Spike Jonzen ohjaus Where the Wild the Things Are ei ollut makuuni – ei sitten tippaakaan. Vilkas mielikuvitus ja riehakas luonne saavat Maxin (Max Records) silloin tällöin pieniin ongelmiin. Perhepolemiikin jälkimainingeissa hän luo itselleen mielikuvitusmaailman, josta löytyy kasa monstereita. Siinä sitten käsitellään elämää, perhettä, ystävyyttä ja ties mitä muuta reilun puolentoista tunnin ajan ja anteeksi nyt vain, mutta minä en todellakaan pysynyt kiinnostuneena.

Tämä kaikki ei kuitenkaan estä elokuvaa alkamasta erinomaisesti. Maxin innokkuuden ja omituisuuksien esille tuominen hoidetaan erittäin hienosti ja ohjauksellisesti elokuva vaikuttaa aika lailla lapsipääosalla varustetulta leikkisältä toimintaleffalta. Mielikuvitusmetsään juostessa kaikki menee kuitenkin päin honkia. Tavatuissa hirviöissä ei ole juuri mitään kiinnostavaa. Ellei sitten lasketa sitä, että viihdytin itseäni pähkäillen että kuka on kenenkäkin äänenä. Karvakasat unettavine tarinoineen, rautalanka-analogioineen ja touhuineen lähinnä pitkästyttävät.

Visuaalisesta ilmeestä täytyy antaa pisteitä. Iso osa temmeltäjistä oli hoidettu perinteisin tehostein ja se näkyy: jälki on luonnollista ja käytetty CGI saadaan upotettua kuviin luonnollisen oloisesti. Muutoinkin elokuvan kuvaus ja tyylivalinnat ansaitsevat kiitosta. Where the Wild the Things Are ei kuitenkaan ole mistään kuvakulmasta katsottuna yhtä omansalainen kuin ohjaajansa parit muut työt. Siinä vaiheessa kun Max oli vihdoin oppinut elämän tarkoituksen ja pari muuta näppärää kikkaa loppuelämänsä varalle, olin jo täysin menettänyt alussa hyvinkin vahvana olleen kiinnostukseni koko hahmoon.

1½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes