Tony Gilroy jyrähti ohjaajatutkaani kaikin puolin erinomaisella Michael Claytonilta (arvostelu). Siinä missä lakimaailman pimeämpään puoleen sijoittuva Michael Clayton pääsi tulemaan täysin puskista, ei Duplicitylla ole samaa etua. Pääosapari Ray Kovalin (Clive Owen) ja Claire Stenwickin (iki-inhokkini Julia Roberts) ovat vakoilualan ammattilaisia, jotka keräävät kehuja ja kunniamerkkejä jokaiselta työnantajaltaan. En nyt ala tarinaa enempää spoilaamaan, mutta todettakoon kuitenkin että mukana on – yllätys yllätys – romantiikkaa ja korillinen yllätyksiä (tai “yllätyksiä”).

Mikään täysin vakavalla naamalla etenevä draamatrilleri Duplicity ei ole, vaan mukaan on kohtauksesta riippuen lisätty enemmän tai vähemmän huumoria – kaikin puolin elokuva pyrkii olemaan varsin leppoista katsottavaa. Kotikatsomossa on tarkoitus pikemminkin viihtyä kuin jännittää. Tarinan panokset eivät ole kovinkaan korkealla, sillä panoksena on vain ihmissuhteet ja tukku rahaa. Genren mittapuulla mitattuna tämä on aika mitätön potti, yleensä kun vakoojaelokuvissa pelataan vähintään ydinaseilla. Kepeämpi ote tuo tarinaan mukavaa tuoreutta, vaikka juonen kulku ei sinällään genren perusmuotista niin suuresti eroakaan.

On aika valitettavaa, että elokuva on heikoimmillaan silloin kun sen kaksi päähenkilöä ovat samassa tilassa kahdestaan. Heidän välilleen kirjoitettu dialogi yrittää todella, todella kovasti olla 2000-luvan nokkelinta sanailua, mutta valitettavasti jutustelu ei ole kuin ajoittain toimivaa – suurimman osan ajasta piikkien vaihto tuntuu hyvin keinotekoiselta. Gilroy ei myöskään saa mitenkään loputtomasti pisteitä siitä, että tarinan viimeinen koukku pitää selvittää flashbackilla – tekniikka joka toimii noin kerran kahdessakymmenessä leffassa. Duplicity ei ole tämä poikkeus. Näyttäisi pahoin siltä, että Tony Gilroy on rakastunut itseensä samaan aikaan kun on työstänyt Duplicityn käsikirjoitusta.

Jos kuitenkin vaihteeksi sanottaisiin jotain hyvääkin elokuvasta, sillä kyseessä on kuitenkin ehdottomasti plussan puolelle jäävä pätkä. Tarinan epävakavuudesta saadaan ajoittain aidosti huvittavia tilanteita irti ja tarina kokonaisuutena – rakkauspuolta lukuun ottamatta – on yllättävän kutkuttavaa seurattavaa. Gilroy on elokuvan kliimaksia lukuun ottamatta rytmittänyt Duplicityn varsin sujuvaksi ja helposti sulatettavaksi kokonaisuudeksi, joka ei tunnukaan tavoittelevan mitään kovin ihmeellistä.

Roolisuoritukset ovat pääosin ok-luokkaa. Paul Giamatti tosin saisi hiljalleen etsiä muitakin kuin revittely-rooleja, potentiaalia nimittäin on. Sekä hän että vastapuolen firman pomona nähtävä Tom Wilkinson tekevät kuitenkin herkullisen hauskaa työtä. Pääosapari on joko hyvä tai ei-niin-hyvä, riippuen täysin siitä ovatko he samassa kohtauksessa. Vaikka osan kohtausten teennäisyydestä voi pistää dialogin piikkiinkin, niin Owen ja Roberts eivät nyt vain oikein toimi yhdessä.

Duplicity on mukavaa ja hupaisaa katsottavaa, mutta Michael Claytonin jälkeen odotin Gilroyn seuraavalta ohjaukselta paljon muutakin kuin “ihan kiva” -luokan elokuvaa ilman todellista yritystä korkeammalle tasolle.

3+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes