Viikon vanhenneen uutisen kommentointi on kivaa:

Daniel Craig has been confirmed to star three-picture adaptation of The Millennium Trilogy under the direction of David Fincher.

Rooney Mara is also locked into the lead role of the series. The screenplay is written by Steve Zaillian. (Comingsoon.net)

Löytyihän se Fincherin uusi kultamussukka, kun vain jaksoi kärsivällisesti odottaa. Sen vertaa monta nimeä rooliin on tyrkytetty, että aika harvassa alkoivat olla ne Hollywood-pyrkirit, joille Lisbeth Salanderin piikkikaulapantaa ei oltu sovitettu. Voin toki olla väärässä, mutta ainakaan mun ymmärrykseni mukaan Rooney Mara ei ollut kertaakaan mukana huhumyllyssä. Tämä nyt ei sinällään yllätä. Vaikka netissä on lukemattomia huhulottoa ylläpitäviä tahoja, niin hyvin usein lopullinen roolitus onnistutaan kuitenkin pitämään vällyjen alla.

Rooney Mara. Jos minulle olisi ennen elokuun 17. päivää heitetty ilmoille tuo nimi, niin olisin sanonut että ”etäisesti tutulta kuulostaa, mutta ei mulla ole hajukaan kuka se on tai mistä se pitäisi mukamas tuntea?” Siltä varalta että en ole ainoa jonka muistista Maran filmografia ei auennut silmänräpäyksessä, niin lyysään lampulla tutkimustuloksiani (eli IMDB:n selaamista). Ainoa leffa jonka olen neidiltä nähnyt on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan löyhä Youth in Revolt, jossa hänellä on hyvin pieni rooli. Maran nassun perusteella muistini ei yhdistä häntä mihinkään elokuvan kohtaukseen. Eniten huomiota osakseen saalistanut työnäyte on A Nightmare on Elm Streetin haukutun uusintafilmatisoinnin päärooli.

Nuo näytöt eivät vielä herätä kovin valtaisaa luottamusta tällä nojatuolilla. Fincher ei kuitenkaan ihan välttämättä ole kiinnittänyt silmiään Maraan pelkän ulkonäön perusteella, sillä hänellä on ainakin jonkinlainen osa The Social Networkissa, jonka herra ja hidalgo siis ohjaa. Fincher-palvontani on sillä tasolla, että uskon Maran tehneen varsin repäisevää jälkeä kuvauspaikalla. Todisteita tästä ei tietysti ole esittää tasan ensimmäistäkään, mutta en nyt anna moisen – merkityksettömän – yksityiskohdan juuri heikentää odotuksiani. Jos neiti Mara on Fincherin mielestä pätevä Lisbeth Salanderin rooliin, niin minä uskon asian näin olevan.

Aamen.

Helpolla Mara ei tule pääsemään. Niin sanotusta Millennium-trilogiasta olen nähnyt kaksi ensimmäistä osaa. Daniel Craigilta ei vaadita ihmeitä Michael Nyqvistin tasolle pääsemiseen. Hahmo ei ole Lisbethin tasoa, mutta kyseessä ei myöskään ole niin ontto mies kuin mitä Nyqvistin tulkinta ajoittain antaa ymmärtää. Potentiaalia löytyy. Noomi Rapace vähäsanaisena, menneisyytensä riivamana yhden kimman kommandoyksikkönä sen sijaan toimi kuin Michael Mannin värienkäyttö. Maralla on heti alkuunsa varsin haastava työ tehdä hahmostaan ensinnäkin uskottava. Rikkinäisen, mutta silti äärimmäisen kovan tytön osan näytteleminen ei ole mitään perusnyyhkyämistä. Koska vertailu Rapaceen on automaattista, niin pepun olisi parempi nousta reilusti hyppyriman yläpuolelle. Positiivisesti katsoen kyseessä on kuitenkin sisällöllisesti rikas, moraalinesti ristiriitainen kostaja. Tämän kaliiberin rooleja on eritoten Hollywoodissa naisille tarjolla ani harvoin.

Avioerot on mukavia. Varsinkin jos sattuu olemaan Meg Altmanin (Jodie Foster) kaltainen tuore yksinhuoltaja, joka käärii varsin makean osuuden miehensä miljoonista. New Yorkin hyvätuloisten alueelta löytyy perusluukku kahden henkilön käyttöön: huoneita riittää kolmeen kerrokseen, makkareita on saman verran kuin varomattomalla metsurilla sormia ja kokonaisuuden kruunaa Panic Roomille nimensä antava turvahuone, jonne on mainosprosyyrin mukaan mahdoton tunkeutua.

Kommenttiraidalla henkilökohtaisen palvonnan kohteeni, ohjaaja David Fincher kuvailee Panic Roomia ”erityisen hyväksi B-elokuvaksi”. Vaikka en vanhoillisuskonnolliseen sävyyn jumalani sanaa kirjaimellisena totuteena otakaan, niin tässä kohtaa täytyy olla Fincherin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Panic Room voisi nimittäin juonikulkunsa perusteella olla kuin mikä tahansa suoraan alennuskoriin loikkiva mukamas jännittävä trillerintapainen, jossa lähinnä odottaisi lopputekstejä sekä pääosanaisen rinta-aukon vilahdusta.

Vuoden 1999 Fight Clubissa (arvostelu) erittäin näkyvästi esillä olevat CGI-vetoiset kamera-ajot ovat vahvasti läsnä myös Panic Roomissa. Muutamissa kohdissa ne selvästi ovat vain kaunistamassa kuvaa, mutta sulavat ja kärsivälliset kamera-ajot kieltämättä tuovat moniin kohtauksiin hitaasti rakentuvaa painetta, jota leikkauksia lisäämällä ei välttämättä oltaisi saavutettu. Muutonkin Panic Room on Fincherin tapaan mannaa visuaalisille aisteilleni. Hidastuksia käytetään kerrankin jännityksen kohottamiseen, eikä sen tuhoamiseen.

Valitettavasti David Koeppin käsikirjoitus ja Fincherin ohjaus ei malta jättää lopun ramboilua väliin. Mikään realistinen selviytymiskertomus Panic Room ei muutoinkaan ole. Kissa-hiiri –leikki pysyy uskottavana lähinnä sopivasti ripotellun huumorin avulla ja sen vuoksi, että elokuva ei edes epätoivoisesti pyri selittämään jokaista pientä epäuskottavuuden aihettaan. Jotain elokuvan sähköisyydestä kertoo se, että vaikka pientä nitinän aihetta löytyikin aina sieltä täältä, niin niiden aiheuttama jännite olivat suurempi iloaihe kun henkisen murjottamisen aloittaminen.

Olen katsonut Panic Roomin aiemminkin, mutta tuolloin Kristen Stewart ei ollut vielä minkään sortin nimi. Vampyyri-teinien riveissä paremmin Bellana tunnettu teini vetää varsin napakan roolin hahmona, jolla on enemmän kuin riittävästi potentiaalia olla katsojan kuolemanrangaistuslistalla. Hänen ja vähemmän kohauttavasti karismaa ja epävarmuutta suojeluvaistoon yhdistävän näyttelijätyön tekevän Jodie Fosterin kemia toimii. Kovin rutkasti henkilöhahmojen rakenteluun ei ennen kutsumattomien vieraiden saapumista aikaa käytetä, mutta jo noilla kohtauksilla saadaan esiteltyä kolme tärkeintä peluria: äiti, tytär ja talo.

Turvahuoneen juhlapuheettoman käyttöönoton jälkeen Panic Room on samaan aikaan sekä maltillisesti että sähäkästi rytmitetty. Homman nimeä ei tarvitse edes hitaimmille katsojille kerrata ja tapahtumat saadaan pidettyä mielenkiintoisina, vaikka kaksi elokuvan päähenkilöä onkin muutaman neliön teräslaatikossa. Rosvot ovat klisekirjasta napatut ”asiantuntija”, ”wanna-be-roisto” ja ”hullu”. Heidän kuvioitaan seurataan varsin avoimeksi, eikä heidän seuraava peliliikkeensä juuri koskaan tule yllätyksenä. Konnien ja äiti-tytär –kaksikon välinen hyökkäysten ja vastahyökkäysten seuraaminen ei käänny missään vaiheessa itseään toistavaksi.

Panic Room pääsi hieman yllättämään. Uskoni David Fincheriin toki sinällään on kova, mutta ensimmäisellä katselukerralla tämä huono-onnisesti Fight Clubin ja Zodiacin (arvostelu, top5-kohtaukset) väliin sattuva ”välityö” ei iskenyt tällä volyymilla. Kaipa musta on vain kasvanut vuosien varrella luokkaa kovempi Fincher-fanipoika.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

No en minäkään kaikkia David Fincherin ohjaustöitä kykene maasta taivaaseen kehumaan. Vuonna 1997 teattereihin saapunut The Game oli alun perin tarkoitus kuvata jo ennen mestarillista sarjamurhaajatrilleri Se7eniä (arvostelu, top5-kohtaukset). Toisin kuitenkin kävi. Pelin johtoajatus on seuraava: Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on paitsi tajuttoman rikas, niin myös lievää vakavammin paskiainen. Todellisia läheisiä ei juuri ole ja loppua ihmismassaa kohtaan Van Orton käyttäytyy kohteliaasti vain yleisen sosiaalisen etiketin sitä vaatiessa. Renttuveljenä Nicholaksen silmissä näyttäytyvä Conrad (Sean Penn) tarjoaa isoveljelleen mahdollisuutta osallistua Peliin, joka on lahja miehelle “jolla on jo kaikkea”.

The Game seuraa liki jokaisessa kohtauksessaan Michael Douglasin tulkitsemaa Nicholas Van Ortonia. Tekijöiden mukaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa tehtiin päätös, että pelilaudan toisella puolella kyhjöttäviä miehiä ja naisia ei laajemmin nähtäisi. Ratkaisu toimii, josta iso kiitos Douglasin erittäin karismaattisen ja presenssiä uhkuvan roolisuorituksen. Mies on kuin kallio, jonka horjumiseen on elokuvan alkuminuuteilla mahdoton uskoa. Vaikka Van Ortonista onkin muovattu enemmän tai vähemmän mulkku, ei se estänyt ainakaan minua välittämästä hänestä. Ehkä tämä osin johtuu siitä, että huipulta tiputus hautaan on niin radikaali.

John D. Brancaton ja Miachel Ferrisin käsikirjoitus oli heidän itsensä mukaan juoniaukoton ennen kuvauksia. He antavatkin ymmärtää, että tarinan mahdolliset ongelmat ovat syntyneet vasta filmaus- ja leikkausvaiheessa. Niin tai näin, paketti ei pysy kasassa. Vaikka elokuvan tunnelma on kuvakielen puolesta mitä mainioimmin rakennettu, niin kaiken aikaa päässäni jyskytti migreenin tavoin juoniaukkogeneraattori. Sinällään simppelistä, mutta osin kierosta seitistä ei olla saatu neulottua uskottavaa kokonaisuutta. Loppuratkaisun kanssa minulla ei sinällään ole ongelmia, vaikka viimeiset kohtaukset tulevatkin hieman hätäillen ja ikään kuin ”elokuva on pakko lopettaa, nyt” –paniikin saattelemana.

David Fincher on kaikkien odotusten mukaisesti kuvannut jälleen elokuvan, joka on ilo silmille. Kamerakulmat ja ennen muuta varjoja rakastava valaistus luovat Nicholas Van Ortonin ympärille tehokkaan tunnelmakehän. Miljonäärin ympäristö ei missään vaiheessa tunnu turvalliselta ja paranoia alkaa levitä myös kotikatsomoon. Ketään ei voi uskoa eikä mikään ole todellista. Valitettavasti yksittäisten kohtausten vahva tunnelmalataus horjuu vähän väliä juonen esitellessä seuraavan käänteensä. Elokuva toki antaa alusta alkaen ymmärtää, että mikä tahansa on mahdollista. Siitä huolimatta huomasin jatkuvasti kyseenalaistavani milloin mitäkin.

Vaikka Fincher onnistuu tekemään ennen muuta päähenkilö Van Ortonista kiinnostavan eikä Peliä selittelevää jargonia nähdä kuin juuri riittävästi, niin The Gamen olisi pitänyt hengähtää hieman useammin. Siinä missä alussa jatkuva koukun ja arvoituksen kuvaan vyöryttäminen luo mielekästä kaaosta, niin loppupuolella se alkaa jo puuduttaa. Kuten Van Ortonista, niin myös Fincherin ohjauksesta uhkaa loppua puhti. Mitään korppujauhojen nielemistä viimeinenkään näytös ei kuitenkaan ole, vaan eritoten Meksiko-jakso on epätoivoa parhaimmillaan.

The Game on David Fincherin heikoin elokuva.

3½ / 5

Semmosta:

Daniel Craig will star in David Fincher’s The Girl with the Dragon Tattoo, based on Stieg Larsson’s posthumously published crime thriller trilogy, “The Millennium Series.” The deal includes two sequels based on The Girl Who Played with Fire and The Girl Who Kicked the Hornets’ Nest. (Comingsoon.net)

Sen verran pitkään Daniel Craigin kiinnityksestä ollaan huhuttu, että eipä tuon nyt voi enää väittää oikein yllättäneenkään. Ottaen huomioon David Fincherin taipumuksen työskennellä Brad Pittin kanssa, niin olisin kuitenkin ilman mitään ennakkotietoja veikannut hänen olevan kohtuullisen potentiaalinen pääosamies. Näin ei kuitenkaan harmikseni käynyt. En ole Stieg Larssonin romaaneja lukenut, mutta niiden pohjalta värkätyt kaksi ensimmäistä filmatisointia olen istunut läpi. Niiden perusteella Craig on varmasti ihan kelpo valinta Mikael Blomkvistin hieman etäiseen ja pinnallisesti itsevarmaan rooliin.

Daniel Craig tuli itselleni – kuten varmasti varsin monelle muullekin – lopullisesti tutuksi vasta James Bondina. Tuossa roolissa mies oli mielestäni erinomainen. Kylmä, kova ja tehokas. Yhden vedon perusteella on kuitenkin mahdotonta sanoa kuinka paljon miehessä on muuntautumiskykyä. Munichin, The Golden Compassin tai edes Road to Perditionin perusteella en uskalla miestä juuri arvioida, jokaisessa hän oli ok, mutta mitään ihmeellistä ei kysytty eivätkä hahmot suuremmin valokeilaa puoleensa huutaneetkaan. Fakta on että jos kyseinen sinisilmä ei olisi nykyinen 007, eivät nämä muut roolisuoritukset olisi jääneet juuri mieleen.

Nykyiselle 007:lle täytyy antaa propsit siitä, että hän selvästi pyrkii huolehtimaan urastaan eikä vain tyydy olemaan Mr. Bond. Tällä hetkellä seuraavan Bond-paukun tilaus on sen verran pahasti jumissa, että Craigilla toki on aikaakin yrittää karistaa 007-leimaa itsestään. Vaikka Bondiksi ryhtyminen toki olikin mitä mainioin uravalinta hänen kannaltaan, niin Jamesin smokkia ei tunnetusti ole kovinkaan helppoa vain heittää pois kun siltä tuntuu. On tosin myönnettävä, että en uskonut Pierce Brosnanin siihen pystyvän, mutta nykyisin hänet pystyy ottaa jo täysin vakavasti niin poliitikkona kuin salamurhaajana.

Parempiakin vaihtoehtoja Blomkvistin nahkatakkia kantamaan olisi aivan varmasti löytynyt, mutta fanipoikalasit päässäni pidän aika lailla jokaista David Fincherin päätöstä lähtökohtaisesti oikeana. Toivon mukaan remake ei todista minua vääräksi.

Blogin oikeasta palkissa asusteleva top30-leffalistani on ollut lievästi sanottuna torso pidemmän aikaa. Vihdoin juuri ennen koko blogin viikon pituista offline-taukoa sain aikaiseksi täydentää listaa sopiviksi katsomillani elokuvilla. Ehkä Puhtekin ylläpito oli sen verran järkyttynyt valinnoistani, että he päättivät laittaa blogailuni jäähylle.

Näillä kuitenkin mennään. Mukana on luonnollisesti varsin tuntuvan kokoinen kourallinen sellaisia elokuvia, joita ei top20-listalle missään vaiheessa päästetty. Oleellisempaa kuin määrän lisääminen on kuitenkin tuo järjestys. Kyllästyin aika lailla siihen, että liki joka ainoa kerta kun satuin top20-listaani vilkaisemaan, tuli akuutti halu hienosäätää sitä. Lisäksi huomasin kysyväni itseltäni turhan usein ”miksi tuo tai tämä leffa ei ole listalla?”. Top30-asetelma parantaa jälkimmäistä ongelmaa, aakkosjärjestys ensimmäistä.

Lisäksi heitin palkkiin top10-ohjaajat, joka olikin varsin vaivaton muodostaa. ”Pakollisia” nimiä tuli mieleen hyvin äkkiä varsin monta, mutta ei kuitenkaan niin tajutonta listaa että kymmenen rajan yli oltaisiin menty kovinkaan räväkällä kädellä. Top30-leffalistassa ja top10-ohjaajalistassa on luonnollisesti varsin paljon yhtäläisyyksiä. Eniten ohjaajista leffoja top30-listalle saivat Martin Scorsese ja David Fincher. Kumpainenkin mestari on edustettuna kolmella teoksella.

David Fincherin piti ohjata ei niin yltiömäisen jännittävältä vaikuttanut shakki-elokuva Pawn Sacrifice (juttu), mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole. Fincher oli vain käynyt morjenstamassa leffan tekijäporukkaa ja ”neuvonut” miten tästä voisi tulla katsomisen arvoinen elokuva. Jotain The Social Networkin jälkeen tarvitsee kuitenkin kuvata, joten ilmeisesti tarjolla on tyttö ja hänen koirapantansa:

The American remake of The Girl With The Dragon Tattoo (Man som hater kvinnor, Miehet jotka vihaavat naisia) is now set to be the next film of David Fincher. Fincher apparently wants an unknown for the very complex Salander character. Steve Zaillian will pen the script with shooting to kick off around October. (Dark Horizons)

Remake, remake, remake. No, ainakaan tällä kertaa Hollywood ei kuvaa uudestaan omia aikaansaannoksiaan, vaan kalaa haetaan vähän kaukaisemmasta satamasta. Ei sillä, en jaksa tätä ideaa vastustaa millään lailla. Ensinnäkin Man som hater kvinnor ei missään nimessä ollut mikään täydellinen elokuva. Erittäin lupaavanoloinen alkupuolisko sai ikävästi tehdä loppua kohden tilaa epäuskottavalle ja liikaa tavoittelevalle tusinatrillerille. Kirjaa en ole lukenut, joten en osaa sanoa löytyykö ongelma sieltä.

Oli Man som hater kvinnorin ongelmat sitten alkuperäismateriaalissa, ohjaajassa tai käsikirjoittajan sovituksessa, niin ainakin tällä remakella on mahdollisuus korjata alkuperäiselokuvan virheet. Sinällään hulluistakin skenaarioista kun on mahdollista tehdä hyvinkin uskottavia, kunhan miehet ja naiset kameran molemmin puolin vain osaavat hommansa.

Hollywood saa usein (syystäkin) moitteita siitä, että Jenkki-studiot pehmentävät käännöksissään alkuperäismateriaalia sopimaan paremmin PG13-ikärajan tuomiin rajoitteisiin. Man som hater kvinnorin kohdalla vaikuttaisi kuitenkin lupaavasti siltä, että mitään lässyn lässyn –keitosta ei tulla tarjoilemaan. Jollei Fincherilla nyt ihan ole jäänyt Facebook-vaihde pykälään, niin on hyvin vaikea uskoa että hänen versionsa olisi piiruakaan kevyempää tai helpompaa katsottavaa kuin Niels Arden Polevin ohjaus. Paljon kertoo jo se, miten varsin alussa oleva hellyyttävä ja rakkautta täynnä olevan peti-kohtaus toteutetaan.

Shakkia en pelaa (ihan liian fiksujen kaverien peli mulle), mutta olen tästä lähtien virallisesti kiinnostunut yhdestä lajiin liittyvästä elokuvasta:

David Fincher is making his next move, on Columbia Pictures‘ chess drama Pawn Sacrifice. The director is attached to the life story of American chess icon Bobby Fischer leading up to his historic world championship match against Boris Spassky. (Variety.com)

Taisin juuri kuulla ensimmäistä kertaa Bobby Fischerin nimen tai ainakin ensimmäistä kertaa elämäni aikana kiinnitin siihen minkään luokan huomiota. Lyhyesti todettuna Pawn Sacrifice ei vaikuta millään lailla kiinnostavalta, vaan – näin pelin lopputulosta tietämättömänä – sankaritarinalta Jenkistä joka käy Venäläistä mestaria vastaan. Tuolla premisillä ei kovin kauas potkita.

Olen kuitenkin niin totaalisen ohjaaja-uskovainen, että Pawn Sacrifice on ehdottoamsti tästä lähin kiinnostukseni kohteena. Tuskin kyseessä aivan totaalisen tavanomainen käsikirjoitus on, sillä en millään jaksa (halua) uskoa että David Fincher lähtisi umpipotentiaalitonta elokuvaa ohjaamaan. Joku voisi tietysti sanoa, että tämän vuoden aikana teattereihin saapuva The Social Network on jo horjuva askel tähän suuntaan. Paha tuota vastaan myöskään olisi elokuvaa näkemättä argumentoida, sillä jos Facebookin syntytarinan ohjaajana olisi koodinimi Tusinaohjaaja, niin lipastaisin projektin välittömästi Rahastuselokuvat-hyllylle.

Toivon mukaan Fincher onnistuisi sekä Facebookin että sitä seuraavan shakki-elokuvan parissa. Näiden jälkeen mies voisikin – ihan mun mieliksi – ohjata elokuvan jostain pirun mielenkiintoisesta aihepiiristä. Olisikohan sarjamurhaajista vielä mahdollista tehdä kolmas elokuva? Jos jotain saa ehdottaa, niin miten olisi Ted Bundyn tarina?

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu saapuu päätökseensä. Nyt vuorossa on siis sijoille 1-10 yltäneet varsin kelvolliset elokuvat. Alkuhöpötykset ja “säännöt” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä.

Sijat 11-20: linkki
Sijat 21-30: linkki

Lue loput jutusta »

Vuosikymmen vaihtui ja vaikka tämmöinen lista olisi ollutkin kaikkein ajankohtaisin juuri vuodenvaihteen jälkeen, niin eiköhän se näin tammi- ja helmikuun vaihteessakin vielä asiansa aja. Top30-listalle pääsystä kisasivat kaikki näkemäni elokuvat, jotka ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 2000-2009 välillä. Käytännössä vuosien 2000-2008 välillä käytin elokuvan alkuperäistä ensi-iltapäivää kun taas vuoden 2009 teosten piti saapua myös Suomessa teattereihin viime vuoden puolella. Ei hirveän loogista, mutta näillä säännöillä on mentävä – jo ihan käytännön syistä.

Top30-listan olen jakanut kolmeen kymmenen elokuvan palaseen. Linkin takana löytyy listauksen sijoille 21-30 arvotut elokuvat. Järjestyksen löytäminen näille oli aika lailla tuskaista ja olisi varmasti ainakin jossain määrin erilainen jo huomenna. Jatkoa seuraa lähipäivinä.

Lue loput jutusta »

Puoli-kiva elokuvavuosi 2009 on ohi ja on jälleen aika suunnata katse tuleviin 12 kuukauteen. Sijoitusten jakaminen odotuslistalla on aika lailla toivottoman vaikeaa, eritoten sijat 2-5 olivat yhtä edestakaisin arpomista.

Koitin ottaa listalle vain sellaisia elokuvia, joiden Suomen ensi-iltapäivä on joko 1) tiedossa tai 2) on kaiken järjen mukaan vielä tämän vuoden puolella. Myönnettäköön, että on siellä listalla ainakin yksi “toivotaan, toivotaan” -tapaus.

Odotuslistani vm. 2010 linkin takana.

Lue loput jutusta »

Elokuvavuosi 2009 ei edeltäjälleen pärjännyt, mutta oli siitä huolimatta varsin mainio. Valitettavasti loistokkuuksien määrä oli valitettavan alhainen, mutta hyvätasoisia suorituksia nähtiin kuitenkin verrattain laajalla rintamalla. Alla olevan linkin taakse kasaamani top10-listan karsin yhteensä 32 sellaisesta näkemästäni elokuvasta, jotka joko 1) saivat Suomessa teatteri-ensi-iltansa vuoden 2009 aikana tai 2) saivat DVD / BD -ensi-iltansa Suomessa vuoden 2008 aikana ilman että olivat lainkaan käyneet teatterikierroksella.

Linkki: top10 vm. 2008
Linkki: top10 vm. 2007

Ja linkin takana top10-elokuvat vm. 2009 …

Lue loput jutusta »

David Fincher ja tuleva projekti:

Three of the key players behind the scenes of 1995 thriller hit Se7en are set to reteam for The Reincarnation of Peter Proud. David Fincher is attached to direct, Andrew Kevin Walker will adapt the script and Michael De Luca will produce. An adaptation of the Max Ehrlich novel, the story centers on a college professor who begins having recurring dreams and nightmares and, realizing they are images of a past life, decides to search out the source of the visions. (Dark Horizons)

Sen verran ohjaaja-uskoinen olen elokuvamieltymysteni suhteen, että ohjaajan nimi aika paljolti määrittää sen, kuinka kiinnostunut kulloisestakin projektista jaksan olla. Toki oikein nimekkään castin kiinnitys on varsin usein “hyvä” merkki, sillä harvoin nyt hirmuinen kasa nimimiehiä totaaliseen kuralätäkköön jalkaansa upottaa. Toki näitäkin esimerkkejä on vaikka muille jakaa, mutta noin nyrkkisääntönä voidaan kai kuitenkin pitää, että ainakin leffassa täytyy olla potentiaalia jos sen roolihenkilöitä on saatu tulkitsemaan kasa A-listalaisia. Mutta jos ohjaajana on semmoinen nimi, joka aiheuttaa positiivisia fiiliksiä, niin muulla tekijäporukalla taikka aiheella ei sen kummemmin ole väliä.

The Reincarntion of Peter Proud on hyvä esimerkki juuri tämänkaltaisesta tapauksesta. Elokuvasta ei tiedetä kuin tuo pieni synopsis ja se merkityksellinen fakta, että David Fincher on ohjaajan paikalla. Jos tuohon juonikuvaukseen yhdistettäisiin joku Pekka Perustekijä, niin leffa ei mielenkiintoani herättäisi ennemmin kuin mukaan hyppäisi joko kiinnostavia näyttelijöitä tai sitten arvostelut alkaisivat kauniisti vihjata, että kyseessä on katsomisen arvoinen elokuva. Eiköhän tämäkin leffa nyt kuitenkin itsensä löydä aika korkealta odotuslistaltani sitten aikanaan, kun kerran Facebook-leffankin (tarinaa) tulen sinne lähitulevaisuudessa sijoittamaan.

Martin Scorsese on Jumala.

The Kulmakarvojen seuraava ohjaus, Shutter Island, on pitänyt järkähtämättömästi loppuaan kohti kaartuvan vuoden odotuslistan sijaa nro. 2 alusta alkaen. Korkean sijoituksen sijaan suurempi yllätys on että kyseinen pätkä ei ole ykkösenä. Harvassa ovat nimittäin ne kuviteltavissa olevat skenaariot, joissa en Scorsesen ohjausta paalupaikalle sijoittaisi. Tällainen outous kuitenkin sattui, sillä David Fincherin The Curious Case of Benjamin Buttonista (arvostelu) suollettiin ulos niin vavisuttavaa materiaalia, että olin pakotettu seuraamaan sydäntäni. Onneksi näin tein, sillä olisihan se ollut ikävää jos listan ykkösnimeä ei oltaisi koko vuonna päästy katsomaan. Kaiken lisäksi Benjamin Button täytti aika lailla täysin (aivan liian suuriksi) nousseet odotukset, joten se jopa ihan ansaitsi paikkansa. Toisin kuin edeltävän vuoden ykkössijan pitäjä Body of Lies (arvostelu), joka oli aikamoinen perustuotos.

Shutter Island on tosiaan siirretty vuodelle 2010, tarkemmin ottaen helmikuulle. Mielenkiintoinen siirto, sillä yleisesti ottaen tuota alkuvuotta voidaan pitää aikamoisena roskakorina, varsinkin siinä tapauksessa että elokuvan ensi-iltapäivää siirretään ja uusi julkaisuajankohta sijoittuu sanotaan tammi-maaliskuulle. Tässä kohtaa joudun taas ottaa esille herran nimeltä David Fincher ja hänen Zodiacinsa (arvostelu, top5-kohtaukset). Tuo elokuva on nimittäin se, joka allekirjoittaneelle antaa rutosti toivoa. Zodiac koki 2006/2007 saman kohtalon ja kirjoitin aika pitkän itkuvirren siitä, mitä tämä teki odotuksilleni. Fakta kuitenkin on, että Zodiac on yksi kuluneen vuosikymmenen tiukimmista elokuvista.

Columbia Pictures on perustelut päätöstä puhtaasti rahallisilla tekijöillä. Shutter Islandin uskotaan takovan helmikuussa enemmän rahaa kuin alkuperäisenä julkaisupäivänään (viime vkl) ja ilmeisesti DiCaprio ei olisi ollut saatavilla markkinointihommiin juuri nyt (kuvaamassa Christopher Nolanin Inceptionia). Scorsesen elokuvan budjettia ei ole ilmoitettu, mutta oletettavasti se on – jo ihan näyttelijälistaa katsomalla tämän voi päätellä – reippaasti yli 50 miljoonan dollarin. Siinä mielessä tämä on ikävää, mutta ymmärrettävää. Sen (perkeleen) Oscarin Scorsese jo onneksi meni kokoelmiinsa hankkimaan, joten en ala marisemaan tämän päivämääräsiirron vaikutuksista Shutter Islandin palkintokausimahdollisuuksiin. Ne joka tapauksesta – elokuvan laadusta huolimatta – laskivat reippaasti. Studio – tietenkin – on ilmoittanut, että elokuvan laadulla ei ole mitään tekemistä ensi-iltapäivän siirron suhteen. Todella toivon näin.

Uusi ensi-iltapäivä Jenkkilässä on 19.2.2009. Kivan kuuloisesti elokuva on näillä näkymin saapumassa Suomeen samana päivänä.

Traileri (joka muuten pyörii tuskallisen usein Finnkinossa, siinä on lattiamatot ja mp3-soittimen sisältö tulleet tutuiksi):

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=HYVrHkYoY80[/youtube]

Tagit: David Fincher, Martin Scorsese, odotuslista, Shutter Island, The Curious Case of Benjamin Button, Zodiac

David Fincher, sä olet hyvä. Itse asiassa aivan helvetin hyvä. Ainakin ohjaamaan. Mutta tuota tuota, en silti malta olla epäilemättä tämän projektin onnistumismahdollisuuksia:

Columbia Pictures and director David Fincher have cast Jesse Eisenberg, Justin Timberlake and Andrew Garfield in the The Social Network.

The script was written by Aaron Sorkin (The West Wing). The film will examine the formation and phenomenon that is Facebook. The script will also focus on “how overnight success and wealth changed the lives of the classmates who created it.” (Movieweb)

Katsotaanpa. David Fincher on yksi kovimpia ohjaajanimiä, jota tällä hetkellä planeetta maassa työskentelee. Kaiken muun loistavuutensa ohella mies on erittäin hyvä saamaan näyttelijöistään erinomaisia roolisuorituksia irti. Silti olen erittäin, erittäin hämmentynyt siitä faktasta, että Fincher on mitä ilmeisemmin sanonut “ok” kun Justin Timberlaken nimi on tullut casting-kokouksissa esille. Ja minkähän ihmeen roolisuorituksen perusteella Fincher on mahtanut saada päähänsä, että tämä kaverini jumaloima seksisymboli ja pop-muusikko osaa vielä näytelläkin? Minä nimittäin en ainakaan ole saanut aiheesta vielä minkäänlaista todistusta. Vastaväitteiden aiheita kyllä. No, pakko kai vain luottaa siihen että mies tietää mitä tekee. Tai sitten Fincher on vain mennyt häviämään jonkun vedon, josta saa kärsiä niin kauan kun hänen nimensä The Social Networkiin yhdistetään.

Ei tuo (ikinä kuullutkaan) Andrew Garfield nyt mitään aivan loputonta innostusta herätä, kuten ei myöskään pääosatrion kolmas lenkki Jesse Eisenbergkaan. Viimeksi mainitulta olen nyt kuitenkin sentään nähnyt jotain arvostamisen arvoista, joten hän on silti selkeästi eniten positiivisia hymähdyksiä aiheuttava nimi näyttelijälistasta. Valitettava fakta on, että tällä aiheella (“rahastaa ne vain haluaa! …”) ja näyttelijävalinnoilla (“… ja se näkyy castista!”) olisin valmis purkittamaan The Social Networkin suoraan ö-mappiin muiden epäonnistuneiden draamakomedioiden seuraksi. The Social Networkin ohjaa kuitenkin David Fincher ja se muuttaa paljon. Tarkemmin ilmaistuna kaiken.

Odotuslistalle.

Odotuslistani kärkipaikkaa pitänyt David Fincherin tuorein ohjaus The Curious Case of Benjamin Button ei pettänyt odotuksia, mikä oli jo sinällään pienoin yllätys, sillä olen vähän toivoton ennakko-odotusten rakentamiseen suhteen. Aina silloin tällöin alas tullaan ja lujaa. Eric Rothin käsikirjoituksen (perustuu F. Scott Fitzgeraldin novelliin) lähtökohta taitaa olla kaikille jo tässä vaiheessa tuttu, mutta menkööt: äitinsä synnytyksen yhteydessä menettävä lapsi syntyy kaikilla mahdollisilla ikääntymisen oireilla varustettuna valmiina kuolemaan. Näin ei kuitenkaan käy vaan Benjamin Button (Brad Pitt) keskittyy vanhenemisen sijaan nuorenemiseen.

Elokuvan kerronta kulkee päiväkirjan lukemisen kautta, ja heti alkuun on todettava että kuolevan Daisyn (Cate Blanchett) sairasvuoteelle sijoittuvat kohtaukset ovat elokuvan heikointa antia, ja pyrkivät aivan liikaa hakemaan tehoja tyhjästä. Varmanpäälle pelaaminen ja Oscar-hakuisuus näkyvät Fincherin ohjauksesta muutoinkin selvästi, sillä kyseessä on mittatilaustyömäinen eeppinen rakkaustarina. Hieman The English Patientin (arvostelu) ja Titanicin tapaan The Curious Case of Benjamin Buttonin tarina ja kerronta ovat kuitenkin niin vahvaa luokkaa, että Benjamin Buttonin elämän traagisuus vie pakostakin mukanaan. Elokuvassa riitti läpi kestonsa liikuttavia kohtauksia, enkä missään vaiheessa törmännyt monien esille tuomaan tylsyyteen.

Visuaalisesti elokuva on ohjaajalleen tyypillisesti upea, teknisenä tuotoksena kyseessä on ehdoton mestariteos. Tietokoneella luotujen tehosteiden käyttö on juuri sellaista kuin sen tulisikin olla: näkymätöntä. Erityisesti Benjamin Buttonin ikääntymisestä vastaavat pojat & tytöt ansaitsevat kehuja, sillä kerrankin CGI-kasvoilla on luonnetta. Vaikka Fincherin ohjaus onkin ikääntymistemppuaan lukuun ottamatta sijoitettu arkiseen maailmaan, niin elokuvan tyyli ja henki tuovat vahvasti mieleen hieman satumaisen tarinan, joka vei ainakin minut mukanaan.

Benjamin Button ei pelasta maailmaa tai edistä ihmiskunnan henkistä tilaa. Itse asiassa Benjamin tekee itse hyvin vähän. Jos kieltämättä normista poikkeava ikääntymissuunta otetaan pois laskuista, on päähenkilö pikemminkin tuulen kuljettama. “Your life is defined by its opportunities… even the ones you miss.” sanoo päähenkilö yhden elokuvan hienoimman kohtauksen päätteeksi ja on oikeassa; Benjamin ei todellakaan toimi aina kaikkein fiksuimmalla tavalla, ja on muutenkin satumaisen rakkaustarinan sankariksi varsin tavanomainen mies moraalisine paheineen.

Elokuvan pääroolissa nähtävää Brad Pittia on hitusen hankala arvioida. Näyttelytyö on kieltämättä erittäin hyvää, mutta olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon siitä on CGI-puolen ansiota ja kuinka paljon Pitt joutui tekemään töitä ‘meikkauksensa’ takaa. Cate Blanchett on – kuten yleensäkin – erinomaisen loistava Benjamin Buttonin elämän suurena rakkautena. Pääosaparin väliset kohtaukset ovat aina omanlaisensa jännityksen ja hengen täyttämiä, eikä niiden lopputulos ole läheskään aina niin ruusuinen kuin ennen elokuvan näkemistä kuvittelin.

Vaikka Benjamin Button ja Daisy ovatkin elokuvan tarinan punainen lanka, niin Buttonin elämänsä varrella kohtaamat miehet ja erityisesti naiset muodostavat hyvin merkittävän osan elokuvan viehätysvoimasta. The Curious Case onnistuu poikkeuksellisen hyvin hahmojen esittelyssä, niiden käytössä päähahmon elämään vaikuttajina ja vaikka monista heistä luovutaankin lopulta nopeasti, en tuntenut oloani petetyksi. Erityisesti mieleen jäivät laivan kapteeni Mike (Jared Harris) ja teeseura Elizabeth Abbott (Tilda Swinton).

The Curious Case of Benjamin Button kuvaa päähenkilönsä matkaa vaarista vauvaksi. Yleensä ratkaisu on hieman ongelmallinen tarinan yhtenäisyyden kannalta, mutta Fincherin näpeissä jatkuva ja usein kiivaskin aikahyppely toimii oikein hienosti ja jatkuvuuden tunne säilytetään läpi elokuvan. Elokuvan loppu on onnistunut ja pidin tavasta, jolla Daisyn ja Benjaminin välinen pitkä suhde saatiin päätökseensä. Olisin kuitenkin toivonut hieman enemmän aikaa Buttonin viimeisien vuosien kuljettamiseen, sillä nyt ajoittain tuntui siltä että elokuvan kesto haluttiin väkisin pitää alle kolmen tunnin.

The Curious Case of Benjamin Button ei ainakaan ensimmäisen katselukertansa perusteella nouse David Fincherin kolmen parhaan elokuvan tasolle, mutta hyvin lähellä ollaan.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Ikäviä uutisia:

David Fincher and the Torso project he was set to make have apparently parted company. This is a project Paramount was looking to make since January 2006. The studio recently let the rights to the property lapse. The novel tells the “true story of Treasury Department agent Eliot Ness’ time after his Al Capone days.”

Last month, Paramount lost the ability to extend the rights to the option when it expired. They could have kept them but Paramount didn’t want to spend the money. The studio still owns the screenplay that was written and they might put together something new with the writers of the graphic novel (They currently have the rights back). The thinking is that Paramount will still make the movie but most likely with a different director. (Movieweb)

Äskettäin vihdoin ja viimein ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa napannut David Fincher kuuluu ehdottomiin suosikkiohjaajiini. Toivon mukaan kuulun The Curious Case of Benjamin Buttonin suhteen niihin, joille elokuvaa iskee kuin Korkeajännityksen tagline. Ja vaikka näin ei kävisikään, niin ei se onneksi millään lailla vähennä miehen kolmen aiemman mestariteoksen arvoa.

Vaikka käytännöllisesti katsoen olenkin erittäin kiinnostunut mistä tahansa elokuvasta, johon Fincher nimensä kiinnittää niin Torso nautti kuitenkin vielä jonkinlaista erikoisasemaa. Fincher osoitti Zodiacilla (arvostelu, top5-kohtaukset) pystyvänsä tekemään hyvinkin erilaisen elokuvan sarjamurhaajasta kuin mikä hänen Hollywood-läpimurtonsa Se7en (arvostelu, top5-kohtaukset) oli. En nyt ainakaan tähän hätään keksi mitään syytä miksei mies olisi pystynyt samaan temppuun toistamiseenkin; näin siitäkin huolimatta että Torson ja Zodiacin tarinoilla on selviä yhteyksiä: molemmissa tapauksissa tappaja harrastaa kirjeenvaihtoa kiinniottajiensa kanssa.

Torson tarina on sen verran kiehtova, että elokuva ei menetä kiinnostustaan siitäkään huolimatta että Fincher projektista pois jättäytyisi. Mutta jos ollaan nyt edes kertaalleen edes hitusen objektiivisia, niin jos elokuvan synopsiksesta poistaa tutut nimet, niin jäljelle jää juuri sellainen tusinatrillerin juonikuvio, jota ei viitsi katsoa kuin korkeintaan vuokraamon hyllyltä parin tyylikkään kohtauksen toivossa. Sen sijaan Fincherin kaltaisen neron käsissä tarinassa on välitöntä potentiaalia useampaa astetta laadukkaammaksi elokuvaksi. Jostain syystä jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa mielekkäämmältä.

Erinomainen elokuvavuosi 2008 on ohi ja aika kääntää katse tulevaan. Ainakin ennakkoon katsoen vuodesta 2009 näyttäisi tulevan niin ikään upea. Useilta suuresti arvostamiltani ohjaajilta tulee teattereihin uusi elokuva. Tarjontaa olikin vähintään riittävästi top10:n tarpeisiin, top20 olisi ollut selvästi helpompi.

Koitin nakata listalle vain sellaisia elokuvia, joiden Suomen ensi-iltapäivä on joko 1) tiedossa tai 2) on kaiken järjen mukaan vielä tämän vuoden puolella. Esimerkiksi Terrence Malickin lupaavanoloinen The Tree of Life on Yhdysvallosisakin asetettu epämääräisesti ‘vuodelle 2009′. Voi toki olla että tämänkaltaiset pätkät saadaan ennen vuodenvaihdetta myös Suomeen, mutta todennäköisyys sanoo että varsinkaan niin sanottujen ‘Oscar-elokuvien’ kohdalla tämä ei tule olemaan tilanne. Odotuslista voi vuoden edetessä muuttua, mutta nyt mennään näillä:

Alustus ohi, top10 odotetuimmat elokuvat vm. 2009 …

Lue loput jutusta »

Vuosikymmenestä toiseen DGA on ollut paitsi luotettavin Oscar-gaalan paras ohjaaja -tuloksen ennustaja, niin myös paras elokuva -viisikon arvuuttelussa sillä on ennustajanviitta harteillaan. Näin ollen DGA:n ehdokaslistan (ja voittajan) julkistaminen on oikeastaan tärkein yksittäinen palkintotapahtuma ennen helmikuun loppupuolella järjestettävää Akatemian tilaisuutta.

DGA-ehdokkaat ovat:

David Fincher, The Curious Case of Benjamin Button
Danny Boyle, Slumdog Millionaire
Ron Howard, Frost/Nixon
Christopher Nolan, The Dark Knight
Gus Van Sant, Milk

Vaikka Oscar-ehdokkaiden julkistamiseen onkin vielä päivää vaille kaksi viikkoa, niin jo tässä vaiheessa voi aika lailla turvallisin mielin veikata, että tuossa ylhäällä on tämän vuoden viisi paras elokuva -ehdokasta. Sama viisikko on nyt killasta toiseen ollut lähes aina mukana, kun niiltä on sitä vaadittu (tekniseen puoleen keskittyvät ryhmät ovat asia erikseen).

Samaan aikaan alkaa hiljalleen näyttää siltä, että Danny Boyle ja hänen ohjauksensa Slumdog Millionaire ottavat yhä vahvemmin ennakkosuosikin paineita niskaansa. Makuuni jokseenkin erittäin epäkiinnostavalta vaikuttava elokuva on vienyt mutu-tuntumalla mitattuna selvästi eniten kriitikkopalkintoja ja nyt se on ollut mukana kaikissa tärkeissä kiltojen ehdokasasetteluissa. Mutta jos ja kun Slumdog Millionaire ainakin sen ehdokkuuden mukaansa tammikuun 22. päivä ottaa, niin kai mokoma itkudraama sitten on pakko käydä katsomassa.

Omasta vinkkelistäni katsottuna ilahduttavinta on tietysti huomata, että David Fincher sai vihdoin ja viimein ensimmäisen DGA-ehdokkuutensa teatterielokuvasta. Ihan ilman rakkautta Fincher ei aiemminkaan ole jäänyt, sillä vuonna 2004 hän voitti kultaisen lautasen parhaana mainosohjaajana. Jotenkin silti jaksaa hämmästyttää, että näin pitkään on pitänyt mennä ilman että Fincherin elokuvat ovat saaneet juuri minkäänlaista huomiota palkintokaudella. Oscarien kohdalla tämän nyt vielä joten kuten ymmärtää, mutta DGA:ssa äänestäjät ovat kuitenkin itsekin ohjaajia, joiden luulisi olevan hitusen tarkkanäköisempiä.

Ilman ylimääräisiä höpötyksiä, ehdokkaat:

WGA: alkuperäinen käsikirjoitus:

Burn After Reading, Joel Coen & Ethan Coen
Milk, Dustin Lance Black
Vicky Cristina Barcelona, Woody Allen
The Visitor, Tom McCarthy
The Wrestler, Robert Siegel

WGA: muuhun materiaaliin perustuva käsikirjoitus:

The Curious Case of Benjamin Button, Eric Roth
The Dark Knight, Christopher & Jonathan Nolan
Doubt, John Patrick Shanley
Frost/Nixon, Peter Morgan
Slumdog Millionaire, Simon Beaufoy

PGA: paras elokuva:

The Curious Case of Benjamin Button
The Dark Knight
Frost/Nixon
Milk
Slumdog Millionaire

Ottaen huomioon, kuinka ‘alhainen’ David Fincherin ohjaaman The Curious Case of Benjamin Buttonin keräämä Rotten Tomatoes -tulos on, niin on hieman yllättävää kuinka vahvasti elokuva on kuitenkin palkintokaudella mukana. Tietenkään eri killoissa kriitikoilla ei ole lainkaan äänivaltaa, mutta harvemmin ehdokkuuksia kuitenkaan jaetaan elokuville, joiden keräämistä arvostelluista ainoastaan 72% on positiivisia. Vertailun vuoksi muiden PGA-ehdokkaiden %:tit ovat: 94, 91, 92, 94. Puhutaan ihan eri tason luvuista. Ilmeisesti kyseessä on skenaario, jossa Benjamin Buttonista ei joko välitetä tai sitten se raapustetaan suurin piirtein ensimmäiseksi nimeksi listalle.

Miellyttävää on ollut myös huomata, että vaikka Woody Allenin Vicky Cristina Barcelona ei missään vaiheessa tosissaan ollutkaan mukana paras elokuva -rallissa, niin käsikirjoituspuolella sen nimi on mainittu useaan otteeseen. Akatemia tunnetusti rakastaa Allenin kirjoituksia, joten voipi hyvinkin olla että tänä vuonna on tarjolla jälleen yksi lisänominaatti. Voittoon ei sitten mitään mahdollisuuksia olekaan, mutta eiköhän Allen pysty asian kanssa elämään, kolme pystiä löytyy jo aiemmilta vuosikymmeniltä takan reunalta.