Martin Scorsesen usein väitetysti paras elokuva, kolmen vuosikymmenen ajan romantisoimatonta mafiaelämää seuraava Goodfellas tuli jälleen heitettyä DVD-soittimeen. Tämänkertainen katselukokemus erosi edeltäjistään siinä määrin, että voisin väittää Goodfellasin vasta nyt iskeneen koko voimallaan: aiemmillakin kerroilla Scorsesen ohjaus maistui toki vallan erinomaiselta, mutta jotain oli kuitenkin aina jäänyt puuttumaan. Virheetön elokuva Goodfellas ei vieläkään ole, mutta ei nyt kovin kaukanakaan siitä. Tähän mennessä olen pitänyt Casinoa jonkin verran Goodfellasia parempana; onko se sitä yhä taitaa selvitä hyvinkin pian kun kyseinen mestariteos kiepsautetaan DVD-pyörittimeen.
“As far back as I can remember, I’ve always wanted to be a gangster.”. Henry Hill (Ray Liotta) tiesi jo nuorena, mitä tahtoi. Seitsemältä alkava ja neljältä loppuva työpäivä ei miellyttänyt, vaan elämältä täytyi saada enemmän. Rahaa, naisia, valtaa ja tämän kaiken piti käydä helposti. Goodfellasin miespääosakolmikon täydentää ryhmän pääasiallisina aivoina toimiva Jimmy Conway (Robert De Niro) sekä erittäin tulisieluinen suuri pieni mies Tommy DeVito (Oscarin roolista voittanut Joe Pesci). Vaikka juliste muuta saattaa antaakin ymmärtää, on Henry Hill elokuvan selkeä päähenkilö, mafiaelämään tutustutaan nimenomaan hänen kauttaan.
Goodfellasin ensimmäiset arviolta 20 minuuttia ovat käsittämätön vahvaa elokuvaa. Henry Hillin nuoruusvuosia kerrataan nopeasti asiasta toiseen edeten, yhtenäisyyttä kuitenkaan kadottomatta. Ray Liottan kertojaääni toimii kuin ajatus, se tuntuu suorastaan välttämättömyydeltä. Ei kuvien ymmärtämisessä, vaan osana tunnelman luomista. Alun kohtaus elokuvan keskeltä vie katsojan nopeasti maailman ytimeen, mutta onko kohtaus sittenkään välttämätön, on kyseenalaista. Moinen nutina jää kuitenkin nopeasti unholaan: lapsuusajat lopettava kamera-ajo Liottan kengistä kalliin puvun kautta miehistyneisiin kasvoihin nostaa hahmon hienosti seuraavalle askelmalle.
Goodfellasin roolisuoritukset ovat ilman poikkeuksia viimeisen päälle hienoa katseltavaa. De Niro oli Goodfellasin kuvaamisen aikoihin vielä sellaisessa iskussa, ettei nykypäivän kaltaisia rimanalituksia tarvitse jännittää. Joe Pesci tekee kaljapullon kokoisesta varrestaan uskottavan kovan jätkän. Lorraine Braccoon tuli tällä katselukerralla kiinnitettyä huomattavasti aiempia katselukertoja enemmän huomiota. Vahvojen miesnäyttelijöiden keskellä hän puolustaa erinomaisesti paikkansa, ja hahmojakin on paljon enemmän kuin pakollinen nainen päähenkilön rinnalla. Brasccon lisäksi Goodfellasista on pongattavissa bussillinen muitakin The Sopranosin sivuosanäyttelijöitä.
Pääroolissa Ray Liotta ei ehkä aivan ole Pescin ja De Niron karismaattisten olemusten tasolla, mutta samaan sarjaan Liotta kuitenkin tämän yhden kerran yltää. Henry Hill on edelleen selkeästi Liottan vahvin rooli, jonka varassa väittäisin hänen näyttelijäuransa nykyisinkin varsin voimakkaasti hengittävän.
Scorsesen elokuva on täynnä muistettavia kohtauksia: yökerhoista otetaan paljon irti, “funny how?” ja keittiön kautta kulkeva loistelias kamera-ajo kuuluvat ehdottomasti klassikkokohtauksiin. Muutoinkin kamera tuntuu aina tekevän oikeat asiat oikeaan aikaan, Goodfellasissa on tyyliä. Kohtaus kohtauksen perään on ladattu juuri oikealla tunnelmalla. Vaikka valtaosa Goodfellasista onkin jatkuvaa tykitystä eteenpäin, olen kuitenkin edelleen – joskin vähemmissä määrin kuin aiemmin – sitä mieltä, että elokuva menettää hetkeksi otettaan pian sen jälkeen, kun Pesci on opettanut tarjoilijalle tanssiaskelia.
Suvantovaihe ei kuitenkaan ollut kauaa harminani. Goodfellasia on paljon kiitelty sen ‘romantisoimattomasta mafiakuvauksesta’. Scorsese esittelee moralisoimatta myös niitä rikollisen elämän juhlallisia puolia, mutta mafia-arjen likainenkaan puoli ei jää epäselväksi. Tappaminen, ryöstäminen ja reipas elämäntyyli kuvataan puunhalaajien harmiksi vääristyneenä arkena, eikä ehdottomana pahana jota jokaisen tulisi välttää. Kun uloste lopulta osuu tuulettimeen, ei Henry Hill pyydä armoa anoen anteeksi tekojaan; sen sijaan häntä lähinnä harmittaa kaiken sen hyvän menettäminen, johon hän oli nuoren elämänsä aikana ehtinyt tottua.
Goodfellasin juonella ei ole suuremmin väliä, sillä kuten monesti aiemminkin ja tämän jälkeenkin, henkilöt – ei nerokas tarina – ovat Martin Scorsesen ohjauksen pääosassa. Vajaan kahden ja puolen tunnin aikana ehditään nähdä paljon: Goodfellas tuntuu hyvässä mielessä minisarjalta. Ainakaan itselleni Goodfellasin kiinnostavinta antia eivät ole juonenkäänteet, vaan pikemminkin se miten mafiaveljet niihin reagoivat. Toinen suuri kiintopiste on elokuvan maailma: vaikka hautakuoppaa kaivetaan, puukkoa käytetään muuhunkin kuin leivän pilkkomiseen ja vankilakin tulee tutuksi, niin rikollinen elämäntyyli ei silti menetä täysin loistoaan missään vaiheessa.
5 / 5
IMDB / Rotten Tomatoes
Tagit: Joe Pesci,
Martin Scorsese,
Oscarit / palkintokausi,
Ray Liotta,
Robert De Niro,
Sopranos