pitänyt järkähtämättömästi loppuaan kohti kaartuvan vuoden odotuslistan sijaa nro. 2 alusta alkaen. Korkean sijoituksen sijaan suurempi yllätys on että kyseinen pätkä ei ole ykkösenä. Harvassa ovat nimittäin ne kuviteltavissa olevat skenaariot, joissa en Scorsesen ohjausta paalupaikalle sijoittaisi. Tällainen outous kuitenkin sattui, sillä David Fincherin The Curious Case of Benjamin Buttonista (arvostelu) suollettiin ulos niin vavisuttavaa materiaalia, että olin pakotettu seuraamaan sydäntäni. Onneksi näin tein, sillä olisihan se ollut ikävää jos listan ykkösnimeä ei oltaisi koko vuonna päästy katsomaan. Kaiken lisäksi Benjamin Button täytti aika lailla täysin (aivan liian suuriksi) nousseet odotukset, joten se jopa ihan ansaitsi paikkansa. Toisin kuin edeltävän vuoden ykkössijan pitäjä Body of Lies (arvostelu), joka oli aikamoinen perustuotos.

Shutter Island on tosiaan siirretty vuodelle 2010, tarkemmin ottaen helmikuulle. Mielenkiintoinen siirto, sillä yleisesti ottaen tuota alkuvuotta voidaan pitää aikamoisena roskakorina, varsinkin siinä tapauksessa että elokuvan ensi-iltapäivää siirretään ja uusi julkaisuajankohta sijoittuu sanotaan tammi-maaliskuulle. Tässä kohtaa joudun taas ottaa esille herran nimeltä David Fincher ja hänen Zodiacinsa (arvostelu, top5-kohtaukset). Tuo elokuva on nimittäin se, joka allekirjoittaneelle antaa rutosti toivoa. Zodiac koki 2006/2007 saman kohtalon ja kirjoitin aika pitkän itkuvirren siitä, mitä tämä teki odotuksilleni. Fakta kuitenkin on, että Zodiac on yksi kuluneen vuosikymmenen tiukimmista elokuvista.

Columbia Pictures on perustelut päätöstä puhtaasti rahallisilla tekijöillä. Shutter Islandin uskotaan takovan helmikuussa enemmän rahaa kuin alkuperäisenä julkaisupäivänään (viime vkl) ja ilmeisesti DiCaprio ei olisi ollut saatavilla markkinointihommiin juuri nyt (kuvaamassa Christopher Nolanin Inceptionia). Scorsesen elokuvan budjettia ei ole ilmoitettu, mutta oletettavasti se on – jo ihan näyttelijälistaa katsomalla tämän voi päätellä – reippaasti yli 50 miljoonan dollarin. Siinä mielessä tämä on ikävää, mutta ymmärrettävää. Sen (perkeleen) Oscarin Scorsese jo onneksi meni kokoelmiinsa hankkimaan, joten en ala marisemaan tämän päivämääräsiirron vaikutuksista Shutter Islandin palkintokausimahdollisuuksiin. Ne joka tapauksesta – elokuvan laadusta huolimatta – laskivat reippaasti. Studio – tietenkin – on ilmoittanut, että elokuvan laadulla ei ole mitään tekemistä ensi-iltapäivän siirron suhteen. Todella toivon näin.

Uusi ensi-iltapäivä Jenkkilässä on 19.2.2009. Kivan kuuloisesti elokuva on näillä näkymin saapumassa Suomeen samana päivänä.

Traileri (joka muuten pyörii tuskallisen usein Finnkinossa, siinä on lattiamatot ja mp3-soittimen sisältö tulleet tutuiksi):

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=HYVrHkYoY80[/youtube]

Tagit: David Fincher, Martin Scorsese, odotuslista, Shutter Island, The Curious Case of Benjamin Button, Zodiac

Mahtavaa. Paitsi että Puhtekin palvelinvaihdos aiheutti parin vuorokauden offlinen koko Leffablogi-viritykselle niin nyt kaikki “talteen” naputellut kirjoitukset ovat maagisesti kadonneet. No, ei auta, kirjoitetaan uudestaan.

Tästä lähtee:

An upcoming Joel and Ethan Coen remake of a 1969 John Wayne classic Western might have found its two lead actors. Matt Damon and Josh Brolin are in talks to star in the True Grit remake. Damon would star as the lawman who teams up with U.S. Marshall Rooster Cogburn, played in the remake by Jeff Bridges, and a 14-year-old girl to help find her father’s killer in Indian territory. Brolin would play the killer. It was said that production would start next March and the film is eyeing a late 2010 release.

Remakeja. Remakeja. Vielä kerran remakeja. Niitä tuntuu puskevan yhä vain tihenevällä tahdilla. Nyt ei kuitenkaan ole oikea paikka kirjoittaa itkuvirttä aiheesta “Hollywood ja alkuperäisten ideoiden puute”, sillä Coenin veljeksien käsissä tästä luulisi tulevan jotain hieman muutakin kuin vesitetty versio alkuperäisesti. Tosin, eipä tuota The Ladykillersiakaan nyt ilmeisesti mitenkään maasta taivaaseen ole kehuttu, joten ehkä nyt on sitten reippaasti parantamisen varaa. True Gritin luulisi kaiken järjen mukaan myös sijoittuvan Coen-veljesten tuotannon vakavampaan laitaan, mikä nyt on tässä taloudessa jonkinlainen perusedellytys sille että jaksan olla aidosti innostunut Coen-leffasta. Miesten komedioista kun se paraskaan ei ole makuuni mikään erikoinen teos.

Westerni sinällään on enemmän kuin looginen askel Coeneille, sillä jos nyt modernista lännenelokuvasta voidaan ylipäätään puhua, niin No Country for Old Men (arvostelu) on tämän “genren” malliesimerkki. Tarina, tunnelma ja olemus olivat hyvin samantyyppisiä kuin länkkäreissä ja kiitos tapahtumamiljöön, hattujakin löytyi. Ajankohta nyt vain oli eri. No Country for Old Men -kortti on myös vahvin, mutta ei suinkaan ainoa syy siihen, että uskon True Gritin olevan erittäin vahvoissa käsissä. Coenin veljeksillä on nätisti pelaava silmä sen suhteen, miten tehdä ajoittain pientä komediaa ja saman tien tunnelmaltaan jäätävää trilleriä. Siinä valossa, että periaatteessa pidän Coenien huumorista, on hämmentävää kuinka ne selvästi laajemmalla skaalalla humoristisia arvoja hakevat ohjaukset eivät vain yksinkertaisesti allekirjoittaneelle uppoa.

Pääosakaksikko herättää niin luottamusta, kuin epäluuloja. Josh Brolin tunnettiin vielä parisen vuotta sitten paremmin sukunimestään kuin näyttelijäntöistään. Muutama elokuva voi kuitenkin muuttaa kaiken ja muutamat erittäin osuvat sivuroolit ja niiden antamat lupaukset täyttäneet pääroolit ovat nostaneet miehen tämän näppäimistön kolistelijan ehdottomiin suosikkinäyttelijöihin. On vaikea vastustaa lahjakkuuden ja karismaattisuuden yhdistelmää, joka vieläpä pystyy tekemään ongelmitta myös vähemmän särmien miesten rooleja. Brolin tappajana? Erinomaista, mies on ääntään myöten nappivalinta rooliin. No Country for Old Men tietysti auttaa tässä asiassa valtavasti, mutta jo ilman tuota korttia voisi todeta Coenien tehneen hienon valinnan.

Matt Damon ei ole papereissani aivan yksiselitteisen hyvä valinta. Mulla on nimittäin vakavia ongelmia kuvitella Damon ratsastamassa stetson päässään pitkin preeriaa potentiaalisena sankarina. Mieleen tulee lähinnä joku parodia. Hänellä on kuitenkin puolellaan yksi julmetun suuri etu: mies osaa näytellä. Viimeksi The Informant todisti, että kyseessä on tekijämies, jolta sujuu jos jonkinlainen tulkinta. Damon tuntuu olevan sitä vahvempi, mitä suuremman haasteen edessä hän on. The Informantissa “taviksen” näyttely sujui muitta mutkitta. Bourne-elokuvien pääosaan en miestä hahmokuvauksen perusteella olisi koskaan valinnut. Kuuden tunnin edestä elokuvaa on kuitenkin vakuuttanut allekirjoittaneen täysin siitä, että mies on mitä mainion intensiivinen turpaanvetäjä.

Pukudraama ja pääosassa, niin, kuinka ollakaan:

Keira Knightley will star the remake My Fair Lady. Scarlett Johansson was also up for the lead role, but the site reported that Joe Wright has come on to direct, and it seems that Wright has gone with Knightley. Wright had been previously attached to direct the film Indian Summer, but left the project, which freed him up to direct this film.

Joe Wright on aloittanut ohjaajauransa paitsi vakavissa niin myös laadukkaissa merkeissä. Ensimmäinen valkokangastuotos Pride & Prejudice tarjoili paitsi tuohon mennessä Keira Knightleyn parhaan roolisuorituksen, niin myös verrattain miellyttävän ja varman päälle tehdyn näkemyksen lukemattomia kertoja esitetystä klassikkotarinasta. P&P ei tavoitellut taivaita, vaan hoiti ruutunsa kunnialla olkoonkin että lopputulos ei mikään mestariteos ole.

Seuraavalla yrityksellään Wright pyrki jo huomattavasti korkeammalle. Atonement (arvostelu) kuului allekirjoittaneelle vuotensa odotuslistan kärkipään elokuviin ja samalla myös suurimpiin pettymyksiin. Suuret odotukset yhdistettynä siihen, että elokuvan ensimmäiset noin 45 minuuttia vielä näyttivät tarjoavan enemmän kuin olin osannut odottaakaan, saivat loppuelokuvan hätäilyn ja paikasta toiseen pomppimisen maistumaan kovin karvaalta. Vaikka tuon alun jälkeiseenkin elokuvaan oli pakattu hienoja yksittäisiä kohtauksia, niin alun lumoavaan tunnelmaan ei pidemmäksi ajaksi enää koskaan ylletty. Kun rakkaustarinan alkuvaiheessa kartanodraamailuissa kohtaus vaihtui, säpsähdin useampaan kertaan kuinka tehokkaasti elokuva oli vienyt mukanaan. Näin ei enää toisella puoliskolla tapahtunut.

Vaikka aikanaan rajun pettymyksen lannistamana teatterista ulos kävelinkin, niin loppupeleissä kyseessä oli ja on kuitenkin laatuelokuva. Olen myös varsin vakuuttunut siitä, että toisella katsomiskerralla – kun valtaisat odotukset ovat poissa ja tason muutos tiedossa – tulisin positiivisempaan loppupäätelmään Atonementin suhteen. Ei liene kovinkaan suuri shokki, että kyseessä on elokuva jonka ehdottomasti haluan nähdä uudelleen.

Joe Wright on My Fair Ladyn kanssa neljännen ohjauksensa äärellä. Miehen edellistä, yleisesti ottaen vähän keskinkertaisena pidettyä The Soloistia en ole onnistunut vielä näppeihin hamuamaan. Samalla kyseessä on ainoa Wrightin ohjaus, jonka pääosassa Keira Knightley ei ole. On itse asiassa varsin mukava huomata tällaisten “parien” muodostumista, varsinkin jos / kun ohjaaja ja näyttelijä eivät tuhlaa toisensa aikaa tai ainakin jos näin tekevät, ovat sen molemmat sen ansainneet. Eihän Wright + Knightley -kombinaatio nyt arvostuksessani mikään naisdynamiikalla kaunistettu vastine Scorsese + DiCaprio -duolle ole, mutta varsin mieluinen parivaljakko kuitenkin. Keirakin tuntuu ne parhaat roolinsa aina Wrightin komennuksessa tekevän.