Vuosikymmen vaihtui ja vaikka tämmöinen lista olisi ollutkin kaikkein ajankohtaisin juuri vuodenvaihteen jälkeen, niin eiköhän se näin tammi- ja helmikuun vaihteessakin vielä asiansa aja. Top30-listalle pääsystä kisasivat kaikki näkemäni elokuvat, jotka ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 2000-2009 välillä. Käytännössä vuosien 2000-2008 välillä käytin elokuvan alkuperäistä ensi-iltapäivää kun taas vuoden 2009 teosten piti saapua myös Suomessa teattereihin viime vuoden puolella. Ei hirveän loogista, mutta näillä säännöillä on mentävä – jo ihan käytännön syistä.

Top30-listan olen jakanut kolmeen kymmenen elokuvan palaseen. Linkin takana löytyy listauksen sijoille 21-30 arvotut elokuvat. Järjestyksen löytäminen näille oli aika lailla tuskaista ja olisi varmasti ainakin jossain määrin erilainen jo huomenna. Jatkoa seuraa lähipäivinä.

Lue loput jutusta »

Cormac McCarthyn romaani The Road on vaikuttava ja koskettava. John Hillcoatin elokuva The Road vaikuttava ja koskettava. Maailmanlopun jälkeinen maailma on rujo, armoton, mutta samalla myös kaunis. Javier Aguirresaroben kuvaus muistuttaa vahvasti The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Fordinin (arvostelu, top5-kohtaukset) jälkeä, eivätkä yhtäläisyydet elokuvien välillä jää tähän. Nick Cave ja Warren Ellis ovat tälläkin kertaa runsaasti käytettyjen sävellysten takana. Kuten aiemminkin, ne ovat upean surullista ja synkkää kuunneltavaa.

Elokuvan ankaruus ei jää ainoastaan audiovisuaaliselle asteelle, vaan liki jokainen kohtaus luo kuvaa epätoivoisista ihmisistä epäinhimillisissä olosuhteissa. Valonpilkahduksen kaltaiset kohtaukset eivät hirveän paljoa lohduta, kun tietää ympäröivän todellisuuden. Hillcoat tuo kohtauksiin koskettavuutta ja saa ”ihminen on ihmisen pahin vihollinen” –kuvion tuntumaan tuoreelta lähinnä tapahtumien aitouden tunnun vuoksi.

Mies (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee) ovat The Roadin kiistattomat päähenkilöt. Heidän välinen suhteensa kehittyy kohtaus kohtaukselta. Poika kyselee tyhmiä, mutta sitten kuitenkin järkeviä. Heidän tielleen sattuvat ihmiset tuovat mukavaa virkistystä retkeen kohti etelää ja vaikka kaikkien kohtalo onkin samankaltainen kuin miehellä ja pojalla, niin jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan, vaikka sitä ei dialogin muotoon puettaisikaan.

Vaikka The Road on loistokasta katseltavaa ja kuunneltavaa, niin se on sisimmässään varsin minimalistinen elokuva. Tässä kohtaa roolisuoritukset nousevat täyteen arvoonsa; ilman pätevää näyttelijätyötä The Road ei kantaisi likikään samalla tavalla. Kukaan ei petä, vaan aivan pienintäkin roolia myöten näyttelijät tekevät hienoa työtä ja hahmot ovat täyteläisiä. Muistettavia hetkiä saadaan irti paitsi päähenkilöiden välisistä kohtauksista niin myös sellaisista hahmoista, joilla ei ole aikaa panoksensa antamiseen kuin muutamia minuutteja.

Vajaan kaksituntisen The Roadin kerronta on aika ajoin hieman hyppelevä jättäen sinällään loistavat kohtaukset aika ajoin hieman oman onnensa nojaan. Toinen moite tulee viimeisestä kohtauksesta, mutta lähinnä sen vuoksi että olin lukenut romaanin ja siinä se on hieman erilainen eikä elokuvapainoksen versio mielestäni ole samalla tavalla tarinaan sopiva. Nämä ovat kuitenkin hiekanjyvän kokoisia moitteita sykähdyttävässä kokonaisuudessa, joka vie raa’asti mukanaan kärsimysten tielle.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Guy Ritchie on kahden ensimmäisen teatteriohjauksena jälkeen ohjannut niin heikon vastaanoton saaneita elokuvia, että niiden näkemisellä ei ole ollut minkäänlaista kiirettä. Ei Sherlock Holmeskaan millään lailla odotuslistani himoittuja portteja kolkutellut, mutta sen verran kiinnostunut kuitenkin olin, että eritoten kohtuullisen positiivisten arvostelujen jälkeen olin varsin innostunut katsomaan ”modernisoitua” versiota klassisen – minulle lähinnä puheiden kautta tutun – etsivän edesottamuksista.

Luojan kiitos Ritchie & co. eivät ole lähteneet tekemään tästä pitkästä aikaa ensimmäisestä Sherlock-elokuvasta origin-tarinaa. Sen sijaan leffa tuntuu pikemminkin ”sarjan” vähintään kolmannelta elokuvalta. Holmes (Robert Downey Jr.), Watson (Jude Law) –parivaljakon tiet ovat eroamassa. Historiaa hahmojen välillä selvästi jo on. Erittäin positiivista. Vähemmän innostavana seikkana varsinainen juoni tönkköine pahiksineen (Mark Strong) ja yhdentekevine uhkineen (joku random-maailmanvalloitus vaihteeksi) ei jaksa napata.

Uudisversio Sherlock Holmesista on parikin supersankarielokuvaa katsonut pirusti potkiva, onelinereita kellonympäri laukova nerokas etsivä. Valitettavasti viimeksi mainitusta ominaisuudesta saadaan kunnollinen osoitus vasta lopun selitän-leffan-mysteerit-minuutin-monologissa –kohtauksessa. Yleensä tuon kaltaiset hetket eivät toimi, mutta onneksi … ääh, ei se toimi Ritchienkaan ohjauksessa. Sherlock Holmesin sivuhenkilöistä todettakoon sen verran, että Irene Adlerissa (Rachel McAdams) on rutkasti potentiaalia. Se jää kuitenkin pitkälti hyödyntämättä sillä hahmon käyttöä säännöstellään pula-ajan tyyliin. Ja ei, toimintakohtauksia ei lasketa – niissä Adler on yhtä tarpeellinen kuin se-neljäs-puukko-pahis-kellarissa.

Kauniiseen Lontooseen sijoitettu tarina on aika tavanomainen toimintakomedia. Pääasiassa Downey Jr.:n vastuulla oleva huumori on ajoittain hyvää, mutta pääosin vain ”no tässä kohtaa nyt ilmeisesti pitäisi höröttää” –tasoista. Sama mitäänsanomattomuuden leimaa vaivaa myös toimintakohtauksia, joita on kaiken lisäksi tiputeltu turhan tiuhaan. Tästä kaikesta sekoittuu kuitenkin aika lailla puolikiva cocktail, jolla on riittävästi hupaisiakin hetkiä. Sherlock Holmesin katsoo läpi ilman vakavampia itkupotkukohtauksia; Guy Ritchie jatkaa keskinkertaisuuden valtatiellä.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Sainpa vihdoin ja viimein katsottua elämäni ensimmäisen Ken Loach -elokuvan, nimeltään se oli Looking for Eric. En oikein tiennyt mitä odottaa, mitä nyt sen verran olin Loachin tyylistä perillä että bensaräjähdyksien ja slow motion -toimintakohtausten puute ei tullut kovinkaan suurena järkytyksenä. Paul Lavertyn käsikirjoituksen keskiössä on Eric Bishop (Steve Evets), työväenluokan hitusen rappiolla oleva edustaja, jolle jalkapallo on kaikki kaikissa. Postilaitoksen työporukan kanssa katsotaan Manu-pelit paikallisessa juottolassa. Yksityiselämän apu tulee varsin oudosta suunnasta, kun Ericin idoli ja kaima Cantona (Eric Cantona) tulee auttamaan poloista eteenpäin.

Sosiaalikommenttiraita on vahva läpi elokuvan ja vaikka lopussa tavallista kansalaista nostetaankin ehkä hieman liian korkealla jalustalle, se tehdään kuitenkin hyvällä hengellä ja huumorilla. Loach onnistuu pitämään potentiaalisesti katastrofaalisen kovaa myötähäpeää aiheuttavat kohtaukset sellaisina, että niiden aikana ei oikein voi kuin hymyillä. Harkitun koomisuuden ohella itse tarina on kuitenkin erittäin vakava. Looking for Eric on hieno yhdistelmä arjen ongelmia suurilla panoksilla ja toisaalta hetkiä, jolloin naurun pidätteleminen on mahdotonta ja tarpeetonta. Hupi-hetkinäkään Looking for Eric ei kuitenkaan menetä tyyliään, vaan pysyy sopivan arkisena.

Pientä marinaa aiheuttaa se, että aika ajoin elokuvan juoni mielestäni meni vähän liian pitkälle. Pienemmilläkin panoksilla oltaisiin pärjätty, vaikka liika ahnehtiminen paikataankin mitä mainioimmin tapahtumien koskettavalla käsittelyllä. Näyttelijäpuolella Looking for Eric on täynnä itselleni aiemmin täysin tuntemattomia nimiä. Eritoten Steve Evets pääroolissa tekee todella hienon roolin kärsivänä miehenä, jolle lääkärin tulisi määrätä kourallinen itseluottamus-pilleriä. Cantona omana itsenään ei ole hullumpi, joskaan ei mitenkään erikoinenkaan. Sivuosaroolit on kauttaaltaan täytetty hienoa työtä tekevillä näyttelijöillä, jotka järjestään luovat hahmoistaan aidon oloisia ihmisiä.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

”The 100 Cheesiest Movie Quotes of All Time” nimeä kantava video on rantautunut parttiarallaa viikko sitten nettiin. Mukana on paljon vähemmän yllättäviä valintoja, mutta on mukana myös jokunen sellainen joka noin irrallaan katsottuna ei kieltämättä oikein valtaisan kultaiselta dialogilta kuulosta, mutta jotka eivät kuitenkaan itse elokuvaa katsoessani aiheuttaneet irvistelyä. Syynä tähän on liki poikkeuksetta se, että vaikka hetket eivät omillaan välttämättä toimikaan, niin elokuva on ”ansainnut” nämä kohtaukset. Kasaritoiminnan kuningas ja onelinerien keisari Arnold Schwarzenegger on hyvin vahvasti edustettuna listalla, mutta esim. Predator-lainaukset ovat mielestäni juuri sopivan äijämäisiä leffan tyylin huomioon ottaen. “I ain’t got time to bleed” on klassikko eikä asia kaipaa edes perusteluja.

Pienestä nillityksestä huolimatta kyseessä on kuitenkin oikein hupaisa kymmenminuuttinen täynnä tasotonta huumoria ja myötähäpeää.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=mTiAS7cdsYc[/youtube]

Tagit: Youtube

Tällä hetkellä näyttää kovasti siltä, että jos ei haluaa tietää mitään Inceptionista, niin se on pirun helppoa – mikä on aika lailla harvinaislaatuinen ilmiö näinä päivinä. Elokuvasta julkaistut pari promokuvaa ovat lähinnä tehneet selväksi sen faktan, että elokuvassa esiintyy Leonardo DiCaprio ja hän on – shokeeraavasti – tarinan keskushenkilö.

Voi kun olisi hienoa, jos kaikki markkinointikoneistot ottaisivat tällaisen lähestymistarinan elokuviensa juonien salailuun. Sen verran monta kuukautta Inceptionin ensi-iltaan kuitenkin vielä on, että pahoin pelkään että ne viimeiset trailerit kertovat perinteitä kunnioittaen Christopher Nolanin ohjauksen tarinan noin suurin piirtein arviolta puoleenväliin. Minä en niitä pätkiä katso, vaikka jotain teaseria koittivatkin taas Finnkinossa tyrkyttää. Paskiaiset.

Linkki: kuva

Spike Jonzen ohjaus Where the Wild the Things Are ei ollut makuuni – ei sitten tippaakaan. Vilkas mielikuvitus ja riehakas luonne saavat Maxin (Max Records) silloin tällöin pieniin ongelmiin. Perhepolemiikin jälkimainingeissa hän luo itselleen mielikuvitusmaailman, josta löytyy kasa monstereita. Siinä sitten käsitellään elämää, perhettä, ystävyyttä ja ties mitä muuta reilun puolentoista tunnin ajan ja anteeksi nyt vain, mutta minä en todellakaan pysynyt kiinnostuneena.

Tämä kaikki ei kuitenkaan estä elokuvaa alkamasta erinomaisesti. Maxin innokkuuden ja omituisuuksien esille tuominen hoidetaan erittäin hienosti ja ohjauksellisesti elokuva vaikuttaa aika lailla lapsipääosalla varustetulta leikkisältä toimintaleffalta. Mielikuvitusmetsään juostessa kaikki menee kuitenkin päin honkia. Tavatuissa hirviöissä ei ole juuri mitään kiinnostavaa. Ellei sitten lasketa sitä, että viihdytin itseäni pähkäillen että kuka on kenenkäkin äänenä. Karvakasat unettavine tarinoineen, rautalanka-analogioineen ja touhuineen lähinnä pitkästyttävät.

Visuaalisesta ilmeestä täytyy antaa pisteitä. Iso osa temmeltäjistä oli hoidettu perinteisin tehostein ja se näkyy: jälki on luonnollista ja käytetty CGI saadaan upotettua kuviin luonnollisen oloisesti. Muutoinkin elokuvan kuvaus ja tyylivalinnat ansaitsevat kiitosta. Where the Wild the Things Are ei kuitenkaan ole mistään kuvakulmasta katsottuna yhtä omansalainen kuin ohjaajansa parit muut työt. Siinä vaiheessa kun Max oli vihdoin oppinut elämän tarkoituksen ja pari muuta näppärää kikkaa loppuelämänsä varalle, olin jo täysin menettänyt alussa hyvinkin vahvana olleen kiinnostukseni koko hahmoon.

1½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Voiko palkintokauden jonkinasteisen ennakkosuosikin voitto palkintogaalassa olla yllätys? Kyllä voi, sillä jotakuinkin kaikki kynnelle kykenevät olivat Golden Globe –gaalan tuloksien, Avatarin (arvostelu) huikeiden tuotantoarvojen ja ennen muuta satumaisen lippuluukkumenestyksen perusteella valmiita pistämään puoli sukuaan panokseksi James Cameronin ohjauksen puolesta. Tuottajien jos joidenkin piti arvostaa kaikkea sitä, mikä on hyvää Avatarissa.

Toisin kuitenkin kävi, sillä 1,8 miljardia dollaria ei tuottajien äänissä paljon painanut vaan 12 miljoonaa taalaa box office –juoksunsa aikana kerännyt Kathryn Bigelowin mainetta ja kunniaa kriitikoilta runsaasti kerännyt, mutta sen vaiheen jälkeen hieman paitsioon jäänyt The Hurt Locker nappasi takaisin jo osittain menettämänsä ennakkosuosikin viitan. Onnea siitä. Todellinen mittelö kuitenkin nähdään ensi viikonloppuna, kun pelottavan tarkka DGA jakaa kotkalla koristellun kultaisen lautasensa vuoden ohjaustyölle.

Ei siitä nyt niin kauaa ole, kun kirjoittelin että tänä vuonna näyttelijäkategorioissa on mukana ainoastaan yksi ”varma” Oscar-voittaja, nimittäin miessivuosa. Nyt kun jokunen kriitikkopalkinto, Golden Globet ja viimeisimpänä Screen Actor’s Guildin pystit on jaettu niin voin valitettavasti todeta, että ainoastaan paras naispääosa on edes jossain määrin avoimena – ja sekin on liukumassa pelottavaan suuntaan.

Suurin piirtein joulukuun alussa varsin yleinen konsensus oli, että Sandra Bullockin roolisuoritus The Blind Sidessa oli sitä luokkaa, että elokuvan jatkaessa box office –menestystään sillä saattaisi olla mahdollisuuksia olla ns. viides ehdokas. Tällä haavaa näyttää kuitenkin siltä, että Bullock lähtee ennakkosuosikin asemassa isoihin karkeloihin Meryl Streepin ollessa ykköshaastaja. En ole Bullockin roolia nähnyt, mutta neidon aiemmista työnäytteistä oikeastaan tasan yksikään ei ole vakuuttanut millään tavalla. Tiedä sitten onko kyseessä Reese Witherspoon ynnä Walk in the Line –tyylin yhdistelmä; entinen romcom-stara tekee samaanaikaan jotain hyvin laadukasta ja ennen muuta yllättävää.

Mitä muihin kategorioihin tulee, niin Jeff Bridges, Mo’Nique ja Christoph Waltz varmasti jokainen ilmoittavat Suomen aikaa 8. päivä maaliskuuta olevansa hyvin yllättyneitä Oscar-voitostaan, mutta muille asia alkaa olla aika lailla itsestäänselvyys. Toki yllätyksiä aina sattuu ja niitä on kiva päästä todistamaan, mutta jos vedonlyöntiä harrastaisin niin tuon kolmikon varaan roponi laittaisin, vaikka se ei kummoisia kertoimia tarjoaisikaan.

Toistamiseen kahden viikon sisään The Hurt Locker sai lunta tupaan. Sille ei irronnut yhtä ainoaa pystiä. Ilmassa on hieman sellaista tuulenvirettä, että Kathryn Bigelowin ohjaus jää kriitikoiden suosikkielokuvaksi, jolle ei muutoin sitten rakkautta irtoakaan. Tämä nyt on tosin kovin pessimistinen heikko, sillä Avatarin (arvostelu) ohella se on aika lailla ennakkosuosikki parhaan elokuvan Oscarin voittajaksi. Tosin oletetusta viisikosta ainoastaan Precious on aika lailla täysin ulkona best picture –kisasta. Muista voidaan sen sijaan ainakin huvin vuoksi puhua puolivakavasti.

Siinäpä on cast:

Sean Penn and Robert Pattinson are circling Water for Elephants, with Reese Witherspoon already attached to star. Francis Lawrence will direct the film, based on the best-selling historical novel of the same name by Sara Gruen. Richard LaGravenese will is writing the screenplay.

The book centers on a 90-year-old man reminiscing about his life and is set during the Depression, when he found work at a B-level circus taking care of the animals. He sees the brutality of circus life while falling for the wife of an abusive animal trainer. (Comingsoon.net)

Parikin visuaalisesti pirun komeaa, mutta muutoin hieman ontonpuoleista toimintapätkää ohjannut Francis Lawrence taitaa kokeilla lahjojaan draamallisemman elokuvan parissa. Tarjolla näyttäisi jälleen olevan synkistelyä, toivon mukaan Lawrence onnistuu tällä kertaa tuomaan sitä esille muutoinkin kuin värimaailman tummaksi vetämisellä, joka oli turhan usein se kikka jonka varassa niin Constantine kuin I am Legend (arvostelu) olivat.

Sean Penn on aika lailla se nimi, jonka vuoksi projekti vaikuttaa edes jossain määrin kiinnostavalta. Mies ei ole tokikaan mikään virheetön roolien valitsija siinä mielessä että myös elokuva olisi takuuvarma huipputeos, mutta ainakin mies itse on liki poikkeuksetta vakuuttava. On aina mukava katsella näyttelijää, joka pystyy omalla panoksellaan nostamaan jokaisen kohtauksensa seuraavalle tasolle ihan vain siinä oleilemalla.

Tarina itsessään vaikuttaa lyhyen synopsiksen perusteella mielenkiintoiselta. Jotenkin tuntuisi siltä, että Penn meikataan erittäin, erittäin vahvalla lateksilla kun taas itselleni täysin kääntämätön kortti nimeltä Pattinson nähdään sirkustyöntekijän nuorempana painoksena. Pitäisiköhän ne Twilight-leffat joku päivä ihan vain että näkisi onko tästä tyttöjen päiväunesta näyttelemään.

No sitä ei kauaa arvottu:

Marc Webb will direct the next chapter in the Spider-Man franchise. Written by James Vanderbilt, Webb will work closely with producers Avi Arad and Laura Ziskin in developing the project, which will begin production later this year. (Comingsoon.com)

Spider-Man -huhumyllyä ei ehditty pyöritellä kuin pari päivää ja oikeastaan ainoa nimi, joka ylipäätään tuli esille ”varmana” tietona oli juuri Marc Webb, jolle Sam Raimin saappaat nyt siis luovutetaankin. Sinällään pieni pettymys, että olin varsin vakuuttunut että tätä lottoa oltaisiin pyöritelty ainakin kuukausi, pari. Sen verran nopeasti projekti kuitenkin pitää käyntiin potkaista, että tekijöitäkin tietysti pitää jo koittaa katsella puolivakalla otteella.

Marc Webb ei ole teattereihin saanut kuin yhden pitkän elokuvan. (500) Days of Summerin (arvostelu) perusteella on paha mennä sen syvällisempiä sanomaan, mutta minä ainakin pidin sen verran kovasti näkemästäni, että olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että hän voi kuin voikin saada jotain katsomisen arvoista aikaiseksi. Todellisen A-listan nimen kiinnittäminen ei kovinkaan todennäköiseltä vaikuttanut (Christopher Nolan + Batman –tyylisiä unelma-avioliitto ei kovin usein nähdä), mutta on Webb kuitenkin sellainen nimi, että aivan vielä Spider-Man –fanien ei tarvitse sekatavarakaupassa käydessään katsella köysiosastolta sopivan näköistä punosta.

(500) Days of Summerin ohjaajan kiinnitys pisti miettimään, että voisikohan Joseph Gordon-Levitt periä Tobey Maguiren roolin. JGL on vielä siinä iässä, että hän voisi mennä Hollywood-lukiolaisesta. Vaikka Gordon-Levitt helkutin lahjakas kaveri onkin, niin hän on kuitenkin suurelle yleisölle hyvin pitkälti ”se kaveri siitä sitcomista”, eikä hintalappukaan varmasti ole mikään hirvittävän kova. Spider-Man –leffan päärooliin kun ei mitään 20 miljoonan dollarin miestä varmasti tulla koskaan hankkimaan. Siinä vain ei yksinkertaisesti ole järkeä; sarjakuvasankari nimi riittää tässä kohdin paremmin kuin hyvin elokuvan myymiseen. Gordon-Levittiin filmografia sotisi muuten tätä vastaan, mutta onhan tuolla tuo uunituore G.I. Joe, joka ei taida ihan korkeimpia taiteellisia arvoja tavoitella.

Muutaman viimeisen päivän aikana Leffablogi.com on ollut enemmän tai vähemmän telakalla – ajallinen kesto on riippunut lähinnä siitä, minkä operaattorin verkossa sattuu aikaansa viettämään. Itse käytän DNA:ta ja olen ollut kykenemätön päivittämään sivuja lauantaiaamusta aika lailla tähän hetkeen saakka.

Ongelma oli jokseenkin sama kuin viime vuonna, nimittäin Puhtekin sankarit eivät nähneet tarpeelliseksi lähettää laskua tähän suuntaan. Tämä ei domainin parasta ennen -päivää muuttanut, vaan sivusto katosi verkosta. Onneksi Puhtekin asiakaspalvelu toimii kuitenkin näemmä myös viikonloppuisin, sillä jo muutaman tunti marisemisen jälkeen sain laskun ja ilmoituksen että he ovat aktivoineet domainin uudelleen. Serveritilalle samaa temppua ei olla valitettavasti vielä tehty, vaikka se samalla kertaa tulikin tilitettyä. Sen deadline on tänään eli 25. päivä tammikuuta. Toivon mukaan Leffablogi ei ole taas huomenaamulla offline. Hymiö.

Pahoittelut Plazavisa vol. 6:lle aiheutuneista ongelmista.

Et semmosta:

Lionsgate‘s bid of $15 million in cash plus 5% of gross receipts from any future movies makes the studio the top bidder to buy the Terminator franchise rights from the Halcyon Group. In a federal bankruptcy court filing today, Halcyon Group named Lionsgate the “stalking horse” bidder for the rights. A new owner of the Terminator rights will be determined by the bankruptcy court at a hearing on February 10th. Sony Pictures and Warner Bros., which distributed Terminator Salvation, were interested in acquiring the rights as well.

Ikävä lukea, että Terminator Salvation (arvostelu) taisi enemmän tai vähemmän olla syyllisenä yllä oleviin tapahtumiin. Elokuva ei vain yksinkertaisesti tienannut riittävästi rahaa. Itse pidin sarjan neljännestä elokuvasta kovasti, vaikka en sitä kahden ensimmäisen osan tasolle nostakaan. Mitä olen kuitenkin muiden mielipiteitä viime aikoina lukenut, niin ei ole tarvittu kummoistakaan loogista päättelyä toteamaan, että taidan edustaa varsin pientä vähemmistöä kun ilmoitin nauttineeni näkemistäni.

Kaksi edellistä Terminator-elokuvaa ovat olleet taloudellisia pettymyksiä, joten sinällään on kuitenkin positiivista huomata että useampikin taho on kiinnostunut filmaamisoikeuksien hankkimisesta. Toivon mukaan sarja saa jatkoa, sillä vaikka Salvation oikein kivasti ydinsodan jälkeisen selviytymistaistelun aloittikin niin se ei todellakaan päättänyt sitä millään lailla. Jotenkin persuksissani on kuitenkin sellainen epämiellyttävä kutina, että sarjaa pyritään seuraavassa osassa taasen jollain tapaa uudistaa. Toivon mukaan ainakaan “reboot” ei ole yksi tulevan lehdistötiedotteen avainsanoista. Viimeinen asia mitä Terminator-elokuvat juuri nyt kaipaavat on paluu ihmiskunnan massamurhaa edeltävään aikaan.

No ei ollut vuoden riemastuttavin elokuva.

Aiemminkin sellaisen feel good -klassikon kuin Lilja 4-ever ohjannut Lukas Moodysson on tekijämiehiä, vaikka en kaikkien hänen elokuvien ystäviin itseäni laskekaan. Mammoth keskittyy aviopariin, jonka toinen puolisko on it-alalla isoja rahoja tekevä Leo Vidales (Gael García Bernal), jonka on määrä häippäistä Thaimaahan allekirjoittamaan jonkin sortin soppari. Hänen vaimonsa Ellen (Michelle Williams) on veitsien kanssa taiteileva lekuri, jonka arki sisältää verta ja suolenpätkiä. Kaupanpäälle tulee tyttölapsi (Sophie Nyweide), jolle ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi aikaa.

Moodyssonin oma käsikirjoitus erottaa pääosaparin varsin nopeasti omille teilleen heidän yhteytensä kuitenkaan katkeamatta. Vahvoilla roolisuorituksilla ja realistisen vaikeilla puhelinkeskusteluilla pääosaparin välinen yhteys saadaan säilytettyä, vaikka toinen heistä rantalomaa Thaimaassa viettääkin. Siitä huolimatta, että mukana on pari pientä sivujuonta täydentämässä monta-tarinaa-yksi-teema -tunnelmaa, niin huomio ei kuitenkaan karkaa liian kauas Vidalesin perheestä. Kiitos draaman vahvuuden, tarinan purkautumista on säväyttävää seurata silloinkin kun juoni kulkee ennalta-arvattavia uria.

Globalisaatio on moninaisuudessaan tarinan pääteema. Mitään yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden pakollista katsottavaa elokuva ei ole; se ei pyri antamaan ratkaisuja ongelmiin, eikä edes varsinaisesti kysymään erityisen visaisia kysymyksiä. Tärkeämpää on käsitellä sitä, miten koko maapalloa syleilevät muutokset koskettavat yksittäisten ihmisten perhe-elämää. Mammoth on hieman ristiriitainen elokuva siinä mielessä, että jotkin sen tarinanpätkät ja hetket tuntuvat ylimääräisiltä jos vain välttämätön halutaan pitää mukana; samaan aikaan en kuitenkaan olisi valmis luopumaan näistä kohtauksista yksinkertaisesti siitä syystä, että ne toimivat niin hienosti.

Mammoth on kaikin puolin todella vahvasti näytelty ja ohjattu draamaelokuva, joka ei pelkää käsitellä vaikeita asioita. Moodyssonin ohjauksesta ei oikeastaan heikkoja hetkiä löydy, mutta voimakkaan vaikutuksen tekeviä kohtauksia riittää pitkin elokuvan. Erityisesti pidin siitä, että loppu ei ollut turhaan helppoja vastauksia tarjoava “…ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka” -soopa, kuten ei myöskään täysin toiveita lyttäävä. Varsinkin viimeiset kuvat ovat kaikessa ristiriitaisuudessaan paitsi varsin mutkikasta käsiteltävää niin ennen muuta onnistunut lopetus elokuvalle. Mammoth on elokuva täynnä koskettavia hetkiä, eikä henkilöhahmojen kohtalo missään vaiheessa ala tuntua yhdentekevältä.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Naurettavaa:

Peter Parker is going back to high school when the next Spider-Man hits theaters in the summer of 2012. Columbia Pictures and Marvel Studios announced today they are moving forward with a film based on a script by James Vanderbilt that focuses on a teenager grappling with both contemporary human problems and amazing super-human crises. Spider-Man 4 was to have been released in 2011, but had not yet gone into production. (Coming Soon)

Kolme Sam Raimin ohjaamaa Spider-Man -elokuvaa nettosivat lippuluukulla 821, 783 ja 890 miljoonaa dollaria. Ilmeisesti se tai elokuvien laatu ei sitten kuitenkaan ollut tuotantoportaan mieleen, sillä koko paska aloitetaan alusta. Taloudellisesti katsottuna en vain mitenkään päin näe tätä järkeväksi siitäkään huolimatta että hämis-leffojen tuotto on USA:ssa tippunut jokaisen osan kohdalta. Varsinkin kolmannen yrityksen (arvostelu) kun täytyi kärsiä siitä, että teatterista kävelleistä ihmisistä sitä kehui varmaan jotakuinkin yksi sadasta.

Uskoisin avaimen tämän outouden ratkaisuun löytyvän siitä, että Sam Raimi ja Tobey Maguire joko vaativat aivan liikaa paalua tai sitten eivät vain yksinkertaisesti olleet enää kiinnostuneita jatkamaan sarjan parissa. Se että koko homma kuitenkin aloitetaan origin-tarinasta ja hämiksen teinivuosista tuntuu aika lailla filmin tuhlaukselta, sillä ensimmäinenhän elokuva juuri käsitteli näitä asioita eikä kyseessä nyt ihan tarkalleen ottaen ole muinainen teos. Tässä kohtaa voisin salaa toivoa, että nyt sitten oikeasti keskityttäisiin niihin Peter Parkerin omiin ongelmiin ilman jonkin sortin pahiksen mukaan ottamista. Joo, niin varmasti.

Spider-Man -elokuvat ovat makuuni olleet kakkososaa (arvostelu) lukuun ottamatta aika lailla kuraa, joten siinä mielessä en pistä kovinkaan pahakseni että näin kävi. Sam Raimin johdatuksessa sarjasta ei selvästikään olla mitään ihmeellistä saamassa irti. Kiinnostukseni taso seuraavaa hämis-elokuvaa kohtaan on aika lailla totaalisen riippuvainen siitä, kuka projektin ohjaajaksi hankitaan. Spider-Man kun ei supersankarina ole itselleni mikään X-Menin kaltainen ryhmä tai Batmanin tyylinen yksilö, joka viehättäisi ihan vain omana itsenään.

Outo ratkaisu.

Ja muutokset jatkuvat:

Florian Henckel von Donnersmarck has returned to direct spy thriller The Tourist after exiting the project last fall over creative differences. Johhny Depp will play an American tourist drawn into a web of intrigue by a female Interpol agent (Angelina Jolie) who is attempting to locate a criminal who was once her lover. Julian Fellowes wrote the original script while Christopher McQuarrie and Jeffrey Nachmanoff did rewrites. Remake of the 2005 French thriller Anthony Zimmer will start shooting this spring. (Coming Soon)

Tourist on yksi näistä projekteista, jossa laatunimet korvaavat laatunimiä. Kun Das Leben der Anderenin ohjannut Florian Henckel von Donnersmarck (onpas kiva nimi kirjoitettavaksi) lähti projektista, hänet korvasi Alfronso Cuaron. Nyt Cuaron on karannut johonkin tuntemattomasta syystä ja von Donnersmarck on hypännyt takaisin ohjaajan pallille. Mitä ilmeisemmin käsikirjoitukseen tehdyt tuoreimmat muutokset olivat enemmän sakemannin kuin meksikolaisen mieleen. Kyseessä on kuitenkin onneksi sen kaltainen muutos, että projektin oleellisin kaveri on edelleen huipputekijä.

Florian Henckel von Donnersmarckin olisi tarkoitus aloittaa Touristin kuvaukset jo niinkin pian kuin keväällä. On varsin mielenkiintoista nähdä, saadaanko elokuvaan vielä hankittua uusia nimiä vanhojen tilalle. Jostain kumman syystä en pistäisi ollenkaan pahakseni, jos Angelina Jolie vaikka kokisi pakottavaa tarvetta viettää seuraavat puoli vuotta Haitin maanjäristysuhreille rahaa keräten. Tosin hän varmasti repisi siippansa pakolla mukaan, mikä taas ei olisi niin kiva juttu. Tai sitten Jolie hoitaa roolinsa ilman suurempaa ärsyttämistä. Tosin jos tuosta roolikuvauksesta voi mitään päätellä, niin törröhuulia ja kurtistettua kulmakarvanväliä ei taas pääse mitenkään karkuun.

Puoli-kiva elokuvavuosi 2009 on ohi ja on jälleen aika suunnata katse tuleviin 12 kuukauteen. Sijoitusten jakaminen odotuslistalla on aika lailla toivottoman vaikeaa, eritoten sijat 2-5 olivat yhtä edestakaisin arpomista.

Koitin ottaa listalle vain sellaisia elokuvia, joiden Suomen ensi-iltapäivä on joko 1) tiedossa tai 2) on kaiken järjen mukaan vielä tämän vuoden puolella. Myönnettäköön, että on siellä listalla ainakin yksi “toivotaan, toivotaan” -tapaus.

Odotuslistani vm. 2010 linkin takana.

Lue loput jutusta »

Näyttelijäsuoritusten osalta vuosi 2009 oli erittäin hyvätasoinen. Selvästi kovatasoisin kategoria oli miespääosa, jossa huipputason vaihtoehtoja oli useammaksikin vuodeksi. Miesten dominointi pääosien haltijoina kuitenkin päättyi ainakin jossain määrin viime vuoteen verrattuna. Näkemästäni 32:sta elokuvasta nainen oli pääosassa / jossain pääosassa peräti 16:ssa elokuvassa.

Vuoden 2008 parhaat roolisuoritukset: linkki
Vuoden 2007 parhaat roolisuoritukset: linkki

Linkin takana viime vuoden parhaita rooleja tämän katsojan makuun:

Lue loput jutusta »

Linkin takana spoilereita Battlestar Galactican kausista 1-4.

Lue loput jutusta »

No Country for Old Men (arvostelu) tuli katseltua toistamiseen, tällä kertaa kotisohvalta. En ala arviossani esille tuomia kehuja tässä sen kummemmin kertaamaan, mutta jotain haluan Coen-veljesten parhaasta ohjauksesta kirjoitella. Todettakoon heti alkuun, että monien paljon moittimat pari viimeistä kohtausta toimivat nyt selvästi tehokkaammin kuin ensimmäisellä katselukerralla, vaikka en silloinkaan niitä erityisemmin kritisoinut, kunhan vain kolari-hässäkkä tuntui vähän oudolta vedolta. Nyt sen monet pointit kuitenkin aukesivat aivan eri tavalla ja mielestäni se sopii niin elokuvan teemoihin, harvakseltaan viljeltyyn mustaan huumoriin kuin hahmokohtaloihinkin vallan erinomaisesti.

Kotiteatterin rauhassa valtaisin hienosti käytetty äänimaailma vain korostui entisestään. Hiljaisuuteen leikkausta käytetään äärimmäisen tehokkaasti. On suorastaan hämmästyttävää huomata, kuinka tehokas jännityksen luoja pelkkä tuulen äkkinäinen vaimentaminen voi olla. Kaikin puolin No Country for Old Menista huokuu sellainen elokuvantekemisen taito, mitä on katsellessa mieli lepää. Sitä tuntee olevan niin varmoissa käsissä, että kaikkiin käänteisiin ja ratkaisuihin suhtautuu luottamuksella. Eivätkä Coenit petä, vaan elokuva rullaa jännitystä ja unohtumatonta dialogia yhdistellen.

Ensimmäisellä katsomiskerralla rokotin parista hahmosta. Mossin (Josh Brolin) anopille en oikein vieläkään keksi mitään järkevää tekemistä tarinassa, mutta jos nyt olisin kirjoittamassa arviota, en todennäköisesti mummelia tulisi edes maininneeksi. Sen sijaan Woody Harrelsonin hahmo – nyt kun hänen varsin myöhäistä saapumistaan tarinaan osasi odottaa – toimii mielestäni oikein hienosti ja hänestä tuli tärkeä osa henkilögalleriaa, joka on täynnä toinen toistaan kiehtovampia miehiä.

Koska jotain marinaa pitää ihan periaatteestakin löytää, niin todettakoon että sheriffin (Tommy Lee Jones) vieraillessa ex-parinsa luona kerronta hieman köhii.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes