Leffablogi

Billy Wilderin ohjauksia on viimeisen parin vuoden aikana tullut jokunen tuijotettua. Ihan järjestään ne eivät ole olleet serenadin arvoisia, mutta esim. noir-klassikko Double Indemnity (arvostelu) ja kolmiokomedia Sabrina (arvostelu) ovat iskeneet sen verran korkealla volttimäärällä, että usko herra Wilderin näpertelyyn on varsin korkealla. Historiankirjoihin hautautuneen Itävalta-Unkarin lahja Hollywoodille tekaisi vuonna 1960 sellaisen draamakomedian kuin The Apartment. Markkinointimielessä Some Like It Hotin seuraajalle kärrättiin viisi Oscar-patsasta ja klassikkomaine. Mikä oleellisempaa, varsin moni luotettavalla elokuvamaulla varustettu suositteli tätä. No, katsotaan sitten. Kannatti.

C. C. Baxter (Jack Lemmon) on parttiarallaa nelikymppinen liukuhihnabyrokraatti. Satojen samankaltaisten krakakaulojen joukossa tarvitaan jotain jolla erottua. Baxterin uraputki rasvataan hänen luukkunsa avaimelle, jota nousukas vuokraa esimiehilleen panokämpäksi. Vaimot kun saattaisivat pistää pahakseen, jos neiti sihteeri jatkuvasti aiheuttaisi lakananvaihtoa. Pepunlipomisen piirinmestari Baxterin lisäksi tärkeiksi hahmoiksi nousevat hissityttö Fran Kubelik (Shirley MacLaine) sekä firman kiiltäväkenkäiseen osastoon kuuluva Jeff D. Sheldrake (Fred MacMurry).

Sofia Coppola on aivan varmasti tarkastellut The Aparmenttia pitkään ja hartaasti. Hänen mestarillisessa Lost in Translationissa on niin tunnelman kuin henkilöasetelman kannalta hyvin paljon samankaltaisia elementtejä kuin Wilderin ohjauksessa. Dialogi on pääosin nokkelaa, hymykuoppia syventävää, mutta ei kuitenkaan kovinkaan usein pelkkien naurujen varaan pelaavaa. Jutustelun johtoajatuksena on viedä tarinaa ja henkilöiden välisiä suhteita eteenpäin. Leipä on naamioitu sirkushuvin muotoon. Wilderin vakiokumppani I. A. L. Diamondin kanssa rustaamat keskustelut ovat luonnollisen kuuloisia, vaikka niissä rutkasti persoonaa onkin.

Elokuvan keskiössä oleva tuomitun oloinen romanssi yllätti. Noin kolmannen kohtauksen kohdilla olin varma että tiedän prikulleen miten tarina menee. Ensimmäisen käänteen jälkeen korjasin arviotani. Taas väärin. Ja taas. Merkillistä miten yllättäväksi romanttisen draamakomedian käsikirjoitus kyetään kuosimaan kun vain todella yritetään. Jopa elokuvan viimeisiin kohtauksiin on saatu muurattua sopivasti jännitystä. Itselleni tuli jo sellainen ikävä kutina, että entä jos tämä ei päätykään onnellisesti? En ole kovinkaan suuri ”ja he olivat onnellisina lopputekstien loppuun saakka” –finaalien puolestapuhuja, mutta The Apartmentissa pidin kaikkia mahdollisia peukkuja tanassa sympaattiselle päähenkilölle.

Niin, ne roolihahmot. Jack Lemmonin tunnen edelleen parhaiten hänen myöhempien vuosien ammattitaitoisista sivuosarooleistaan. The Apartmentissa hänen vetonsa pomojensa tossun alustana on – vaatimattomasti ilmaistuna – loistava. C. C. Baxter on sympaattinen ilman huomion kerjäämistä. Hänen kohelluksissaan ja epätoivossaan on täydellä sydämellä mukana. Eikä vastapelurikaan ole piiruakaan hullumpi. Shirley MacLaine hissinappien painelijana on mitä ihastuttavin rakkauden talloma nainen. Hänestä myös luodaan huomattavasti kiinnostavampi kokonaisuus kuin pääosan ihastuksenkohteilla on tapana olla. Frannin osana ei ole ainoastaan näyttää rakastettavalta ja antautua suudeltavaksi loppukuvassa.

Wilderin toimistoelämää katsoessa ei voinut välttyä huomaamasta yhtäläisyyksiä Mad Meniin (1. kauden arvostelu). Molemmat ovat paitsi tajuttoman upeita tuotoksia, niin myös saman maailman kuvaajia. Mad Men on toki kurkistusikkuna menneisyyteen, siinä missä The Apartment on aikalaisten näkemys 1950- ja -60 –luvun taitteen konttorikulttuurista. Molemmissa kertomuksen palaset ovat sukupuolirooleineen hyvin samankaltaisia, mitä nyt C. C. Baxterilla on selvästi enemmän tarvetta vitsinheitolle kuin kuningas Don Draperilla.

Hätkähdyin C. C. Baxterin kotiin tullessa Wilderin kuvaukseen. Otoilla nimittäin on pituutta huomattavan runsaasti, eikä leikkauksia juuri näy. Siitä huolimatta että mukana on jokunen erityisen näyttävä jakso, niin ne eivät vedä huomiota puoleensa pelkällä teknisellä erinomaisuudellaan. Ne luovat The Apartmenttiin omansalaisen rytmin. Nopeasta etenemistahdistaan ja erittäin tiukasta nuotituksestaan huolimatta Wilderin kipparointi on rentoa ja kiireetöntä. Ainoa särö tähän tulee lopussa, jossa sivumakuihin keskittyvä aistini oli havaitsevinaan hätäilyä. Loppukuva saa moiset haparoinnit unohtumaan.

The Apartment on rohkea elokuva. Se käsittelee uskottomuutta useasta eri näkökulmasta tuoden esille niin kärsijät kuin nimelliset hyötyjät. Kaikkea ei näytetä, mutta esim. vaimojen onneton osa on silti läsnä elokuvassa. Pidin erityisesti siitä, että Frannin rakkauspohdintoja lukuun ottamatta elokuva ei nosta uskottomuutta pöydälle, osoita sitä kärttyisenä ja kerro katsojalle että ”nyt puhumme tästä”. Vieraissa rallattelu on jatkuvasti taustalla. Siitä huolimatta että pettäminen on paljolti vastuussa juonenkäänteistä, ei luikurimiehiä osoiteta moralisoiden karttakepillä.

”Shut up and deal.”

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes


Tagit: , , , , , , , ,

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu saapuu päätökseensä. Nyt vuorossa on siis sijoille 1-10 yltäneet varsin kelvolliset elokuvat. Alkuhöpötykset ja “säännöt” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä.

Sijat 11-20: linkki
Sijat 21-30: linkki

Lue loput jutusta »


Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Leffablogi is powered by Wordpress | Copyright © 2007-2010 Jouko Luhtala
Theme © 2005 - 2009 FrederikM.de
BlueMod is a modification of the blueblog_DE Theme by Oliver Wunder