Teksti sisältää juonipaljastuksia Mulholland Dr.:sta.

Pari vuorokautta takaperin tuli katsastettua sellainen elokuva kuin Mulholland Dr. David Lynchin mestariteoksen lopputekstien jälkeen suuntasin kohti elokuvan IMDB-sivua ja siellä silmiin osui tällainen:

According to NBC Miami, Mulholland Drive costar Laura Harring says there’s a sequel in the works. As is appropriate for a Lynch leading lady, her statements are oblique and bizarre. “I’m very sure it’s coming, it’s being born… I cannot really tell you how I know.” (Cinematical)

Ai jaha.

Vähän pidemmänkin katselmuksenkin jälkeen Mulholland Dr. vaikuttaisi kaikin puolin elokuvalta, jolle ei koskaan tulla jatkoa kuvaamaan. Ensinnäkään elokuva ei menestynyt taloudellisesti. Teatterikierroksensa aikana autokolarista käyntiin lähtevä tarina tienasi varsin vaatimattomat 20 miljoonaa dollaria. Epäilen hyvin vahvasti DVD-myyntilukujen olleen sillä tasolla, että Mulholland Dr.:n jatko-osan rahoittaminen olisi mitenkään lapsellinen helppoa.

Jos kuitenkin hetkeksi unohdetaan talouspolitiikka, niin mielestäni Mulholland Dr. ei – kuten ei oikeastaan yksikään muukaan toljottomani Lynchin elokuva – kaipaa tai tarvitse jatko-osaa. Siitä huolimatta että Mulholland Dr. aloitti elämänsä tv-pilottina, niin leffa saattaa tarinan sellaiseen päätökseen, että ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan tavanomaisessa mielessä lisää sisältöä. Sitten on tietysti vielä sellainen merkityksetön pikkuseikka, että molemmat tarinan päähenkilöt ovat urallaan hautausvaiheessa.

Saattaa olla, että allekirjoittaneen mielikuvituksella on tänään palkaton vapaapäivä, mutta aivojeni otsalohkoon ei nyt pölähdä yhtä ainutta puolijärkevää käsikirjotusta. En epäile etteikö Mulholland Dr.:n henkilöiden elämästä olisi vielä jotain kerrottavaa; näin jo silläkin perusteella, että Lynch kuvitteli tekevänsä tv-sarjan, ei elokuvan. Jatko-osan tulisi kuitenkin elokuvan lopun tapahtumat huomioon ottaen sijoittaa tapahtumansa ikään kuin alkuperäisen teoksen sisukseen. Olettaen siis että selkäni takana olevissa julisteissa lymyileville kaunottarille on paikka jatko-osassakin. Toivekonsertissa äänestäisin varmasti sitä vaihtoehtoa, joka keskittyisi tarkemmin Naomi Wattsin ja Laura Harringin hahmojen todelliseen suhteeseen.

Välillä on uskoa, että Peter Jackson on oikeasti ohjannut Lord of the Rings –trilogian tasoisia elokuvia. Onnistuneen fantasiamatkan jälkeen mies on palannut jämäkästi tasolleen ensin King Kongin ja nyt The Lovely Bonesin myötä. Elokuva perustuu Alice Seboldin samannimiseen romaaniin ja sen enempää tarinaa paljastamatta todettakoon, että elokuvassa liikutaan niin tässä maailmassa kuin kuolleille varatussa maan ja taivaan välisessä tilassa. David Lynch –elokuvia inhoavat voivat kuitenkin huikaista helpotuksesta, The Lovely Bones ei todellakaan ole vaikea elokuva.

Koska ulkona on aidosti kaunis sää, niin aloitetaan siitä mikä toimii. Lista ei ole hirmuisen pitkä, mutta kuitenkin. Elokuvassa yllättävänkin suurta roolia varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla ottava murhamies George Harvey on kaikin puolin erinomainen hahmo. Hän on sopivan iljettävä tuntumatta kuitenkaan tavanomaiselta hirviöltä tai lectermaiselta charmantilta herrasmieheltä. En tunnistanut Stanley Tuccin olevan mies erinomaisen roolisuorituksen takana. Toinen rutkasti kehuja ansaitseva seikka on elokuvan visuaalinen tyyli. Se ei aina toimi, mutta Jackson käyttää kameraa aika ajoin todella hienosti tuodessaan lähikuvillaan huoneistojen yksityiskohtia esille. Ylivedetyt tarkennukset lisäävät hienosti tunnelmaa. Poliisin ja Harveyn välinen hippa pienoismallin ympärillä on mallikkaasti toteutettu.

Sitten moitteiden kimppuun. The Lovely Bones on täynnä niin sanottuja hahmojen kehityshetkiä, jotka eivät vain yksinkertaisesti toimi. Lataus ja tunne puuttuvat täysin. Taivaan ja maan välitila on ajoittain efekteiltään kaunis (toisinaan CGI on puolestaan ihan karmeaa), mutta se on hyvin ontto paikka. Siellä oleminen ei tunnu yhtään miltään. Ilmassa ei ole sen enempää surua kuin iloakaan.  Elokuvan kerronta on hyvin harhailevaa ja Jackson esittelee lukuisia potentiaalisesti kiinnostavia teemoja, mutta ei käsittele niistä oikeastaan yhtäkään täyteläisesti. Tarinat vain saavat päätöksensä.

Muutoin osaavan castin keskellä on hämmentävää huomata, kuinka onnettomasti Mark Wahlberg onnistuu tavallisen perheenisän näyttelemisessä. Kivuliasta katsottavaa. Peter Jacksonin ohjaus oli mielestäni kaikin puolin liian heppoista seurattavaa, elokuva ei millään lailla haastanut sen enempää juoni- kuin tunnetasollakaan katsojaansa, ja tätä The Lovely Bones todella kaipasi. Tarina liikkui pinnallisen yhdentekevällä tasolla pomppien komediallisista hahmoista ja hetkistä haudanvakavuutta hakeviin kuviin. Aika hyvä nyrkkisääntö on, että jos George Harvey ei ole kohtauksessa, niin kovin paljoa ei kannata odottaa. Kokonaisuus jää väistämättä väljähtäneeksi.

2- / 5

IMDB / Rotten Tomatotes

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu saapuu päätökseensä. Nyt vuorossa on siis sijoille 1-10 yltäneet varsin kelvolliset elokuvat. Alkuhöpötykset ja “säännöt” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä.

Sijat 11-20: linkki
Sijat 21-30: linkki

Lue loput jutusta »

Mulholland Dr. on suosikkielokuvani. Kaukana ei tosin ollut se, että en elokuvaa koskaan olisi päässyt näkemään. Mulholland Drive oli alunperin ohjaaja / käsikirjoittaja David Lynchin seuraavan tv-sarjan pilottijakso. Studiot eivät kuitenkaan innostuneet näkemästään, joten projekti laitettiin joksikin aikaa jäihin. Pelastajaksi ilmestyi Studio Canal, jonka heittämällä seitsemällä miljoonalla dollarilla pilotissa luonnollisesti avoimeksi jäänyt loppu saatiin paikattua. Mahdoton sanoa kuinka upea tv-sarja Mulholland Drivesta olisi tullut; jos taso olisi pysynyt nyt nähdyn elokuvan tasolla, voisi The X-Filesin valta-asema olla papereissani uhattuna.

Iltapuku päällä oleva kaunis nainen (Laura Harring) joutuu limusiinionnettomuuteen tarunhohtoisella Mulholland Drivella. Muistinmenestyksen saaneena hän lähtee hipsimään kohti enkelten kaupunkia, ja päätyy lopulta tyhjillään olevaan asuntoon. Sattumoisin tähän asuntoon on muuttamassa aloitteleva näyttelijätär (Naomi Watts), joka vuorosanojen opettelun ohessa haaveilee Hollywoodin glamourista ja arvostuksesta. Samaan aikaan toisaalla varsin kunnioitettu elokuvaohjaaja Adam Kesher (Justin Theroux) yrittää saada kuvatuksi tulevaa mestariteostaan, mitä nyt rahoittajat ovat päättäneet heittäytyä hankalaksi.

Mulholland Driven juonesta on tulkintoja jokseenkin yhtä monta kuin elokuvan katsoneita. Omani tuntuu muokkautuvan ainakin pieneltä osin joka kerta, kun Lynchin ohjauksen katon. Ensimmäisellä katsomiskerralla en juurikaan saanut palapelin osia järjestykseen, mutta se ei haitannut. Mulholland Drive veti vastustamattomasti puoleensa vaikka en mukana pysynytkään. Omalta osaltaan kuitenkin tämä – en sano vaikeaselkoisuus vaan – monitulkintaisuus on yksi elokuvan suurimpia vahvuuksia. Jokaisella katsomiskerralla elokuva tarjoaa jotain uutta ja sitä voi katsoa hieman eri näkökulmasta.

Pelkkä puzzle Mulholland Drive ei suinkaan ole. Samalla kun yritän itse sommitella juonikuvioita paikoilleen, nautin suunnattomasti päähenkilöiden elämän seuraamisesta. Heidän tekemisensä ja kohtalonsa kiinnostavat. Mulholland Drive toimiikin kahdella tasolla: toisaalta arvuuttelen mitä ‘oikeasti tapahtuu’ ja toisaalta haluan selvittää pääosahenkilöiden kanssa heidän tutkimaansa mysteeriä. Siinä missä Inland Empire (arvostelu) lähinnä pitkästyttää, Mulholland Drivessa on poikkeuksellisen vahva tunnelma. Monissa kohtauksissa pulssi nousee, vaikka tietää jokseenkin kuva kuvalta kuinka tapahtumat tulevat etenemään. Syö miestä, kun viidennen kerran säikähtää kahvilan takapihan hirviötä. Lynch ei juurikaan kikkaile kuvakulmilla, vaan nitropurkin hapuiluunkin päättyvät hetket rakennetaan hyvin rauhallisesti.

Äänimaailma on erinomainen. Muutamissa kohtauksissa äänenvoimakkuus nousee jopa epämiellyttävälle tasolle, mutta sillä on tarkoituksensa. Varsinkin elokuvan päätöskohtauksessa kakofonia toimii erittäin tehokkaasti. Mulholland Drivessa käytetään paljon taustaääniä, jotka luovat kohtauksiin painostavaa henkeä. Perinteisemmät sävellykset ovat samaan aikaan niin toiveikkaita, surullisia kuin uhkaavia. Erityisesti Angelo Badalamenti (jolla myös pieni, mutta muistettava rooli elokuvassa) säveltämä pääteema on poikkeuksellisen vavisuttava hyytävässä kauneudessaan.

Tv-sarja -juuret eivät toteutuksen tasossa näy, mutta kerronnallisesti osittain kyllä. Olisi mielenkiintoista saada käsiinsä alkuperäinen pilottijakso, jotta voisi katsoa miltä osin uutta materiaalia on kuvattu. Tämä on ainakin osittain pääteltävissä, ja lopussa tapahtumien niputtamisessa on aika ajoin hieman kiireinen olo. Pääasiassa Mulholland Driven juonta kuitenkin kuljetaan hempeän rauhallisesti. Nimillä, kasvoilla ja aika-janalla kikkailu tekee elokuvasta sekavan, mutta mielenkiintoisella tavalla. Ensikertalaista katsojaa säälimätön Lynchin kerrontatyyli sopii hyvin kuvaamaan henkilöiden päänsisäistä maailmaa. Pientä kritiikkiä annan elokuvan alusta, jossa pääosakaksikko saa turhankin vähän ruutuaikaa muiden osapuolten esitellessä itsensä.

Olen yleisesti ottaen ‘teatterinäyttelyn’ vastustaja, mutta Mulholland Driven kohdalla se ei itseäni häiritse, johtuen lähinnä elokuvan yleisestä tyylistä ja kerronnan rakenteesta. Naomi Watts on toki vuonna 2008 hyvin tunnettu näyttelijätär, mutta Mulholland Driven aikaan hän oli kuin tulkitsemansa nainen elokuvan alussa: pääasiassa ilman töitä. Lynchin ohjauksen seurauksena Wattsista tuli kuitenkin tunnettu nimi, eikä syyttä: hänen ja valitettavasti huomattavasti vähemmälle huomiolle jääneen Laura Harringin yhteispeli toimii moitteettomasti. Kaksikko jakaa myös henkilökohtaisen elokuvahistoriani muistettavimman seksikohtauksen. Mulholland Driven alun jälkeen muut hahmot jäävät yhä selvemmin sivuosiin, mutta heistä varsinkin Justin Theroux tulisena elokuvaohjaajana ja Mark Pellegrino hutiloivana palkkatappajana jäävät mieleen.

En pidä kaikista David Lynchin ohjauksista, mutta enpä ole Mulholland Drivea voimakkaammin säväyttäneeseen elokuvaan vielä törmännyt. Ehkä sellaisen vielä joku päivä näen, ehkä en. Sitä päivää odotellessa – ja todennäköisesti sen jälkeenkin – Mulholland Dr. on ainoa elokuva, jonka pyrin katsomaan kerran vuodessa.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Arvostelu: linkki

Viime viikolla David Lynch – jonka Mulholland Drive (arvostelu) on paras näkemäni elokuva – leikki juupas, eipäs -leikkiä Helsingin visiittinsä kanssa. Yhden peruuntumisen jälkeen vierailupäivä muuttui perjantaista maanantaiksi ja pakkohan Messukeskukseen oli lähteä. 45 minuuttia ennen tapahtuman alkua pärähdin paikalle, ja jonoa oli jo tuolloin varmasti 150-200:n ihmisen verran. Hankala arvioida paljonko väkeä lopulta oli, kun salin täyttymistä ei varsinaisesti tullut seurattua. Eiköhän puolisentuhatta kuitenkin mennyt kevyesti rikki. Positiivinen yllätys, ennakkoon vähän pelkäsin että paljonkohan 10€:n hintalapulla koristeltu vierailu ihmisiä kiinnostaa.

Lynch oli lavalla kaksi tuntia, ja koko tilaisuus oli Q&A-mallinen. Ensimmäisen tiiman aikana Lynch vastasi itse kaikkiin kysymyksiin, toiseksi tunniksi seuraksi oli raahattu pari aivojen toimintaa tutkivaa tohtorismiestä. Jos arvioida pitäisi, niin sanoisin, että n. 1h puhuttiin pelkästään elokuvista, 15 minuuttia puhtaasti meditaatiosta ja loppu 30 minuuttia ideoista ja niiden saamisesta, jotka liittyivät oikeastaan molempiin ensin mainittuihin kokonaisuuksiin. Virallisestihan Lynch oli Suomessa Maharishi -meditaatioliikkeen kutsumana, johon mies itsekin kuuluu.

Valtaosa kysymyksistä oli ihan fiksuja, mitä nyt mukana oli pari jeppeä, jotka eivät tajunneet että he eivät ole nyt 1 on 1 -keskustelussa ohjaajaneron kanssa, vaan takana olevassa jonossa on muitakin joilla ehkä mahdollisesti olisi jotain sanottavaa. Puhujana Lynch oli erittäin hyvä, jutut pysyivät kohtuullisen kiinnostavina silloinkin kun puhuttiin vaikkapa juuri meditaatiosta, josta en tarkalleen ottaen ollut erityisen kiinnostunut. Sen sijaan kaksi Lynchin kanssa kiertänyttä asiantuntijaa olivat ihan turhia. Pisteet muuten sille kaverille, joka heti Lynchin lavalle saapumisen jälkeen kysäisi, että onko joka kolmannen sanan jälkeen tosiaan pakko saada käännös. Suomentajan työrupeama jäi – onneksi – todella lyhyeksi.

Illan mielenkiintoisinta antia olivat Lynchin näkemykset hänen omista elokuvistaan liikkuvista tulkinnoista. Hänen mielestään ei ole niinkään tärkeää löytää ‘oikeaa ratkaisua’, kuin pikemminkin se, että syntyy keskustelua ja ideoita. Lisäksi hänen ideointiprosessin kulku oli hyvin mielenkiintoista kuunneltavaa. Lopulta käteen jäi oikein miellyttävä kaksituntinen. Fanipoikaluonteelle jo pelkkä Lynchin livenä näkeminen oli hieno hetki. Nimikirjoitus Mulholland Drive -DVD:n kannessa on bonusta.

Mulholland Drive on vaatimattomasti ilmaistuna paras elokuva, jonka olen nähnyt. Tarinaa en tässä ala sen enempää kertailemaan, tulkinnanvaraisuus on kuitenkin niin tärkeä osa David Lynchin ohjausta / käsikirjoitusta, että se menisi joka tapauksessa enemmän tai vähemmän spoilaamisen puolelle. Jokaisella katsomiskerralla Mulholland Drivesta olen jotain uutta hoksannut tai ainakin kuvitellut hoksaavani ja teoria siitä, kuinka asiat ‘oikeasti’ ovat, on tarkentunut. En kuitenkaan pidä erityisen oleellisena asiana tarinassa mukana pysymistä, elokuva iski helvetin kovaa jo ensimmäisellä tutustumisella, ja tuolloin käteen jäi lähinnä ‘mitäs äskeisen 2½ tuntisen aikana nyt sitten oikein tapahtui?’ -fiilis.

Mysteeri toimii kahdella tasolla. Toisaalta elokuvan itse tarinan palikoiden oikeaan järjestykseen laittaminen vaivaa aivoja, mutta tapahtumat ovat kuitenkin niin kiinnostavia, että varsinaisten juonikuvoiden edistyminen on kiehtovaa seurattavaa. Näin Mulholland Drive tarjoaa periaatteessa kaksinkertaista herkkua. Mikä kuitenkin tekee Mulholland Drivesta suosikkielokuvani, on sen hyytävän ahdistava, mutta kuitenkin ihana tunnelma. Tässä on elokuva, jossa on huumoria, todella vahvasti mukaansa vetävää draamaa, jännitystä kuin myös paikkapaikoin jonkinlaista kauhua. Näiden yhdistelmänä syntyy tunnelma, jolle ei löydy vertaista. Mulholland Dr. liimaa penkkiin erittäin tehokkaasti, eikä päästä otteestaan missään vaiheessa.

Naomi Wattsista tuli tähti Mulholland Driven avulla, eikä syyttä. Niin hän kuin toisessa pääroolissa nähtävä Laura Harring ovat sekä kauniita, että erinomaisia rooleissaan. Muistakin tulkinnoista löytyy vain ja ainoastaan taattua osaamista. Erikoismaininta Justin Therouxille elokuvaohjaajan roolista. Elokuvan musiikit ovat erittäin kauniita ja painostavaa tunnelmaa oivasti luovia. Erityisesti useamman kerran soiva elokuvan pääteema on riipaisevan kaunis. Mulholland Driven kuvaus on pääosin hillityn tyylikästä ja elokuvan kuvasto on varsin arkipäiväistä, eikä Lost Higwayn tyylistä surrealismia juuri nähdä visuaalisuudessa. David Lynchin tv-sarjan pilotiksi alunperin tarkoitettu ja sen pohjalta elokuvaksi laajennettu Mulholland Drive on yksinkertaisesti upea elokuva. Täydellistä elokuvaa ei varmasti teoriassa voikaan olla olemassa, mutta Mulholland Drive on joka tapauksessa hyvin lähellä.

5 / 5 (all time #1)

IMDB / Rotten Tomatoes