Ensimmäinen teatterielokuva ja heti täysosuma. Ruben Fleischerin Zombieland tekee jokseenkin kaiken oikein mitä se yrittää. Okei, myönnettäköön että tarjolla ei ole syvällistä analyysia demokratian kriisistä tai maailman poliittisesta tilanteesta. Fleischer heittää valkokankaalle ison kasan juoksevia zombeja, paljon räväkkää toimintaa, alati vaihtuvan miljöön, hupaisan pääosanelikon ja erittäin toimivaa machobullshit-huumoria. Kyllä noilla aineksilla laatuelokuvan saa kasaan jos hommansa osaa.

Zombieland virkistävästi skippaa zombie-epidemiaan johtaneet tapahtumat. Vaikka parilla takaumalla päähenkilön ensikosketusta ihmissyöjiin käsitelläänkin, niin yleisesti ottaen selittelyt pidetään minimissä. Tarina alkaa siitä, kun ihminen on jo harvinaisuus. Pääosanelikon käytös zombeja kohtaan kertoo hahmoista kaiken oleellisen: Columbus (Jesse Eisenberg) juoksee karkuun. Tallahassee (Woody Harrelson) tappaa pirulaisen tyylillä ja nauttii siitä. Wichita (Emma Stone) ja Little Rock (Abigail Breslin) todennäköisesti huijaavat zombielta vaatteetkin päältä.

Vajaan puolentoista tunnin pituinen Zombieland on rytmitetty onnistuneesti. Rhett Reesen ja Paul Wernickin käsikirjoitus (joka käytännössä on suunnittelun tv-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa yhteen liimattuna) rientää tapahtumasta toiseen unohtamatta kuitenkaan hengähdystaukoja. Jännitystä ei hirmuisesti luoda ja vaikka leffassa toimintaa onkin vähintään omiin tarpeisiin, on se pikemminkin viihdyttävää kuin pelottavaa. Loppua kohden pienestä henkilögalleriasta tosin muodostuu niin mukava porukka, että pidin kyllä täysillä heidän puoliaan zombien hakiessa lounastaan.

Ruben Fleischerin ohjauksessa on paljon pieniä juttuja, jotka toimivat. Flashbackit eivät ole koskaan mieleeni, Zombielandissa ne ovat ihan ok – lähinnä sen vuoksi että niitä ei yhtä poikkeusta lukuun ottamatta käytetä ”haa, huijasimme sua, näin tapahtui oikeasti” –kikkana. Columbus kertoilee aika ajoin sääntöjään selviytymiseen Zombielandissa ja samaan tapaan kuin slow motionia täynnä olevat alkutekstit, ne saadaan toimimaan selvästä sirkustemppu-luonteestaan huolimatta.

Zombieland on kuorrutettu monin paikoin puujalkamaisilla vitseillä, jotka ovat joko aidosti hauskoja ja kekseliäitä tai sitten niin typeriä ja kliseisiä että ne ovat jo huonoudessaan hauskoja. Niin tai näin, nauraa Zombielandissa saa. Eritoten Woody Harrelson zombeja liukuhihalta (lopulliseen) kuolemaansa niittovana Tallahasseena on jatkuva huvin aihe. Elokuvan äijäily on kaikkea muuta kuin hienovaraista, mutta se toimii kuin Tallahasseen pesismaila zombieen. Vaikka pauke ja nauru ovatkin näennäisesti Fleischerin ohjauksen isot jutut, on elokuvalla myös sydän. Henkilöhahmot ovat ennen muuta hyvää seuraa katsojalle, mutta myös tarpeeksi kiinnostavia. Elokuva kulkee heidän mukanaan ja nopeasti heidän kohtalostaan tulee paljon tärkeämpi kuin seuraavasta hyvästä vitsistä tai näyttävästä zombie-taposta.

IMDB / Rotten Tomatoes

4+ / 5

Jason Reitmanin ohjaama Up in the Air kuuluu sarjaan ”laatudraamat”. Joskin heti alkuun on myös todettava että elokuvassa on huomattavasti enemmän huumoria kuin odotin. Samaan aikaan elokuvan yleissävy on kuitenkin verrattain vakava. Tämän nyt ei tietysti olisi pitänyt tulla kummoisenakaan yllätyksenä Reitmanin muut ohjaustyöt tuntien. Up in the Air ei pyri olemaan likikään niin nokkela kuin Juno (arvostelu, toisella katsomiskerralla arvosana tippui noin 4 / 5 -luokkaan), vaan on tyylillisesti huomattavasti lähempänä Thank You For Smokingia. Laadullisesti Reitmanin tuorein vain on yhden kaukolennon verran edellä.

Up in the Airin päähenkilö on nelikymppinen, ihmisiä työkseen erottava ja lentokoneita kotinaan pitävä Ryan Bingham (George Clooney). Hän ei suuremmin henkisestä läheisyydestä välitä ja onkin jättänyt perheen muodostamisen muiden pulmaksi. George Clooney tekee mainiota työtä pääosassa, vaikka hahmo varsin usein näyttelijästään muistuttaakin. Reitmanilla tuntuu selvästi olevan kykyä ohjata järjestään hyviä roolisuorituksia, sillä niin Vera Farmiga kuin Anna Kendrick ovat erinomaisia elokuvan tärkeimmissä sivurooleissa. J.K. Simmonsilla on Up in the Airissa yksi kohtaus ja hän tekee siitä erään elokuvan muistettavimmista. Näkisin hyvin mielelläni joskus laatuelokuvan, jossa J.K. Simmonsille olisi päärooli.

Up in the Air on poikkeuksellisen tehokkaasti etenevä elokuva, jonka kerronta käyttää varsinkin ensimmäisellä puoliskollaan jokaisen kuvan hyödykseen. Reitmanin ohjausta katsoessa pääsee nauramaan, mutta silti kokonaisuutta leimaa tietty raakuus. Asiat esitetään usein hyvinkin tylysti, eikä elokuvan käänteet ja tapahtumat ole pehmeää katsottavaa. Pientä turbulenssia on havaittavissa ainoastaan Ryanin siskon häissä, jolloin Up in the Air alkaa muistuttaa aivan liikaa keskinkertaista romanttista draamakomediaa. Elokuvaa kokonaisuutena tarkastaessa jakso toimii, mutta omillaan se on kuitenkin selkeästi Reitmanin ja Sheldon Turnerin käsikirjoituksen heikoin palanen.

”Mikä sitten on elämässä tärkeää?” tuntuisi olevan Up in the Airin avainkysymys. Tarjotut vastaukset ovat kohtuullisen selkeitä, mutta kuitenkin riittävän suurella paletilla maalattuja, joten elokuvan katsominen ei tunnu ”Näin elät hyvän elämän – ja tämä on ainoa keino” –opuksen lukemiselta. Jason Reitman on nyt ohjannut kolme teatterielokuvaa ja jokainen näistä on ollut hyvin henkilökeskeinen. Up in the Airin juonielementit ovat hyvin vähissä ja niitä käsittellään aika lailla vain siinä valossa, miten ne vaikuttavat eritoten Ryan Binghamin elämään.

Up in the Air on Jason Reitmanin lupaavasti alkaneen uran tähän mennessä vahvin elokuva.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Martin Scorsesen ohjaama Shutter Island saapui vihdoin ja viimein teattereihin perjantaina. Odotukseni olivat mukavasti inhimillistyneet ennen leffan alkua, pitkälti kiitos odotuksia heikomman kriitikko-vastaanoton. Eikä Shutter Island Scorsesen kahden edellisen elokuvan tasolle kipuakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Dennis Lehanen romaaniin perustuva trilleri olisi heikko elokuva. Päinvastoin, Shutter Island on ongelmistaan huolimatta vallan mainiota jatkoa ohjaajansa ansioluetteloon.

Scorsese on muovannut Laeta Kalogridisin käsikirjoituksesta  elokuvan, jonka vaikutteet ovat helposti havaittavissa. Monin paikoin niin tietyt juonelliset, kerronnalliset kuin kuvalliset ratkaisuvat ovat kuin yhdistelmä Scorsesen omia ja David Lynchin kieroutuneita visioita. Scorsese kumartaa jälleen syvään menneisyyteen, sillä joidenkin kohtausten selkeästi epäaidot taustat ja liioitellut musiikkivalinnat vaikuttavat selkeiltä tyylikeinoilta. Koktaili on omansalaisen näköinen ja sillä on muutakin kuin visuaalista arvoa.

Shutter Islandin kaltaiset elokuvat hyvin pitkälti hengittävät juuri niin vahvasti, kuin mitä niiden tunnelma antaa myöden. Tässä kohdin Scorsesen ohjaus on epätasainen. Erinomaiset jaksot ovat onneksi puhtaasti ajallisestikin mitattuna enemmistönä. Eritoten lynchmaiset hetkit toimivat monin paikoin paremmin kuin esikuvansa toteuttamina. Sen sijaan ilmeiset esimerkiksi selvästi epäaidot taustat ovat ristiriitainen kokemus. Toisaalta ne tuovat oman mukavan lisänsä elokuvan tyyliin, mutta ne eivät varsinaisesti palvele jännityksen luontia vaan pikemminkin koittavat kampittaa sitä.

Tarina on lähtökohdiltaan varsin mielenkiintoinen. Shutter Island ei kuitenkaan jää kauaksikaan polkemaan lähtöruutuun. Valtaosaltaan tarina on kiehtovaa seurattavaa. Aika ajoin juonikuviot tuntuvat uppoavan omaan kunnianhimoisuuteen ja suurellisuuteensa, mutta kyseessä on lähinnä välivaihe. Shutter Islandin salaisuuksien paljastamisessa tuntuu aika ajoin olevan pienoinen hoppu. Negatiivisena vastapainona välillä junnataan paikoillaan. Tasapaino on onneksi selkeästi laadukkaan elokuvan puolella. Näitä jaksoja on kuitenkin hyvin vaikea erotella selkeästi toisistaan, vaan huippuhetkiä saattaa hyvinkin seurata lyhyt mahalasku jonka jälkeen on jälleen tarjolla timanttista kerrontaa.

Shutter Islandin selkeästi parasta antia edustavat Teddyn (Leonardo DiCaprio) ja hänen vaimonsa (Michelle Williams) väliset kohtaukset. Nämä hetket yhdistävät väkevän tyyliteltyä draamaa erittäin tunnelmallisiin ja sopivan minimalistisin tehosteisiin. Kohtaukset ovat sen verran näyttelijäkeskeisiä, että niin Leonardo DiCapriolta kuin Michelle Williamsilta vaaditaan osaamista – ja sitä myös löytyy. Williams vastaa kauttaaltaan elokuvan parhaasta roolisuorituksesesta, joka on kaikessa unenomaisuudessaan erittäin tunnelmallinen ja herkkä. Pääosassa nähtävän DiCaprion tulkinta on Shutter Islandissa vahvasti tyylitelty ja luonnollisuus heitetään romukoppaan jo ennen saarelle rantautumista. Tämä ei ole tällä kertaa negatiivinen seikka, sillä se sopii mitä luonnollisimpana palasena Shutter Islandin tyyliin ja juoneen.

Vaikka Shutter Islandia voidaan ehkä pitää Scorsesen filmografian juonivetoisimpana elokuvana, on se kuitenkin monilta osin hyvin vahvasti ohjaajalleen tyypillinen teos. Teddy Daniels on elokuvan vahva pääosahenkilö, eikä oikeastaan hänen vaimoaan lukuun ottamatta yhteenkään sivuosahenkilöön kummemmin keskitytä. Heidän funktionsa elokuvassa määräytyy pitkälti sen perusteella, mitä Daniels heiltä haluaa tai miten hänen menneisyytensä haamut esiintyvät mielisairaalan henkilökunnassa. Scorsesen elokuvan päähenkilö on jälleen kerran rikkinäinen mies, jonka elämä ei ole ruusuilla tanssimista.

Scorsese on onnistunut luomaan Shutter Islandiin hyvällä tavalla epämiellyttävän elokuvan, jota ei ole kovinkaan miellyttävä katsoa – ja tämä on kehu. Häiritseviä kohtauksia viljellään tiuhaan. Elokuva on monin paikoin aikamoinen kerronnallinen sekamelska, joka tuo yksinkertaiseen kadonneen potilaan etsintään runsaasti lisämausteita. Kaikki kikkalaatikon vempeleet eivät toimi ihan haluamallani tavalla, mutta iso osa palasista on kuitenkin kokonaisuuteen sopivia. Shutter Islandia ei ole tasalaatuinen taikka yhtenäinen elokuva. Kokonaisuus kuitenkin raahaa itsensä reippaasti plussan puolelle. Scorsesen tuorein ei ole sellainen mestariteos kuin haaveilin, mutta se on ehdottomasti hyvä elokuva.

4 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Martin Scorsesen ohjaama Shutter Island on tarkoitus mennä katsastamaan parin tunnin kuluttua. Odotuslistani kärkikahinoissa nyt jo toista vuotta pyörineen elokuvan ensi-ilta on tänään myös Yhdysvalloissa, joten kulunut viikko on mennyt aika usein Rotten Tomatoesin prosentteja tuijotellessa. On myönnettävä, että tämänhetkiset (ja hyvin pitkälti lopulliset) luvut eivät suuremmin aiheuta luottamuksen vahvistumista taikka odotusten nousua. Tätä kirjoittaessani revikoita on tarjolla 104 skipaletta, ja näistä positiivisia on 68, joka tarkoittaa sitä että ainoastaan 65%:a Scorsesen elokuvan nähneistä on pitänyt siitä.

Positiivisena seikkana kuitenkin mainittakoon se seikka, että mukana näyttäisi olevan useampikin ripakopallinen erittäin kehuvia arvosteluja, joten en nyt ala ihan vielä odotuksiani hylkäämään. Kolmatta täysosumaa Scorseselta tuskin on kuitenkaan peräjälkeen tulossa, mutta jos nyt vaikka sitten seurattaisiin tuota 1990-luvun alun tyyliä. Goodfellasin (arvostelu) perään Scorsese teki erinomaisen trillerin Cape Fear. Paluu mafiaelokuvien pariin tapahtui The Departedissa (arvostelu), joten jos kauniisti saisi pyytää niin miten olisi Cape Fearin tasoinen jännitysnäytelmä, tällä kertaa vain Shutter Islandin nimellä?

Now Playing –podcastia on tullut kuunneltua aika paljon viime aikoina. Heidän tuorein sarjansa on käsitellyt Martin Scorsesen ja Leonardo DiCaprion yhteistyön tuloksia. Seuraavaksi vuorossa on luonnollisesti juuri Shutter Island. Eihän siinä mitään, mutta oliko näiden keskimäärin erinomaista työtä tekevien jeppejen aivan pakko The Departed –jaksonsa päätteeksi todeta, että trailerin perusteella on mahdollista odottaa tiettyjä tapahtumia, jotka jätän nyt tarkemmin määrittämättä. En olisi tästä joku puolitoista vuotta sitten inahtanutkaan, mutta nyt trailerilakon aikana en ollut lainkaan innostunut paljastuksesta – olen nimittäin pyrkinyt pitämään itseni äärimmäisen hyvin spoileripimennossa mitä Shutter Islandiin tulee. Tiesin tuota ennen käytännössä vain premissin, siinä se.

Bonuksena tuo ”spoilattu” juonikuvio vaikuttaa lähtökohtaisesti äärimmäisen kura-alttiilta.

Nooh, pian ei tarvitse enää arpoa.

Mission Impossible –sarjassa kehutuin osa taitaa olla sen avaus. Ensimmäinen katselukertani perusteella se ei kuitenkaan ole mikään kummoinen pätkä, joskin muistot ovat siitä aika heikolla tasolla: vaihtonaamoilla siinä ainakin taidettiin leikkiä saman verran kuin jatko-osissa yhteensä. MI2:sta pidin aikanaan oikeinkin mukavana toimintapätkänä, mutta sen osalta toinen katselukerta oli totaalista myrkkyä. Hyvinkin tyypillinen jatko-osa; trilleriainekset oli korvattu bensaräjähdysten käryllä.

Sen sijaan viimeksi nähty palanen “trilogiaan” oli makuuni oivaa paukuttelua aika lailla alusta loppuun. Ei mitään poikkeuksellisen mestarillista, mutta ei missään nimissä MI2:n kaltaista yhdentekevyyttäkään. Toimintakohtauksissa oli potkua, Philip Seymour Hoffman oli mitä erinomaisin pahis ja J. J. Abramsin ohjaus vältti varsin onnistuneesti kakkososan suurimman synnin: kohtausten ylenpalttisen venyttämisen siten että lopulta ei voisi enää vähempää kiinnostaa minkälaisissa maisemissa sitä prätkää seuraavaksi ajellaan.

Tom Cruise on aina ollut nappivalinta toimintastaraksi. Karismaa miehelle on annosteltu riittävästi ja kaiken lisäksi Cruise suoriutuu täysin ongelmitta niistäkin kohtauksista, joissa Arnold Schwarzeneggerin tapaiset urhot tarjoavat lähinnä tahatonta komiikkaa. Toivottavasti Ethan Hunt -hahmon kehitystä jatketaan kolmannen osan tapaan myös seuraavassa jatko-osassa, ettei hänestä tule samanlaista ratkaisukonetta kuten vaikkapa James Bondista ennen kahta tuoreinta 007-elokuvaa.

Toivottavasti neljännessä elokuvassa maltettaisiin jälleen pysyä sellaisessa skaalassa että vaikka maailmaa ristiin rastiin kuljettaisiinkin, niin tapahtumat pysyisivät jotenkin henkilökohtaisella tasolla. Juuri tämä oli erittäin onnistunut seikka MI3:ssa.

Tälläistä:

Cate Blanchett is joining Saoirse Ronan and Eric Bana in the Joe Wright-directed thriller Hanna. The film centers on a 14-year-old Eastern European girl who has been raised by her father to be a cold-blooded killing machine.

Jos Kate Winslet ei kävelisi Maa-nimisellä planeetalla, olisi suosikkinäyttelijättäreni Cate Blanchett. Roolista toiseen erinomaista muuntautumiskykyä osoittava Blanchett osoitti olevansa virheisiin kykenevä ihminen Indiana Jones 4:ssa (arvostelu), mutta on muutoin vastannut monista viime vuosien parhaista roolisuorituksista. Lähtökohtaisesti jokainen hänen projektinsa on kiinnostava. Onneksi Blanchett ei suinkaan ole läheskään ainoa huomionarvoinen seikka Hanna-produktiossa.

Vaikka en ainoakaan todellista huippuelokuvaa ole Joe Wrightin ohjaamana vielä nähnyt, niin miehessä on niin Pride & Prejudicen kuin kipeästi uudelleenkatselua kaipaavan Atonementin (arvostelu) perusteella roppakaupalla kykyä vaikka minkälaisiin mestariteoksiin, jotka vain lähinnä odottavat valmistumistaan. Atonementista Wright on raahannut mukaansa – ei tällä kertaa Keira Knightleya (mikä sinällään on sääli) vaan – Saoirse Ronanin, joka pärjäsi mitä mainioimmin itseään 10-20 vuotta vanhempien (ja liki saman verran kokeneempien) näyttelijöiden seurassa siitäkin huolimatta, että usein hänen hahmonsa nähtiin tuppisuuna.

Aika lailla odotuslistamateriaalia.

Following takes place between second and fourth line of this text:

20th Century Fox‘s film and TV studios are teaming to finally bring hit television series 24 to the big screen. Billy Ray will write the script for the feature. Ray’s pitch, which takes Jack Bauer to Europe, was a hit with Fox executives and producers of the TV series.

Siitä alkaa olla reilut puolentusinaa vuotta, kun käpöstelin Vaasan Anttilassa ja vastaan osui kovasti hypeä osakseen saaneen televisiosarja 24:n 1. tuotantokauden DVD-julkaisu. Hinta oli ajan standardeilla varsin siedettävä, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Parin ensimmäisen jakson jälkeen olin täysin myyty. 24 oli uudella idealla eteenpäin potkiva, äärimmäisen mielenkiintoinen ja ajankohtainen adrenaliiniruisku, jonka pääosassa sattui olemaan Äijä-fanin sydämen välittömästi mukanaan vienyt Jack Bauer.

Toinen tuotantokausi oli sekin kultaa, panokset olivat isommat ja tuntui että vain taivas oli rajana. Raja tuli kuitenkin vastaan jo kolmannella kaudella, joka tuntui pienoiselta tasonlaskulta loistavasta Meksiko-osuudestaan huolimatta, joka saattaa hyvinkin olla parasta 24:sta mitä olen nähnyt. Neljäs kausi tykitti äijäilyä, juonenkäänteitä ja tiukkaa toimintaa taas sellaisella tahdilla että hitaampia heikotti. Jälkiviisaana voisi sanoa, että jo neljännen kauden kohdalla olisi jo pitänyt ymmärtää sarjan kohtalo; se käytännössä oli kolmen edellisen tuotantokauden best of –kokoelma.

Viides kausi sujahti tilaukseen nopeasti, soittimeen vielä sähäkämmin ja … yht’äkkiä sarja tuntui tylsältä. 24 tunnin aikaformaatti alkoi olla pikemminkin rajoitus kuin voimavara ja vaikka Jack oli edelleen Jack niin tapahtumat hänen ympärillään olivat joko mielenkiinnottomia taikka vanhan kertausta. Vaikka 24:n 5. kausi ei varsinaisesti huono olekaan, niin sen ok-laatuisuus antoi sarjan fanitukselleni yllättävän kovan iskun. En ole nimittäin tähänkään päivään mennessä nähnyt jaksoakaan sen enempää kuudennelta kuin seitsemänneltä kaudelta. Kasikausikin taitaa jenkeissä jo pyöriä. Mitä olen Viralliselta 24-fanipoika –kaveriltani kuullut, niin muutosta parempaan ei ole näkynyt.

En ole katsonut innostukseni menettämisen jälkeen sen enempää 1, 2 kuin 4 kauttakaan uudelleen. Olin kyllä jo ensimmäisellä katsomiskerralla eritoten kahden ensimmäisen kaudet heikkouksista (muistinmenetys, ne helvetin puumat) kivuliaan tietoinen. Olisi ihan vapaan tieteen nimissä mielenkiintoista katsoa esim. toinen vuorokausi uudelleen, että näkisi onko makuni vain muuttunut vai oliko 5. kausi todella niin paljon heikompi kuin kuin edeltäjänsä.

Tällä kaikella 24-avautumisella oli kai pointtikin. Se oli tuohon uutiseen liittyen lähinnä se, että kun 24-elokuvasta ensimmäistä kertaa – vuosia sitten – alettiin puhua, olin siitä erittäin innoissani. Nyt en usko sen olevan mitään muuta kuin keskinkertainen toimintaleffa, jossa Jack Bauer toivon mukaan pääsee vihdoin ja viimein sanomaan FUCK! eikä vain juomapelimittoihin yltynyttä DAMN IT! –trademarkiaan.

No ainakin nimilista on kunnossa:

Steven Soderbergh is moving forward with Contagion, the deadly virus outbreak script written by Scott Z. Burns. The action-thriller has attracted the likes of Matt Damon, Kate Winslet, Jude Law and Marion Cotillard. Filming would take place in the fall. The site says the story takes place over four continents.

Contagionista kuulin ensimmäistä kertaa käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin Creative Screenwriting Magazinen podcastille antamassa haastattelussa, jonka aihepiirinä oli pääosin The Informant! (arvostelu). Tuolloin Burns puolittain leikkisästi kertoi, että tulee seuraamaan sika-influenssan leviämästä silmä tarkkana. Sain sellaisen käsityksen, että hänen Soderberghille kirjoittamansa elokuvan aihepiirin oli tarkoitus olla varsin lähellä juuri sellaista skenaariota, jonka eteen viimeisen puolen vuoden aikana ollaan törmätty.

Cast on kova, siitä ei pääse mihinkään. Itselleni se eniten Contagionin kiinnostuvuutta lisäävä nimi on toki Kate Winslet, joka teki viime vuonna mielestäni aika lailla kaksi parasta naisroolia. Tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että Sam Mendesin vaimo sattuu olemaan suosikkinäyttelijättäreni. Eipä castissa muutoinkaan ole mitään valittamista, kaikki ovat nimekkäitä tekijöitä ja ennen muuta osaavia.

Matt Damonin tuntuu kovasti olevan Soderberghin mieleen, eikä tätä tarvitse ihmetellä kun ottaa huomioon ohjaajan mielipiteen kaverista. Hänen mukaansa elokuvien tekeminen olisi huomattavasti helpompaa, jos Damonin voisi ottaa mukaan jokaiseen elokuvaan ja mielellään hoitamaan joka ainoan käsikirjoituksesta löytyvän roolin. Yhteistyö kuulemma sujuisi.

Damonin suosiminen ei suinkaan ole ainoa asia, minkä takia Soderbergh vaikuttaa poikkeuksellisen loistavalta valinnalta tämän elokuvan kippariksi. Vaikka aihepiiri onkin eri, Traffic tulee auttamatta mieleen tuosta mainitusta seikasta, että yhtä ongelmaa käsitellään neljästä eri kolkasta käsin. Tämä antaa ainakin teoreettista toivoa siitä, että jos tapahtumat hajautetaan neljään eri maanosaan, niin ainakaan ihan jokaisessa ei välttämättä puhuta englantia edes nätisti murtaen.

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu saapuu päätökseensä. Nyt vuorossa on siis sijoille 1-10 yltäneet varsin kelvolliset elokuvat. Alkuhöpötykset ja “säännöt” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä.

Sijat 11-20: linkki
Sijat 21-30: linkki

Lue loput jutusta »

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu jatkuu. Tänään on vuorossa sijoille 11-20 yltäneet mestariteokset. Alkuhöpötykset, sijat 21-30 ja “sääntöjä” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä. Koitan saada viimeisen paketin ilmoille sunnuntaina.

Part I: linkki

Lue loput jutusta »

Terrence Malick tuntuu innostuneen aiheesta nimeltä elokuvanteko. Vuonna 2005 ilmestyneen The New Worldin perään on tänä vuonna tulossa jälkituotannossa iät ja ajat asustellut The Tree of Life. Mikä hämärintä, Malick näyttäisi jo nyt valmistelevan uutta projektia, jonka cast on pääpiirteiltään seuraavanlainen:

Terrence Malick has cast Christian Bale, Javier Bardem, Rachel McAdams and Olga Kurylenko in a new love story he’s written and will direct. No story details are known at this time. FilmNation Entertainment is behind the film, which starts shooting in this fall (Comingsoon.net).

Melkein tekisi mieli huolestua herra Malickin terveydestä, mutta kun mies nyt ei vielä ainakaan mitä ilmeisemmin ole teho-osastolla vakioasiakas, niin täytyy vain olla tyytyväinen että mies aikoo mitä ilmeisemmin petrata tahtiaan (tosin tämän kaverin sairauksista tuskin pressitiedotetta julkaistaisiin ainakaan ohjaajan itsensä toimesta). Vaikka en olekaan vuoden 1978 Days of Heavenia nähnyt, niin uskallan sanoa että miehen kaikki elokuvat ovat herkkua kaikilla toivottavilla tasoilla; ajatuksia herättäviä, koskettavia ja kauniita tarinoita ei ole koskaan liikaa.

Mitä sitten castiin tulee, niin ihan kivoja nimiähän nuo ovat ja Malick on perinteisesti tehnyt valtavan hienoa työtä näyttelijöiden ja heidän hahmojensa kanssa: hänen elokuvissaan pienenkin huomion saavilla hahmoilla tuntuu olevan vahva persoonallisuus. Ainoa (ei niin pieni) kysymysmerkki nelikossa on venakko Olga Kurylenko, joka todella on ilo silmille (joten sopii siis Malick-kuvastoon), mutta jonka roolisuoritukset ovat saaneet varsin kriittisiä sanoja osakseen oikeastaan joka ainoa kerta kun tyttö on Hollywood-tuotannoissa nähty.

Semmosta:

Walt Disney Pictures is moving forward with a sequel to Enchanted that will be written by Jessie Nelson and directed by Anne Fletcher. The studio may be looking at a 2011 release. (Comingsoon.net)

Enchanted (arvostelu) oli jokunen vuosi sitten kaikessa ylivedetyssä pirteydessään ja makeudessaan oikein positiivinen yllätys. Eritoten Amy Adamsin raikas roolisuoritus oikeaan maailmaan joutuvana satuprinsessana oli lumoavaa katsottavaa. Ottaen huomioon kuinka tehokkaasti elokuva nakutti studiolle dollareita, on pienoinen ihme että jatko-osasta ei ole jo aiemmin kuulunut jotain.

Valitettavasti uutinen ei puhu yhtään mitään Amy Adamsin tai muiden castin jäsenten paluusta. Mielelläni näkisin Gisellen ja kumppaneiden rooleissa samat naamat kuin viimeksikin. En ole lähtökohtaisesti täysin uusien naamojen palkkaamista vastaan, mutta ennakko-odotuksia se kyllä laskisi varsin roimasti, jos alkuperäistä castia ei saataisi mukaan houkuteltua. Jos näin kävisi, niin toivon mukaan käytettäisiin Enchantedista tuttua konseptia uusilla hahmoilla. Tämänkaltaisella ratkaisulla olisi tosin suuri vaara olla vain ensimmäisen elokuvan teemojen kierrättämistä.

Ohjaaja Kevin Lima ei ainakaan ole palaamassa työtehtäviinsä, vaan Enchantedin ohella nipun mitäänsanomattomuuksia tehtaillut Lima tekee tilaa Anne Fletcherille, joka on viime vuosina ohjannut useammankin keskinkertaisiksi moititun, mutta lippuluukulla hyvin pärjänneen romcomin. Tällä osastolla Disney siis lähtee pelaamaan varsin varmoin kortein, eikä kyseessä selvästikään tule olemaan ”suoraan lasten DVD-hyllyyn” –projekti, vaan teatterielokuva. Tämä puhuisi vahvasti myös sen puolesta, että alkuperäinen näyttelijäpoppoo palaisi kuvauspaikalle.

Avatarin (arvostelu) tuotto Yhdysvalloissa: 601,142 miljoonaa dollaria

Avatarin tuotto maailmanlaajuisesti: 2,074 miljardia dollaria

Avatar on siis jo nyt, seitsemännen esitysviikonloppunsa jälkeen kaikkien aikojen eniten dollareita kerännyt elokuva (inflaation vaikutus unohtaen) niin USA:ssa kuin kaikki muutkin maat mukaan lukien. Pelkästään Suomessa James Cameronin ohjaus on tienannut hitusen yli 4,5 miljoonaa taalaa.

Uskomaton tulos, varsinkin kun ottaa huomioon ne lähtökohdat joissa oltiin ennen ensi-iltaviikonloppua ja vielä oikeastaan heti sen jälkeenkin. Monet veikkasivat ja useat varmasti myös toivoivat, että kierrätystarinan ja mielenkiinnottomien hahmojen värittämä, visuaalisesti loistokas 3D-ryminä ainakin jossain mittakaavassa floppaisi. 77 miljoonan dollarin avaus ei ollut pettymys, joskaan ei myöskään sellainen luku, että yhtä ainoaa ”Titanicin ennätykset tullaan rikkomaan” –tyylistä tekstiä olisin onnistunut käsiini löytämään. Enkä todellakaan väitä että itselläni asia olisi edes käynyt mielessä.

Toinen viikonloppu kuitenkin kaiken muuttaa voi. Vaikka joulunjälkeinen aika huomattavasti toki auttoikin, niin Avatar teki käsittämättömän kovan tuloksen: tulot avausviikonloppuun verrattuna laskivat ainoastaan 1,8% ja yht’äkkiä 20th Century Foxilla oli käsissään elokuva, jolla ilmiselvästi oli ns. jalkoja ja kaiken lisäksi käsittämättömän kova hype takanaan, jonka mukaan elokuva on paitsi pakollista nähtävää kaikille niin myös jotain uutta ja mullistavaa.

Aivan yhtä hurjana meno ei tokikaan pysynyt, mutta jälki on silti ollut poikkeuksellisen kovaa: dropit ovat olleet ”pahimmillaan” 26,6%, parhaimimllaan 9,4%. Oscar-ehdokkuuksien saapuminen tällä viikolla voi hyvinkin tarkoittaa sitä, että seuraavana viikonloppuna tulosta tehdään enemmän kuin 29-31. päivä tammikuuta. Näin ollen Avatarilla olisi verrattain hyvät mahdollisuudet olla Jenkkien vkl-ykkönen jo kahdeksatta kertaa peräjälkeen.

Mihin Avatar lopulta päätyy? Sitä on edes tässä vaiheessa vaikea sanoa, paljon riippuu siitä saako elokuva Oscareista kuinka paljon lisäpotkua. Pari viikkoa sitten boxofficeprophets.com esitti sellaista lukua kuin 650 isoa, mutta tällä hetkellä sekin tuntuu auttamatta liian pieneltä luvulta.

Ilmiö mikä ilmiö.

Huomasin juuri jotain. Spoileripelkoni alkaa olla jo sillä tasolla, että näin kovasti odottamani elokuvan kohdalla en viitsinyt edes katsella kuin pari “varmimmalta” näyttävää kuvaa Shutter Islandista. Jokseenkin huolestuttavaa. Toisaalta joku voisi sanoa, että ihan samalla tavalla promokuvissa on spoilereita (tai ainakin päättelyä rutkasti helpottavia seikkoja) kuin trailereissakin. En nyt sentään ala “kuvalakkoa” julistamaan, mutta aivan selvästi olen viime aikoina tullut varovaisemmaksi laajojen kuvagallerioiden katselemisen suhteen. Aika huvittavaa.

Näin ollen en voi kovinkaan kattavasti kommentoida sitä, miltä Shutter Island ensimmäisen ison kuvakasan perusteella näyttää. Tyydyn vain siis toteamaan, että kolme ensimmäistä arvostelua joihin olen onnistunut nokkani työntämään, kehuvat kaikki näkemäänsä. Erityisesti Leonardo DiCaprion roolisuoritus on saanut osakseen positiivisia sanoja. Aika ajoin varsin ylitsepursuavaan hehkuttamiseen sortuva AICN (minähän en moiseen koskaan sorru, enhän?) kirjoitti vaatimattomaan sävyyn näin: “I feel it (Shutter Island) would most likely run off with the top honor and Best Actor for Leonardo DiCaprio” jos elokuva siis olisi ollut mukana tämän vuotuisessa Oscar-rallissa.

19. päivä helmikuuta nähdään, jutteleeko AICN:n Harry täysin sekavia vai onko miehen sanoissa vinha perä. Toivon että on.

Ne kaksi muuta mainitsemaani arviota löytyvät täältä ja täältä kun taas kuvia voi käydä kurkistamassa tuolta.

Matt Damon jutteli tämmöisiä

“There’ll probably be a prequel of some kind with another actor and another director before we do another one,” Damon said. “just because I think we’re probably another five years away from doing it – we’ve got to get a script … (Latino Review)”

Pyrkimättä jyräämään koko ideaa heti alkutekijöihinsä, niin onhan tuo nyt suoraansanoen paska ajatus. Parikin seikkaan on pahasti vialla. Ei, yksi näistä ei ole Paul Greengrassin puuttuminen mahdollsesta esiosasta. Pystyn kyllä elämään ilman hänen panostaan, vaikka hän loistavia leffoja onkin ohjannut. On kuitenkin muistettava että sarjan paras elokuva, Bourne Identity oli Doug Limanin työnäyte. En siis ole lähtökohtaisesti huolissani ohjaajanvaihdoksesta.

Damon on Latino Reviewin mukaan sanonut, että ei tule tekemään uutta Bourne-mätkintää jollei Greengrass ole mukana. Vihreäruohoa en kaipaa, mutta sen sijaan en todellakaan pidä hyvänä ideana Damonin poisjättämistä. Vaikka Bourne the prequel sitten sijoittuisikin vanhoihin tapahtumiin, niin ei Damon nyt varsinaisesti mikään kulahtanut ryppynaama ole. Hän pystyisi ilman mitään ongelmia näyttelemään itseään huomattavan paljon nuorempaa Jason Bournea, eikä kukaan varmasti valittaisi. Sen sijaan uuden kasvon tuominen rooliin tuntuu vähän eh eh -luokan ratkaisulta. Toivon mukaan mitään teini-Bournea ei ainakaan tarvitsisi katsella.

Ihan tarinallisesti nyyhkytän lähinnä sen vuoksi, että kaikki kolme Bourne-elokuvaa ovat keskittyneet hyvinkin tiiviisti juuri siihen päähahmon menneisyyteen. Bournen tarinasta tiedetään hyvin pitkälti jo ne – oletettavasti – kaikkein tärkeimmäit seikat. Vaikka sarjan kolmas elokuva tavallaan yhden osan tarinasta laittaakin pakettiin, niin siitä huolimatta olisin kiinnostuneempi näkemään tulevia kuin menneitä tapahtumia. Ongelman voi tiivistää hyvin paljolti X-Men Origins: Wolverinen (arvostelu) problematiikkaan. Miksi tehdä syntytarina (sellainen sieltä Bournenkin tapauksessa kuitenkin on tulossa) kun kerran X-Men 2 käsitteli sen jo?

Oscar-ehdokkaat julkaistiin eilen:

Elokuva:

Avatar
The Blind Side
District 9
An Education
The Hurt Locker
Inglourious Basterds
Precious: Based on the Novel Push by Sapphire
A Serious Man
Up
Up in the Air

Ohjaus:

Kathryn Bigelow for The Hurt Locker
James Cameron for Avatar
Lee Daniels for Precious: Based on the Novel Push by Sapphire
Jason Reitman for Up in the Air
Quentin Tarantino for Inglourious Basterds

Linkki: kaikki ehdodokkaat

Nyt kun tuo kymmenen paras elokuva -ehdokkaan lista on näkyvillä, niin kaipaan välittömästi takaisin viiden elokuvan formaattiin. En nyt sano että Oscar-ehdokkuus tai edes voitto olisi minkäänsortin laadun tae, mutta jotenkin allekirjoittanutta jurppii se että joku District 9 (arvostelu) on ehdolla best pictureksi. Jollakin The Blind Sidellakin on tasan kaksi nominaattia: paras naispääosa (Sandra Bullock) ja sitten tämä paras elokuva, mikä tuntuu mielestä jollain tapaa hitusen surkuhupaisalta.

Positiiviseksi puoleksi laskettakoon kuitenkin se, että nyt mukaan mahtuu aina jotain pieniä positiivisia yllätyksiä. Vaikka en itse suuremmin A Serious Manista välittänytkään, niin monet varmasti näkevät sen hyvinkin mielellään top10:ssä (mikseipä tilanne tietysti olisi sama esim. District 9:kin kohdalla). An Educationia odottelen sen verran innokkaasti, että olin varsin hyvilläni nähtyäni sen ensin tuottajien ja nyt myös Akatemian listalla. Ylipäätään tuottajat ja Akatemian jäsenet olivat sympaattisen samaa mieltä viime vuoden parhaista elokuvista, 8 / 10 ei ole hullumpi suoritus. PGA nominoi Star Trekin ja Invictuksen The Blind Siden ja A Serious Manin sijaan.

Itselleni pienoinen yllätys oli Clint Eastwoodin Invictuksen jättäminen pois paras elokuva -ehdokkaista. Eihän sillä voittokarkeloihin mitään asiaa olisi ollut, mutta Clintin ja Akatemian välinen suhde tuntuu olevan sen verran läheinen, että he lähes velvollisuudentunnosta nominoivat miehen elokuvia ja varsin usein niitä palkitsevatkin. Arvelin siis paras elokuva -ehdokkuuden tulevan siitä huolimatta, että se olisi ollut elokuvalle oikeastaan ensimmäinen varsinainen kunnianosoitus näyttelijäkategorioiden ulkopuolella koko palkintokauden aikana. Kun projektista alunperin ilmoitettiin, siitä puhuttiin nimenomaan Nelson Mandela -elokuvana. Tuolloin vein kaikki mahdolliset pystit suoraan Clintin ja Morgan Freemanin palkintokaappiin. En ole lainkaan pahoillani kun erehdyin.

Se että elokuvia nimetään kymmenen kun taas ohjaajia viisi, on tietysti vähän tylsistyttävää veikkaamisen kannalta. Ilman ohjaaja-ehdokkuutta ei hirveän montaa elokuva-pystiä olla voitettu, ja tuota ohjaaja-viisikkoa voi eritoten tänä vuonna pitää sellaisena, että heidän elokuvansa olisivat tulevaisuudessa saaneet “nominated for best picture” -mainoslauseen DVD / BD-julkaisujensa kansiin.

Todellinen kisa käydään varmasti The Hurt Lockerin ja Avatarin välillä, joista kumpikin sai yhdeksän ehdokkuutta. Sen verran Akatemian jäsenet sentään osoittivat ammattitaitoa (toisin kuin käsikirjoittajien kilta), että he eivät laittaneet James Cameronin Avatar-käsikirjoitusta ehdolle laisinkaan, mistä täytyy ehdottomasti nostaa hattua. Tämä seikka plus viime aikojen kiltatulokset tekevät The Hurt Lockerista jos nyt eivät selvää ennakkosuosikkia, niin kuitenkin sen joka on selvä “häviäjä” jos se ei kävele parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscareiden kanssa pois gaalasta. Avatar vienee silti teknisillä saavutuksillaan eniten pystejä (visual effects lienee vuoden jännittävin kategoria).

Se epämiellyttävän oloinen fiilis, joka saapui puseroon kun Avatar (arvostelu) otti ja voitti Golden Globe -pippaloissa niin parhaan ohjaajan kuin elokuvan palkinnot, alkaa kovasti helpottaa. Ensin The Hurt Lockerin palkitsi PGA ja viime viikonloppuna ohjaajien kilta eli DGA päätyi siihen tulokseen, että vuoden parhaasta ohjaustyöstä ei suinkaan ollut vastuussa visuaalisesti upean, mutta sisällöllisesti onton seikkailun viritellyt James Cameron vaan henkilöhahmoihinsa keskittyvän, itselleni vielä näkemättömän Irak-elokuvan tekaissut Kathryn Bigelow.

DGA:n maine Oscar-ennustajana (on siinäkin titteli) on toki legendaarinen ja lupaavanoloisesti näyttääkin siltä, että Avatar joutuu tyytymään olemaan ainoastaan ensimmäinen elokuva, joka on tienannut maailmanlaajuisesti yli 2 miljardia dollaria. Tuosta prosenttiosuuksia jakavien mielestä se on varmasti huomattavan paljon oleellisempaa kuin parin tietyn kultaisen ukkelin kotiin kantaminen laskuhumalassa.

Nyt kun käsikirjoittajia lukuun ottamatta kaikki paras elokuva -kisan kannalta oleelliset kiltat ovat palkintonsa jakaneet, niin jollei tuo raha-aspekti sitten paina aivan valtavasti Oscar-gaalassa niin on varsin vaikea nähdä The Hurt Lockerin häviävän ohjaajan tai elokuvan palkintoa kenellekään muulle. Kun tämänvuotista palkintokautta jälkikäteen katsotaan, niin saattaa hyvinkin olla että se nähdään siten, että Bigelowin ohjauksen valtatie ei missään vaiheessa ollut tukossa, mutta se on jonkinlaista jälkiviisautta. Kisa alkoi kolikonheitto-tyylisenä arpomisena The Hurt Lockerin ja Up in the Airin välillä. Avatar nousi kuitenkin mukaan paitsi valtaisan menestyksensä niin Golden Globe -voittojensa vuoksi. Juuri nyt kuitenkin näyttää taas siltä, että The Hurt Locker on selkeä ennakkosuosikki.

Huolestuttavaa, hyvin huolestuttavaa. Siitä on päivälleen jo kolme vuotta kun Leffablogi.com-osoitteeseen ensimmäistä kertaa kirjoitin hyvin nerokkaita, puolueellisia ja taatusti fanipoikalasien läpi katsottuja mielipiteitäni. Aika rientää pelottavan nopeasti.

Viimeksi kulunut vuosi oli sisällöllisesti Leffablogin historian (köh köh) köyhin. Plazavisa pyöri (ja pyörii nytkin) ilman katastrofaalisen suuria ongelmia. Sen sijaan kirjoittelupuolella alamäki jatkui. Siinä missä ensimmäisenä vuonna tekstejä ilmestyi peräti 675 kappaletta, toisena vuonna tipahdettiin semmoiseen lukuun kuin 333 ja männävuotena postausmäärä oli niinkin kelvoton kuin 140.

Naputtelun vähäinen määrä toki osittain johtuu siitä, että olin viimeksi kuluneen vuoden aikana 4,5kk poissa maasta, eikä tuona aikana Leffablogiin ilmestynyt yhtä ainoaa tekstinpätkää. Oli syy vähäiseen tekstimäärään mikä tahansa, niin seuraavalle vuodelle otan selkeän tavoitteen: nyt kun kiinnostusta blogia kohtaan on taas varsin mukavasti, niin tuo kirjoitusten määrä saa luvan kääntyä nousuun. Mitään tavoitelukua en ala keksimään, mutta selvästi viime vuotta suurempi se ”published”-valikon alta löytyvä tekstien määrä kuitenkin tulee olemaan.

Vaikka kesällä blogi olikin käytännöllisesti katsoen kuollut, niin varsin kivasti lukijat ovat jälleen syksyn ja talven aikana löytäneet takaisin blogini ääreen.

Kiitos siitä.

Sundance, Sundance, Sundance.

Joseph Gordon-Levitt on jo useamman vuoden ajan tehnyt aina silloin tällöin samaan aikaan erittäin päteviä ja myös omanlaisiaan roolisuorituksia miehinä, joita onni enemmän tai vähemmän tinttaa takaraivoon. Olin nätisti sanottuna huvittunut kun näin People’s Awardsin (joo tiedän, lafkasta ei pitäisi edes välittää, mutta otanpa nyt esille kuitenkin) palkinneen Gordon-Levittin (500) Days of Summerin (arvostelu) pääosasta. Eihän siinä mitään, mutta kun kyseessä oli palkinto “vuoden läpimurrosta”. No voihan tuota periaatteessa puolustella, mutta luulisin että elokuvia vähänkin katsoviin Gordon-Levitt on onnistunut tekemään vaikutuksen jo useampi vuosi sitten.

Se siitä. (500) Days of Summerin ohella Gordon-Levitt teki viime vuonna huolestuttavan liikkeen hinaamalla perseensä G.I. Joen kuvauspaikalle. Tämä tyylirikko on kuitenkin korjautumassa saman tien, sillä Sundancessa ensi-iltansa saanut Hesher näyttää jälleen olevan kaikkea muuta kuin “Rahastuksen ABC” -oppaan mukaisesti rakennettu elokuva.

Spencer Susser tekee vasta tuloaan ohjaaja / käsikirjoittaja (kyseessä on esikoispitkä), mutta jo pelkästään Gordon-Levittin näyttelemän nimikkohahmon hapitus on sen verran remuinen, että en meinannut edes tunnistaa kuka piru Hesherin pääosassa nyt ylipäätään on. Jollei tuo yksittäinen shotti olisi herättänyt kiinnostustani, niin sen olisi tehnyt viimeistään synopsis: ”Hesher is a loner. He hates the world and everyone in it. He has long greasy hair and homemade tattoos. He is malnourished and smokes a lot of cigarettes. He likes fire and blowing things up. He lives in his van, until he meets TJ”

Eikä tietysti ole millään lailla haitaksi, että näyttelijäpuolelta löytyy myös sellainen nimi kuin Natalie Portman, joka sattuu olemaan yksi parhaita yhdistelmiä ulkoisia avuja ja ah niin tylsää, mutta hyödyllistä lahjakkuutta.

Sundance Festival, tuo miljoonien taalojen budjeteilla tehtyjen “indie-elokuvien” paratiisi, josta lähestulkoon joka vuosi nousee vähintään pari elokuvaa ylitse muiden. Ensin näistä Harvojen ja Valittujen elokuvien levitysoikeuksista käydään ankara huutokauppa. Sitten alkaakin seuraavan Little Miss Sunshinen toivominen, elokuvan joka tuo niin palkintokausi- kuin dollarimenestystä.

Ehkä kaikkein kiinnostavin elokuva jo päättyneillä festivaaleilla oli Blue Valentine. Ohjauksesta vastaa itselleni aiemmin täysin tuntematon heppu jota myös Derek Cianfranceksi haukutaan. Hän on myös yksi elokuvan kolmesta käsikirjoittajasta. Aivan toivottomia virkkeitä hän, Joey Curtis ja Cami Delavigne eivät kuitenkaan ole ilmeisesti muodostaneet, sillä tähän mennessä vilkuilemistani arvosteluissa on toistuneet aika lailla samat sanaparit: ”vahvaa näyttelyä” ja ”tunteellisesti voimakas” ovat tainneet olla alennusmyynnissä.

Jo taputeltuja Sundance-festareita lukuun ottamatta elokuvan levitysaikataulusta ei ole vielä tarkempaa tietoa, enkä nyt kovin paljon leffasta onnistunut muutoinkaan saamaan irti, mikä nyt ei tietysti ole huono juttu ollenkaan. Pääosissa nähdään erittäin pystyvä kaksikko Ryan Gosling ja Michelle Williams, joten näyttelijätyön tasosta parisuhteen hajoamisen kipeyden aitouden tunteen ei ainakaan luulisi olevan kiinni.

Viimeinen lause myös taannee sen, että Blue Valentine tavoittelee pikemminkin maineellista kuin taloudellista menestystä.