Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu jatkuu. Tänään on vuorossa sijoille 11-20 yltäneet mestariteokset. Alkuhöpötykset, sijat 21-30 ja “sääntöjä” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä. Koitan saada viimeisen paketin ilmoille sunnuntaina.
Part I: linkki
Yksinkertainen tarina jättää shokeeraamisen vähemmälle ja keskittyy luomaan aitoja ihmisiä ja keskusteluja. 25th Hour on vaivattoman tuntuinen elokuva; se etenee rauhallisen sukkelasti. Spike Leen ohjauksessa Edward Norton tekee yhden uransa vaikuttavimmista rooleista. Viimeiset kohtaukset toimivat poikkeuksellisen hyvin, loppu koskettaa jokaisella katsomiskerralla enemmän.
12. The Departed (arvostelu)
Martin Scorseselle vihdoin ja viimein Oscar-pystin tuonut The Departed on ohjaajansa parhaimmistoa. Tiheätunnelmainen rikostrilleri on valmistettu loistavista aineksista: William Monahanin tiukkaa dialogia pursuava käsikirjoitus, tyylikäs kamerankäyttö ja tunnelman tiheänä pitävä kerronta sekä vakuuttavat roolisuoritukset takaavat poikkeuksellisen lopputuloksen.
13. Revolutionary Road (arvostelu)
Raastavan kaunis, ajoittain hauska, taukoamatta ahdistava. Sam Mendesin Revolutionary Roadissa on kaikki ja hieman enemmän, mitä huippuelokuvalta vaaditaan. Kahden vuosikymmenen parhaimpiin kuuluvan näyttelijän bravuuriroolit kruunaavat rauhallisesti etenevän elokuvan. Mendesin kuvan keskiössä ovat henkilöhahmot, eikä 1950-luvun Yhdysvaltalaiseen lähiöön sijoittuva tarina ei häröile sinne tänne, vaan keskittyy olemaan koskettava näytelmä murskautuvista unelmista ja arjen pettymyksistä.
14. The Others
Vuosikymmenen paras kauhuelokuva. Karmea yleistunnelma saa seurakseen lukuisia paniikkikohtauksen aiheuttavia hetkiä, joita en välitä sen suuremmin muistella. Kartano ei ole tapahtumaympäristönä se kaikkein omaperäisin, mutta sitä käytetään huomattavan tehokkaasti. Alejandro Amenábarin ohjaus on äänen ja kuvan juhlaa, loppu kruunaa kokonaisuuden.
15. Lilja 4-Ever
Lookas Moodysonin draama, jonka katsomisen jälkeen tuskin kenellekään on hyvää mieltä. Inhoa, vihaa ja menetettyjä unelmia täynnä olevat kuvat pitävät otteessaan. Oksana Akinshina pääosassa on riipaisevan hyvä.
16. Garden State (arvostelu)
Vuosikymmenen feel good –elokuvien ehdotonta parhaimmistoa. Zach Braffin ohjaus onnistuu olemaan hauska ilman että se tarkoittaa draamasta luopumista. Täynnä söpöjä ja inhimillisiä kohtauksia ihastuttavilla henkilöhahmoilla.
17. Minority Report
Steven Spielbergin uran paras elokuva. Visuaalisesti erittäin hieno elokuva, jonka tulevaisuusnäkymä on lukuisia kilpakumppaneitaan heittämällä parempi. Tarjolla on niin suuria toimintakohtauksia, kuin henkilöiden välistä draamaa ja kumpikin osa-alue toimii. Jännittävässä juonessa riittää tiukkoja tilanteita läpi elokuvan ilman että rauhalliset hetket tuntuisivat vain välivaiheilta.
18. No Country for Old Men (arvostelu, toinen katselukerta)
Coen-veljesten trilleri on täynnä upeita kohtauksia, mutta ne eivät kuitenkaan varjosta kokonaisuuden loistavuutta. Kerronta etenee kuin juna, Coenien omalaatuinen tyyli on vahvasti läsnä, eikä tarina on sieltä pehmeimmästä päästä.
19. The Aviator (arvostelu)
Martin Scorsesen toinen 2000-luvun täysosuma. Howard Hughesin elämänkertaelokuva on puvustuksen, lavastuksen ja kamerankäytön juhlaa. Elokuvan suurin vahvuus on sen päähenkilö, joka on poikkeuksellisen hienosti näytelty Leonardo DiCaprion toimesta. Komeat puitteet eivät jää ainoastaan silmäniloksi, vaan niiden lomassa pyörivät tapahtumat vievät mukanaan.
20. Collateral
Michael Mannin vuosikymmenen ainoa varsinainen onnistuminen. Räväkkää toimintaa, sähköisiä kohtauksia, hienoa dialogia ja vahva pääosapari. Jännite kasvaa kohtaus kohtauksen jälkeen, eikä elokuvassa ole klise-kännykkää lukuun ottamatta juuri niuhottamisen varaa.
Tagit: 25th Hour, Alejandro Amenábar, Collateral, Ethan & Joel Coen, Garden State, Lilja 4-Ever, Lookas Moodyson, Martin Scorsese, Michael Mann, Minority Report, No Country for Old Men, Revolutionary Road, Sam Mendes, Spike Lee, Steven Spielberg, The Aviator, The Departed, The Others, Zach Braff
Garden State!?! Jorse ihan oikeesti hei, elä ny viitti.
Vekkis hei, älä ite viitti. Garden State todellakin kuuluu tuolle listalle!
Departed häviää Infernal affairsille melko selvästi. Pakollinen romanssi, pahalla miehellä potenssiongelmia tottakai ja lopussa pitää aina pahan saada palkkansa. Toimii toki varmaan paremmin, jos ei ole alkuperäistä nähnyt. Jää nämä Hollywood versiot aina vaan kismittämään.
Pelolla Oldboyn Hollywood vesitystä odottaen vai onko kyseinen raina edes enää tekeillä?
Garden State \o/! Kyllä Braffin “pienisuuri” indie kuuluu ehdottomasti tälle listalle, jo Natalie Portmanin ja Peter Saarsgårdin takia.
The Aviatorissa on monia huippukohtia (ja lähes jokaisessa niistä fokuksessa on Cate Blanchett), mutta kokonaisuutena se jää kuitenkin kauas Scorcesen parhaista. Epätasainen tarina, jonka pituus on rasite.
Itse asiassa vähän sama vaiva kuin Gangs of New Yorkissaa: komeat puitteet, lahjakkaita ja valovoimaisia tähtiä, mutta silti lopputulos uuvuttaa. Harmittavaa.
nuo 11. ja 12. on jo hyllyssä roikkuneet pitkään odottamassa katsomista – jotenkin muut on vain menneet ohi valinnoissa. Pitäisi ehkä hoitaa nekin vihdoin.
Garden Statea teennäisempää indiekitinää saa hakemalla hakea. Nooh, ehkä tämä uppoaa herkässä iässä oleviin nuoriin miehiin, jotka Coldplayta kuunnellessa murehtivat sen hetkisen elämänsä kurjuutta ja finnejä puristellessaan haaveilevat Natalie Portmanin näköisestä tyttöystävästä.
Infernal Affairs on edelleen näkemättä. Varmasti jossain vaiheessa koko trilogia tulee tarkastettua, mutta tällöin tuskin puhutaan aivan lähitulevaisuudesta. Mulla on syystä tai toisesta osunut katseluun lähinnä sellaisia Aasia-elokuvia, jotka eivät sen suuremmin ole miellyttäneet ja olen päätynyt siihen tulokseen, että sieltä ei sieltä päin taida mitään hyvää tullakaan. Todennäköisesti olen pahasti väärässä, mutta juuri nyt en ole innostunut korjaamaan näkemystäni.
Gangs of New Yorkin kohdalla allekirjoitan alvyn moitteet monin paikoin, vaikka en nyt uuvuttavaksi lopputulosta luonnehtisikaan. Potentiaaliaan elokuva ei kuitenkaan saavuta kuin ajoittain ja on aivan liikaa komeiden puitteiden ja Daniel Day-Lewisin maagisen roolisuorituksen varassa. Lopputulos on kuitenkin mielestäni varsin maistuva tarina, jossa on tarpeeksi huippuhetkiä.
Lienee sanomattakin selvää, että en allekirjoita Vekan näkemystä Garden Statesta (jota mies tuputtaa aina tilaisuuden tullen) tai alvyn The Aviator -mielipidettä. Siitä voimme kuitenkin olla samaa mieltä, että Cate Blanchettin kohtaukset ovat hyvin usein elokuvan parhaimmistoon laskettavia.
Cate Blanchett oli Aviatorissa juuri sillä väärällä tavalla teennäinen Katharine Hepburnin roolissaan. Mielestäni tuo roolisuoritus oli lähes yhtä kamalaa katsottavaa kuin Renee Zellweger Cold Mountain -leffassa. Muutenkin tuo Blanchett on sellainen näyttelijätär, joka ei oikein onnistu muuten kuin kolkoimmissa rooleissaan.
Jouko: Day-Lewis todellakin omistaa elokuvan, ja tumma industrial-kolkkous on visuaalisena teemana sangen vaikuttava. Harmi, että elokuva kangistuu alkupuoliskolla.
Cane: Blanchettin ja Zellwegerin vertaamisella ei ole kyllä mitään todellisuuspohjaa :D
Reneén vetoa ei voi katsoa naureskelematta, niin yli ja ohi se menee.
Caten Hepburnissa taas on mielestäni juuri oikeaa arvokkuutta, vetovoimaa ja ylpeyttä esittämään Hepburnia, eikä hänen arviointikykynsä petä missään vaiheessa.
Se on toki epäilemättä enemmän tulkinta Hepburnista kuin uskollinen kopio, mutta hei, jos se toimii, miksei.