James Cameronin jätettyä Terminator-sarjan saatiin sarjan seuraavaa osaa odottaa pieni ikusuus, eikä kaikin puolin kelvottoman Rise of the Machinesin jälkeen jatko-osaa myöskään näkynyt aivan heti. Terminator Salvation vie sarjan – vihdoin ja viimein – ydinsodan jälkeiseen aikaan. McG:n nimi ohjaajan paikalla ei missään vaiheessa suuremmin lupauksia herättänyt, vaikka kaiken rehellisyyden nimissä kovasti toivoinkin että Salvation olisi pelastanut sarjan. Kriitikoiden vastaanotto on ollut kauttaaltaan negatiivinen. Minä tykkäsin.

Tarina alkaa vastarintaliikkeen ollessa jo täydessä tohinassa ensi-iskun runtelemassa maailmassa, jossa kaupungeista ei ole jäljellä kuin rauniot. Kolmen päähenkilön kautta koettava tarina keskittyy kuolemantuomion napanneeseen Marcus Wrightiin (Sam Worthington), teini-ikäiseen Kyle Reeseen (Anton Yelchin ja tietenkin John Connoriin (Christian Bale), jonka profeetta-asemaan toiset uskovat, toiset eivät. Itse tarina ei ole mitenkään maaginen ja on kaiken lisäksi isompia ja pienempiä juoniaukkoja täynnä. Oleellista on kuitenkin se, että juoni vie mukanaan ja jaksaa kiinnostaa.

McG:lle ja kaikille muillekin elokuvan visuaalisesta ilmeestä vastaaville täydet pisteet. Terminator Salvation on tylyydessään ja tympeydessään yksi parhaimman näköisiä elokuvia, joita olen katsonut. Salvationin kohdalla kyse on nimenomaan kauniista lavastuksesta ja A-luokan CGI:n käytöstä, eikä niinkään kuvauksesta, mikä ei ole mitenkään erikoislaatuista. Nykytoimintaelokuvien trendien vastaisesti toimintakohtauksissa on kuitenkin monin paikoin panostettu selkeyteen sekavien lähikuvien sijaan, joten välienselvittelyistä saa hyvin usein jopa selvää.

Nyrkkihipoissa ja putkien paukuttelussa on muutenkin sitä jotain, mitä ah niin usein puuttuu. Nimittäin intensiteettiä; kun rytinä alkaa, tuntuu todella tapahtuvan, eikä action-hetkiä venytetä puolen elokuvan pituisiksi, vaikka lopputaistelulla onkin pituutta vähintään omiin tarpeisiin. Niin se kuin muukin elokuva kuitenkin on rytmitetty siten, että myös draamalle riittää tilaa – ei paljoa mutta nippa nappa riittävästi. Ammuskelua on paljon, mutta siitä ei kuitenkaan tule ähky. Kahden ensimmäisen Terminator-leffaan viitataan erittäin taajaan, ehkä vähän liikaakin.

Mitä tarinan käsittelyyn tulee, niin ei Terminator Salvationilta mitään elämää suurempaa draamaa kannata odottaa. Pisteet kuitenkin siitä, että romanttinen hömppä on ääriminimissä (2 suudelmaa koko elokuvassa) ja dialogi koostuu pääasiassa äijämäisyyksistä, jotka myös toimivat. Kokoavasti voisi todeta, että Terminator Salvation on ehdottomasti onnistunut elokuva, joka tekee onnistumisensa kannalta tärkeät asiat oikein. Täytyy kuitenkin muistaa, että paljolti tästä on kiittäminen myös ensimmäisten Terminator-elokuvien luomia puitteita, joita on aika paha ilman raiskaamista perseillä. Tässäkin on kuitenkin mahdollista onnistua, kuten sarjan kolmas osa kivuliaasti osoitti.

4- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Ei siitä kovin kauaa ole, kun Robert Downey Jr. oli ihan omilla ansioillaan lupaavanoloisen uransa pilannut näyttelijä, joka tunnettiin huomattavasti paremmin huumesekoiluistaan kuin roolisuorituksistaan. Lyhyessä ajassa tilanne kuitenkin muuttui. Ainahan Downey Jr. on näytellä osannut, viime aikoina kokkelin käyttö on vain joko lopetettu tai ainakin pysynyt piilossa, ja miehen filmografiaan on osunut useampikin kassamagneetti.

Iron Man 102 miljoonan avaustuloksellaan yllätti kuitenkin kaikki, b-korin sarjakuvahahmosta tulikin valkokankaalla a-luokan menestyjä, jonka ympärille ollaan enemmän tai vähemmän rakentamassa niin spin-offeja kuin jatko-osia. Tropic Thunder ei 100 miljoonan avausta napannut, mutta voi ilman suurempia ongelmia kuitenkin laskea selväksi menestykseksi. Vaikka elokuvan pääosassa olikin Ben Stiller, niin tuskin edes Stiller kehtaa väittää että hän olisi ollut elokuvan tähti.

Viime viikonloppuna irtosi jälleen kova avaustulos, sillä Sherlock Holmes tienasi 65 miljoonaa taalaa ja on varmasti vain ajan kysymys milloin jatko-osasta aletaan juttelemaan. Holmes-leffan suhteen olen ollut lähinnä varovaisen toiveikas, sillä aikanaan parikin laatuelokuvaa tekaissut Guy Ritchie on ollut viime aikoina aika pahasti tuuliajolla. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että mies on onnistunut tekemään menestyselokuvan niin taaloilla kuin kriitikoiden kirjoituksilla mitattuna. Paljon on maileja kuljettu siinäkin mielessä, että vielä muutama vuosi sitten ei olisi voinut edes kuvitella Jude Lawin näyttelevän Downey Jr.:n sidekickia. Hyvä näin.

Viime viikonloppuna kuului valtameren takaa kummia, sillä James Cameronin mansikoita maksanut Avatar (arvostelu) tienasi toisena viikonloppunaan 75 miljoonaa dollaria, joka on kaikkien aikojen toiseksi paras tulos toiselle viikonlopulle. Merkittäväksi saavutuksen tekee se seikka, että Avatarin avaustulos oli 77 miljoonaa taalaa, eli vain 3% enemmän. On kuitenkin huomioitavaa, että koko viime viikon ajan box office käyttäytyi muusta vuodesta poikkeavasti; jouluviikolla vanhemmat ja nuoremmat käyvät teatterissa kiihtyvällä tahdilla ja ainoastaan jouluaatto on hieman heikompi päivä.

Avatar on nyt tienannut 212 miljoonaa taalaa Yhdysvalloissa ja siihen päälle reilut 400 isoa rahaa muilla mantereilla. Elokuvan tuotantobudjetista on liikkunut monenlaisia arvioita, virallinen luku taitaa olla 230 miljoonaa, mutta niinkin korkeita lukuja kuin 300 on esitetty. Oli totuus sitten mikä tahansa, niin elokuva tuottaa kuitenkin jo kovasti voittoa. Pessimistisimmät arviot kun epäilivät / toivoivat leffan floppaavan tai ainakin pääsevän vain nippa nappa omilleen. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että Avatarista tullee lopulta vuoden 2009 isoin tienaaja.

Predators-projektin tila tuli meikäläiselle aika lailla täytenä yllätyksenä. Tiesin kyllä, että tämmöisestä elokuvasta on puhuttu aina silloin tällöin, mutta jösses, leffahan on jo kuvattukin ja sillä on kaiken lisäksi ensi-iltapäivä. Suomenssa legendaarinen avaruushirviö tekee viidennen valkokangasesiintymisensä 16. päivä heinäkuuta 2010. Olenkohan muuten ainoa, joka on ymmärtänyt että elokuvan ohjaa Robert Rodriguez? Todellisuudessa mies toimii kuitenkin ainoastaan tuottajana, ohjaajanvastuun kaatuessa Nimród Antalin harteille.

Ohjaaja ei suurempaa luottamusta herätä, mutta niin kauan kun elokuvan nimessä on tuo “Predator” niin olen ainakin jossain määrin kiinnostunut, vaikka en nyt varsinaisesti tosissani jaksakaan uskoa että Predators olisi minkään sortin laatuelokuva. Toivoahan kuitenkin saa, joten toivotaan. Ensimmäinen valituksen aihe liittyy jo itse elokuvan titleen, jossa on tuo pirun monikkopääte; siinä missä Alienit toimivat ryhmässäkin mitä mainioimmin luonteensa vuoksi, ovat Predatorit olleet papereissani aina enemmän yksilöurheilijoita. Heille on tuhovoimaakin sen verran, että jos vastapuolella ei ole vähintään NATO, tuntuvat jaot vähän epäreiluilta ala-asteen lenttisjengien tyyliin.

Ridley Scottin ohjaamasta Robin Hoodista on julkaistu ensimmäinen juliste. Täytyy sanoa, että varsin tyylikkään vetäisyn ovat saaneet aikaiseksi, vaikka tuota kuvaa nyt on tässäkin blogissa viljelty jo aikaisemmin. Shotti tuo kuitenkin hyvin terävästi selville sen, että nyt ollaan tekemässä “uudenlaista” Nottingham-leffaa, jolla ei tyylillisesti ole paljoakaan yhteistä aikaisempien inkarnaatioiden kanssa. Yksinkertainen on tyylikästä: vaikka julisteeseen onkin ängetty kaikki Oleelliset Nimet, niin siitä huolimatta kuva on kuitenkin pääosassa eikä tunnu hukkuvan tekstin sekaan.

Juliste: linkki

Gavin Hoodin ohjaajaluottelosta löytyy erinomainen Rendition (arvostelu), joten pidin lievästi peukkuja Wolverine-leffalle vaikka oikeastaan kaikki elokuvasta julkaistu ennakkomateriaali antoi ymmärtää että kirves kannattaisi heittää kaivoon jo ennen elokuvan näkemistä. X-Men Origins: Wolverine täyttää hyvin monin paikoin b-elokuvan merkit, siitäkin huolimatta että tuotantobudjetiksi on ilmoitettu huumaavat 150 miljoonaa taalaa. Mahtaakohan Hugh Jackmanin palkkio olla tätä nykyä 145 miljoonan luokkaa?

Aloitetaan kuitenkin positiivisista seikoista. Läpi Amerikan sisällissodan, maailmansotien ja Vietnamin vienyt alkuintro on mielestäni erittäin onnistunut. Ensimmäisessä X-Men -leffassa lähinnä ärjynyt Beast / Victor Creed on Liev Schreiberin tulkitsemana aika isolla marginaalilla elokuvan kiehtovin hahmo. Danny Huston nuorena William Strykerina on niin ikään varsin herkullinen pahis. Tähän päälle kun heitetään se tosiasia, että pääosin elokuva on kaikessa hupaisuudessaan aika viihdyttävää seurattavaa muutamalla tyylikkäällä toimintajaksolla, niin en nyt ihan maan alle viitsi Wolverine-leffaa haukkua.

X-Men Origins: Wolverinen tarinassa on valtavasti sellaisia juttuja, joiden joko 1) tietää menevän tietyllä tavalla sarjan jatkuvuuden vuoksi tai 2) jotka ovat jo ennestään tuttuja X-Men 2:sta, jossa kuitenkin Wolverinen tarinaa avattiin aika laajasti. Elokuvan tarjoamat yllätykset ovat luokkaa “mennään siitä missä aita on matalin tai sitä ei näy laisinkaan”, mikä kuvaa koko käsikirjoitusta muutenkin varsin hyvin. Siinä missä The Last Standissa nyt sentään oli tarinapuolella kunnianhimoa, tuntuu Wolverine pikemminkin toiminnanhimoisen ja lahjattoman fanfic-kirjoittajan työltä. Bonuksena elokuvassa on ehkä heikoin lopputekstien jälkeinen pätkä ikinä.

Hugh Jackman pääroolissa tuntuu yllättävän väsyneeltä ja hahmon uhkaavuus on jäänyt jonnekin pitkälti ajatusasteelle. Muita mutantteja mukaan tuodaan taas vaihteeksi iso kasa. Wolverinen ongelma on, että se anna oikeastaan kuin kolmelle hahmolleen jonkinlaista tekemistä ja profiilia, kaikki muiden panos jää aika lailla parin efektin tasolle. Gambitin (Taylor Kitsch) toteutuksesta sentään pisteet, vaikka hahmon käyttö onkin surkeaa. Ryan Reynolds hukataan totaalisesti, ei tarvitse yhtään ihmetellä miksi Reynolds & co. ovat puhuneet paljon “oikein Deadpool-leffan” tekemisestä. Todettakoon vielä että C-luokan toimintapätkistä mallia ottava loppupahis on hävettävän nolo.

2+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

“Lievästi” Christopher Nolanin siedettävästi menestyneen trikoopätkän The Dark Knightin julisteesta vaikutteita ottaneen Inceptionin ensimmäinen posteri on julkaistu. Leffauutisia vähemmän uskonnollisesti seuraaville kerrottakoon, että kyseessä on Nolanin seuraava ohjaus / käsikirjoitus, joka on mainospuheiden mukaan scifi-elokuva. Juuri muuta ensi vuonna ensi-iltansa saavasta leffasta ei sitten ollakaan tarinan osalta paljastettu ja hyvä niin. Näyttelijälista on hirvittävän kovaa luokkaa ja sisältää mm. aivan järkyttävän kiehtoviin projekteihin itseänsä jatkuvasti kietovan Leonardo DiCaprion, söpöyden ja lahjakkuuden täydellinen yhdistelmä Ellen Pagen, teinistä mieheksi kasvaneen Joseph Gordon-Levittin ja Nolanin nykyisen luottovanhuksen Michael Cainen.

Mitä sitten itse julisteeseen tulee, niin oikein hyvä idea (vaikkakin kierrätetty), mutta toteus on taas vaihteeksi aika köyhä. Sinimusta värimaailma on nykyään todella paljon käytetty, mutta ainakaan vielä en ole jaksanut siihen kyllästyä. Sen sijaan tuntuu, että julisteeseen on ängetty aivan liian paljon tavaraa, vaikka sitä ei todellisuudessa ole edes mitenkään valtaisasti. Hirveästi plussaa ei tietysti voi siitä faktasta antaa, että posterista tulee lähes pakosta mieleen jonkin sortin Roland Emmerich -elokuva. Onneksi Nolan on piirun verran tasokkaampi kaveri.

Robert Rodriguezin selvästi parhaalle elokuvalle, tyylillisesti överille mutta tyylikkäälle väkivaltailulle Sin Citylle on lupailtu jatko-osaa iät ja ajat. Milloin elokuvan pääosaan on kiinnitetty (eli liikkunut “vahvoja huhuja”) suurin piirtein puoli Hollywoodia ja joko Rodriguezin tai käsikirjoittaja Frank Millerin suulla on kerrottu, että kuvaukset alkavat ihan justiinsa. Tällä hetkellä ensimmäisen Sin Cityn ensi-illasta on kuitenkin jo yli neljä ja puoli vuotta. Tuo on tätä nykyä aika pirun pitkä aika leffasarjan ensimmäisen ja toisen elokuvan välissä.

Rodriguez on jälleen jutellut antamassaa haastattelussa, että kuvaukset koitetaan potkaista käyntiin ensi vuoden aikana. Vaikka Sin City 2 alkaakin vaikuttavan aika lailla ikuisuusprojektilta, niin olen kieltämättä edelleen varsin kiinnostunut Sin Cityyn sijoittuvista uusista kuolemanpeleistä. A Dame to Kill For on mitä ilmeisemmin yksi elokuvamuotoon käännettävistä tarinoista ja haluan sen ehdottomasti nähdä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Vähemmän rohkaisevaa on tosin se fakta, että Jessica Alban Nancy-hahmon on tarkoitus hoitaa toisen tarinan päärooli. Ei sillä etteikö Jessica Albaa stripparina olisi mukava katsella toistamiseenkin, mutta valitettava fakta on että Alba ei ole millään lailla lahjakas näyttelijä. Naisen parhaat avut eivät tule niinkään esille valkokankaalla, vaan still-kuvissa. On tosin huomioitavaa, että Alban osakkeet ovat yleisestikin ottaen laskeneet aika rajusti sitten Sin Cityn ensi-illan, joten en millään lailla ihmettelisi jos elokuvan toisena päätarinana nähtäisiin jotain ihan muuta kuin Nancy-materiaalia.

Heti alkuun todettakoon, että Battlestar Galactican (1. kauden arvostelu, 3. kauden arvostelu) 4. tuotantokausi on – valitettavasti – sarjan heikoin. Nenän nyrpistämistä aiheuttava fakta on, että turhan iso osa suosikkisarjoistani näkee heikoimmat hetkensä kalkkiviioilla: laatuesimerkkejä ovat mm. The X-Files, Oz ja Gilmore Girls. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että BSG:n 4. kausi on tyydyttävä päätös aikansa ehkäpä parhaalle tv-sarjalle. Taso nimittäin pysyy varsin korkeana läpi 20 jakson tuotantokauden.

Neljäs tuotantokausi on aika lailla yksi iso tarina. Toki mukana on varsin selkeästi nähtäviä kokonaisuuksia, mutta kaikesta kuitenkin huomaa että tekijöillä on ollut selkeä kuva jo ennen kauden alkua siitä, että tämä on nyt tässä. Tällä on sekä hyvät että huonot puolensa. Bonusta on ehdottomasti se, että tapahtumat pysyvät läpi kauden kiinnostavina, eikä täytejaksoja nähdä. Toisaalta tämä on myös ongelma, sillä kaiken aikaa ruudulle vyöryy jotain Suurta ja Tärkeää, eivätkä isot hetket tunnu aina erityisen merkittäviltä.

Neljännen kauden juoni on suurimmaksi osaksi onnistunut paketti, joka vastaa valtaosaan katsojien vuosien varrella esittämistä kysymyksistä (ja tuo on kaunis tapa sanoa se, että tämä on aika lässyn lässyn -teksti). Monien seikkojen suhteen ei tyydytä niihin kaikkein odotetuimpiin ratkaisuihin. Olen kuitenkin harmistunut siitä, että niin monta kertaa tuotantokauden edetessä ei suuriakaan juttuja jäädä juuri murehtimaan, vaan kiire on pirunmoinen. Tämä huomioon ottaen on outoa, että itse finaalijaksoissa tuntuu silti taas olevan kiire. Ehkä joitain juonihaaroja olisi kannattanut jättää pois, että hengevetämiselle olisi löytynyt enemmän aikaa.

Jumala vai Jumalat teema on ollut Galactican alkumetreillä asti mukana, mutta 4. tuotantokauden edetessä teologiaa tungetaan mukaan yhä enemmän ja enemmän. Itse en liputa minkään uskontokunnan lippua. Vaikka aika-ajoin hengellinen paatos onkin varsin kovaa luokkaa, niin tematiikkaa käsitellään kuitenkin siten, että se ei näin ateistiakaan pääse häiritsemään. Kolmos kausi teki Cyloneista yhä vahvemmin muutakin kuin vihollisia ja tätä kehitystä viedään neljännellä kaudella onnistuneesti eteenpäin.

Kaikki Battlestar Galactican perinteiset vahvuudet ovat edelleen mukana: näyttelijät tekevät kautta linjan erinomaista työtä, avaruustaistelut ovat poikkeuksetta laadukkaita, mytologia imee mukaansa, Cylonit ovat kiehtova vastustaja, jaksoissa riittää niin tunnelmaa, äijämäisyyttä, mielenkiintoisia käänteitä kuin ennen muuta vahvaa draamaakin. Henkilöhahmot nousivat 3. tuotantokaudella uusiin sfääreihin ja vaikka en suuremmin Baltarin ottamista askeleista välitäkään, on sanottava että hahmojen kanssa tehdään pääsääntöisesti erittäin hyvää jälkeä, eikä riskejä vältellä. Battlestar Galactica on edelleen parhaillaan yksi parhaista sarjoista mitä olen koskaan katsonut. Heikoimillaankin se on hyvä.

Paljon Battlestar Galactican 4. kaudessa on sellaisia seikkoja joita tekisi erikseen mieli kehua ja moittia, mutta ne jätän kuitenkin lähitulevaisuudessa naputeltaviin juttuihin, jotka tulevatkin olemaan spoilereita täynnä. Taputeltakoon tämä varsinainen arvostelu kuitenkin seuraavin sanoin: 4. kausi on mallikasta, monin paikoin sopivan koskettavaa finaaliaan myöten hyvä päätös sarjalle, joka on erinomainen kokonaisuus.

4- / 5

IMDB

Tagit: jouluaatto

Tsekkasin pari päivää sitten Paul Thomas Andersonin ohjauksen / käsikirjoituksen There Will Be Blood (arvostelu) toisen kerran. Avatarin (arvostelu) jälkeen oli hienoa nähdä, kuinka yksinkertaisesti vahvoilla hahmoilla ja väkevällä kerronnalla voidaan luoda mestariteos, eikä siihen todellakaan tarvita uusinta uutta tekniikkaa. Ensimmäisellä kerralla There Will Be Bloodista jäi päällimmäisenä mieleen Daniel Day-Lewisin käsittämättömän hieno roolityö. Nyt on kuitenkin pakko todeta, että kuten muutkin huippuelokuvat, niin myös tämä on ohjaajansa työnäyte. Harvoin näkee yhtä lumoavasti yhteen soljuvia kohtaus. Jokainen kuva, nuotti, kamera-ajo ja dialoginpätkä tuntuvat osuvan maaliinsa. Lopputulos on lumoava, harvoin 2½h on elokuvan parissa näin nopeasti kulahtanut. Lopun 20 minuuttinen on silti hiuskarvan verran heikompaa elokuvaa kuin sitä edeltävät reilut pari tuntia.

5 / 5

Linkin takana top5-kohtaukset, joiden valinta ei todellakaan ollut helppoa. Tarjolla on – luonnollisesti – spoilereita.

Lue loput jutusta »

Reilu vuosi takaperin sain kuningasidean ruveta trailerilakkoon. Ja kuten asiaa käsittelevässä kirjoituksessa heti alkuun totesin, rakastan trailereita. 2½ minuuttiset herkkupalat antavat mitä loistavamman mahdollisuuden kerätä lisäpanoksia hypeä varten. 15. päivä marraskuuta 2008 kuitenkin lopetin trailerien katsomisen täysin, enkä ole katunut päätöstä päivääkään. Tokikaan aina ei ole helppoa jättää kovasti odottamani leffan makupalaa katsomatta, mutta sitä fiilistä kun astelee teatteriin / laittaa kiekon soittimeen ja ei ole kovinkaan tarkkaa hajua siitä mitä on näkemässä, on aika vaikea ylittää.

Olen ryhtynyt aika lailla absolutistiksi trailerien suhteen. Kotona en katso niitä lainkaan, elokuvateatterissa olen lähinnä tsekannut parin Suomi-pätkän trailereita – lähinnä siitä syystä että ilman niitä mulla ei ole mitään hajuakaan siitä mimmoisia kotimaisia elokuvia on tulossa. Yleisesti ottaen trailerien alkaessa kuitenkin laitan mp3-soittimesta kuolemaa korville ja alan tutkailla teatterin salin lattiaa. Muutamia outoja katseita olen kuulemma kerännyt, mutta ei se mitään – he eivät tiedä paremmasta. Täydellinen muutos trailerien katsomisen suhteen on aiheuttanut sen, että en tiedä ennakkoon elokuvan juonta vähintään sen puoleenväliin, minulla ei ole vahvoja aavistuksia leffan yllätyksistä enkä ole nauranut komedioiden parhaille jutuille viidesti 3kk ennen kuin olen edes nähnyt elokuvaa.

Loistavaa:

In recent days, we’ve learned that Bryan Singer has signed on to direct X-Men: First Class. “This is the formative years of Xavier and Magneto, and the formation of the school and where there relationship took a wrong turn,” Singer said. “There is a romantic element, and some of the mutants from ‘X-Men’ will figure into the plot, though I don’t want to say which ones. There will be a lot of new mutants and a great villain.” (Movieweb)

Vaikka laadullisesti pari tiukempaa supersankarielokuvaa löytyykin, niin hieman umpikurisesti X-Menit ovat kuitenkin niitä suosikkejani. Sarjakuvat ovat parhaimmillaan yhä edelleen loistavaa luettavaa ja hahmogalleria on kokonaisuudessaan ruututarinoiden paras, vaikka onkin todettava että ei Batman jumalaisine pahiksineen kovin kauas jää. Valitettavasti X-Men -leffat ovat tällä hetkellä aika heikossa jamassa: The Last Stand (arvostelu) oli kaikin puolin keskinkertainen pätkä, joka tuhlasi koko X-Men-universumin parhaan tarinan. Pisteet siitä. Wolverine itselleni on näkemättä, mutta mitä ilmeisemmin erinomaisen Renditionin (arvostelu) ohjannut Gavin Hood ei ole kovinkaan häävisti onnistunut toiminnan parissa.

Näistä epäonnistumisista huolimatta X-Men-elokuvasarjassa on peräti kaksi erinomaista elokuvaa ja ne molemmat ovat Bryan Singerin ohjaamia. Olen useampaan otteeseen itkenyt miestä takaisin mutanttien pariin; siitäkin huolimatta että Supermanin parissa tehty työ oli kaikkea muuta kuin erityisen innostavaa. Tässä kohdin tosin syytän vähintään yhtä paljon itse hahmoa, joka kaikessa fyysisessä ja moraalisessa ylivertaisuudessaan on unettavan tylsä. Jos X-Menit aikovat tehdä paluun laatuelokuvien joukkoon, niin Singer on ainakin takuuvarma valinta tempun yrittäjäksi.

Ridley Scottin ensi vuonna teattereihin saapumasta “realistisesta ja synkästä” Robin Hood -näkemyksestä on julkaistu jokunen kuva ja ennen muuta traileri, jonka vastaanotto on ollut kauniisti sanottuna kaksijakoista. Siitä oikeastaan kaikki tuntuisivat olevan samaa mieltä, että tulossa on Gladiatorin (arvostelu) jatko-osa ja osalle tämä on hyvä, osalle huono asia. Itseni sijoitan heittämällä ensimmäiseen ryhmään, vaikka mielelläni tietysti näkisinkin jotain hitusen tuoreempaa kuin saman leffan eri nimillä ja tapahtumapaikoilla. Kun tuota yllä olevaa kuvaa kuitenkin katsoo, niin jos jousen ottaa näpeistä pois niin selvä Maximushan se on. Sen verran kova luotto sekä Scottiin että Russell Croween kuitenkin on, että uskon heidän saavan aikaan muutakin kuin uudelleenlämmitellyn Gladiatorin.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=KSqL9ygBCck[/youtube]

Uusi vuosikymmen on nurkan takana, mutta Plazavisa jatkaa vanhoilla kikoilla 3. päivä tammikuuta 2010. Kuvien valitsija on jälleen vaihtunut, tällä kertaa arvuuteltavaa tarjoaa DVDPlazan foorumeilta tuttu nimimerkki Hurricane. Toisin kuin Vekka nimeltä mainitsematon laiskuri, hoitaa Cane myös pisteidenlaskun ynnä muun visailuun kuuluvan vähemmän romanttisen säätämisen. Kierroksia on perinteitä noudattaen 20kpl, mutta sellainen muutos tällä kertaa nähdään että vastausaika päättyy sunnuntaisin klo. 22:00 entisen klo. 23:59:n sijaan. Säännöt ja pistelasku ovat pysyneet entisellään.

Plazavisa vol. 6:n ensimmäiset kuvat ilmestyvät näkyville 3.1.2010 viime kerroilta tuttuun osoitteeseen plazavisa.leffablogi.com. Tälle hetkellä osoite vie kuitenkin tähän kirjoitukseen.

Harry Potter -elokuvat ovat pitäneet nyt lippua erittäin korkealla jo neljän elokuvan ajan, ja kun tekijätiimi ohjaajaa myöten pysyy jatkossakin tutun turvallisena, niin on hyvin vaikea uskoa miksi Deathly Hallowsin kohdalla aloitettaisiin alamäki. Kyseinen opus, paksuudessaan about perusraamatun luokkaa, kun on kirjasarjan ehdottomasti vahvimpia teoksia. Vaikka romaanin jakaminen kahteen osaan varmasti johtui paljolti myös taloudellisista syistä (kaksi Harry Potter -elokuvaa tienaa enemmän kuin yksi Harry Potter elokuva. Tiedän, olen nero), niin ihan taiteellisestikin katsottuna kyseessä oli mielestäni onnistunut ratkaisu.

Tapahtumaa The Deathly Hallowsissa riittää niin pirusti, mutta toisaalta on myös todettava, että se ähkyin vaihe sijoittuu ehdottomasti sivukasan jälkimmäiselle puoliskolle, joten on mielenkiintoista nähdä kuinka ensimmäisessä osassa saadaan pidettyä jännitettä yllä. J. K. Rowlingin käsissäkin alkupuolella kun oli aika ajoin pientä hakemista, mutta toisaalta on siellä sen verran runsaasti kultaisiakin hetkiä, että turhaan minä tässä inisen. Laatua sieltä on tulossa.

Niin ja toivoisin että ensimmäinen elokuva lopetettaisiin romaanin kovakantisen enkkuversion sivun 405 kohtaukseen. Se on reilusti yli puolivälin, totta. Mutta se jättäisi viimeiselle kolmannekselle tarpeeksi tilaa ja tarpeen vaatiessa tapahtumien paikkoja voitaisiin kyllä siirrellä sen verran, että kyseinen mahtitapahtuma saisi ansaitsemansa huomion. Näkisin sen toimivan myös erinomaisena houkutuksena seuraavaan leffaan tulemiselle niille, jotka seuraavat Harry Potter -sarjaa ainoastaan sen elokuvamuodossa.

Kuvat: linkki

Niin. Enpä voi muuta sanoa, kuin että en keksi nyt ketään parempaakaan henkilöä, jolle HFPA olisi elämäntyöpalkintonsa voinut jakaa. HFPA jatkaa osuvien valintojen putkeaan pystin jakajissa, sillä tunnustuksen tulevat luovuttamaan Robert De Niro ja Leonardo DiCaprio. Martin Scorsese on – kuten olen varmaan jokuseen kertaan aiemminkin kirjoittanut – suosikkiohjaajani ja miehen jokainen elokuva on aika lailla auttamatta odotuslistan kärkikahinoissa. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että miehen tuorein projekti löytyy listauksen paalupaikalta.

Parin viime vuoden aikana kun Golden Globe -gaala on ollut mahdollista katsoa, niin juuri Cecil B. Demille -palkinnon luovutus on ollut gaalan varmasti hienoin hetki – siitäkin huolimatta että pystien saajat eivät mitään ehdottomia suosikkejani olekaan olleet. Aikaa on käytetty erittäin runsaasti niin esittely- kuin kiitospuheeseen ja tästä iso plussa niin HFPA:lle kuin tietysti gaalan televisiotuotannosta vastaaville tahoille; Oscar-gaalassa “häivyppäs helvettiin sieltä lavalta” -sävelet alkavat soida jo about kolmannen virkkeen kohdalla.

James Cameronin Avatarin ympärillä on pyörinyt valtava ennakkohype viime viikkojen aikana. Itse olen hehkuttanut elokuvaa jo useamman vuoden ajan. Odotukset Cameronin ohjaamaa scifi-toimintaa kohtaan olivat katossa, onhan kyseessä sama mies joka on tekaissut sellaiset mestariteokset kuin Aliens ja kaksi ensimmäistä Terminator-elokuvaa. Kiitos vähemmän mahtavilta näyttäneiden kuvien ja muutenkin hieman epävarman traileri-vastaanoton, odotukseni kuitenkin jonkin verran inhimillistyivät ennen 3D-lasien päähän laittamista. Retorisesti voisin kysyä itseltäni, että no “miltäs nyt tuntuu, täyttyivätkö odotukset?” Tähän joudun valitettavasti vastaamaan: “eivät sitten alkuunkaan”.

Jake Sully (Sam Worthington) on pyörätuoliin joutunut sotilas, joka saa mahdollisuuden osallistua Avatar-ohjelmaan hänen veljensä heitettyä lusikkahaarukka yhdistelmän viimeisen kerran pakkiin. En ala ohuudesta, totaalisesta ennalta-arvattavuudesta ja Pocahontaksesta enemmän kuin vähän vaikutteita ottaneesta tarinasta sen enempää höpöttämään noin detailitasolla. Todettakoon kuitenkin että se on elokuvan suurin heikkous, eikä pysty omilla voimillaan missään vaiheessa viemään mukanaan. Vaikka juonikuvio periaatteessa voisikin olla mielenkiintoinen, niin se pelataan niin vahvasti kliseiden mukaan, että hommasta puuttuu potku liki täysin. Bonuksena vähäinen dialogi on usein aika tuskallista kuunneltavaa.

Vielä tarinankin töpöyttä suurempi ongelma on henkilögalleria. Intro-osuus esittelee hahmot hyvin pikaisesti ja sen jälkeen niiden kehittämiseen ei sitten sen suuremmin vaivaudutakaan aikaa uhraamaan. James Cameronin käsikirjoituksessa on potentiaalisesti mielenkiintoisia hahmojen historiaan ja luonteeseen liittyviä probleemia, joita ei kuitenkaan vaivauduta kuin riipaisemaan. Jake Sullyn soluttautumista Navien sekaan käsitellään henkisellä puolella lähinnä parilla dialoginpätkällä. Olisi ollut hyvin mielenkiintoista päästä enemmän hahmojen pään sisälle, nyt henkilögalleriassa pysytään stereotypioissa ja asiat käsitellään juuri niin pinnallisella tasolla kuin vain suinkin on mahdollista.

Roolihahmot nyt eivät Jake Sullyn sinistä painosta ja Neytiria (Zoe Saldana) lukuun ottamatta juuri tilaa saa, eikä roolisuoritukset tarjoa mitään ihmeellistä vaikka asiansa ajavatkin. Stephen Lang on perinteinen paha militaristi, mutta vetää överi-roolinsa kunnialla. Sigourney Weaverin Grace on yhdistelmä perustohtoria ja Ellen Ripleyta ja tekee hyvää perusjälkeä. Hahmot ovat kuitenkin järjestään niin ohuita ja säälittävästi sivuroolissa tehosteiden takana, että eipä sellaisia näyttelijöitä taida löytyäkään, jotka olisivat pystyneet tekemään näistä hahmoista mitenkään ihmeellisempiä.

162 minuuttinen elokuva on rytmitetty aika tiukaksi paketiksi. Toimintakohtausten väli pidetään olemattomana ja periaatteessa ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain huomiota puoleensa vaativaa. Samaan aikaan juoni ei kuitenkaan sen suuremminkehity ja tämän vuoksi aika ajoin iskee lievä tylsistyminenkin, sillä pelkkä silmänkarkki ei oikein tahdo pitää kiinnostusta yllä. Kun elokuvan viimeisen kolmanneksen aikana yksi toimintakohtaus jätetään näyttämättä kuvan mennessä mustaksi ennen yhteenottoa, olin pikemminkin helpottunut kuin harmistunut. En ollut kiinnostunut näkemään jälleen yhtä kaksintaistelua.

Avatar on helvetin komea elokuva. CGI:tä on toki mahdoton olla huomaamatta, koska suurimmasta osasta miljöitä ja vempeleitä tietää, että näitä ei vain yksinkertaisesti aleta tekemään ilman tietokoneavusteita. 3D:n hyödyntäminen on täysin eri tasolla kuin aiemmin näkemässäni A Christmas Carolissa (arvostelu). Toimintakohtaukset ovat puitteiltaan ja intensiteetiltään aika köyhänlaisia, mutta ulkoisilta avuiltaan erittäin miellyttävää katsottavaa. Vaikka kahteen ja puoleen tuntiin useampikin “wow”-hetki mahtui, niin oli siellä myös jokunen “tää näyttää liikaa animaatiolta” -kohtaus, joita eritoten metsäisissä maisemissa joutui turhan usein kestämään.

Cameronilla on ollut viimeisen päälle hienot vehkeet käytössään, joten on sääli että niitä ei olla tämän enempää alistettu itse tarinalle vaan kyseessä on pikemminkin teknologiademo, jossa nyt sattuu vain olemaan mukana ohut tarina. Avatarissa on aivan liikaa kohtauksia, joissa nyt toki on nimellinen juonellinenkin sisältö, mutta joiden tehtävänä on pääasiallisesti vain tarjota visuaalista herkkua yhä uudelleen ja uudelleen. Niin vakuuttavia tehosteet kuitenkin olivat, että suosittelen Avatarin 3D-painoksen katsomista kaikille elokuvien ystäville.

Vaikka Avatar selvä pettymys onkin, niin hahmojen ja tarinan ohuudesta huolimatta Cameron on ohjannut ulkoisilla avuillaan lumoavan elokuvan, joka sitten kuitenkin on pääosin viihdyttävää katsottavaa.

3- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Vuonna 2002 pahoin yliarvostettu Chicago ratsasti näkemykseni mukaan aika lailla Moulin Rouge!:n louhimalla tiellä niin kriitikoiden kuin palkintoraatien sydämiin. Oscar-gaalasta tekijäporukan käsiin jäi peräti kuusi pystiä, mukana myös se oleellisin huomionosoitus. Vaikka Marshall itse jäikin ilman pystiä, niin ensimmäisestä teatterielokuvaohjauksesta pelkkä ehdokkuuskin on nippa nappa hyväksyttävä suoritus.

Miehen seuraavan elokuvan nimi oli Memoirs of a Geisha, jonka ennakkohypen perusteella piti yhdistää Chicagon visuaalisuus henkeäsalpaavaan draamaan – jonka puute tosin jostain syystä jäi aika monelta huomaamatta Chicagon kohdalla – ja siinä sivussa viedä suurin piirtein kaikki mahdollinen ja mahdoton palkintokaudella. No, pystejä kyllä ilmaantuikin kolme skipaletta (“nätti leffa teillä” -kategorioista jokainen), mutta isoa kuvaa katsottaessa elokuva oli ehdoton pettymys. Sitä oli kaunis katsella, mutta Memoirs of a Geisha ei uponnut oikein kehenkään millään muulla kuin pintakiilto-tasolla.

Hyvä kun oli Hugh Jackmanin juontamasta / hoilaamasta Oscar-gaalasta lopputekstit rullata loppuun, niin palkintokauteen keskittyvät nettisivut alkoivat hehkuttaa Ninea suurimmaksi ennakkosuosikiksi kuluvaa vuotta silmällä pitäen. Ja miksipä ei? Olihan sen ohjannut Rob “jotkut pitävät ammattimiehenä” Marshall ja näyttelijälistalta löytyi entisiä Oscar-voittajia vaikka muille jakaa: Daniel Day-Lewis, Penelope Cruz, Nicole Kidman, Judi Dench, Marion Cotillard etc. Elokuva on nyt pyörinyt jonkin aikaa kriitikoille ja ensimmäiset arviot ovat tulleet tarjolle. Niitä on 19 kappaletta. Positiivisia tasan 5.

Näyttää siltä, että Rob Marshall romuttaa Oscar-ennakkosuosikkiasemansa liki täydellisesti jo toista kertaa peräkkäin.

Näin:

Paul Thomas Anderson is presently working on an untitled period drama that will star Philip Seymour Hoffman. Hoffman is going to play the founder of a new religious organization in the 1950s. Pending a finished script from Anderson, the studio is waiting to make the film with a budget of $35 million. (Movieweb)

Paul Thomas Anderson on papereissani tamimaisesti ilmaistuna kiistatta kovimpia ohjaajanimiä. Säälittävästi miehen esikoispitkä, studion kanssa helvetillisen kamppailun läpi käynyt Sydney on edelleen näkemättä, mutta miehen muut elokuvat ovatkin iskeneet toinen toistaan kovemmin. Boogie Nightsin kohdalle olin ensimmäisellä kerralla tavalla tai toisella sekaisin, enkä pitänyt näkemästäni. Nyt on kolme katselukertaa takana ja on hiljalleen myönnettävä, että kaippa kyseessä aika likellä viiden tähden elokuva on. Joskin sellainen outous leffaan liittyen tulee mieleen, että olen antanut itselleni ymmärtää että tarinan loppupuolelle sijoittuva huumeryöstö olisi jotenkin “the kohtauksen” maineessa – itselleni kyseinen jakso edusti pientä tasonlaskua. Ehkä senkin mahtavuus aukeaa ensi kerralla, Boogie Nightisista kun tuntuu paranevan joka kerta.

Miehen viimeisin ohjaustyö, There Will Be Blood (arvostelu) on kuitenkin ehkä sitten kuitenkin Paul Thomas Andersonin vahvin ohjaustyö. Arvostelun kirjoittamisen jälkeen en ole elokuvaa toistamiseen nähnyt, mutta syystä tai toisessa mielessä on vahvistunut sellainen näkemys, että tässä jos jossain elokuvassa on kasvuvaraa. Johtuneeko sitten juuri erittäin väkevästä päähenkilöstä ja upeasta kuvastosta, että viime vuoden elokuvista The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Fordin (arvostelu, top5-kohtaukset) ja juuri There Will Be Blood ovat jääneet selvästi vahvimmin päähän pyörimään – vakuuttavia elokuvia.

There Will Be Blood oli ensimmäinen Paul Thomas Andersonin ohjaus, jossa Philip Seymour Hoffmania ei nähty. Pitkälti juuri Andersonin ohjauksesta tehdyistä roolitöistä johtuen Hoffmanille kasvoi loistavan sivuosanäyttelijän maine. Capote kuitenkin korjasi tilanteen ja nyt Hoffman tekee aika lailla pelkästään päärooleja. Andersonkin ilmeisesti aikoo korjata viimekertaisen cast-outoutensa ja heittää Hoffmanin elokuvan kiintopisteeksi. Ihan turha mainitakaan, mutta naputellaan tämä itsestäänselvyys nyt kuitenkin: Hoffman on sen tason näyttelijä, että en epäile lainkaan etteikö hän tekisi erittäin, erittäin vahvaa roolisuoritusta. Mies kun sattuu nykyvireessään olemaan sellaisessa tikissä, että teki hän mitä tahansa, on tulos erityislaatuinen.