Paul Thomas Anderson ei saanut 2000-luvulla aikaiseksi kuin kaksi kokopitkää elokuvaa. Laatu kuitenkin sananlaskun mukaan korvaa määrän. PTA:n kohdalla näin todella on: karismaattisen There Will Be Bloodin (arvostelu, top5-kohtaukset) lisäksi herra ohjasi hurmaavan vinksahtaneen Punch-Drunk Loven. Härpäkemyymälässä työskentelevän Barry Eganin (Adam Sandler) maailma pärisee liitoksistaan: tielle ilmestyy piano, lentoyhtiö tarjoaa liki ilmaisia lentopisteitä ja ovesta kävelee sisään punamekkoinen Lena (Emily Watson). Rankemmankin urhon pakki menisi moisesta sekaisin.

Barryn elämä on kolkko, tyhjä ja epävarmuuksien täyttämä. Ihastuttavana lisänä hänen arkeaan rytmittävät hermoraivarit, joiden seurauksena metsää lakoaa ja seinää kaatuu. Adam Sandler on pitkälti saman näköinen ja oloinen kuin muissakin elokuvissaan, mutta osoittaa kuitenkin muutoin todella harvoin nähtyä dramaattista kyvykkyyttä. Hänen käsissään roolihahmo on koomisuudestaan huolimatta traaginen ja surullisuudessaan helposti lähestyttävä.

Punch-Drunk Love hyväksyy sekä päähenkilönsä että maailmansa omituisuudet kylmäpäisen viileästi. Huumori rakentuu vaivattomasti, melkeinpä täysin ilman sen suurempaa yritystä. Absurdit tilanteet eivät vaadi alleviivausta tehdäkseen vaikutuksen. Elokuvan hahmot suhtautuvat hämmentäviin tilanteisiin arkisen hölmistyneesti. Tosikoksi Paul Thomas Andersonia ei voi syyttää, sillä elokuvassa on roimasti aidosti hauskoja hetkiä, jotka eivät kuitenkaan katko yleistunnelmalta siipiä, vaan pikemminkin vahvistavat sitä.

Paul Thomas Anderson on mestarillinen ohjaaja ja hänen persoonallisen ja mukautuvan kädenjälkensä sivallukset ovat kaunista seurattavaa myös Punch-Drunk Lovessa. Kohtaukset on rytmitetty omillaan toimiviksi yksiköiksi, joiden tahditus on jotakuinkin täydellistä. Kameratyöskentely ja leikkausvälit elävät samassa rytmissä kuin Eganin päänsisäinen maailma. Hilpeän lempeällä musiikilla vahvistetaan tunnelmaa entisestään. Erityisesti mieleen jäi Barryn naisseuranumeroon soittaminen. Ilman leikkauksia toteutettu kohtaus pureutuu tilanteeseen tarkkanäköisen tuimasti tuomiota jakamatta. Viimeistään tuolloin katsoja oppii tuntemaan elokuvan päähenkilön.

Adam Sandler ja Emily Watson ovat molemmat sympaattisessa vireessä. Heidän välinen kemiansa on hellyttävää katseltavaa. Watsonin esittämä Lena on Barryyn verrattuna hyvin ”normaali” kadun tallaaja. Hänessä kuitenkin tuntuu kaiken aikaa olevan jotain hyvällä tavalla outoa, tavis-mystiikkaa. Muut henkilöhahmot jäävät selvästi ihastuvaisten varjoon. Mainitsemisen arvoinen on Barryn seitsenpäinen siskolauma, joka holhoamisellaan herättää välitöntä pakokauhua.

Puolentoista tunnin pituutensa kanssa Punch-Drunk Loven täytyy kärsiä jonkinlaisesta alemmuuskompleksista PTA:n filmografiassa. Jos tuo elokuvan arvosanassa oleva miinus jostain tulee, niin se on sitten varmaankin juuri tuo elokuvan pituus. Vaikka Punch-Drunk Love onkin raikas ja sisältörikas elämä-haahuilu, niin olisin mielelläni nähnyt eritoten Barryn ja Lenan välillä lisää kohtauksia. Mitään elokuvasta ei kuitenkaan varsinaisesti puutu, joten tämä puhuu pikemminkin tarjoillun materiaalin koukuttavuudesta. Tahdon lisää samaa soppaa.

Paul Thomas Andersonin mukaan hän halusi Punch-Drunk Lovella murtaa hänestä muodostuneen ohjaaja-kuvan; tarjolla olisi muutakin kuin pitkää ensemble-draamaa. Punch-Drunk Love kieltämättä onnistuu tässä mitä mainioimmin. Se on hämärä ilopilleri muutoin varsin synkänpuoleisessa filmografiassa. Yhtä asiaa PTA ei kuitenkaan Sandlerinkaan kanssa kykene muuttamaan: ohjauksen tulos on loistava.

5- / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Viime vuosikymmenen suosikkielokuvieni listailu saapuu päätökseensä. Nyt vuorossa on siis sijoille 1-10 yltäneet varsin kelvolliset elokuvat. Alkuhöpötykset ja “säännöt” listaukselle voi käydä lunttaamassa täältä.

Sijat 11-20: linkki
Sijat 21-30: linkki

Lue loput jutusta »

Tsekkasin pari päivää sitten Paul Thomas Andersonin ohjauksen / käsikirjoituksen There Will Be Blood (arvostelu) toisen kerran. Avatarin (arvostelu) jälkeen oli hienoa nähdä, kuinka yksinkertaisesti vahvoilla hahmoilla ja väkevällä kerronnalla voidaan luoda mestariteos, eikä siihen todellakaan tarvita uusinta uutta tekniikkaa. Ensimmäisellä kerralla There Will Be Bloodista jäi päällimmäisenä mieleen Daniel Day-Lewisin käsittämättömän hieno roolityö. Nyt on kuitenkin pakko todeta, että kuten muutkin huippuelokuvat, niin myös tämä on ohjaajansa työnäyte. Harvoin näkee yhtä lumoavasti yhteen soljuvia kohtaus. Jokainen kuva, nuotti, kamera-ajo ja dialoginpätkä tuntuvat osuvan maaliinsa. Lopputulos on lumoava, harvoin 2½h on elokuvan parissa näin nopeasti kulahtanut. Lopun 20 minuuttinen on silti hiuskarvan verran heikompaa elokuvaa kuin sitä edeltävät reilut pari tuntia.

5 / 5

Linkin takana top5-kohtaukset, joiden valinta ei todellakaan ollut helppoa. Tarjolla on – luonnollisesti – spoilereita.

Lue loput jutusta »

Näin:

Paul Thomas Anderson is presently working on an untitled period drama that will star Philip Seymour Hoffman. Hoffman is going to play the founder of a new religious organization in the 1950s. Pending a finished script from Anderson, the studio is waiting to make the film with a budget of $35 million. (Movieweb)

Paul Thomas Anderson on papereissani tamimaisesti ilmaistuna kiistatta kovimpia ohjaajanimiä. Säälittävästi miehen esikoispitkä, studion kanssa helvetillisen kamppailun läpi käynyt Sydney on edelleen näkemättä, mutta miehen muut elokuvat ovatkin iskeneet toinen toistaan kovemmin. Boogie Nightsin kohdalle olin ensimmäisellä kerralla tavalla tai toisella sekaisin, enkä pitänyt näkemästäni. Nyt on kolme katselukertaa takana ja on hiljalleen myönnettävä, että kaippa kyseessä aika likellä viiden tähden elokuva on. Joskin sellainen outous leffaan liittyen tulee mieleen, että olen antanut itselleni ymmärtää että tarinan loppupuolelle sijoittuva huumeryöstö olisi jotenkin “the kohtauksen” maineessa – itselleni kyseinen jakso edusti pientä tasonlaskua. Ehkä senkin mahtavuus aukeaa ensi kerralla, Boogie Nightisista kun tuntuu paranevan joka kerta.

Miehen viimeisin ohjaustyö, There Will Be Blood (arvostelu) on kuitenkin ehkä sitten kuitenkin Paul Thomas Andersonin vahvin ohjaustyö. Arvostelun kirjoittamisen jälkeen en ole elokuvaa toistamiseen nähnyt, mutta syystä tai toisessa mielessä on vahvistunut sellainen näkemys, että tässä jos jossain elokuvassa on kasvuvaraa. Johtuneeko sitten juuri erittäin väkevästä päähenkilöstä ja upeasta kuvastosta, että viime vuoden elokuvista The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Fordin (arvostelu, top5-kohtaukset) ja juuri There Will Be Blood ovat jääneet selvästi vahvimmin päähän pyörimään – vakuuttavia elokuvia.

There Will Be Blood oli ensimmäinen Paul Thomas Andersonin ohjaus, jossa Philip Seymour Hoffmania ei nähty. Pitkälti juuri Andersonin ohjauksesta tehdyistä roolitöistä johtuen Hoffmanille kasvoi loistavan sivuosanäyttelijän maine. Capote kuitenkin korjasi tilanteen ja nyt Hoffman tekee aika lailla pelkästään päärooleja. Andersonkin ilmeisesti aikoo korjata viimekertaisen cast-outoutensa ja heittää Hoffmanin elokuvan kiintopisteeksi. Ihan turha mainitakaan, mutta naputellaan tämä itsestäänselvyys nyt kuitenkin: Hoffman on sen tason näyttelijä, että en epäile lainkaan etteikö hän tekisi erittäin, erittäin vahvaa roolisuoritusta. Mies kun sattuu nykyvireessään olemaan sellaisessa tikissä, että teki hän mitä tahansa, on tulos erityislaatuinen.

Viime vuoden elokuvat tuli laitettua mieluiseen järjestykseen jo aiemmin ja vaikka tämän tyylisten listojen tekeminen varmasti olisikin tyylikkäämpää heti vuoden vaihtumisen yhteydessä, niin ‘parempi myöhään kuin ei milloinkaan’. Ennen yksittäisten nimien tiputtelua on pakko todeta, että vaikka elämmekin ainakin nimellisesti tasa-arvon aikakautta niin roolisuoritusten suhteen vuosi 2008 kuului ehdottomasti miehille. Tai sitten minä katsoin totaalisen vääriä elokuvia. Vaikka parhaasta miespääosasta tai sivuosasta ei sinällään suuremmin epäselvyyttä ollutkaan, niin eritoten miespääosien puolella vuoden kärki oli todella laaja. Mutta sen sijaan naisten puolella hyvät vaihtoehdot olivat todella vähissä. Kun vaikka katselee kasaamaani leffojen top10-listaa, niin 7 / 10:stä ovat jokseenkin täysin miesvetoisia elokuvia ja vain kahdessa ovat naiset pääosissa.

Vuoden 2007 parhaat näyttelijäsuoritukset: linkki

Ja sitten parhaat tulkinnat vm. 2008 …

Lue loput jutusta »

Elokuvavuosi 2008 oli erinomainen. Alla olevan linkin taakse kasaamani top10-listan karsin yhteensä 41 sellaisesta näkemästäni elokuvasta, jotka joko 1) saivat Suomessa teatteri-ensi-iltansa vuoden 2008 aikana tai 2) saivat DVD-ensi-iltansa Suomessa vuoden 2008 aikana ilman että olivat lainkaan käyneet teatterikierroksella. Viime vuonna top10 näytti tältä.

Pidemmittä puheitta, top10 elokuvat vm. 2008 …

Lue loput jutusta »

There Will Be Blood saapuu sitten vihdoin ja viimein kuluvan viikon perjantaina Jyväskylän Finnkinoon. Kyllästyin kuitenkin odottamaan, joten DVD-soitin pääsi töihin. Kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja näistä kaksi voittoa raapinut Paul Thomas Andersonin ohjaus on erinomainen, liki täydellinen elokuva. Täysiä pisteitä en sille kuitenkaan ehkä lähde antamaan, sillä samalla tavalla kuin Coenin veljesten upeassa No Country for Old Menissa (arvostelu), myös There Will Be Bloodissa on pientä korjattavaa. Parhaimmillaan molemmat leffat ovat kuitenkin elokuvaa hienoimmillaan.

Daniel Day-Lewis on ihmisiä vihaava ja rahaa ahnehtiva Daniel Plainview, jonka ainoa linkki inhimillisyyteen tuntuu olevan hänen alle 10-vuotias poikansa / yhtiökumppaninsa (Dillon Freasierille). “If I say I’m an oil man, you would agree. I’m a family man – I run a family business. This is my son and my partner, H.W. Plainview.” There Will Be Blood on ensin hahmotutkielma ja vasta kauan sen jälkeen juonielokuva. Itse tarina tai sen käänteet eivät ole kovinkaan oleellisia, vaikka eittämättä kiinnostavaa seurattavaa ovatkin. Yli kaksi ja puolituntisen elokuvan aikana luodaan syvä ja monin paikoin epämiellyttävä katsaus mieheen nimeltä Daniel Plainview.

Paul Thomas Anderson on sanonut There Will Be Bloodin olevan hänen kauhuelokuvansa. Yhtäläisyyksiä kyseisen genren ja There Will Be Bloodin välillä kieltämättä on. Erityisesti musiikin käyttö on upeaa. Riipivän kauniita sävellyksiä kuullaan, kun öljy on läsnä fyysisesti tai verbaalisesti. Musta kulta on Daniel Plainviewin hirviö, demoni jota hän ei pääse pakoon. Eikä hän haluakaan. Kilpailuvietti ja tarve olla alansa paras menevät kaiken muun edelle. Plainviewin kehitystä voi halutessaan kritisoida siitä, että hahmo ei tarinan edetessä suurestikaan muutu. Ilman suunnanmuutoksia There Will Be Blood saa kuitenkin sanomansa huomattavasti terävämmin perille.

There Will Be Blood kieroutuu liki täysin päähenkilönsä ympärille. Tämä on varmasti ongelma joillekin, sillä Daniel Plainview ei ole perinteisessä mielessä miellyttävä ihminen. Hän on kuitenkin – hieman samaan tapaan kuin vaikka Taxi Driverin (arvostelu) Travis Bickle – erittäin kiinnostava ja traaginen hahmo. Plainviewin toivoo lopettavan tiettyjen asioiden tekemisen, eikä häntä pysty tavanomaisella moraalikäsityksellä varustettu ihminen kovinkaan aukottomasti puolustelemaan. Vaikka Danielin suhde poikaansa onkin ajoittain hempeä, tulee se kuitenkin tiukan paikan tullen vasta toisena isän arvojärjestyksessä.

Daniel Day-Lewisin maanista roolisuoritusta on kehuttu maasta taivaaseen. Eikä syyttä. Oscarinkin tuonut näyttelijätyö on alusta alkaen täydellistä. Kyseessä ei välttämättä ole yksi suosikkirooleistani, mutta Day-Lewisin tulkinta on silti yksi vahvimmista koskaan näkemistäni. Jos jotain kitinää haluaa löytää, niin elokuvan loppuhetkillä Day-Lewis sortuu mielestäni pienoiseen ylinäyttelyyn. Tulkinta on kaiken aikaa äärimmäisen intensiivistä, mutta kuppi ei kuitenkaan mene nurin ennen aivan loppua.

Vaikka Day-Lewis onkin There Will Be Bloodissa virtuoosimainen, ei hän täysin tallo muita näyttelijöitä jalkoihinsa. On totta, että sivuhenkilöihin ei kummemmin uppouduta, mutta se ei ole tarpeellistakaan. Plainview kyykyttää muita ihmisiä, mutta Day-Lewis antaa tilaa vastanäyttelijöillekin pysymällä kuitenkin itse kohtausten keskipisteenä. Erityisesti ensimmäisen elokuvaroolinsa tehneelle Dillon Freasierille Plainview jr:na on nostettava hattua. Hän pystyy pitämään pintansa, vaikka vastanäyttelijä tekeekin yhtä kaikkien aikojen rooleista.

Yksi poikkeuksellinen roolisuoritus on valitettavasti saanut aikaan sen, että monesti tuntuu unohtuvan kuinka hieno kokonaisuus There Will Be Blood on. On sitä ennenkin nähty yhden upean roolin varassa kelluvia leffoja, jotka eivät kuitenkaan lopulta ole sen suurempia merkkipaaluja. Paul Thomas Anderson on aiemminkin ohjannut upeita tarinoita, joten ei ole mikään ihme että There Will Be Blood toimii näin hienosti. Elokuvan ensimmäinen tunti on jotain aivan poikkeuksellisen upeaa. Daniel Plainviewin hahmon peruspiirteet ja elokuvan hengen luova lähes dialogiton ensimmäinen 10-15 minuuttia on välitön klassikkojakso. There Will Be Blood on Paul Thomas Andersonin uran tähän mennessä paras elokuva. Parantamisenkin varaa kuitenkin löytyy. Viimeisillä hetkillä niin Day-Lewisin näyttely kuin hahmon teot ovat hieman yliampuvia.

“I’m finished.”

4½ tai 5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Amerikkalaisen elokuvan tärkein, arvostetuin, odotetuin jne. palkintogaala on jälleen ohi. Kahdeksattakymmenettä kertaa järjestetty Oscar-gaala sisälsi niin pieniä yllätyksiä kuin itsestäänselvyyksiä. Toissa vuonna hitusen hukassa ollut Jon Stewart teki tällä kertaa juontajana oikein hyvää työtä, alkumonologi oli lievästä ylipoliittisuudestaan huolimatta hyvin hauska. Väliläpät eivät mitään mullistavaa sisältäneet, Jack Nicholsonille suunnattu raskaus-heitto edusti parhaimmistoa. Vissiinkin tänä vuonna mukaan tulleet gaalan ‘sisäiset’ mainokset eivät oikein olleet mieleeni.

Punainen maton kuningatar oli silmissäni ehdottomasti Keri Russell. Monet potentiaaliset haastajat tosin olivat maha pitkällä, joka pikkuisen rajoittaa loistamisen mahdollisuuksia. Koska en lukuisista pyynnöistä huolimatta aio muuttaa Leffablogia Muotiblogiksi, siirtyy tämäkin teksti seuraavaksi itse Oscar-palkintoihin. Niitäkin nimittäin jaettiin.

Oscar-gaalan ykköstykki oli tänä vuonna No Country for Old Men (arvostelu), jolle voitot mielellään soikin. Coenit rohmusivat yhteensä peräti kuusi patsasta (elokuva, ohjaus, käsikirjoitus). Veljekset eivät show-miehiä olleet, vaan puheet olivat aika peruskauraa. Ethan tyytyi joka kerta ainoastaan toteamaan notta ‘thank you’, Joel oli sentään hitusen monisanaisempi. Klassikkopuheita ei taidettu nähdä, naispääosasta palkittu Marion Cotillard (ihan vaihteeksi ei-fiktionaalisen henkilön näyttelemisestä) ja Junon (arvostelu) käsikirjoituksen vääntänyt Diablo Cody taisivat vastata tunteellisimmista esiintymisistä. Markéta Irglován kutsuminen takaisin lavalle pitämään kiitos-puheensa oli todella hieno liike gaalasta vastaavien taholta.

Määrällisesti toiseksi eniten pystejä vei The Bourne Ultimatum (arvostelu), mikä varmasti muodostuu ajan myötä jonkinlaiseksi trivia-kysymykseksi. Kaiken kaikkiaan pystit jakaantuivat kovin tasaisesti, kaikki paras elokuva -ehdokkaat veivät mukaansa vähintään yhden patsaan. 1990-luvulla paras elokuva -voittaja sai ainoastaan kahdesti alle viisi pystiä. 2000-luvulla näin on käynyt jo viidesti. Kertooko se sitten kärjen leventymisestä vai ‘superelokuvien’ puuttumisesta, sen voi jokainen itse päättää.

Isosta Kahdeksikosta (elokuva, ohjaus, käsikirjoitukset, näyttelijät) oikeastaan kaikki pystit naissivuosaa lukuun ottamatta menivät ennakkoarvioissa parhaiten pärjänneille. Tilda Swintonin voittoa voi pitää suurimpana hölmistyksen aiheuttajana, joskaan ei sekään varsinainen yllätys ollut. Swinton napannee myös jokusen ‘rumin puku’ -palkinnon. Oikeastaan gaalan suurimpana yllätyksenä pitäisin Transformersin (arvostelu) sorsimista tehoste-kategoriassa. En suoraan sanoen nähnyt mitään muita vaihtoehtoja kuin robottimätön voiton. Kaiken lisäksi pystin vei mukanaan The Golden Compass (arvostelu), jossa oli mielestäni ehdokaskolmikon selvästikin heikoimmat tehosteet.

Kaiken kaikkiaan gaala ei tapahtumana ollut mitenkään erikoinen. No Country for Old Men otti lopulta omansa, eikä suuria yllätyksiä siinä mielessä koettu. Montaaseja oli ainakin mutu-fiiliksen perusteella vähennetty, siitä pisteet. Tänä vuonna ei tullut vahvasti oltua minkään elokuvan puolella, joka tuo tapahtuman seuraamiseen tietysti omanlaistaan selväjärkisyyttä. Objektiivisempi lähestymistapa ei tosin näyttänyt auttavan veikkauksissa: 13 / 24 (6 / 8 Ison Kahdeksikon osalta) oli tulos, kun viime vuonna vastaavat luvut olivat 15 / 24 ja 7 / 8.

Kaikki voittajat: linkki

Kuvia: IMDB / Yahoo

Thank You -cam: linkki

Jo pitkään 22.2.2008 on ollut merkattuna kalenterissa. Parin päivän päästä Suomen ensi-iltansa saa nimittäin Paul Thomas Andersonin ylistetty There Will Be Blood. Valitettavasti elokuva on ilmeisesti tulossa Suomeen vain kolmen kopion saattelemana. Näin ollen Jyväskylässä leffaa ei ainakaan vielä ole mahdollista nähdä. Odotuslistan kärkipäässä olevan elokuvan olisi niin kovin mielellään nähnyt heti kun mahdollista. Suolaa haavoihin lisää se, että sunnuntain ja maanantain välisenä yönä järjestetään Oscar-gaala. Paras elokuva -ehdokkaista on nyt neljä nähtynä, There Will Be Bloodin ollessa se ainoa puuttuva palanen. Tänäkään vuonna en siis näe koko viisikkoa ennen voittajan julkistamista.

Sääli.

Kaikki Oscar-ehdokkaat: linkki

Best Picture:

Atonement (7 ehdokkuutta)
Juno (4)
Michael Clayton (7)
No Country for Old Men (8)
There Will Be Blood (8)

Näillä siis mennään. Kovasti olen veikkaillut, että Atonement (arvostelu) ei selkeästä Oscar-elokuva -statuksestaan huolimatta viiden ehdokkaan joukkoon lopulta päätyisi. No mukanahan se perhana on, ilmeisesti Akatemia ei katsonut elokuvasta kuin ensimmäisen 40 minuuttia. Ohjaaja-ehdokkuuden puute ei tosin ennakoi sille hyvää parhaan elokuvan pystiä ajatellen. Junolla on viisikosta vähiten ehdokkuuksia, mutta ne ovat kaikki ns. tärkeissä kategorioissa (naispääosa, elokuva, ohjaus, käsikirjoitus). Viisikon kevyt vaihtoehto lienee kuitenkin mukana lähinnä osallistumisen ilosta.

Michael Claytonia (arvostelu) ei voi enää tässä vaiheessa pitää minkäänlaisena yllätyksenä, mutta ennen palkintokauden alkamista kovin harvat sitä viisikkoon ehdottivat. Hyvä kuitenkin näin, kyseessä on mielestäni viime vuoden toiseksi paras elokuva. Paras eli Zodiac (arvostelu) ei saanut yhtä ainutta ehdokkuutta, jokunen jämänominaatti olisi saattanut irrota jos David Fincherin ohjaus olisi saapunut teattereihin alkuvuoden sijaan vaikka marraskuussa.

Jos järjellä ajatellaan niin tärkeimpien palkintojen kohtalot tulevat ratkaisemaan Paul Thomas Andersonin ohjaama There Will Be Blood (Suomeen 22.2) sekä Coenin veljesten No Country for Old Men (15.2). Yleensä ennakkosuosikin viittaa kantaa eniten ehdokkuuksia saanut elokuva, nyt tilanne on nominaattien suhteen tasan. Herkullisesti Blood ja Country ovat vastatusten niin käsikirjoituksessa, leikkauksessa, kuvauksessa kuin äänileikkauksessa ennen kahden viimeisen kategorian (ohjaus, elokuva) julkistamista. Silmänsä gaalan ajan auki pitäville siis tippuu varsin luotettavia vihjeitä jo ennen viimeistä vihellystä. Mitenkään mahdottomana en pitäisi sitäkään, että Coenit veisivät parhaan ohjaajan Oscarin kun taas Blood palkittaisiin vuoden elokuvana.

Yllätyksiä, niitähän aina tarvitaan. Atonementin voi ehkä sellaiseksi laskea. Pahimpana pettymyksenä voi kuitenkin pitää Into the Wildin lähes totaalista unohtamista. Monien asiantuntijoiden papereissa Sean Pennin elokuvalle oli ennustettu laajaa valikoimaa ehdokkuuksia: leikkaukseen ja miessivuosaan on kuitenkin tyytyminen. Onkohan Akatemia vieläkään antanut Pennille anteeksi parin vuoden takaista Ö-luokan naispääosaehdokkaiden esittelyä. Miespääosakategoriassa Tommy Lee Jones (jee) ja Viggo Mortensen (jee nro. 2) eivät ole varsinaisia yllätyksiä, mutta ei heitä kirkossa oltu kuulutettu.

Cate Blanchett taitaa olla ainoa tuplaehdokas ohjaaja / tuottaja / käsikirjoittaja -yhdistelmien ulkopuolelta (There Will Be Blood, No Country for Old Men). Jos tämän hetkiset ennakkosuosikit pitävät pintansa, saa Blanchett keskittyä illan aikana nauttimaan lähinnä kuohujuomasta. Ridley Scottin American Gangsterille (perjantain ensi-iltaa odotellessa) olisin toivonut enemmän ehdokkuuksia, mutta kaikkea ei voi saada. Oscar-nominaatit alkavat olla osaltani käsitelty, joten on aika siirtyä odottamaan kiltojen – eritoten ohjaajien – valintoja.

Vuosi 2007 taitaa hiljalleen olla ohi, joten on aika päivittää odotuslistaa. Top10-listaa kootessa mukaan kelpuutin elokuvat, jotka IMDB:n mukaan saapuvat teattereihin USA:ssa vuoden 2008 aikana. Kaikkien leffojen ensi-iltapäivämääristä ei ole vielä sen tarkempaa tietoa, joten on toki mahdollista, että joku tai jotkut mukaan päässeistä elokuvista eivät ole Suomessa kuluvan vuoden aikana katsottavissa. Pidän luonnollisesti oikeuden muutella odotuslistaani sitä mukaan, kun syitä ja tekosyitä ilmenee.

Top10 odotetuimmat elokuvat vm. 2008:

01. Body of Lies: Ridley Scott ohjaajan paikalla, genrenä poliittinen trilleri ja pääosissa tämän hetken kaksi kyvykkäintä miesnäyttelijää Russell Crowen ja Leonardo DiCaprion muodossa. Ei kaipaa lisäperusteluja.

02. American Gangster: Ritariksikin lyödyn Scottin ohjauksilla jatketaan. Heti tammikuussa teattereihin saapuva rikosdraama on saanut varsin positiivisia arvosteluja ja on sinällään yksi listan varmimpia nimiä. Samaa voidaan sanoa myös parista muusta listan elokuvasta, mutta niitä ei ohjaakaan Scott eikä castista löydy Russell Crowea.

03. The Curious Case of Benjamin Button: David Fincherin ohjaus kiinnostaa, totta kai. Zodiac (arvostelu) oli viime vuonna Suomeen saapuneista elokuvista paras, joten rima on pirun korkealla. Omaperäinen tarina vaikuttaa hyvältä, eikä näyttelijöissäkään – mukana mm. Brad Pitt ja Cate Blanchett – ole lähtökohtaisesti inisemistä.

04. No Country for Old Men: Äärimmäisen ylistäviä arvosteluja kerännyt Coen-veljesten ohjaus tuskin pettää. Herkullinen juoni, loistavat trailerit, mielenkiintoiset näyttelijät ja vahva luottamus ohjaajien kykyyn tehdä erinomaista vakavaa elokuvaa takaavat paikan kärkinelikossa.

05. There Will Be Blood: En oikeastaan keksi yhtä ainoaa järkevää syytä sille, miksei niin ikään poikkeuksellisen lahjakkaalla ohjaajalla, upealla pääosamiehellä ja positiivisesti rummuttavilla arvioilla siunattu Paul Thomas Andersonin tekele ole korkeammalla.

06. The Dark Knight: Listan ensimmäinen – muttei tokikaan viimeinen – fanipoikaelokuva. Batman Begins (arvostelu) oli paras lepakkomies-leffa tähän mennessä, enkä näe mitään estettä sille etteikö Christopher Nolan onnistuisi tällä kertaa vähintään yhtä mainiosti. Heath Ledger Jokerina pelotti, mutta traileri poisti suurimmat uhkakuvat.

07. The X-Files 2: Listan teoreettinen ykkönen. Fakta kuitenkin on, että edellinenkään XF-leffa (arvostelu) ei päässyt lähellekään sarjan huippujaksoja. Viimeksi kun Chris Carter kavereineen värkkäsi muukalais-jahtia, oli tuloksena karmeus nimeltä 9. tuotantokausi. Nimike ‘The X-Files’ tarkoittaa kuitenkin automaattisesti paikkaa odotuslistan kärkipäässä.

08. Revolutionary Road: Varsin vähälle huomiolle ympäri nettiä jäänyt Sam Mendesin kurssinkorjausmahdollisuus Jarheadin (arvostelu) jälkeen. Pääosissa nähdään Titanicissa miljoonien sydämet varastaneet Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet.

09. State of Play: Listan kolmas Russell Crowen palkkalistoillaan pitävä tuotanto. Edward Nortonin tippuminen pois projektista laskee ennakko-odotuksia, mutta muu cast on edelleen tip top. Lehdistön ja politiikan suhdetta olisi ilmeisesti tarkoitus käsitellä, joten huonomminkin voisivat asiat juonipuolella olla.

10. Into the Wild: Viime vuoden listan kakkonen, nykyisen kymppi. Kertoo pikemminkin luonteestani kuin uskoni puutteesta Sean Pennin ohjausta kohtaan. Yksi viime vuoden parhaista trailereista nosti elokuvan lähes tuntemattomuudesta hehkutuslistalle. Pahoin pelkään, että hyviä arvosteluja kerännyt Into the Wild saa Suomessa ensi-iltansa DVD:llä.

DGA:n ohjaajat 2007:

Paul Thomas Anderson (There Will Be Blood), Joel and Ethan Coen (No Country for Old Men), Tony Gilroy (Michael Clayton), Sean Penn (Into the Wild) ja Julian Schnabel (The Diving Bell and the Butterfly

WGA:n käsikirjoittajat:

Alkuperäinen käsikirjoitus: Juno, Michael Clayton, Savages, Knocked Up, Lars and the Real Girl

Sovitettu käsikirjoitus: No Country for Old Men, There Will Be Blood, The Diving Bell and the Butterfly, Into the Wild ja Zodiac

ACE:n leikkaajat:

Draama: The Bourne Ultimatum, Into the Wild, Michael Clayton, No Country for Old Men ja There Will Be Blood

Musikaali / komedia: Hairspray, Juno, Pirates of the Caribbean: At Worlds End, Ratatouille ja Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street

Näillä mennään. Kun SAG jo aiemmin ilmoitti ehdokkaansa viime vuoden parhaiksi roolisuorituksiksi, on tärkeistä killoista enää tuottajien järjestö jäljellä. Palkintokauteen ei ole muutamana viime vuonna ollut terveellistä lähteä ennakkosuosikkina; tilanne näyttää toistavan itsensä. Atonoment (arvostelu) vaikutti erittäin vahvalta ehdokkaalta palkintokauteen lähdettäessä, mutta ilmeisesti en ole ollut ainoa, joka elokuvasta heikkouksia löysi. Ehdokasasetteluissa leffa on pärjännyt hyvin ainoastaan Golden Globeissa.

Kriitikoiden lukuisten kunnianosoitusten ja kiltojen nominaattien jälkeen ei tarvitse olla kummoinenkaan asiantuntija veikatakseen, että Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood ja No Country for Old Men ovat selvimmät suosikit tässä vaiheessa kisaa. Viiden ‘paras elokuva’ kandinaatin joukossa lienee myös Into the Wild, joka ei Suomessa häpeällisesti näytä ilmestyvän edes teattereihin. Melkein tekisi mieli väittää, että ne kaksi muutakin BP-kandinaattia löytyvät tuosta DGA:n listauksesta. Tämä tosin jättäisi pois ‘kevyen vaihtoehdon‘, joka saattaa koitua jonkin vakavamman draaman kohtaloksi.

Ei saa nauraa! Trailerit ovat vakava asia, näin siitäkin huolimatta että 2½ minuuttiset nostavat usein turhan paljon odotuksia ja saavat monet heikotkin elokuvat näyttämään vähintään katsomisen arvoisilta. Tästäkin huolimatta pidän trailereita jokseenkin parhaana tapana sekä ennakoida tulevien leffojen laatua että löytää hypeltä säästyneitä tuotantoja. Näin ollen, alta löytyvät ne kymmenen traileria, jotka viime vuonna tekivät tavalla tai toisella suurimman vaikutuksen. Leffalinkit vievät IMDB:n sijaan traileriteksteihin.

01. Eastern Promises (arvostelu): liki täydellinen 2½ minuuttinen. Jokainen mukaan valittu kohtaus, dialoginpätkä ja leikkaus olivat juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Loi kohtuuttomat odotukset elokuvalle, mutta siitä huolimatta Eastern Promises on yksi vuoden 2007 parhaista elokuvista

02. I am Legend (arvostelu): Will Smith ja Frances Lawrence eivät luottamusta herättäneet siitäkään huolimatta että elokuvan pohjana oleva romaani on loistava. Jokainen traileri oli kuitenkin niin hienosti rakennettu, että ne saivat Legendin tuntumaan poikkeuksellisen tunnelmalliselta elokuvalta. Lopputulos pystyy vain osittain vastaamaan toiveisiin.

03. Into the Wild: vielä näkemättä olevan Sean Pennin ohjauksen trailerin tulisi tavallaan olla listan ykkönen. Into the Wild oli nimittäin totaalisesti lentänyt allekirjoittaneen hehkutustutkan katvealueella. Traileri muutti kaiken ja teki Wildista odotuslistan kärkipäässä viihtyvän elokuvan.

04. Atonement (arvostelu): traileri kosketti ja elokuvankin ensimmäiset 40 minuuttia olivat suurta herkkua. Kauniita kuvia, Keira Knightleyta ja herkkää musiikkia yhdistelevä traileri on malliesimerkki onnistuneesta 2½ minuuttisesta.

05. 3:10 to Yuma: vuoden Äijätraileripalkinto menee itseoikeutetusti 3:10 to Yumalle. James Mangoldin ohjaaman elokuvan trailerista löytyvät terävimmät one linerit, karismaa hehkuvat katseet ja roppakaupalla ronskia menoa.

06. The Dark Knight: Chstopher Nolan näyttäisi jatkavan erinomaisten elokuviensa putkea ensi kesänä. Trailerin Jokeri-keskeisyys miellyttää, mutta lepakkomiestäkään ei olla unohdettu. Erinomaisia iskulauseita ja synkistelyä.

07. No Country for Old Men: Coenin veljesten tuoreimman ohjauksen traileri antaa ennen kaikkea kuvan helvetin hyvästä elokuvasta. Traileri ei sisällä ylittämättömiä tähtihetkiä. Se vain toimii kokonaisuutena paremmin kuin moni muu ja jättää jälkeensä palavan halun nähdä No Country for Old Men.

08. There Will Be Blood: tältä listalta se traileri, joka pitäisi näyttää esimerkkinä hyvin koostetusta 2½ minuuttisesta jokaiselle alalla työskentelevälle. Trailerin alku on poikkeuksellisen rauhallinen, kerronnallinen ja tunnelmaa luova. Tarinaa ei turhaan lähdetä suuremmin availemaan. Kipinä elokuvan näkemiseen on taattu.

09. DOA: Dead or Alive (arvostelu): listan jonkinlainen outolintu, mutta mukana kuitenkin. Surkeasta leffasta ollaan otettu tasan ne parhaat (eli korneimmat) hetket ja heitetty ne peräkkäin traileriin. Näin on muodostunut paketti, joka antaa kuvan että tekijät ovat jo varhain tajunneet kuinka naurettava heidän leffansa tulee joka tapauksessa olemaan.

10. Margot at the Wedding: top10:n perää pitää rauhallisesti etenevä ja juuri sopivalla tempolla elokuvan lähtökohtia paljastava traileri. Suurempaa loistoa Margotista ei kuitenkaan löydy. 2½:n minuutin kohdalla on kuitenkin vakuuttunut siitä, että tämä on nähtävä ja nopeasti.

Paul Thomas Andersonin pitkään odotettu There Will Be Blood vakuuttaa. Jo kolmas traileri jatkaa edelleen samalla huippulaadukkaalla linjalla kuin kaksi edeltäjäänsäkin. Monet parhaista vuorosanoista on kuultu jo aiemminkin, mutta se ei onneksi estä niitä toimimasta nytkin. Hattua täytyy nostaa Bloodin trailereiden tekijöille, niissä on hienosti kerta toisensa jälkeen maltettu ainoastaan esitellä elokuvan lähtökohdat ja perusteemat, varsinaiseen tarinaan ei olla kummemmin kajottu.

Ja niille, joille trailerit eivät merkitse mitään, niin on tarjolla myös jotain tekstimuotoista näyttöä siitä, että Anderson on jälleen onnistunut tekemään kunnollisen leffan. Arvioita ei ole tällä hetkellä montaa, mutta yhteenkään tippaakaan negatiiviseen sävyyn leffasta kirjoittavaan en ole vielä törmännyt. Sen sijaan useat tahot ovat tästä tekemässä välitöntä klassikkoa. Daniel Day Lewisin liekeissä olon toteamiseen ei tosin tarvitse tekstiä tavata, riittää kun näkee miehen ensisekunnit trailerissa.

Traileri: HD 480P – HD 720P – HD 1080P (save as toimii)

Elokuviensa välissä kiitettävästi joikkelin venytysaikaa viettävä Paul Thomas Anderson on saamassa tuoreinta elokuvaansa teattereihin joulukuussa. Suomeen There Will Be Blood saapuu sitten joskus, mutta jos ihmeitä ei tapahdu ja mokoma paikalliseen teatteriin suvaitsee ilmestyä, minä olen ensi-illassa paikalla. Elokuvasta on nyt tullut tarjolle ensimmäinen kokopitkä traileri, jota ei tosin ainakaan vielä saa YouTube-laatua parempana.

Nuhjuinen kuvanlaatukaan ei kuitenkaan onnistu peittämään sitä, että There Will Be Bloodissa on ainakin potentiaalia. Aiheessa on toki kaikki mahdolliset sudenkuopat aina ylimääräisestä saarnaamisesta ja yhtäkkisestä päähenkilön parantumisesta lähtien, mutta hyvältä Andersonin ohjaus / käsikirjoitus ainakin näyttää. Mielenkiintoista seurata, kuinka Daniel Day Lewisin tulkitsema, kohtuullisen epämiellyttävän kuvan itsestään antava päähenkilö otetaan vastaan. Eivätpä nämä Andersonin elokuvat tosin aiemminkaan mitään vallattomia kassamenestyksiä ole olleet, joten massojen kosiskeluun tuskin on tälläkään kertaa suurempaa tarvetta.

Traileri @ YouTube

Kolme Paul Thomas Andersonin elokuvaa on tullut nähtyä ja jokainen niistä on ollut vähintäänkin ‘oikein hyvä’. Tuo yksi näkemätönkin kiinnostaa kovasti, mutta syystä tai toisesta Sydneyta on ollut pirun hankala saada kohtuullisella hinnalla (DVDPacifissa tuo olisi näemmä kympillä tällä haavaa, joka alkaa olla jo ihan maksettavissa oleva rahasumma). No joka tapauksessa, neljään vuoteen mies ei ole tehnyt yhtään mitään valkokankaalle päätyvää. Andersonin seuraavan, nimeä There Will Be Blood kantavan öljyteollisuuteen keskittyvän leffan teaseri on eksynyt Utubeen. Ja voi pojat, vaikka puolentoista minuutin aikana ei ihmeitä näytetä, niin olen nyt jo erittäin kiinnostunut. Daniel Day Lewis valitsee harvakseltaan rooleja, ja teki Gangs of New Yorkissa lähtemättömän vaikutuksen. Muutoin Bloodin näyttelijäjoukko onkin poikkeuksellisen nimekästä Andersonin ohjaustyöksi. Teaserin tunnelma on jotain poikkeuksellista ja mielenkiintoisesti elokuvan päähenkilöistä maalataan ankara ja epämiellyttävä kuva, joka tuskin myy kovinkaan paljoa tikettejä. Eiköhän sieltä ole jälleen huippuleffa tulossa.

Traileri @ Utube: linkki