Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu jatkuu. Tänään on vuorossa sijoille 11-20 yltäneet mestariteokset. Alkuhöpötykset, sijat 21-30 ja “sääntöjä” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä. Koitan saada viimeisen paketin ilmoille sunnuntaina.

Part I: linkki

Lue loput jutusta »

Michael Mann on tehnyt paljon laatua. Heat (arvostelu) on aivan top20-listani porteilla, jonain päivänä mukanakin. Collateral ja The Insider ovat kumpainenkin poikkeuksellisen laadukkaita elokuvia, joissa on paljon muutakin kuin Mannin tavaramerkiksi muodostunut kaunis visuaalinen tyyli. Miekkosen edellinen kokopitkä, hänen tv-sarjansa “remake” (tai mikä nyt olisikaan oikea termi tässä kohtaa) Miami Vice oli ok-tasossaan harmillinen välityö. Valitettavasti Public Enemies on elokuvana jokseenkin samaa tasoa, mutta vähintään paria astetta rajumpi pettymys.

Aiheena 1930-luvun Amerikkalainen rikollisuus. Pääosissa Johnny Depp ja Christian Bale. Ohjaajana jo yhden rikosklassikon ohjannut Michael Mann. Mikä siis meni vikaan? No, monikin asia mutta aloitetaan siitä että lopputulos on makuuni kokonaisuutena varsin hengetön. Henkilöhahmoista oikeastaan kaikki paitsi pääosan aika lailla suvereenilla tavalla haltuunsa ottava John Dillinger (Johnny Depp) jäävät hyvin etäiseksi, eivätkä heidän kohtalonsa kiinnosta oikein millään tavalla. Sivuosakatras on gangsteripuolella verrattain laaja, enkä minä ainakaan pystynyt elokuvan lopussa juuri nimiä naamoihin yhdistämään. Pahin ongelma on kuitenkin Melvin Purvisin (Christian Bale) hahmon onttous; eihän mies nyt mikään räiskyvä persoona selvästikään ole, mutta kun kiintoisin asia henkilöhahmosta saadaan selville lopputeksteistä, niin jotain on tehty väärin. Naisrooleista tärkein on Dillingerin mielitietty Billie (Marion Cotillard), jonka vaativana tehtävänä on lähinnä voivotella miehensä huolettomuutta ja itkeä.

Public Enemiesin visuaalinen tyyli on kieltämättä komea, vaikka en varsinaisesti pitänytkään iholle menneestä kuvaustyylistä, jota verrattain usein viljeltiin. Luotihippoihin se vielä loi mukavasti kaaosta, mutta muutoin tuntui ylimääräiseltä kikkailulta. Paukuttelukohtauksissa mieleen jäi lähinnä loppupuolelle sijoittuva metsämyräkkä, jossa on roppakaupalla tekemisen meininkiä ja tiukkoja tilanteita. Sen sijaan pankkiryöstökohtaukset (joita on parikin) on mahdollisesti tarkoituksellakin jätetty torsoiksi, ehkä Mann ei halunnut lähteä kilpailemaan Heatin kanssa. Niin tai näin, fiilis niistä kuitenkin puuttuu eikä tästä nyt varsinaisesti voi lisäpisteitäkään antaa. Ei sillä, on Public Enemiesiin sattunut myös yksi Mannin ohjaajauran hienoimmista kohtauksista: toinen vankilapako on kuvaukseltaan, tehokkuudeltaan ja jännitteeltään sitä luokkaa, että se nousee välittömäksi klassikoksi vain alleviivaten muun elokuvan aiheuttamaa pettymystä.

Kuten todettua, tarina nähdään pitkälti John Dillingerin helppoa & mukavaa elämää hamuavien silmien läpi. Miehen kautta koitetaan aika ajoin käsitellä Yhdysvaltojen 1930-luvun tilaa ja eritoten rikollisuuden järjestäytymistä, mutta nämä osiot tuntuvat hieman irtonaisilta. Dillinger on kuitenkin niin “cool” kuin mies vain olla voi, häntä on viihdyttävä seurata ja Johnny Depp tekee erittäin pätevän roolin. “I like baseball, movies, good clothes, fast cars, whiskey … and you. What else you need to know?” edustaa elokuvan dialogin parhaimmistoa ja muutoinkin monissa keskusteluissa on enemmän potentiaalia kuin sitten lopulta realisoituu tunnelmaksi. Monin paikoin tuntuu, että elokuva paahtaa liian kovalla höyryllä eteenpäin; rytmitys ei toimi.

Paljon tuli parjattua, mutta tekstissä näkyy ennen muuta se että olen pettynyt. Michael Mannin ohjauksia katsoessa haluan nähdä muutakin kuin “vain ihan hyvän” elokuvan. Public Enemies nimittäin ei ole huono. Ei edes keskinkertainen. Makuuni se on ihan ok. Ei riitä, mutta ei auta. Elokuvan viimeiset hetket jättävät yhtä turhaa efektiä lukuun ottamatta ihan miellyttävän maun suuhun. Kaksi ja puolituntinen rikostarina etenee sukkelan sujuvasti kohtauksesta toiseen. Tunnelman ja henkilöiden rakentaminen vain valitettavasti jäävät pako-auton takapenkille. Vaikka kokonaisuus ei muistettavaksi allekirjoittaneelle muodostunutkaan, niin jäi tästäkin Mann-elokuvasta mieleen kuitenkin muutamat erittäin hienot kohtaukset. Niiden voimalla jaksan toivoa, että Michael Mannin seuraava elokuva olisi taas lähempänä ohjaajan timanttista huipputasoa.

3 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Michael Mannin Public Enemies -elokuvan markkinointiosastolla on tällä viikolla paiskittu ensimmäistä kertaa kunnolla töitä. Juuri esitellyt ensimmäisen julisteen lisäksi tarjolle on tullut traileri. Tämä ja jokunen muu viime päivinä ilmestynyt poikkeuksellisen mielenkiintoinen 2½ minuuttinen mainos ovat olleet hyvin epämiellyttäviä ilmestyksiä allekirjoittaneen näkövinkkelistä. Mutta jos tällaisista houkutuksista kerran selviää kunnialla, niin se lupaa enemmän kuin vakaata jatkoa trailerilakolle.

Heikot, katsokaa alta kuinka hyvältä (tai huonolta, mistä sitä tietää) Public Enemies näyttää. Minä kärsin & kestän.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=X_S-SvYJYsg&feature=related[/youtube]

Michael Mann on ohjannut pari sen verran kovan luokan elokuvaa, että jokaisella miehen tuoreella projektilla on asiaa ainakin pääni sisällä tapahtuviin odotuslistakeskusteluihin. Kun tapahtumat sijoitetaan 1930-luvun gangsterimaailmaan, niin ei tarvitse paljon arpoa mennäänkö elokuvan tarkistamaan heti kuin se vain on mahdollista.

Nyt elokuvasta on muutaman uuden kuvan ohella tullut tarjolle ensimmäinen juliste. Vaikka posteri onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin tavanomainen, niin se on yhtä kaikki erittäin tyylikäs. Käsittelyn alla oleva aikakausi tulee välittömästi selväksi eikä genrenkään pitäisi jäädä arvailun varaan. Ylipäätään tällaiset ‘yhden henkilön’ (lähes) kokovartalokuvajulisteet toimivat paljon paremmin kuin päähenkilöiden leijuvista kasvoista koostuvat kollaasit. Sen verran iso nimi Christian Bale kuitenkin on, että olin yllättynyt että hän ei ole julisteessa yhdessä Johnny Deppin kanssa.

Juliste & kuvat: linkki

Erinomainen elokuvavuosi 2008 on ohi ja aika kääntää katse tulevaan. Ainakin ennakkoon katsoen vuodesta 2009 näyttäisi tulevan niin ikään upea. Useilta suuresti arvostamiltani ohjaajilta tulee teattereihin uusi elokuva. Tarjontaa olikin vähintään riittävästi top10:n tarpeisiin, top20 olisi ollut selvästi helpompi.

Koitin nakata listalle vain sellaisia elokuvia, joiden Suomen ensi-iltapäivä on joko 1) tiedossa tai 2) on kaiken järjen mukaan vielä tämän vuoden puolella. Esimerkiksi Terrence Malickin lupaavanoloinen The Tree of Life on Yhdysvallosisakin asetettu epämääräisesti ‘vuodelle 2009′. Voi toki olla että tämänkaltaiset pätkät saadaan ennen vuodenvaihdetta myös Suomeen, mutta todennäköisyys sanoo että varsinkaan niin sanottujen ‘Oscar-elokuvien’ kohdalla tämä ei tule olemaan tilanne. Odotuslista voi vuoden edetessä muuttua, mutta nyt mennään näillä:

Alustus ohi, top10 odotetuimmat elokuvat vm. 2009 …

Lue loput jutusta »

Michael Mannin ohjaama / käsikirjoittama Heat on moderni rikoselokuvaklassikko. Mannin itsensä aiemmin kuvaaman L.A. Takedown ei ollut lainkaan ohjaajan vision mukainen, vaan hän halusi ottaa nimensä pois koko projektista. Hän kuitenkin piti siinä määrin omista ideoistaan, että päätti filmata tv-elokuvan uudelleen. Alkuperäistä 97 minuutista näkemystä en ole onnistunut näkemään, mutta melkeinpä lähtisin silti väittämään että lähes kolme tuntinen teatterielokuva on kaksikosta se vahvempi esitys. Olen kyllä mielelläni väärässä, tämän kaliiberin teoksia ei ole koskaan liikaa.

Heatin keskiössä on kaksi työlleen omistautunutta miestä lain molemmilta puolin. Neil McCauley (Robert De Niro) ja Vincent Hanna (Al Pacino) tekevät ‘mitä osaavat parhaiten’. Neil ottaa välittäjiltä suuren luokan keikkoja ja hoitaa miljoonaomaisuuksia toisiin käsiinsä. Välistä Neil ja hänen ammattilaisista koostuva jenginsä ottavat oman osansa. Vincent johtaa LAPD:n ryöstöihin / murhiin erikoistunutta yksikköä, joka ei kumma kyllä ole kovinkaan otettu Neilin ryhmän tekosista.

Heatin upein, kaunein ja räjähtävin hetki koetaan kun Neil & co päättävät yrittää ryöstää arviolta reilua kymmentä miljoonaa dollaria pankin holvista. Ryöstöä seuraava toimintakohtaus on kaikessa intensiivisyydessään jokseenkin ylittämätön tulitaistelu. Vaikka rynnäkkökiväärit laulavatkin aika ajoin kuin 80-luvun reippaimmissa yhteenotoissa, tuntuu jokainen laukaus ja sarja vaaralliselta. Hektisen tunnelman luomisessa tärkeässä roolissa on toiminnan realismin tuntu: miehet etenevät autojen takana, ampuvat suojatulta kaverilleen eivätkä siviilitkään ole taianomaisesti kadonneet ruuhkaisilta kaduilta. Ja ne äänet: kun Chris räjäyttää M4:laan ensimmäinen tulikasteen kohti poliiseja, herää kysymys että mikseivät kaikki aseäänet joka leffassa ole yhtä jumalaisen kuuloisia.

Heatin pankkiryöstö on huppujen päähän vedosta alkaen ja viimeiseen laukaukseen päättyen paras näkemäni toimintakohtaus.

Heat on perkeleen kaunista katseltavaa, mikä ei tietysti ole yllätys kun ottaa huomioon kuka elokuvan on ohjannut. Michael Mannin leffat ovat aina herkkua silmille ja Heat saattaa hyvinkin olla upein esimerkki ohjaajansa visuaalisesta silmästä. Siinä missä Mannin jotkin myöhemmät työt ovat ehkä hieman liiankin messeviä värienkäyttönsä suhteen, pysyy Heat kylmän tyylikkäänä alusta loppuun. Tähtihetkiä on lukuisia, mieleeni jäi erityisesti aivan käsittämättömän tyylikäs viimeinen kuva. Heat myös ymmärtää loppua juuri oikealla sekunnilla.

Viimeisestä Heatin katsomiskerrasta alkoi olla jo ihan riittävästi aikaa, ja tuntuu että elokuvamaku on vuosien varrella muuttunut sen verran että kun ‘vanhoja suosikkeja’ katsoo uudelleen, niistä löytää aina jotain uutta tai ainakin tiettyihin seikkoihin tulee kiinnitettyä enemmän huomiota. Joskus tämä saa entisen huippuleffan tuntumaan selvästi aiempaa nuhjuisemmalta kokonaisuudelta, toisina kertoina taasen ymmärtää, että on aiemmin missannut elokuvasta jotain hyvinkin oleellista.

Michael Mannin ohjauksen kohdalla tästä puolesta vastaa päähenkilöiden perheisiin käytetty aika. Hieman samaan tapaan kuin parhaat monta erillistä tarinaa teemakokonaisuudeksi niputtavat elokuvat, Heatin parisuhdekuviot menevät nopeasti asiaan, eivätkä tuhlaa kenenkään – kaikkein vähiten minun – aikaa turhanpäiväisyyksiin. Joitakuita tämänkaltainen kriisistä kriisiin hyppiminen saattaa ärsyttää, mutta näin Heat pysyy rivakasti liikkeellä. Mukaan on sattunut muutamia hyvinkin hienoja hetkiä, kuten erityisesti upeasti kuvattu Neilin ja Eadyn (Amy Brenneman) öinen keskustelu.

Robert De Niro ja Al Pacino ovat varmasti lähes kaikkien mielestä sukupolvensa lahjakkaimpiin näyttelijöihin kuuluvia tekijöitä. Heat tuo kaksi valkokankaiden jättiläistä ensimmäistä kertaa samaan kohtaukseen. Pacinon hahmolla piti alunperin olla kokaiiniriippuvuus, joka näyttelijän mukaan selittää hahmon ylimenevät reaktiot. Pacinon suoritus nojaa monin paikoin räyhäämiseen, mutta harva tekee sitä yhtä hyvin kuin Al. Kaksikon kohtaamisesta pinon päällimmäiseksi jää kuitenkin De Niro, eikä kyseessä ole edes tiukka kamppailu. Nykyinen vässykkä oli vielä vuonna 1995 tulessa ja vaikka De Niro onkin tehnyt vahvempia ja eritoten monipuolisempia tulkintoja, en muista nähneeni Bobbya koskaan karismaattisempana.

Muut roolit on täytetty osaavilla kavereilla (mm. Tom Sizemore, Val Kilmer, Jon Voight) ja kaikki pitävät hyvin puolensa legendojen puristuksessa. Ainoastaan hyvin nuori Natalie Portman ajoittain ärsyttää, tosin hahmokaan ei nyt mikään kullannuppu ole.

Heat on huikea elokuva. Se ei ehkä ihan ole top20-materiaalia, mutta se ei estä sitä olemasta yksi tiukimmista elokuvaelämyksistä koskaan. ‘A Los Angeles crime saga’ ei ole tagline sieltä vaatimattomimmasta päästä, mutta se saattaa hyvinkin olla elokuvan parhaiten summaava lausahdus. Heat ei ole niille, jotka haluavat nähdä Ocean’s-tyylistä rikosten suunnittelua, veijarimaista menoa ja hauskoja hetkiä. Heat on ulkokuoreltaan kaunis ja sisällöltään rikas, itsensä haudanvakavasti ottava henkilökeskeinen rikostarina.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Vuodesta 2009 on muodostumassa kovaa vauhtia ainakin ennakolta erinomainen elokuvavuosi. James Cameron tekee paluun, Scorsese / DiCaprio yhdistävät jälleen voimansa ja eiköhän Ridley Scott niin ikään jotain saa aikaiseksi. Sitten on vielä neljäntenä kovana Michael Mannin Public Enemies, jossa nuorena kuollut gangsteri Johnny Depp ja koppalakki Christian Bale ottavat yhteen 30-luvun lamakaudella.

Michael Mann on tekijämies. Miami Vice ei varsinaisesti suosikkeihini kuulunut, siitä tuntui puuttuvan kaikenlainen kunnianhimoisuus. Heat ja Collateral puolestaan huutavat hetki toisensa jälkeen puhdasta erinomaisuutta. Mannin omasta tuotannosta juuri Heat onkin selkein vertailukohta Public Enemiesille; vaikka tarina sijoittuukin täysin eri aikakauteen, on kyseessä kuitenkin poliisi / roisto -tarina. Toivon mukaan Mann palaa huipulle, ainakin palikat ovat kasassa. Nyt ne pitäisi vain saada paikoilleen.

Kuvauspaikalta otoksia: linkki

Public Enemysta on muodostumassa yksi elokuva sarjassa ‘voisi olla jo teattereissa’:

Christian Bale is set to join Michael Mann’s upcoming drama Public Enemies. Johnny Depp has already signed on to play the lead in the film. Bale is set to play legendary FBI agent Melvin Purvis, famous for hunting down John Dillinger. Depp will play Dillinger in the film. Public Enemies will go into production on March 16th. (Variety, Movieweb)

Johnny Deppilta en varsinaisesti osaa osoittaa yhtään heikkoa roolisuoritusta, mikä varmasti johtuu pitkälti myös siitä, että mies ei sellaista aivan tarkalleen ottaen ole tainnut uransa aikana tehdä. Tästä sivuseikaksi jäävästä faktasta huolimatta Depp ei ole koskaan noussut minkäänlaiseksi suosikkinäyttelijäkseni, ei edes lähelle. Paljon erikoisia rooleja tehneen Tim Burtonin lemmikin parhaiksi elokuviksi nostaisin melko tavanomaiset draamat Finding Neverlandin sekä Donnie Brascon. Kumpaisessakaan leffassa Depp ei näyttele luonnonoikkua, mikä menee jo jonkinlaisesta vaihtelusta sekin.

Christian Bale tuntuu olevan sellaisessa iskussa, että ihan vastaavaa ei Hollywoodista tällä hetkellä löydy. Paitsi että mies tekee elokuvasta toiseen onnistuneita rooleja, niin hän myös tuntuu jatkuvalla syötöllä valitsevan laadukkaita projekteja työn alle. Voisi tietysti sanoa, että helppoahan tuo on: sen kun menee Michael Mannin kaliiberin ohjaajien leffoihin, niin laadun pitäisi olla jokseenkin taattua. Niinhän sitä järki ja logiikka sanoo, kovin harva – oli sitten kuinka pinnalla tahansa – näyttelijä tätä sääntöä kuitenkaan onnistuu seuraamaan.

Ensiksi olin innostunut, tätähän ei oltukaan nähty vuosikymmeneen:

De Niro has long had lined up The Winter of Frankie Machine, based on the book about a retired hit man, and now I’m told that Scorsese is set to direct it for Paramount under his deal there. (kommentit)

Pian kuitenkin petyttiin, sillä:

According to a very reliable source, it seems that Mr. Scorsese has dropped out of directing Frankie Machine and, according to my source, it seems quite likely the production will fall apart without his involvement. (kommentit)

Juuri painosta saapuneiden tietojen mukaan jälleen näyttää kuitenkin huomattavan valoisalta, sillä:

Paramount Pictures has teamed up with Michael Mann to make Frankie Machine starring Robert De Niro. A production date has not been set. (Variety)

No kas pirua. Vaikka Scorsese taitaakin olla se ykkösvaihtoehtoni vähän jokaiseen projektiin ja erityisesti silloin kun siihen liittyy rikosteemoja, niin enpä olisi juuri parempaa korvaajaa voinut Frankie Machinelle kuvitella. Kyseessä ei ilmeisesti ole mikään ihan pilipalikäsikirjoitus, sen verran nimekästä porukkaan projektin ympärillä pyörii. Toivon mukaan Mann saa piiskattua De Niron Heat-tyyliseen iskuun. Toki tuo 90-luvun puoliväli oli vielä sitä aikaa, kun De Nirolta saattoi poikkeuksetta odottaa laadukkaita roolisuorituksia. Nyt tuollainen pääsee tulemaan enemmän tai vähemmän puun takaa. Eiköhän kuitenkin heitetä Frankie odotuslistalle.

Asiaan:

Will Smith has agreed to star in the Michael Mann directed drama Empire. John Logan will write the screenplay. The film will be about a wealthy media mogul who plans to control the world. The film does not have a set start date at this time, but they better hurry up and lock one down if they are going to beat the impending strike. Look for the film to head into production sometime in 2008.

Ali on valitettavasti näkemättä, ja muutenkin olen osoittanut suorastaan poikkeuksellista laiskuutta Michael Mann -elokuvien katsomisessa. Kyse ei suinkaan ole siitä, ettenkö pitäisi miehen ohjaustöistä. Päinvastoin, hän on mielestäni yksi parhaista tänä päivänä työskentelevistä ohjaajista ja varsinkin miehen kyvyt rakentaa vahvoja roolisuorituksia, omalaatuista tunnelmaa ja räväkköjä toimintakohtauksia ovat vertaansa vailla.

Miehen visuaalinen silmä ei ole ehkä samalla tavalla häikäisevä kuin vaikka Ridley Scottin, mutta näkisin kyseessä olevan pikemminkin ohjaajan itsensä päätös: lahjakkuutta löytyisi enemmänkin herkutteleviin otoksiin, mutta tarina on lähes aina saanut tulla ensin. Hehkutuksen ohella lienee kuitenkin sopivaa mainita, että miehen viimeisin, Miami Vice, ei suuremmin säväyttänyt.